Heikki Talvitie 18.9.2026                         

Havaintoja Ruotsista ja vähän Suomestakin

Virkaurallani ulkoasianministeriössä palvelin kolmasti Moskovan suurlähetystössämme: 1966–1968 avustajana, 1976–1980 ministerineuvoksena ja 1988–1992 suurlähettiläänä. Kaikki nuo palvelusvuodet Moskovassa auttoivat näkemään jotakin siitä, miten Suomen asioita pitäisi Venäjällä hoitaa: Oli Venäjä sitten heikko tai vahva, Suomen on kyettävä itse määrittelemään itsenäisyytemme merkitys suurvaltaristiriidoissa.

Vuosina 1996–2002 palvelin suurlähettiläänä Tukholman suurlähetystössämme. Tuo aika oli varsinainen oppitunti Ruotsiin, ruotsalaisuuteen ja ruotsalaisiin. Myönnän kernaasti, että monet suomalaisille tyypilliset stereotyyppiset olettamukset näistä asioista, jotka minulla oli Suomesta Tukholmaan siirtyessäni, karisivat vuosien mittaan pois perusajattelustani. Yksi asia tuli kuitenkin selväksi. Minulle oli edullista, että olin nähnyt myös peilin toisen puolen eli Venäjän.

Kun eläköidyin vuonna 2002, niin kolme merkittävää entistä suomalaista diplomaattia kutsuivat minut lounaalle Pörssiklubiin. Kutsun mukana ilmoitettiin, että he tulisivat moittimaan minua toiminnastani. Lounaan aikana tuomio sitten paljastettiin. Heidän mukaansa oli vielä jotenkin ymmärrettävää, että olin yrittänyt ymmärtää Venäjää, mutta kun nyttemmin olin yrittänyt ymmärtää myös Ruotsia, niin se kyllä meni jo liian pitkälle.

Reviirit

Nestorin kronikka käsittelee vuotta 862 varsin seikkaperäisesti. Tuolloin venäläiset riitelivät keskenään ja totesivat lopulta: ”Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka hallitsisi meitä ja tuomitsisi lakien mukaan. Ja he lähtivät meren tuolle puolen varjagien, russien luo.” Noita varjageja (viikinkejä) nimitettiin russeiksi (tulee nimestä Roslagen, Ruotsi), vaikka jotkut nimittivätkin heitä sveanmaalaisiksi, toiset taas normanneiksi tai anglosakseiksi ja jotkut jopa gotlantilaisiksi. Tsuudit, slaavit, krivitsit ja vepsäläiset sanoivat russeille: ”Maamme on suuri ja rikas, mutta siltä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme, tulkaa hallitsemaan meitä.”

Nestorin kronikka nimeää kolme veljestä, jotka tulivat väkineen hallitsemaan venäläisiä. Näistä ainoastaan Rurikilla on pitkä historia Venäjällä. Rurikin alkuperästä keskustellaan jatkuvasti Venäjällä. Oliko hän ruotsalainen, tanskalainen, normanni vai gotlantilainen? Rurik perusti kaupungin Olhavanjoen suuhun kohtaan, missä joki lähtee Ilmajärvestä. Tämä kaupunki sai viikinkiaikaisen nimensä, kun sitä alettiin kutsua Holmgårdiksi. Rurikin hallitsemaa aluetta, joka alkoi Laatokalta ja päättyi Dnestr-joelle, kutsuttiin nimellä Gårdarike tai sitten Suureksi Svitjodiksi (Suuri Ruotsi). Tultaessa 900-luvulle Holmgårdin alue kävi pieneksi ja kaupunki siirrettiin vähän matkan päähän Olhavanjoen yläjuoksun suuntaan. Syntyi Uusikaupunki eli Novgorod, jossa slaavilainen aines oli jo dominoiva. Silti yhteys varjaagien hoveihin säilyi tiiviinä, ja useita venäläisiä prinsessoja naitettiin varjaagien hoveihin ja päin vastoin.

Ruotsin kuningas Eerik Eerikinpoika käski Eerikin kronikan mukaan miehiä lähtemään pakanamaahan asettaen heidän esimiehekseen lankonsa Birjerin, jota kohtaan hän tunsi suurinta luottamusta. Elettiin noin 1220-lukua. Miehet varustettiin kunnolla ja Eerikin kronikka toteaa myös pakanoiden (hämäläisten) varustautuneen. Sitten kronikka jatkaa: ”Kristityt laskivat siellä (pakanamaassa) satamaan, ottivat viirinsä ja nousivat maihin. Maihinnousu onnistui hyvin kristittyjen kilpien ja kypärien hohtaessa yli koko sen maan. Kristityt mielivät päästä mittelemään miekkojaan pakanallisten tavestien kanssa – näin oletan heidän myös tehneen – ja myös kultaa, hopeaa ja suuria karjalaumoja he mielivät. Tavestit pakenivat silloin, pakanat hävisivät, ja kristityt voittivat. Joka halusi antautua, ryhtyä kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, sai säilyttää omaisuutensa ja henkensä sekä elää kaikessa rauhassa. Pakana, joka tähän ei alistunut, surmattiin.

Kristityt rakensivat sinne linnoituksen, johon he sijoittivat ystäviään ja sukulaisiaan. Linnan nimi on Hämeen linna, ja se tuottaa pakanoille edelleenkin murhetta, sillä se seisoo siellä vieläkin, niin arvelen. Kristityt asuttivat sen maan kristityillä miehillä, ja siitä samasta syystä maasta tuli kokonaan kristitty. Luulenpa, että venäläisten kuningas menetti sen.”

Edellä on kuvattu kahden kronikan kautta ruotsalaisten alueellisen reviirin laajentumista. Toinen laajennus käsitti Hämeen Suomen nykyisellä alueella, toinen Olhavanjoen seudut Ilmajärveltä asti nykyisen Venäjän alueella. Viikinkiaikoina Ilmajärven seudut olivat suomensukuisten kansojen asuma-aluetta. Ruotsalaisten reviirilaajennus koski molemmissa tapauksissa myös suomensukuisia kansoja. Oireellinen on Eerikin kronikan viimeinen lause, jonka mukaan venäläisten kuningas menetti Hämeen. Tämä osoittaa, että Suomen alueella oli myös reviirieturistiriita ruotsalaisten ja venäläisten kesken.

Kaikilla kasveilla ja elollisilla olennoilla on reviirit. Eloonjäämistaistelussa lajien menestyminen tarkoittaa usein reviirin laajentumista. Kahden lajin työntyminen samalle reviirille aiheuttaa konfliktin, joka voi päättyä yhdessäoloon tai sitten toisen lajin kuihtumiseen. Myös ihmisyhteisöillä ja valtioilla on reviirit. Suurvallaksi tullaan reviirin laajentamisella voimakkaasti. Kun reviiriajattelua halutaan demonisoida, niin käytetään sanaa etupiiri. Siinä yleensä vastustajan reviiriajattelu nähdään tuomittavana ilman, että todettaisiin myös oman reviiriajattelun ja -toiminnan olevan olemassa.

Pähkinäsaaren rauha 1323 ja Täyssinän rauha 1595

Ruotsin ja Venäjän ensimmäinen rajasopimus tehtiin Pähkinäsaaressa vuonna 1323. Saari sijaitsee kohdassa, jossa Laatokan vedet valuvat Neva-jokeen. Kyseessä oli kaksi rajalinjaa, toinen Ruotsin raja ja toinen Venäjän raja. Väliin jäi yhteisalue, jossa molemmilla oli oikeus metsästää, kalastaa ja asettaa veroja. Ruotsin raja kulki Rajajoelta Pohjanmaalle, luultavasti Pyhäjoelle. Venäjän raja oli suurin piirtein sama kuin sitten Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 sillä erotuksella, että Moskovan otettua hallintaansa Novgorodin, ruotsalaiset rakensivat Olavinlinnan rajan venäläiselle puolelle vuonna 1475. Täyssinässä Ruotsi sai koko entisen yhteisalueen, jonka Ruotsi oli jo asuttanut, sekä rajan siirron siten, että Olavinlinnan alue tuli Ruotsin puolelle. Vastineeksi Ruotsi luovutti Venäjälle Käkisalmen läänin, jonka se oli aikaisemmin valloittanut itselleen.

Kustaa II Adolf ja Stolbovan rauha

Romanovit nousivat Venäjällä valtaan 1613, ja Kustaa II Adolf katsoi viisaammaksi ottaa sen, minkä oli jo saanut. Siten Stolbovassa solmittiin vuonna 1617 rauhansopimus, jonka mukaan Ruotsi sai Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Siten Venäjä eristettiin kokonaan Itämereltä ja Suomenlahdelta. Ruotsin pitkäaikainen tavoite kontrolloida lähes kaikkia Itämeren jokisuistoja ja kantaa niiltä tulleja ja veroja oli toteutunut. Se, että Ruotsi oli Venäjää vahvempi aina vuoteen 1709 asti, oli merkityksellistä Suomelle siinä vaiheessa, kun Suomi julistautui itsenäiseksi. Vaikka 1700-luvulla Ruotsi ei enää kyennyt puolustamaan Suomen aluetta nousevaa Venäjän suurvaltaa vastaan, niin Ruotsin valloitukset Suomen alueella vuosina 1150–1709 muokkasivat ratkaisevalla tavalla itsenäisen Suomen ensimmäisiä rajoja. Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Suomi sai nimittäin suuriruhtinaskunnan rajat.

Kustaa II Adolf halusi laajentaa Ruotsin vaikutusvaltaa manner-Eurooppaan. Siinä tarkoituksessa hän vakiinnutettuaan itärajan Stolbovassa suuntasi katseensa kohti Saksaa ja sen rikkonaista valtiollista karttaa. Uskonnot olivat törmäämässä, kun luterilaiset ja katolilaiset alkoivat raivoisan taistelun uskonnollisista reviireistä. Kustaa joutui tuomaan joukkonsa mannermaalle, ennen kuin saksalaiset luterilaisen herttuakunnat ehtivät häntä avukseen pyytää. Lopulta pyyntöjä tuli, ja Ruotsin valloitussota Saksan sisällissodan osana saatiin näyttämään luterilaisten puolustussodalta.

Saksan alueilla käytiin sisällissotaa kolmekymmentä vuotta. Kustaa johti joukkojaan edestä, niin kuin hänen suuri idolinsa Aleksanteri Suuri oli myös tehnyt. Kustaa kohtasi kuolemansa Lützenissä vuonna 1632 taistelussa, jonka ruotsalaiset voittivat. Virkamies Axel Oxenstierna kohosi valtiomiesten luokkaan ja luotsasi Ruotsia aina Westfalenin rauhaan asti vuonna 1848, jolloin Ruotsia sitten edusti paitsi Oxenstiernan poika niin myös kuningatar Kristiinan oma edustaja. Axel Oxenstiernan suuhun on pantu kuuluisat sanat, kun hän toteaa Westfaleniin lähtevälle pojalleen, että ”tulet näkemään, miten vähällä järjellä maailmaa johdetaan”.

Westfalenin rauhan jälkeen Ruotsi oli suurvalta, jonka monikansallinen armeija oli edelleen mannermaalla. Sitä ei voitu tuoda kotiin, koska sen käyttäytymistä ei voitu mitenkään ennustaa ja riskit asioiden riistäytymisestä käsistä, olivat liian suuria. Armeijaa ei voitu myöskään pitää toimettomana, ja sen rahoitus hoidettiin ryöstämällä puhtaaksi alueet, joiden läpi armeija kulki. Sitten päätettiin hyökätä Puolaan. Ajat olivat ankeat muutenkin, mutta Ruotsin hyökkäys kesti viisi vuotta (1655–1660), jolloin ruotsalaiset miehittivät suurta osaa Puolasta. Ryöstöt ja tuhotyöt kaupungeissa kuuluivat ohjelmaan.

Kaarle XII ja 1700-luvun alku

Kaarle XI:n ruumis oli vielä kolmen kruunun linnassa, kun linna paloi. Ruumis saatiin ajoissa sieltä pois, mutta linnasta ei lopultakaan ollut enää asuinsijaksi kuninkaalle. Nuori Kaarle XII hämmästytti kaikki aktiivisuudellaan ja päättäväisyydellään. Hän nousi valtaistuimelle vuonna 1697 vain 15-vuotiaana. Ruotsin viholliset etelässä ja idässä Tanska, Puola ja Venäjä päättivät hoitaa Ruotsin kysymyksen pois päiviltä nyt, kun valtaistuimelle nousi nuori, kokematon kuningas. Kaarle kuitenkin osoitti, että hänellä oli sotilaallisia kykyjä. Hän hoiti ensin Tanskan, sitten Venäjän ja lopuksi August Väkevän johtaman Puolan. Tämä kaikki muutamassa vuodessa alkaen vuonna 1700.

Kaarlen ongelma oli se, että hän jostain syystä inhosi Tukholmaa ja olihan siellä linnakin palanut. Siksi hän molempien idoliensa Aleksanteri Suuren ja Kustaa II Adolfin tavoin johti karoliininsa Saksiin tarkoituksena ilmeisesti osallistua Ranskan ja Englannin kesken käytävään Espanjan perimyssotaan. Marlborough’n herttua, joka johti brittien armeijaa, uhkasi Kaarlea sotatoimilla, mikäli tämä ei olisi kääntynyt pois Keski-Euroopasta. Lisäksi ruotsalaiset saivat runsaat lunnaat siitä hyvästä, etteivät he sekaantunut perinteisten suurvaltojen keskinäisiin riitoihin.

Kaarle kääntyi siis itään ja otti kohteekseen Moskovan. Venäläisten käyttämä poltetun maan taktiikka vaikeutti marssia ja hevosten huolto oli ongelmallista. Siksi armeija kääntyi etelään Ukrainan alueelle. Ukrainalainen hetman eli kasakkapäällikkö Ivan Mazepa lupautui Kaarlelle liittolaiseksi. Mazepa oli pettynyt Venäjän Pietari I:een, joka oli kaventanut kasakoiden autonomisia oikeuksia. Poltavassa Kaarle XII:n ja Pietarin joukot kävivät vuonna 1709 ratkaisevan taistelun, jonka Ruotsi hävisi. Kaarle pakeni Benderiin, joka nykyisin sijaitsee Transnistrian alueella Dnestr-joen rannalla. Myös Ivan Mazepa päätyi Poltavan tappion jälkeen nykyisen Moldovan alueelle ja kuoli siellä samana vuonna. Karoliiniarmeija jäi vangiksi, ja venäläisten voitonparaati järjestettiin Moskovassa, jolloin karoliinit olivat näytillä. Kaarle oli itse asiassa eräänlainen turkkilaisten vanki, mutta lopulta hän pääsi palaamaan Ruotsin alueelle. Tukholmaan hän ei enää saapunut, vaan päätti lähteä suoraan Norjan rintamalle, missä kohtasi kuolemansa vuonna 1718. Kaarlen poistuminen näyttämöltä avasi tien rauhansopimukselle. Suuri Pohjan sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan vasta vuonna 1721, jolloin Ruotsin ja Venäjän välinen uusi raja lohkaisi Kaakkois-Suomen Ruotsilta ja syntyi ”Pietari Suuren raja”. Se on suunnilleen Suomen nykyinen raja.

Kustaa III ja Katariina Suuri

Pietari Suuren jättiläistyö, Pietarin kaupungin rakennuttaminen, alkoi jo vuonna 1703. Ruotsin kärsittyä tappion Poltavassa vuonna 1709, Pietari julistettiin Venäjän pääkaupungiksi vuonna 1712. Venäjän pääkaupungin synty Nevan suistoon Suomenlahden pohjukkaan muutti Ruotsin ja Venäjän välistä strategista asetelmaa ratkaisevalla tavalla. Venäjästä tuli Itämeren suurvalta, jonka laivastoa alettiin kehittää systemaattisesti. Ruotsi sen sijaan vajosi voimattomuuden tilaan, jota alettiin kutsua ”vapauden ajaksi”. Ranska ja Venäjä korruptoivat Ruotsin hallitsijoita, ja puolueina häärivät hatut ja myssyt.

Tässä katsannossa Kustaa III:n ilmestyminen Ruotsin johtoon merkitsi dynaamista omaa otetta asioihin. Kustaan merkittävin saavutus oli tyyliasioiden edistäminen kulttuurin avulla. Kustavilainen tyylitaju löi selvästi oman leimansa ja levisi koko valtakunnan alueelle, myös Suomeen.

Kustaa teki myös vallankaappauksen. Hän eristi Venäjän vaikutusvallan Ruotsin kruunun perimysjärjestykseen ja mursi aateliston vallan vetoamalla alempiin yhteiskuntaluokkiin. Hän oli taitava poliittinen strategi, mutta erittäin huono sotilaallinen johtaja. Kustaa III:n sodissa Ruotsi ei saanut haluamiaan rajamuutoksia vuoden 1743 Turun rauhan rajoihin. Vaikka Venäjä oli sodassa Turkin kanssa, niin Kustaan oli tyytyminen Värälässä vuonna 1790 rajojen muuttumattomuuteen. Kustaan sodissa ja varsinkin merellä näytteli Ranskan rahoilla rakennettu, Helsingin edustalle kohonnut Sveaborgin linnoitus merkittävää roolia Ruotsin laivaston tukikohtana. Voidaan myös sanoa, että Kustaan uhittelulla ehkä oli aihetta siihen, että Aleksanteri I 1800-luvun alussa päätti Napoleonin kehotuksesta valloittaa loputkin Ruotsin läänit Suomen alueelta. Kustaa koki kuolemansa naamiaisissa Tukholman oopperassa. Surmanluodin ampui kukas muu kuin aatelismies.

Kustaa IV Adolf ja Ruotsin rappiotila

Kustaa III:n jälkeen Ruotsin valtaistuimelle nousi hänen poikansa, kuninkaana Kustaa IV Adolf. Pojan alaikäisyyden aikana hallintoa hoiti Kustaa III:n veli Kaarle herttua. Kustaa IV Adolfin aika oli eräänlainen interregnum Ruotsissa, niin kuin se oli myös maailmanpolitiikassa, jota hahmotti Ranskan vallankumouksen jälkeen näyttämölle tunkeutunut Korsikalta kotoisin oleva ranskalainen upseeri nimeltään Napoleon Bonaparte. Kustaa III:lla oli jo ongelmia paitsi Ranskan vallankumouksen, niin myös Bonaparten suhteen. Kustaa IV Adolf vihasi Bonapartea ja tukeutui voimakkaasti Englantiin, Napoleonin vastustajaan.

Ruotsi oli vaikeuksissa. Napoleon ei halunnut, että Venäjä laajentuisi Ottomaanien alueelle Turkin salmien suuntaan, vaan kehotti Aleksanteri I:ä valloittamaan Suomen Ruotsilta. Napoleonin mukaan Aleksanteri saisi siten luonnolliset rajat Ruotsia vastaan. Ruotsi joutui sotaan Pommerista Ranskan kanssa, ja ranskalainen marsalkka Jean Baptiste Bernadotte odotteli ranskalaisen armeijan kanssa Tanskassa hyökätäkseen Ruotsiin. Tanska julisti sodan Ruotsille kuukausi sen jälkeen, kun venäläiset olivat aloittaneet hyökkäyksensä Suomeen. Napoleonin jouduttua vaikeuksiin sodassa Englantia vastaan, ranskalaisten hyökkäyksestä Ruotsiin ei tullut mitään. Bernadotte vapautti mannermaalla ottamansa ruotsalaiset vangit ja sai myönteistä huomiota Ruotsissa.

Suomen sodassa 1808–1809 Aleksanteri valloitti Ruotsilta loputkin Suomen alueella olleet läänit. Porvoon valtiopäivillä Aleksanteri I nosti suomalaiset kansakuntien joukkoon. Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan osana autonominen suuriruhtinaskunta, joka sai pitää Ruotsin lait ja luterilaisen uskon. Samoin aateliston ja papiston privilegiot pidettiin voimassa. Suuriruhtinaskunta sai hallituskonseljin, ja Suomen asiat esiteltiin Pietarissa suomalaisen ministerivaltiosihteerin kautta suoraan keisarille ohi Venäjän hallituksen.

Ennen Venäjän hyökkäystä Suomeen Ruotsin silloinen lähettiläs Pietarissa Kurt von Steding viestitti Kustaa IV Adolfille, että Suomi tulisi pitää kaikin voimin osana Ruotsia, koska Suomen alue osana Ruotsia on aina ollut puskuri Venäjän suuntaan. Stedingin viestit menivät kuuroille korville. Kustaa oli brittien vaikutuksen alla ja vastusti ranskalaisia ja venäläisiä sekä heidän vaateitaan.

Kuninkaan asema Tukholmassa vaikeutui ja lopulta hän joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1809. Ruotsin silloinen pääministeriä vastaava riksmarsalk Axel von Fersen murhattiin. Kaarle herttuasta tehtiin kuningas, mutta lapsettomuuden vuoksi hänen taustalleen oltiin jo valitsemassa uutta kruununprinssiä, joka sitten aikanaan seuraisi Kaarle XIII:a valtaistuimelle. Arpa lankesi vähän odottamattomastikin Napoleonin marsalkkaan Bernadotteen. Hänet valittiin valtiopäivillä Ruotsin kruununperilliseksi elokuussa 1810.

Välillä ajatuksia Suomen asemasta

Tässä vaiheessa on syytä tarkastella ajatuksia, joita aina silloin tällöin tuodaan esiin Suomessa. Olisiko Suomi itsenäistynyt, jos Suomi olisi säilynyt vuonna 1809 osana Ruotsia? Mielestäni tämä on aika turhaa pohdiskelua. Ensinnäkin täytyy muistaa, että Kaakkois-Suomi eli ns. Vanha Suomi oli jo ollut 90 vuotta suoranaisesti osa Venäjän keisarikuntaa ja liitettiin vasta vuonna 1812 Suomen suuriruhtinaskunnan osaksi. Raja ennen Haminan rauhaa 1809 oli ollut jo pitkään Kymijoella.

Juhana III nosti Suomen aikanaan 1500-luvulla suuriruhtinaskunnaksi, mutta Juhanan pyrkimys oli vain tasapainottaa suhdettaan Venäjään. Aikanaan Iivana IV ei halunnut neuvotella Kustaa Vaasan kanssa, jota Iivana piti nousukkaana. Siksi Novgorodin käskynhaltija määrättiin neuvottelemaan Kustaan kanssa. Kustaa keksi silloin nimittää poikansa Juhanan Suomen herttuaksi ja samalla Suomen herttuakunnaksi. Siten Novgorodin käskynhaltija sai neuvotella Suomen herttuan kanssa. Tultuaan kuninkaaksi Juhana nimitti Suomen suuriruhtinaskunnaksi samassa merkityksessä eli vastineena Novgorodille. Näistä järjestelyistä aika ajoi sitten ohi, mutta tämä prosessi ei millään tavalla viitannut siihen, että Ruotsi olisi ollut tekemässä Suomesta jotakin täysin erillistä autonomista aluetta. Ruotsilla ei ollut samanlaisia ongelmia hallita varsin pientä aluetta verrattuna Venäjän hallitsijoihin. Venäjän valloittamilla uusilla alueilla oli melkein sääntönä, että osa hallintoa annettiin valloitetuille itselleen hoidettavaksi. Yleensä ulkoasiat ja sotilasasiat pidettiin Moskovan hallinnassa. Se Tynkä-Suomi, joka syntyi Turun rauhassa 1743 ei olisi koskaan voinut tulla itsenäiseksi valtioksi samalla tavalla, kuin Suomen suuriruhtinaskunta itsenäistyi Venäjästä vuonna 1917keskeiset valtiolliset instituutiot jo kehittyneinä.

Ensimmäinen Barnadotte

Marsalkka Bernadotte nimitettiin Ruotsin kruununperilliseksi, ja hän saapui Ruotsiin 20.10.1810. Siitä alkoi uusi aika Ruotsille. Kaarle XIII antoi yhä enemmän valtaoikeuksia Bernadottelle, vaikka hän oli vain kruununperillinen. Bernadotten vaimo ei saapunut aluksi Ruotsiin. Yleensä luullaan, että Bernadotte ja Napoleon olivat hyviä ystäviä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan vaimo Desirée oli Napoleonin aikaisempi rakastajatar, ja keisarilla oli myös marsalkan kanssa erimielisyyksiä kohdistuen Napoleonin haluun vallata maailma. Bernadotte tarvitsi Napoleonilta suostumuksen ottaa vastaan Ruotsin kruununperillisen asema, ja sen hän sai. Napoleonin mielestä Bernadotten nimittäminen tarjosi mahdollisuuden muuttaa Ruotsin Englantiin tukeutunut politiikka Ranskalle edulliseksi.

Ruotsissakin luultiin, että Bernadotte olisi Napoleonin ystävä ja että hän hankkisi Ranskan avulla Suomen takaisin Ruotsin hallintaan. Paitsi, että Bernadotte ei ollut Napoleonin ystävä, niin hän ei halunnut kuulla Suomesta yhtään mitään. Hänen mielestään Suomen alue Ruotsin omistuksessa oli aiheuttanut jatkuvia sotia Venäjän kanssa ja näistä sodista Bernadotte halusi päästä eroon. Sen sijaan hän havitteli Norjaa, jonka alue Tanskan omistuksessa oli ollut jatkuva turvallisuusriski Ruotsille.

Kuninkaallisen dynastian luomiselle itselleen ja suvulleen oli tarpeen, että Bernadotte kääntyi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n puoleen. Napoleon oli jo hyökkäämässä Moskovaan, ja Aleksanteri odotti Bernadottea Turussa. Siellä he solmivat vuonna 1812 sopimuksen, joka periaatteessa vahvisti Bernadotten otteen Ruotsin kruunuun ja toisaalta merkitsi sitä, että Ruotsi osallistui Napoleonin vastaiseen liittokuntaan Venäjän rinnalla. Bernadotte esitti, että Ruotsi voisi hyökätä Suomen kautta Napoleonin sivustaan, mutta tähän Aleksanteri ei suostunut. Norjan liittämisestä Ruotsiin puhuttiin, mutta siitä ei tehty mitään lopullista sopimusta.

Napoleonin perääntymisen Moskovasta jatkuessa Bernadotte johti Ranskan vastaisen liittokunnan pohjoista siipeä. Ruotsalaiset joukot olivat marsalkka Kurt von Stedingin komennossa. Hän oli viimeisin marsalkaksi nimitetty ruotsalainen. Liittokunnan joukkojen edettyä Keski-Eurooppaan pohjoinen armeija pysähtyi Tanskaan, josta käsin Bernadotte alkoi painostaa Tanskaa luovuttamaan Norja Ruotsille.

Bernadotte oli Kustaa Vaasasta alkaen kolmastoista ruotsalainen monarkki, joka on ollut sodassa Tanskaa vastaan. Tämä episodi viivästytti Bernadottea, eikä hän ollut mukana, kun Aleksanteri ratsasti Pariisiin Napoleonin kukistuttua. Kaarle XIII:n kuoltua Bernadotte kruunattiin kuninkaaksi toukokuussa 1818. Hän otti hallitsijanimekseen Kaarle XIV Johan. Bernadotte halusi auttaa talousvaikeuksissa olevaa Ruotsia myymällä Ruotsin mannermaalla omistamat alueet. Tällä oli se vaikutus, että Ruotsi vapautui alueista, jotka olisivat vieneet sen jatkossa yhä uusiin aseellisiin selkkauksiin.

Wienin kongressissa vuonna 1815 hahmoteltiin Napoleonin jälkeistä Eurooppaa. Vanhat hallitsijasuvut haluttiin asettaa uudelleen valtaan. Kongressissa on esillä myös Kustaa IV Adolf ja hänen mahdollisuutensa palata Ruotsiin hallitsijana. Aleksanteri I tyrmäsi nämä aikeet. Bernadotte ei itse osallistunut kongressiin, vaan Ruotsia edusti lähettiläs. Hän oli kuitenkin saanut yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten lähettilään tuli suhtautua Venäjän ehdotuksiin kongressissa. Varovainen piti olla, jotta suhteet Aleksanteriin säilyisivät hyvinä.

Kaarle XIV Johan perusti Ruotsin politiikan puolueettomuuden pohjalle. Tällä tuli olemaan Ruotsille kauan kestävä ja vakiintunut geopoliittinen asema. Ruotsin puolueettomuus oli selvästi länteen päin orientoitunutta, mutta Venäjän intressejä pyrittiin ottamaan huomioon.

Oskari I, puolueettomuus ja skandinavismi

Oscar I oli Ranskassa syntynyt mutta Ruotsissa koulutuksensa saanut monarkki. Hänen aikanaan katkesi jatkuva vihollisuus Ruotsin ja Tanskan kesken. Skandinavismi aatteellisena liikkeenä sai jalansijaa ja sillä oli myös konkreettisia poliittisia vaikutuksia. Oscar I:n Ruotsi asettui tukemaan Tanskaa Preussin pyyteitä vastaan ja Oscar vieraili Tanskassa.

Puolueettomuus-statuksen osalta ensimmäinen todella vaikea tilanne syntyi Itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Britit ja ranskalaiset kävivät Krimin sotaa Venäjää vastaan. Englantilais-ranskalainen laivasto saapui Itämerelle perustamaan toisen sotanäyttämön. Tässä yhteydessä Ruotsi oli houkutteleva kohde saada liittolaisena mukaan, joten brittien ja ranskalaisten ehdotus oli, että jos Ruotsi liittyy sotaan Venäjää vastaan, niin se saa Suomen. Oscar I oli sen verran viisas, että penäsi takuita siitä, että saisi pitää Suomen senkin jälkeen, kun rauha on tullut ja englantilais-ranskalainen laivasto vetäytynyt Itämereltä. Kun selviä takuita ei ollut luvassa, Oscar ei lähtenyt mukaan. Hän antoi kuitenkin englantilais-ranskalaisen laivaston tukeutua Gotlannin luonnonsatamiin, mistä Venäjä reklamoi puolueettomuuden rikkoutumisena mutta ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Ruotsia vastaan. Liittoutuneiden seuraava ehdotus oli, että jos Ruotsi alkaa vihollisuudet Venäjää vastaan, niin Ruotsi saa pitää Ahvenanmaan itsellään. Tämäkin suunnitelma kariutui takuiden puuttumiseen.

Englantilais-ranskalainen laivasto ei ryhtynyt hyökkäykseen Kronstadtia vastaan. Nobel-veljekset olivat Venäjän palveluksessa ja keksineet merimiinan, joita oli sijoitettu Kronstadtin vesille. Suomenlinnaa pommitettiin mutta varsin kaukaa, koska miinavaaraa epäiltiin olevan sielläkin. Ahvenanmaalla tuhottiin Bomarsundin linnoitus.

Britit tuhosivat Pohjanmaan rannikkoa, ja suomalaiset, varsinkin lehdistö, arvostelivat niitä muutamia suomalaisia, jotka moittivat tästä brittejä. Suomalaisten kanta muuttui vasta, kun brittilehdistö moitti oman laivastonsa tuhotöitä Pohjanmaalla kysyen, miksi ystävällismielisiä suomalaisia kohdellaan näin huonosti. Suomalaisilla on historiansa aikana ollut useita tilanteita, joissa on kannatettu Venäjän vihollisia, vaikka ne olisivat tehneet hallaa Suomen omille intresseille.

Itämaisen sodan rauha tuli Ruotsille yllätyksenä, ja Oscar vaatii Venäjän Suomen alueella olevat läntiset linnakkeet tuhottaviksi. Tätä ei rauhansopimukseen tullut, mutta Ahvenanmaan osalta linnoittamattomuus nousi esiin.

Oscar II ja Norjan kysymys

Ensimmäinen Bernadotte oli saanut aikaan personaaliunionin Norjan kanssa. Norja sai kuitenkin varsin modernin perustuslain sekä oman parlamentin ja hallituksen. Tähän Bernadotten oli tyytyminen. Kysymys unionista oli kuitenkin koko 1800-luvun oireileva, vaikka myös rauhallisempia aikoja oli. Kun Oscar II kruunattiin kuninkaaksi 12.5.1873, niin siitä tuli viimeinen tilaisuus Ruotsin valtiollisessa historiassa siltä osin, kuin varsinainen kruunu näytteli pääosaa kuninkaan valtiollisessa symboliikassa.

Kysymys unionista Norjan kanssa oli koko Oscar II:n ajan hänelle eräänlaisena painajaisena. 1870-luvulla Norjassa levisi voimakas kansallisromanttinen mielipide, joka alkoi vaikuttaa unioniin. Yksi keskeisimpiä kysymyksiä olivat norjalaisten vaatimukset omasta konsuliedustuksesta ja Norjan mahdollisuudesta osallistua Ruotsin ulkoasiain hoitoon. Norjalaiset esittivät myös oman ulkoministerin asettamista virkaan. Useat komiteat käsittelivät tätä kysymystä ilman mitään tuloksia, jotka olisivat tyydyttäneet norjalaisia. Kysymys herätti myös laajemmin kansainvälistä huomiota, ja Saksan keisari Wilhelm I otti kantaa asiaan. Saksan etu vaati Pohjolaan yhden yhteisen valtion, joten Saksa liputti Ruotsin kannan mukaisesti unionin säilymisen puolesta.

Oscar ei taipunut mihinkään kompromissiin norjalaisten kanssa. Kruununprinssi Gustaf olisi ollut valmis joustavampaan politiikkaan, mutta tälle ei annettu mahdollisuuksia. Oscar esitti myös sitä kantaa, että jos unioni puretaan, niin Norjasta tulee tasavalta. Kauhistuttavana esimerkkinä mainittiin Ranska. Tilanne tuli sitten akuutiksi 1900-luvun alussa. Erinäisiä suunnitelmia armeijan käyttämiseksi oli olemassa, mutta niihin ei sitten ollut edellytyksiä. Unioni purettiin vuonna 1905.

Niin voidaan sanoa, että viimeinenkin este sille, että Ruotsi säilyisi molempien maailmansotien ulkopuolella, tuli raivatuksi pois norjalaisten toimesta. Varsinkin toisen maailmansodan tapahtumat koskivat keskeisesti suurvaltakilpailua tällä alueella. Sekä Suomi että Norja tulivat vedetyksi mukaan, kun taas Ruotsilla oli edellytykset pysyä aseellisen toiminnan ulkopuolella. Varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikana ja vielä sen jälkeenkin Ruotsissa oli akuuttia pulaa elintarvikkeista. Puolueettomana maana Ruotsilla oli vaikeuksia järjestää kauppasuhteitaan sotiviin osapuoliin. Tässä auttoi sitten Wallenbergien teollisuus- ja pankkiirisuku. Yksi Wallenberg hoiti Saksan ja toinen Wallenberg hoiti Englannin. Legendaariset etunimet Marcus ja Jacob ovat edelleen edustettuina suvun piirissä.

Oscar II eli aikana, jolloin kuningas kävi vihkimässä uusia rautatieyhteyksiä ja Ruotsinkin valtioalue yhtenäistyi voimakkaasti. Pohjoisen malmivarat alkoivat kiinnostaa, ja koettiin jo pelkoa, että venäläiset ottaisivat ne. Oscar pelkäsi, ja varsinainen ryssänviha alkoi vaikuttaa Ruotsissa, varsinkin Tornionjoen laaksossa. Suomen kielestä ja meän kielestä tuli riitakapuloita ja kouluissa kiellettiin oppilaita puhumasta keskenään näitä kieliä. Varsinainen päätös tällä pelolle ja sen seurauksille tehtiin Ruotsissa 1990-luvun lopulla, kun Ruotsissa säädettiin laki vähemmistökielistä. Pohjois-Ruotsissa sekä suomen että meän kieli ovat nyttemmin vähemmistökieliä.

Ruotsia ovat aina kauhistuttaneet sellaiset toimet Suomessa, jotka voitiin nähdä venäläisten vaikutusmahdollisuuksina malmialueille. Talvisodassa Neuvostoliitto pyrki halkaisemaan Suomen kahtia Suomussalmen ja Oulun korkeudelta. Sallan rata nähtiin aikanaan toimena, jolla pyrittiin luomaan edellytykset joukkojen keskittämiseen Ruotsia vastaan. Kun kylmän sodan aikana Suomessa nostettiin esille Soklin alueen kaivoksen avaaminen lannoitusteollisuudelle, niin siinä yhteydessä pohdittiin Sallan radan kunnostamista. Kävin Keijo Korhosen kanssa tarkastamassa Soklia ja Sallan rataa. Korhosen esitys oli, että Sallan rataa ei kunnostettaisi sen huonon kunnon vuoksi. Todellisuudessa Suomi ei halunnut aiheuttaa Ruotsissa huolestuneisuutta radan kunnostamisen tarkoituksista.

Tätä kirjoittaessa Google on tekemässä valtavia investointeja Suomeen. Asiasta ollaan montaa mieltä. Minua on aikaisemmin kiinnostanut Googlen investoinnit Haminaan, rajan läheisyyteen. Nyttemmin olen vielä enemmän ymmälläni, kun myös Loviisaan investoidaan, mutta nimenomaisesti Suomen kureliiveillä kavennetulle vyötärölle perustetaan kolme datakeskusta Muhokselle, Vaalaan ja Kajaaniin. Olen ajatellut, että amerikkalainen Google on halunnut vahventaa Suomen asemaa. Nyttemmin vaikuttaa siltä, että Google ajattelee hieman myös ruotsalaisten huolia. Tästä näkövinkkelistä Google voidaan nähdä Suomen ja Ruotsin yhteisenä suojelusenkelinä. Tosin presidentti Trump on asiasta aivan eri mieltä ja moittii Googlea investoinneista väärään paikkaan.

Ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistyminen

Suomen itsenäisyysprosessissa Ruotsi toimi varovaisesti. Kun Paasikivi lähetettiin vuoden 1917 joulukuun alussa Tukholmaan ja muihin Pohjoismaihin hakemaan tunnustuksia, niin Ruotsin pääministeri totesi, että Suomessa oli varsin paljon venäläisiä joukkoja. Oli kysyttävä, miten tuo kysymys aiotaan hoitaa. Kun Saksa sitten kiinnostui Suomesta ja Venäjän asemasta siellä, niin syntyi jääkäriliike, ja myöhemmin Saksan Itämeren-divisioona lähetettiin Suomeen. Saksan sotaponnistukset itärintamalla alkoivat menestyä varsinkin bolsevikkien kaapattua vallan Venäjällä. Rauhanneuvottelut Saksan ja Neuvosto-Venäjän kesken aloitettiin joulukuun alussa 1917. Niissä käsiteltiin myös Suomen kysymystä. Saksa painosti Neuvosto-Venäjää tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, ja Neuvosto-Venäjän valtuuskuntaa johtanut Trotski lupasi sen tehdä, jos suomalaiset sitä pyytävät.

Ongelmaksi tuli nyt se, että valtionhoitaja Svinhufvud ei halunnut bolsevikkien tunnustusta ja myös pelkäsi, että bolsevikkien valta ei kestäisi kovin kauan ja miten sitten Suomen tilanne hoidettaisiin. Saksa ei kuitenkaan antanut periksi. Sille oli poliittisesti silloin ja myöhempiäkin aikoja ajatellen helpompaa, jos entinen emämaa olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Näin ollen myös Saksan tunnustaminen roikkui ilmassa niin kauan, kunnes Neuvosto-Venäjä olisi Suomen itsenäisyyden tunnustanut. Ruotsi asettautui tässä asiassa Saksan selän taakse. Ruotsi kehotti suomalaisia kärsivällisyyteen, ja siten asia ratkeaisi myönteisesti. Svinhufvud antoi periksi ja matkusti Petrogradiin Smolnaan, missä Leninin kansankomissariaatti tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuun viimeisenä päivänä 1917. Saksa, Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen itsenäisyyden heti tammikuun alkupäivinä sen jälkeen, kun tunnustus oli ratifioitu Neuvosto-Venäjällä.

Suomen sisällissota alkoi talvella 1918, ja Saksa teki Suomeen intervention valkoisen puolen pyynnöstä. Tässä vaiheessa Ruotsi miehitti Ahvenanmaan. Siellä oli voimakas kansalaismielipide, että Ahvenanmaan tulisi kuulua Ruotsiin. Ruotsin hallitus antoi tälle mielipiteelle tukeaan katsoen, että Ahvenanmaan tilanne oli epävakaa ja riski paikalliselle väestölle. Kun Saksa valmisteli interventiota Suomeen, se toi sotilaansa myös Ahvenanmaalle katsoen, että Ahvenanmaa täytyy sivustana varmistaa jääkärien ja saksalaisten sotilaiden tuomiseksi Suomeen. Tässä vaiheessa Ruotsi vetäytyi Ahvenanmaalta todettuaan, että sen läsnäolo Ahvenanmaalla saksalaisten kanssa saatettaisiin tulkita väärin ja olisi riski Ruotsin puolueettomuudelle.

Myöhemmin, kun britit olivat tehneet intervention Muurmanskiin ja suomalaiset pyrkivät saamaan Vienan ja Aunuksen osaksi Suur-Suomea, ruotsalaiset huolestuivat siitä, että suomalaiset joutuisivat sotaan Isoa-Britanniaa vastaan. Tässä vaiheessa Ruotsi esitti liittoutuneille, että Suomelle annettaisiin Itä-Karjala ja Ruotsi saisi itselleen Ahvenanmaan. Liittoutuneet eivät tähän järjestelyyn lähteneet, joten asia raukesi ja poistui päiväjärjestyksestä.

Ahvenanmaan kysymys jatkui kuitenkin ongelmana nuoren Suomen ja Ruotsin suhteissa. Molemmat maat olivat sitten valmiit antamaan Kansainliiton päättää kiistan ratkaisemisesta. Kansainliitto päätti vuonna 1921, että suvereniteetti Ahvenanmaahan nähden kuuluu Suomelle.

Suomen tuli antaa Ahvenanmaalle laaja autonomia ja Suomi velvoitettiin takaamaan saarten asukkaille heidän ruotsinkielinen kulttuurinsa, kielensä ja paikalliset tapansa.

Ahvenanmaa on ollut demilitarisoitu vuodesta 1856 Krimin sodan päättäneestä Pariisin rauhansopimuksesta lähtien. Asema vahvistettiin ja sitä laajennettiin vuoden 1921 Geneven sopimuksella. Alueella ei rauhan aikana saa olla pysyvästi sotilaskalustoa, linnoitteita tai sotilaita. Suomen puolustusvoimat vastaavat kuitenkin alueen turvallisuudesta ja puolustamisesta.

Ahvenanmaasta on erillinen sopimus Suomen ja Venäjän kanssa. Ruotsi on Ahvenanmaan kansainvälisen sopimuksen takaajavaltio. Venäjän ollessa heikossa taloustilanteessa Neuvostoliiton hajottua, venäläiseltä taholta tiedusteltiin, voisiko se luopua Ahvenanmaan konsulaatista, jolloin konsulaatin tehtävät ja asema liitettäisiin Turun pääkonsulinviraston vastuulle. Tämä asia ei silloin edennyt, ja yritys raukesi.

Suurlähettiläsaikanani Tukholmassa (1996–2002) perehdyin Ahvenanmaan kysymykseen käytännöllisen toiminnan kautta. Ahvenanmaan edustajat halusivat, että Ahvenanmaa hoitaa käytännöllisiä suhteitaan Ruotsiin suoraan, siis ilman Suomen välitystä. Tämä on ollut tilanne varsin kauan eikä siinä ole mitään sellaista, mikä sotisi Suomen etuja vastaan. Käytännön suhteet Suomen ja Ahvenanmaan välillä Ruotsissa hoituvat joustavasti, kun tämä huomioidaan. Yhteistyötä tehdään paljon, joten muun muassa Suomalais-ruotsalaiseen kauppakamariin tuli Ahvenanmaan edustaja suurlähettiläskaudellani.

Suomessa itsenäistymisen aikoihin polarisaatio porvariston ja työväestön välillä syveni, kun taas Ruotsissa loppujen lopuksi maltillisempi politiikka työväestön taholta sai jalansijaa. Suomi joutui sisällissotaan, johon osallistui myös ruotsalaisia vapaaehtoisia valkoisten riveissä.

Toinen maailmansota, Suomen talvisota ja jatkosota

Toinen maailmansota Euroopassa alkoi Saksan hyökättyä Puolaan 1.9.1939, minkä jälkeen Iso-Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle.

Pohjoismaiden kuninkaat ja presidentti Kallio ulkoministereineen osallistuivat 18.–19.10.1939 kokoukseen, jonka tarkoituksena oli näyttää Pohjoismaiden yhtenäisyyttä. Neljä pientä Pohjoismaata eivät kuitenkaan voineet antaa vakuuttavia julkilausumia yhteisistä kannanotoista, koska niitä ei yksinkertaisesti ollut. Puolueettomuuteen vedottiin, mutta jokaisella oli omat erikoispiirteensä suhteessa Saksaan, Ranskaan, Englantiin ja Neuvostoliittoon.

Ruotsalaiset ilmoittivat kokouksen aikana ulkoministeri Erkolle, että jos Neuvostoliitto hyökkää Suomeen, niin Suomi ei voi laskea sen varaan, että Ruotsi tulisi osalliseksi sotaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan Erkko piti tämän tiedon itsellään.

Suomi neuvotteli syksyllä Neuvostoliiton kanssa aluekysymyksistä, joita Neuvostoliitto vaati alkaneen suursodan takia erityisesti Suomenlahden puolustuksen vahventamiseksi. Suomen hallituksella ei ollut valmiutta luovuttaa Suomen valtioaluetta, joten neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Stalin ryhtyi sotaan saadakseen haluamansa alueet, ja Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen 30.11.1939. Ruotsi ei esittänyt puolueettomuusjulistusta vaan katsoi, että Ruotsi oli ”ei sotaa käyvä maa”. Tällä oli suuri merkitys sikäli, että Ruotsi katsoi voivansa lähettää Suomeen vapaaehtoisia taistelemaan suomalaisten kanssa. Lisäksi Ruotsi avusti Suomea Talvisodassa aseiden hankinnassa. Nykyisten tutkimusten mukaan Saksa myi Ruotsille aseita, jotka Ruotsi sitten toimitti Suomeen. Ruotsin taloudellinen ja sosiaalinen apu Suomelle oli varsin mittava. Ruotsille Suomi oli puskuri Neuvostoliittoa kohtaan. Siksi Ruotsin apu oli varsin mittavaa ja näkyvää. Kun sitten Saksa hyökkäsi keväällä 1940 Tanskaan ja Norjaan, niin Ruotsi pitäytyi puolueettomuuteensa Saksan voiman huomioon ottaen.

Vihollisuuden alettua Suomen ja Neuvostoliiton välillä asiaa käsiteltiin Kansainliitossa. Päätökseksi tuli, että Neuvostoliitto erotettiin järjestöstä. Suomi olisi toivonut, että Suomi olisi voinut pitää kontaktia Neuvostoliittoon Kansainliiton puitteissa, mutta nyt siitäkin jouduttiin luopumaan. Suomella ei ollut mitään poliittisen tason kontakteja Neuvostoliittoon. Ruotsista tuli sitten se valtio, joka alkoi suojella Suomen intressejä suhteessa Neuvostoliittoon. Ruotsin edun mukaisesti Suomen itsenäisyyden säilyttäminen oli ykkösprioriteetti. Aluekysymykset olivat tärkeitä, mutta vähempiarvoisia. Mielestäni Ruotsi pelasi varsin hyvän pelin auttaessaan Suomea ja edistäessään omia intressejään. Muuta siltä ei varmaan olisi voinut vaatiakaan.

Rauha tuli maaliskuun 13. päivä 1940, jolloin Suomi menetti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan. Myös Sallassa ja Kalastajasaarennolla jouduttiin luovuttamaan alueita. Lisäksi Suomenlahden suuret saaret jäivät uuden, Stalinin Pietari Suuren rajaksi kutsuman rajan taakse. Helpotus rauhan tulosta hälveni kuitenkin Ruotsissa nopeasti, kun huhut Saksan hyökkäyksestä Tanskaan ja Norjaan alkoivat liikkua maailmalla. Saksa määritteli sitten ne rajat, joiden puitteissa Ruotsin laivasto voi purjehtia saksalaisten sotatoimien aikana Itämerellä. Norjalaisten vielä taistellessa Narvikissa, Ruotsi salli saksalaisten sotilaskuljetukset Ruotsin rautateillä Narvikin rintamalle. Kun syksyllä myös Suomi tarjosi Saksalle läpikulkuoikeutta, niin Ruotsi alkoi olla puun ja kuoren välissä. Saksa oli Tanskassa, Norjassa ja Suomessa. Ruotsin pelasti Saksan miehitykseltä se, että Ruotsista toimitettiin Saksalle rautamalmia ja kuulalaakereita.

Suunnitelma personaaliunionista Suomen ja Ruotsin välillä

Syksyllä 1940 Suomesta lähti ehdotus siitä, että Suomen ja Ruotsin kesken voitaisiin tehdä personaaliunioni, jonka tarkoituksena Suomesta katsoen oli ilmeisesti hakea vähän vakautta Suomen asemaan meneillään olevassa suursodassa. Ruotsin puolueettomuuspolitiikan kannalta ehdotus oli riskejä sisältävä, mutta aika paljon Ruotsin uuden ulkoministerin Günterin aloitteesta Ruotsissa alettiin tosissaan tarkastella ehdotusta ja sen realisointia.

Ruotsin ulkoasiaindepartementissa otettiin esille Ruotsin ja Norjan personaaliunionin perustamisasiakirja ja sen mukaisesti ehdotettiin, että jos tähän ehdotukseen mennään, niin sen rakenne tulisi olemaan sama kuin aikoinaan Ruotsin ja Norjan unionissa. Tärkeimmät määräykset koskivat Suomen presidentin viran lakkauttamista. Kompensaationa esitettiin, että marsalkka Mannerheimista tulisi unionin sotavoimien ylipäällikkö.

Ehdotus siirtyi sitten seuraavaan vaiheeseen. Sekä Ruotsi että Suomi kysyivät Berliinistä ja Moskovasta, oliko niillä mitään kaavailtua personaaliunionia vastaan. Molemmat asettuivat vastustamaan aietta, ja ehdotuksesta luovuttiin.

Saksa tietenkin katsoi, että se oli jo varannut Suomelle ison roolin operaatio Barbarossassa eli hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Siksi ehdotus soti täydellisesti Saksan suunnitelmia vastaan.

Neuvostoliitto taas katsoi, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin Saksan ja Neuvostoliiton sopimuksen kautta, joten kyseinen personaaliunioni olisi heikentänyt Neuvostoliiton asemaa Suomen suhteen. Kuriositeettina voisi sanoa, että myöhemmin keväällä 1941, kun jopa Neuvostoliiton johdolle alkoi valjeta, että ilmeisesti Suomi oli lähtemässä Saksan vanaveteen suhteessa Neuvostoliittoon, uusi neuvostolähettiläs Helsingissä Orlov otti yhteyttä Paasikiveen ja esitti, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton suhteita voitaisiin parantaa, niin Neuvostoliitolla ei olisi mitään sitä vastaan, että Suomi ja Ruotsi lähentyisivät toisiaan. Neuvostoliitto ja Orlov olivat kuitenkin kovasti myöhässä, koska oli vain lyhyen ajan kysymys, milloin Suomen ja Saksan koordinoidut operaatiot alkaisivat Neuvostoliittoa vastaan.

Näin jälkikäteen voidaan hyvinkin miettiä, mitkä olivat puolueettoman Ruotsin päämäärät tässä hankkeessa personaaliunionista Suomen kanssa. Yksi tavoite varmaankin oli pyrkiä estämään Suomen ajautuminen uuteen sotaan, joka sitten saattaisi Suomen itsenäisyyden isojen riskien alaiseksi. Suunnitelma olisi voinut antaa Ruotsille enemmän vakautta ja liikkumatilaa suhteessa sotiviin osapuoliin. Riskinä tietenkin oli se, että Ruotsi olisi voinut ajautua osaksi maailmansotaa yhdessä Suomen kanssa. Siksi piti kysyä molemmilta suurvalloilta Saksalta ja Neuvostoliitolta, olisiko niillä mitään suunniteltua personaaliunionia vastaan. Ja niillähän oli, joten Ruotsi ei halunnut ottaa riskiä ja suunnitelma kariutui.

Suomi jatkosodassa

Ruotsin asenne Suomen jatkosotaan erosi huomattavasti sen asenteesta Talvisotaan. Talvisota oli puolustussota, kun taas jatkosota oli hyökkäyssota. Suomen tavoite oli saada Talvisodassa menetetyt alueet takaisin, ja luottaen Hitlerin armeijan ylivoimaisuuteen lähdettiin hakemaan heimoalueita Vienasta ja Aunuksesta. Ruotsin yleinen mielipide oli ainakin osittain ymmärtävä Suomen politiikalle. Samoin myös Ruotsin hallituksessa oli paljon myötämieltä Suomen revanssisotaan nähden. Silti Ruotsi kääriytyi nyt puolueettomuuden viittaan, ja jälkikäteen arvioituna se asenne oli lopulta myös Suomen etujen mukainen. Ruotsi pyrki toimimaan yhteyskanavana Suomen ja Neuvostoliiton välillä sitten, kun siihen sotatilanteen osalta syntyi mahdollisuuksia.

Saksalaisten suunnitelma oli, että kun Leningrad on vallattu ja tuhottu, niin Suomi saisi Nevan pohjoiset alueet ja Saksa ottaisi itselleen Nevan eteläiset alueet. Saksa halusi heti sodan alussa ilmoittaa Suomelle, että sodan lopputuloksena Saksa ottaisi Petsamon ja Kuolan itselleen. Tätä varten ja ajatellen Suomen resursseja maiden välillä oli sovittu, että Saksa ottaa rintamavastuun Suomen alueella Oulun korkeudelta pohjoiseen.

Saksa halusi siirtää Norjasta Ruotsin kautta Lappiin divisioonan. Sen siirtäminen Norjasta Suomeen Ruotsin alueen läpi aiheutti valtiopäivillä varsinaisen väittelyn. Keskustelu oli kiivasta ja hallituskriisi lähellä, mutta lopulta Ruotsi suostui siirtoon.

Saksan armeijan kyky valloittaa Muurmansk ja Kuola osoittautui varsin huonoksi. Saksalaisilla oli apunaan kenraali Siilasvuon komentama suomalainen armeijakunta, mutta yhteistyössä oli paljon kitkaa. Kun saksalaisten hyökkäykset oli venäläisten toimesta pysäytetty, Mannerheim vähitellen purki nämä yhteisoperaatiot niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Saksalaisten yritysten toivottomuus edetä Muurmanskiin, sai Saksan ilmoittamaan Suomelle, että Suomi saa rauhanteossa myös Kuolan. Hitlerin suunnitelma liittää Suomi Suur-Saksan valtakuntaan hävisi myös agendalta.

Marsalkka Pauluksen armeijan antautuminen Stalingradissa alkuvuodesta 1943 johti siihen, että Neuvostoliitto otti aloitteen käsiinsä koko rintaman leveydellä. Keväällä 1944 Paasikivi lähetettiin kyselemään Neuvostoliiton rauhanehtoja. Paasikivi matkusti Ruotsin kautta Moskovaan. Tuossa vaiheessa Neuvostoliiton ehdot sisälsivät liittoutuneiden jo Teheranissa 1.12.1943 sopimat asiat: Talvisodan rauhansopimuksen 1940 palauttaminen voimaan, Petsamon luovutus ja sotakorvaukset. Kun Saksa oli vielä Leningradin edustalla, ei Suomella ollut mitään edellytyksiä irrota sodasta.

Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen tuloksena menetimme Viipurin, ja sen jälkeen Neuvostoliitto jäi odottamaan tilanteen kehittymistä. Saksan vetäydyttyä Baltiasta Suomi vaihtoi presidenttiä ja katsoi vapautuneensa lupauksestaan jatkaa sotaa Saksan kanssa loppuun asti. Mannerheimin arvovallalla tehtiin syyskuussa välirauhansopimus ja suostuttiin ajamaan saksalaiset Suomesta. Siitä alkoi Lapin sota, jossa saksalaiset tuhosivat melkein koko Lapin rakennuskannan. Ruotsi otti Lapin väestön ja tuotantoeläimet evakkoon omalle alueelleen. Jälleen kerran Ruotsi tuli kriittisellä hetkellä Suomen avuksi.

Suomeen tuli Liittoutuneiden valvontakomissio. Yleensä katsotaan, että Neuvostoliitto oli suvereeni päätöksentekijä ja että britit olivat kuuliainen apuri. Se on aika väärä kuva asiasta. Ison-Britannian oma intressi oli rajoittaa Suomen armeijan miesvahvuutta ja aseistuksen määrää, koska se katsoi Suomen jo jääneen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Nuo rajoitukset vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947.

Maailmansodan jälkeen

Rauhan tultua Ruotsin teollisuus oli vahingoittamaton ja se oli valmis osallistumaan Euroopan jälleenrakentamiseen. Ongelmana vain oli, että Euroopan raunioituneilla mailla ei ollut pääomia eikä valuuttaa, jolla olisivat maksaneet Ruotsin teollisuustuotteet ja raaka-aineet. Avuksi tuli Yhdysvaltain lanseeraama Marshall-apu, joka toi dollareita Eurooppaan, ja näillä rahoilla Ruotsin teollisuus alkoi myydä eurooppalaisille tuotteitaan täydellä teholla. Esimerkiksi Kiirunan rautamalmia meni Eurooppaan niin paljon, kun sitä kyettiin tuottamaan ja hinnalla, jonka ruotsalaiset määräsivät.

Ruotsi pyrki myös aktiivisesti kehittämään omaa turvallisuuttaan. Se esitti Tanskalle ja Norjalle, että Ruotsin johdolla muodostettaisiin Pohjoismainen puolustusliitto. Yhdysvallat taas katsoi, että maailmansotaa käytiin vuosi liian kauan johtuen siitä, että Ruotsi oli toimittanut Saksalle rautamalmia ja kuulalaakereita. Yhdysvaltain ja Ruotsin suhde oli siitä syystä kireä, ja niinpä amerikkalaiset ilmoittivat Tanskalle ja Norjalle, että jos ne hyväksyisivät puolustusliiton Ruotsin kanssa, niin ne eivät tulisi saamaan amerikkalaisia aseita. Siksi Tanska ja Norja valitsivat Naton jäsenyyden ja Skandinavian puolustusliitto raukesi.

Atomiase

Yhdysvallat käytti atomipommia sodassaan Japania vastaan, ja 1950-luvulla monet maat miettivät atomiaseen kehittämistä. Kehittäminen oli riippuvainen ydinenergian kehittämisestä rauhanomaisiin tarkoituksiin.

Ruotsi oli yksi niistä valtioista, joissa käytiin keskustelua puolesta ja vastaan. Pääministeri Tage Erlander oli aluksi sillä kannalla, että Ruotsin tulisi kehittää atomiase. Ruotsin poliittisessa kentässä ja myös sosiaalidemokraattisessa puolueessa esiintyi kuitenkin vahvaa vastustusta tälle päätökselle, jolloin argumenttina oli ajatus, jonka mukaan Ruotsin kehitettyä atomiaseen se altistuisi ensi-iskulle. Tämä logiikka sai myös Tage Erlanderin luopumaan pommin kehittämisestä. Takaportiksi muotoiltiin politiikka, jonka mukaan ydinenergian rauhanomaisen käytön kehittäminen mahdollistaisi Ruotsille myös aseen kehittämisen, mikäli sitä tarvittaisiin.

Tämä Ruotsin periaatteellinen kanta piti koko kylmän sodan ajan, ja sillä alalla mahdollisesti tehtävät uusharkinnat ovat tulleet ajankohtaiseksi vasta Ruotsin liityttyä Naton jäseneksi 2024. Ruotsin nykyinen ydinasepolitiikka on alkanut hakea ratkaisuja, jotka sallisivat ydinaseen käyttämisen Ruotsin alueella aseellisen konfliktin osana. Toistaiseksi Ruotsi kuitenkin liputtaa sen puolesta, että se ei aio itse hankkia ydinasetta.

Kylmä sota

Ruotsi säilytti puolueettomuuspolitiikkansa koko kylmä sodan ajan. Myöhemmin on keskusteltu paljon siitä, että Ruotsi piti itsellään suunnitelma B:tä siltä varalta, että Neuvostoliitto jossain vaiheessa olisi aggressiivinen Ruotsia kohtaan. Varsovan liiton voimat uhkasivat Ruotsia etelässä, Itämeri oli avoin keski-Ruotsin alueelle ja pohjoisessa malmiesiintymät tuli turvata. Kaikille näille ydinalueille rakennettiin pysyviä puolustuslaitteita.

Ruotsin sotilasjohto oli omissa intresseissään yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimiin, jonka yhteistyön puitteissa valmisteltiin kykyä amerikkalaisille turvata tarvittaessa Ruotsin meriväylät pitkällä rannikolla. Tästä kontaktipinnasta näkyi sitten ulospäin sukellusvenejahteja, jotka varsin usein langetettiin Neuvostoliiton vakoilutoiminnan syyksi, varsinkin kun yksi neuvostosukellusvene löytyi eräältä Ruotsin saariston luodolta karille ajaneena.

Myös jälkikäteen on jätetty varsin epämääräiseksi kuva, missä määrin Ruotsin poliittinen johto oli tietoinen näistä sotilastason kontakteista Yhdysvaltain ja Ruotsin kesken. Myöhemmällä ajalla ei mielestäni ole epäilystä siitä, että amerikkalaisten valmiuksien kehittäminen Ruotsin vedenalaisilla merialueilla oli Ruotsin politiikkaa, joka sitten tutkijoidenkin mukaan sisälsi Ruotsin varaventtiilin, mikäli puolueettomuuspolitiikka olisi pettänyt. Näinhän ei käynyt, joten Ruotsin puolueeton status säilyi periaatteessa ja käytännössä. Pääministeri Palmen aikana Ruotsin suhteet Yhdysvaltoihin olivat varsin kireät, joten mitään suurta yhteistä operatiivista prosessia B-suunnitelma tuskin koskaan tarjosi.

Ruotsilla oli kylmän sodan aikana kyvykkäät ilmavoimat ja laivasto, ja varsinkin kylmän sodan alkuvaiheissa Ruotsi harjoitti tehokasta vakoilua Suomen kautta Murmanskiin suunnalla, Neuvostoliiton ilmatilassa ja Baltian rannikoilla. Menemättä yksityiskohtiin, niin Ruotsin tiedusteluoperaatioiden paljastuttua eräiden ruotsalaisten sotilashenkilöiden toimiessa Neuvostoliiton vakoilijoina, niin varsinkin Suomen alueella tehdyt vakoiluoperaatiot olivat Suomen poliittiselle johdolle vaikeita asioita sikäli, että Neuvostoliitossa saattoi syntyä käsitys siitä, että Suomi tuki tätä ruotsalaista vakoilutoimintaa Suomen alueella. Presidentti Kekkonen otti nämä vakoilutapaukset vakavasti, ja niistä käytiin Suomen ja Ruotsin kesken dialogia.

Tosiasiassa Pohjolan tasapaino suurvaltojen kesken säilyi koko kylmän sodan ajan ja siinä keskeisenä tekijänä oli Ruotsin puolueettomuuspolitiikka, jota Neuvostoliitto ei halunnut uhata. Tämä tasapaino oli myös Suomelle erittäin tärkeä ja sen avulla Suomi kykeni kehittämään omaa puolueettomuusasemaa vastapainoksi Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukselle. Suomen puolueettomuus oli vaikea Neuvostoliitolle eikä varsinaista tunnustusta Suomen puolueettomuudelle tullut, ennen kuin presidentti Gorbatshovin Suomen vierailulla 1989. Tuolloin Neuvostoliiton kansainvälinen asema oli heikkenemässä ja Suomen puolueettomuuden tunnustamisella ei enää ollut kovin suurta merkitystä, kun Suomi ja Ruotsi katsoivat vierestä Neuvostoliiton hajoamista vuoden 1991 lopulla.

Maan isä

Ruotsin sosiaalidemokraatit nousivat vähitellen mahtipuolueeksi Ruotsissa. Ensimmäinen sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen pääministeri oli Hjalmar Branting vuosina 1924–1925. Jo Brantingin aikana ilmeni, että sosiaalidemokraatit pitivät kuningas Kustaa Vaasaa maan isänä. Tätä epävirallista titteliä halusivat myös sosiaalidemokraattiset pääministerit itselleen. Kuitenkaan tämä ei onnistunut edes toisen maailmansodan aikaiselta pääministeriltä Per Albin Hanssonilta. Lopulta pitkän sosiaalidemokraattien hallituskauden loppupuolella maan isäksi nousi Tage Erlander, joka toimi Ruotsin pääministerinä vuosina 1946–1969.

Erlanderin seuraajaksi pääministerinä tuli Olof Palme, mutta poliittinen tilanne oli Ruotsissa muuttumassa ja Palmen persoona oli hyvin erilainen kuin Erlanderin. Palme ei olisi voinut nousta maan isäksi, sillä hänen persoonansa mutta myös ajan henki oli esteenä. Palmesta alkaen sosiaalidemokraatit ovat olleet suurin puolue mutta eivät enää tilanteessa, jossa olisivat hallinneet ylitse muiden. Vähemmistöhallituksissa sosiaalidemokraatit ovat Palmesta alkaen tarvinneet valtiopäivillä tukipuolueita, vaikka näillä puolueilla ei olisi ollut yhtään ministeripaikkaa.

Neuvostoliiton hajottua

Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopussa. Euroopan unioni oli tulossa eurooppalaisten yhteistyöorganisaation nimeksi ja sen jäsenyyttä kohden Ruotsi ja Itävalta, kaksi Euroopan puolueettomista maista, alkoivat jo lähestyä. Kun nämä maat sitten ilmoittivat alkavansa jäsenyysneuvottelut, niin Suomea ei virallisesti tästä informoitu. Presidentti Koivisto hermostui, koska Suomi olisi mielellään ollut näiden kahden puolueettoman maan mukana aloittamassa liittymisprosessin. Suomella oli kuitenkin vielä YYA-sopimus voimassa ja siksi heti tammikuussa 1992, kun Venäjän federaatio oli aloittanut toimintansa Neuvostoliiton seuraajavaltiona, Suomen ja Venäjän välille allekirjoitettiin uusi poliittinen sopimus. Sen perustana olivat YK:n ja ETYK:in periaatteet, ja samalla todettiin YYA-sopimus rauenneeksi. Tämä prosessi avasi myös Suomelle tien hakea Euroopan unionin jäsenyyttä yhdessä Ruotsin ja Itävallan kanssa.

Presidentti Koivistoa harmitti pitkän aikaa se, että hänelle ei ollut kerrottu Ruotsin taholta EU:n jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta. Hän puhui siitä usein varsin avoimesti ja myös julkisesti. Suurlähettiläsaikanani (1996–2002) Ruotsin pääministerinä oli koko ajan Göran Persson. Eräällä illallisella kuninkaanlinnassa hän kääntyi puoleeni ja sanoi, että entinen pääministeri Ingvar Carlsson on kovasti harmissaan siitä, että tuo asia on koko ajan agendalla, ja kysyi, voitaisiinko se jo jättää historiaan. Tavatessani myöhemmin presidentti Koiviston, välitin hänelle tämän pääministeri Perssonin toiveen. Koivisto ei kommentoinut asiaa minulle mitenkään, mutta huomasin kyllä, että hän ei enää julkisesti ottanut sitä esiin.

Ruotsi, Itävalta ja Suomi tulivat Euroopan unionin jäseniksi vuonna 1995. Siitä lähtien Ruotsissa ja Suomessa katsottiin, että Euroopan unionin jäsenyys edellyttää, että maat eivät enää ole puolueettomia. Ruotsi ja Suomi valitsivat statuksekseen sotilaallisen liittoutumattomuuden, johon myöhemmin sisällytettiin Naton kumppanuusohjelma. Sen sijaan Itävalta on edelleen puolueeton maa, ja tämä status on määritetty myös perustuslaissa, joten ei ole ollut mitään syytä siitä luopua.

Neuvostoliiton hajottua Ruotsin geopoliittisen tilanteen katsottiin parantuneen ratkaisevasti. Saksat yhdistyivät, Baltian maat itsenäistyivät ja Varsovan liitto hajotettiin. Erinäiset uhkakuvat, jotka olivat rasittaneet Ruotsia kylmän sodan aikana, hävisivät. Ruotsissa katsottiin, ettei Venäjästä aivan lähitulevaisuudessa olisi Ruotsille uhkaa ja siksi kiinteitä puolustuslaitteita purettiin. Vaikka laivasto ja ilmavoimat pidettiin ajan tasalla, niin maavoimien ja asevelvollisuuden suhteen tapahtui alasajo, jonka seurauksia Ruotsi pyrkii korjaamaan.

Euroopan unionin jäsenyyden ohella Suomi ilmoitti samaan aikaan liittyvänsä euroalueeseen. Suomessa katsottiin, että markka on sen verran heikko, että sillä voidaan spekuloida herkästi ja se vaikeuttaisi Suomen asemaa. Presidentti Koivisto lausui julkisesti, että Suomen EU-jäsenyydessä oli kyse myös turvallisuuspolitiikasta. Samoin voitaisiin sanoa euroon liittymisestä. Rajamaana Suomi on ollut herkkä luopumaan itsenäisyyden symboleistaan, jos on ajateltu, että siten saataisiin jonkinlaista turvaa lännen suunnasta. Vaikkei presidentiksi noussut Martti Ahtisaari tätä asiaa kovin korostanutkaan, niin yhteys turvallisuuden tunteeseen on selvästi osoitettavissa.

Ruotsi ja Tanska säilyttivät omat valuuttansa. Norja ei edes liittynyt Euroopan unioniin. Norjan kasvavat öljyrahastot piti turvata omaan käyttöön, ja Norjan kauppalaivaston intressien nähtiin vaativan myös omaa liikkumatilaa. Vanhat itsenäiset kuningaskunnat katsoivat myös omien konkreettisten etujensa perään. Suomessa turvallisuuden tunne, todellinen tai kuviteltu, on koko itsenäisyyden aikana ollut prioriteetti, joka on mennyt muiden itsenäisyyden elementtien edelle.

Vuosituhannen vaihteessa Ruotsin poliittinen eliitti, niin sosiaalidemokraatit kuin myös moderaatit katsoivat ajan tulleen Ruotsin liittymiselle euroalueeseen. Asiasta järjestettiin kansanäänestys, ja niin siinä kävi, että kansa hylkäsi euron ja oli edelleen kruunun kannalla. Tähän mennessä ei poliittinen eliitti ole yrittänyt uudelleen, mutta keskustelua asiasta taas käydään. Kruunu on kuitenkin pärjännyt aivan hyvin, eikä Ruotsilla ei ole ollut sitä vitsausta, mikä Suomella on euron yliarvostuksen takia.

Maahanmuutto ja yhteiskuntajärjestys Ruotsissa

Sotien jälkeisessä Suomessa oli tietenkin puutetta kaikesta, mutta työtä ja jälleenrakentamista löytyi. Sitten tuli suuri muuttoaalto maalta kaupunkiin ja maataloudesta teollisuuteen. Maa alkoi hengittää vuonna 1952, kun sotakorvaukset oli maksettu, Helsingissä kilpailtiin Olympialaisissa mitaleista ja Armi Kuuselasta tuli Miss Universum. Kaikille ei kuitenkaan löytynyt töitä kaupungeista, joten useilta paikkakulmilta lähdettiin töihin Ruotsiin, joka koki työvoimapulaa, varsinkin raskaimmissa ammateissa. Jos 1930-luvulla lähdettiin Amerikkaan, niin nyt 1950- ja 1960-luvuilla lähdettiin Ruotsiin. Ruotsi sai mitä halusi, mutta myös Suomessa säilyi yhteiskuntarauha. Ruotsissa suomalaisia ensin vierastettiin. Elämäntyyli oli erilainen, mutta suomalaisiinkin pian totuttiin. Olivat työteliästä porukkaa.

Presidentti Kekkonen oli jotenkin huolissaan näistä työn perään muuttajista. Hän aprikoi sitä, miten Suomen käy, kun toisella puolella on Ruotsi, yksi maailman rikkaimmista valtioista ja toisella puolen Neuvostoliitto, toinen supervalta. Tätä kirjoittaessani Ruotsi on edelleen vauras kauppa- ja teollisuusvaltio, mutta Norja on jo omassa luokassaan öljyrahastojensa turvin. Venäjä on edelleen suurvalta ydinaseineen, mutta ei Yhdysvaltojen ja Kiinan veroinen.

Ruotsalainen yhteiskunta kehitti omaa demokratiaansa erillään maailman melskeistä, ja ruotsalaisuus alkoi pitkälti muistuttaa keskustelukerhoa, jossa kaikki keskustelijat jostain kummallisesta syystä tajusivat, että nyt oli saavutettu konsensus ja voitiin tehdä päätös, johon kaikki sitten sitoutuivat. Ruotsin eliitti eli omaa elämäänsä, mutta varallisuutta riitti keskiluokalle jakaa, eikä kademieli päässyt myrkyttämään ruotsalaista yhteiskuntaa. Jopa suomalainen tehdastyöläinen saapui kesälomalleen entiseen kotimaahansa omalla Volvollaan, tosin käytetyllä, mutta kuitenkin.

Jonkinnäköisiä muutoksen ilmiöitä voitiin jo 1990-luvulla havaita, ja aloittaessani suurlähettiläänä Tukholmassa pyrin tutkimaan ruotsalaista yhteiskuntaa ja sen tilaa. Pääministeri Palme oli murhattu, ja murhan selvittäminen jäi Ruotsin poliisilta tekemättä. Joissakin laitakaupungeissa oli julkisestikin havaittu ongelmia ruotsalaisten ja maahanmuuttajien keskinäisissä suhteissa, mutta päällisin puolin nämä ilmiöt lakaistiin maton alle. Ihmettelin varsin avoimesti, oliko tarkkoja analyyseja ollenkaan tehty nykytilasta yhteiskunnan eri sektoreilla.

Avuksi tuli eräs neuvo, jota ensin vierastin, mutta jonka sitten havaitsin hyvin mielenkiintoiseksi. Minulle sanottiin, että ruotsalainen dekkarikulttuuri on rikasta ja sen piirissä käsitellään yhteiskunnan kipeitäkin kysymyksiä. Siksi annan tähän pienen dekkariesittelyn siltä osin, kun se palveli tiedonjanoani.

Jan Guillou kirjoitti Ruotsin turvallisuuspolitiikasta. Hänen romaaneissaan oli pääosassa meriupseeri Carl G. Hamilton, jolla oli vastoin kaikkea ruotsalaista 1900-luvun perinnettä amerikkalaiseen koulutukseen ja tapaan liittyvä oikeus tappaa.

Henning Mankell loi Kurt Wallanderin hahmon. Wallanderilla oli inhimillisiä heikkouksia poliisina toimiessaan ja hänen kauttaan päästiin katsomaan poliisien toimivaltuuksia ruotsalaisessa yhteiskunnassa.

Jan Mårtenson on diplomaattina keskittynyt Ruotsin kuninkaisiin, suurvalta-aikaan, Ruotsin historiaan ja varsinkin Tukholman historiaan ja sen rakennuskannan esittelyyn. Antiikkiesineet ovat kuvassa vahvasti mukana, koska päähenkilö on antiikkikauppias Johan Kristian Homan.

Jens Lapides edustaa jo uudempaa sukupolvea ja hänen romaaneissaan esiintyy entisen Jugoslavian alueelta Ruotsiin pesiytyneet Balkanin mafiosot. Nyt käydään huumekauppaa ja puoliksi sotaa mafiajengien keskinäisissä yhteenotoissa. Sekaan mahtuu ruotsalaisia, jotka ovat vielä sen verran naiiveja, että eivät oikein pysy mukana, mutta viattomuuttaan selviävät elossa.

Stieg Larsson, joka ehti kirjoittaa vain kolme samaan teemaan kuuluvaa kirjaa, kertoi toimittaja Mikael Blomkvistista ja Lisbeth Salanderista. Larssonin romaanit ovat raakoja, mutta niitä on luettu ahkerasti. Lisbeth Salander edustaa eräänlaista vähemmistöä, joka alistetaan väkivallalle. Toisaalta hänellä on varsinaista kykyä keskittyä menestyksekkäästi asioihin ja tehdä tarkkaa ja täsmällistä tulosta myös yhteiskunnalle. Lisbeth Salanderissa kohtaamme ihmisen, jolla on autismin kirjon olemus. Se on valtaväestölle käsittämätön, ja siksi hänet työnnetään yhteiskunnan syrjälaitoihin.

Kun olen nyttemmin perehtynyt autismin kirjoon ja sen sivussa esiintyviin ongelmiin, niin täytyy nostaa hattua Stieg Larssonille. Suomessa ei lääkärikunnassakaan vielä osata nähdä autismin kirjon ihmisiä olemukseltaan valtaväestöstä erilaisiksi mutta ei missään muodossa sairaiksi.

Vielä mainitsen siitä, että 1990-luvun lopussa eräs merkittävä ruotsalainen poliitikko vei perheensä entisen Jugoslavian alueelle ja tarkoituksena oli näyttää lapsille elämän syviä realiteetteja, joita ei silloin ruotsalaisessa yhteiskunnassa nähty. Nyttemmin ei Ruotsista tarvitse lähteä mihinkään, jos haluaa tarkastella elämän erilaisia vivahteita, myönteisiä ja kielteisiä.

Ruotsin suunnitelma B ja Suomen Nato-optio

Niin Ruotsi kuin myös Suomi katsoivat suhteissaan Venäjän federaatioon yhteistyön mahdollisuuksia. Niitä löytyikin varsin paljon eikä ainoastaan hallitusten tasolla vaan myös kansalaisten keskuudessa. Uudet sukupolvet näyttivät suhtautuvan toisiinsa pragmaattisesti. Molemmissa maissa, niin Ruotsissa kuin Suomessa, tietenkin avautuminen länteen ja läntisiin yliopistoihin sekä työmarkkinoihin oli se iso juttu. Venäläisille tärkeintä oli, että mahdollisuudet lännessä avautuivat uudella tavalla.

Turvallisuuspolitiikka ei ollut aivan jokapäiväinen päänsärky, ei varsinkaan Ruotsissa. Suomessa rahaa ei liikaa työnnetty puolustukseen, mutta sitä pidettiin kuitenkin yllä vähenevin varoin.

Ruotsin B-suunnitelman osalta Suomen Nato-kannattajat katsoivat, ettei Ruotsi ollut koko aikana puolueeton ja Suomen tulisi tämä ottaa huomioon. Suomalaiset kehittivät oman B-suunnitelman ja sitä alettiin kutsua Nato-optioksi. Sitä Nato-kannattajat väheksyivät, mutta sillä oli kuitenkin käytännöllistä merkitystä suhteessa Venäjään. Kun konjunktuurit sitten muuttuivat, jälkikäteen ajatellen olisi saattanut olla Suomelle eduksi, jos Nato-option ylläpito olisi ollut laajemmin koko poliittisen kentän yhteinen projekti.

Uusi maailmanjärjestys ja kilpailu vallasta ja reviireistä

On vaikea arvioida, ymmärretäänkö Suomessa mitään presidentti Clintonin linjapäätöksestä kesällä 1993, jolloin Washingtonissa päätettiin lännen vaikutuspiirin laajentamisesta entisen Neuvostoliiton rajoille. Useasti olen huomannut, että siitä ei ole päättäjillämme edes mitään tietoa. Missään tapauksessa tämä ratkaiseva päätös ei näy Suomen poliittisen johdon julkisissa esiintymisissä.

Neuvostoliiton hajoaminen jätti Itä-Eurooppaan valtavan tyhjiön, eikä ole mikään ihme, että tyhjiö alkoi täyttyä. Itä-Euroopan maat tunsivat olonsa epävarmoiksi, ja pyrkimys läntisen sotilasliiton jäseneksi vaikutti luontevalle. Kysymys oli sitten siitä, miten lännessä suhtauduttaisiin Neuvostoliiton entisiin tasavaltoihin ja niiden haluun liittyä Natoon. Yhdysvallat otti Baltian suhteen myönteisen kannan, kun taas Länsi-Euroopassa varsinkin Saksassa oli epäilyksiä tämän politiikan tarkoituksenmukaisuudesta. Saksakin sitten taipui ja Baltia otettiin Natoon Yhdysvaltain painostuksesta. Seuraava keskustelu koskikin sitten Ukrainan ja Georgian Nato-jäsenyyksiä. Tässä vaiheessa Moskovasta alkoi kuulua hälytyskelloja. Presidentti Putinin Münchenin puhe vuonna 2007 oli sitten se vedenjakaja, jolloin alettiin liikkua vaarallisilla vesillä. Yhdysvaltain silloisen puolustusministerin sanat Münchenissä ja hänen muistelmansa antavat ymmärtää, että amerikkalaiset eivät suhtautuneet venäläisiin vakavasti. Katsottiin, ettei Venäjällä ollut mitään mahdollisuuksia vaikuttaa lännen politiikkaan eikä varsinkaan estää sitä toteutumasta. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Vuoden 2008 alussa Venäjä vaihtoi presidenttiä. Dmitri Medvedevistä tuli valtion päämies, ja Vladimir Putin jäi pääministeriksi. Vanhalla venäläisellä symboliikalla viestitettiin, että herrat olivat samanarvoisia. Lännessä katsottiin Medvedevin olevan pehmeämmän politiikan kannattaja ja päätökseksi tuli heti vuoden alussa se, että lännen keskeiset maat, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien,

päättivät tunnustaa Kosovon itsenäisyyden. Olin läsnä kokouksessa, jonka aikana Suomen valtuuskunnan johtaja Teija Tiilikainen ilmoitti Venäjän varaulkoministerille siitä, että Suomi tulee tunnustamaan Kosovon itsenäisyyden. Venäjän varaulkoministeri vastasi siihen, että saatte nähdä, miten päätös tulee aiheuttamaan kansainvälisen tilanteen kiristymisen.

Georgian sota

Suomi oli vuoden 2008 ajan ETY-järjestön toimiva puheenjohtajamaa, ja ulkoministeri Ilkka Kanerva ensin ja sitten Alexander Stubb valtuuskuntamme puheenjohtajia. Vuoden 2008 keväällä Bukarestissa pidettiin Naton huippukokous, jossa amerikkalaiset ajoivat päätöslauselmaa, jonka mukaan Ukrainalle ja Georgialle olisi tarjottu seuraava askel kohti Nato-jäsenyyttä. Saksa ja Ranska vastustivat tätä, ja kompromissi oli sitten se, että sekä Ukrainalle että Georgialle annettiin perspektiivi tulla Nato-jäseniksi. Tämä hermostutti Georgian presidentti Mikheil Saakashvilia ja myös venäläisiä. Elokuun 7. päivän illalla Georgia avasi tykistötulen Etelä-Ossetian pääkaupunkia Tskhinvalia vastaan ja Georgian joukot aloittivat moottoroidun marssin kohti Roki-tunnelia, joka oli ainoa paikka Venäjän joukkojen pääsylle Pohjois-Kaukasiasta Etelä-Kaukasiaan.

Myöhemmin keskustellessani Jevgeni Primakovin kanssa asiasta, niin hän sanoi, että venäläiset joukot olivat ennakoineet Saakashvilin hyökkäyksen ja olivat tulleet ulos Roki-tunnelista, ennen kuin georgialaiset ehtivät sen sulkea. Kolmessa päivässä varsin heikot venäläiset voimat ajoivat georgialaiset Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta. Yhdysvallat, joka oli aseistanut ja kouluttanut Georgian armeijan, otti yhteyttä venäläisiin, ja maiden kesken sovittiin, että venäläiset lähtevät Georgian varsinaiselta valtioalueelta. Mitään ei sanottu kapinamaakuntien statuksesta. Sinne venäläiset jäivät ja georgialaiset sotilaat sekä siviiliväestö joutuivat lähtemään molemmilta alueilta. EU-puheenjohtajamaan Ranskan presidentti Sarkozy vei tämän yhteisymmärryksen tiedoksi Moskovaan ja Tbilisiin. Georgian sodan päättäminen horjutti yhtä ETY-järjestön perusperiaatetta eli jäsenvaltioiden alueellista koskemattomuutta. Ruotsi ja Suomi ovat jatkuvasti ja varsinkin Ukrainan sodan kuluessa toistaneet tätä periaatetta, jonka suurvallat ovat jo käytännössä hylänneet. Valtioiden alueellinen koskemattomuus ei ole ollut vallitseva käytäntö maailmassa eikä Euroopassa ennen ETYK-kokousta Helsingissä 1975 eikä myöskään sen jälkeen.

Yhdysvaltain rynnistys jatkui Georgian pattitilanteen kautta kohti Ukrainaa, jossa venäläisten ja amerikkalaisten läsnäolo oli huomattavaa. Kiovassa vuonna 2014 tapahtui vallankaappaus amerikkalaisten masinoimana. Presidentti Viktor Janukovits pakeni Venäjälle, ja venäläiset reagoivat voimakkaasti. Vihreät miehet lähtivät liikkeelle. Mentiin Krimiltä Etelä-Ukrainaan aina Odessaan asti. Länsi-Ukrainasta kotoisin ollut taistelujärjestö Oikea Sektori sitten pysäytti kapinalliset ja tuhosi niiden etenemisen edellytykset Odessassa. Palkinnoksi amerikkalaiset puolsivat seuraavaan Ukrainan hallitukseen kolmen ministerin kiintiötä Oikealle Sektorille. Amerikkalaisten kehotuksesta seuraava presidentti Petro Porosenko aloitti Ukrainan sisällissodan, johon sotaan venäläiset joukot omalta puoleltaan myöhemmin yhtyivät taistellakseen Itä-Ukrainan kapinallisten päämäärien hyväksi. Näissä taisteluissa Donbasin alueen teollisuuslaitokset raunioituivat jo pahasti.

Tähän asti oltiin menty jonkinasteisella ”länsi vastaan Venäjä” formulalla. Nyt tuli kuitenkin uusi vaihe, jossa Kiinan nousu taloudelliseksi ja poliittiseksi suurvallaksi oli tosiasia ja jonka johdosta amerikkalaiset olivat alkaneet rajoittaa Kiinan mahdollisuuksia käyttää amerikkalaista uudempaa teknologiaa, niin taloudessa kuin sotilaallisestikin. Myös kauppasota Kiinaa vastaan aloitettiin.

Venäjän suhteet Kiinaan olivat olleet aikaisemmin aika varovaisia ja vielä 2010-luvullakin Venäjä vartioi Koillisväylää ja sitä koskevaa Arktisen neuvoston toimintaa siltä varalta, ettei Kiinan vaikutusvalta näillä Venäjän alueilla pääsisi liian suureksi. Kun Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa sitten alkoivat sotilasliitollaan saartaa Venäjää, niin Venäjän suhtautuminen Kiinaan muuttui ratkaisevasti. Kiina on tänä päivänä suurin ulkomainen investoija Koillisväylällä ja siihen rajoittuvilla Venäjän ranta-alueilla. Kiina on myös todennut, että Venäjän strateginen häviö Ukrainassa ei ole Kiinan intressissä, vaikka Kiinan eduissa ei toisaalta ole pitkittää Ukrainan sotaa.

Samalla BRICS-maiden toiminta sai vauhtia. Vaikka toiminta on vapaamuotoista, niin yhteiseksi vastustajaksi löytyivät Yhdysvallat ja Euroopan entiset siirtomaavallat. Lännen vuosisatainen dominanssi haluttiin vihdoin haastaa oikein kunnolla. Ns. Globaali-Etelä kääntyi Kiinan ja venäläisten puoleen muutoksen aikaansaamiseksi. Kiinan poliittisesti motivoitu kauppa ja venäläisten palkkasotureiden toimet hyväksyttiin, jotta entisten siirtomaaisäntien jatkuva

vallankäyttö etelässä saataisiin kuriin. BRICS-mailla on yhteisenä tavoitteena myös ohjata keskinäinen kaupankäynti vapaaksi dollaripohjasta.

Tässä uudessa konstellaatiossa myös Venäjän suhteellinen asema selvästi parani. Se ei ollut enää yksin koko länttä vastaan. Kun kilpailu maailmanvallasta aivan avoimesti alkoi, niin toisaalta Yhdysvallat ja toisaalta Kiina asettuivat johtamaan kahta blokkia. Ne tarvitsivat kuitenkin tukijoita omille pyrkimyksilleen. Yhdysvaltain taakse ryhmittyivät Nato-maat ja sen kumppanit, Japani, Etelä-Korea, Australia ja Uusi Seelanti. Kiinan tukiryhmään tulivat Venäjä ja Iran. Globaali Etelä, Intia mukaan lukien, on yrittänyt taiteilla molempien ryhmittymien välillä, mutta varsinkin BRICS-maiden poliittis-kaupalliset päämäärät suosivat Kiinan ryhmittymää.

Ukrainan sota

Ukrainan lähestyminen Natoa niin sotilaallisissa harjoituksissa kuin poliittisissa toiminnoissa sai Venäjällä aikaan liikehdintää, jonka johdosta presidentit Biden ja Putin tapasivat Genevessä 16.6.2021. Putin puhui Venäjän turvallisuuden juurisyistä, jotka Yhdysvaltojen ja Naton tulisi hyväksyä. Keskustelu viittasi tilanteeseen Ukrainassa, jossa Ukraina oli lähestymässä sotilaallisesti ja poliittisesti amerikkalaisia ja länttä. Puhuttiin jo avoimesti Ukrainan mahdollisuuksista liittyä Naton jäseneksi. Geneven kokous ei saanut tilanteeseen mitään sellaista muutosta, joka olisi käynyt amerikkalaisille ja tyydyttänyt Venäjää. Kannanotot olivat kaukana toisistaan.

Tilanne kiristyi sitten vuoden vaihteessa, ja Venäjä järjesti mittavia sotaharjoituksia, joiden johdosta Ukrainan ympärille kerättiin huomattava määrä venäläistä sotamateriaalia ja joukkoja. Amerikkalaiset tiedustelutiedot antoivat ymmärtää, että Venäjällä oli tarkoitus aloittaa sota Ukrainaa vastaan, ja Yhdysvallat toimitti nämä tiedot ja arviot julkisuuteen. Venäjä vastasi, että harjoitusten jälkeen joukot ja asearsenaali vedetään takaisin tukikohtiinsa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Venäjä aloitti erityisoperaation, jonka tarkoituksena oli äkkirynnäköllä miehittää Kiova ja vaihtaa Ukrainan johto. Ukrainalaisten vastatoimet aiheuttivat kuitenkin sen, että venäläisten eteneminen Kiovaan epäonnistui ja ukrainalaiset saivat Venäjän joukot peräytymään useilta venäläisten miehittämiltä alueilta. Sodan rintamat sitten vakiintuivat, ja Venäjä aloitti täysimittaiset sotatoimet saadakseen liitettyä hallintaansa Donetskin ja Luhanskin alueet. Sodan alettua Nato ja sitten myös EU ja näiden yhteisöjen jäsenmaat aloittivat voimakkaan Ukrainan tuen tarkoituksella tuottaa Venäjälle strateginen häviö.

Sodan alettua Venäjä varoitti kaikkia Itämeren alueen valtioita siitä, että mikäli ne vastaavat aseellisesti Venäjän erityisoperaatioon, niin niiden pääkaupunkeja vastaan tullaan käyttämään ydinasetta. Tämä oli uhkaus, jolla Venäjä pyrki rajoittamaan lännen vastatoimenpiteitä.

Samoin Venäjä kohdisti varoituksen äänen Ruotsia ja Suomea kohtaan. Kyse oli siitä, että molempia maita Venäjä kehotti kieltäytymään Naton jäsenyydestä. Sekä Ruotsi että Suomi vastasivat uhkaukseen todeten maiden itse päättävän ulko- ja turvallisuuspolitiikastaan.

Toisin kun Moskovassa ajateltiin, niin Suomi ja Ruotsi päättivät yhdessä hakeutua Naton jäseniksi.

Tätä prosessia kävi käynnistämässä Suomen presidentti Sauli Niinistö tapaamisessa presidentti Bidenin kanssa Washingtonissa. Puhelinsoitto Valkoisesta talosta Ruotsin pääministerille Magdalena Anderssonille toi varmuuden siitä, että myös Ruotsi oli prosessissa mukana.

Suomi ja Ruotsi Naton jäseninä

Suomesta tuli Naton jäsen vuonna 2023 ja Ruotsista 2024. Pohjolan perinteinen suurvaltojen tasapaino oli mennyttä ja Yhdysvallat dominoi nyt kaikkien Pohjoismaiden turvallisuuspolitiikkaa.

Yhdysvaltojen tavoitteena on lisäksi lähinnä retoriikalla mutta myös vierailukäynneillä ja ennen kaikkea painostuskeinoilla saada vaikutusvaltaa Kanadaan, Grönlantiin ja Islantiin. Reviiriajattelu ulottuu Isoon-Britanniaan, joka ei ole EU:n jäsen ja on perinteisesti asettautunut amerikkalaisten taakse ja on myös kovin kriittinen Venäjää kohtaan. Brittien jälkeen ketjuun kuuluvat nyt kaikki Pohjoismaat, kaikki Baltian maat ja vielä Puola. Tämä ketju Yhdysvaltojen kumppaneita on tarkoitettu projisoimaan amerikkalaista voimaa Arktisella alueella. Amerikkalaisten huolena on ensisijaisesti Kiinan vaikutusvallan kasvu siellä. Venäjä tietenkin on omalla rannikollaan ja aluevesillään merkittävin arktinen valtio, mutta myös Kanada ja Yhdysvallat ovat merkittäviä arktisia maita.

Yhdysvaltojen ongelma on se, että se ei halua sotilaalliseen vastakkainoloon Venäjän eikä Kiinan kanssa. Siksi suurvaltojen välinen dialogi, olkoonkin varsin vaikeassa tilassa, on jatkuvaa. Yhdysvallat on loitontunut Ukrainan sodasta ja vaatii eurooppalaisilta enemmän ponnistuksia turvallisuutensa suhteen. Sen sijaan Yhdysvaltojen ja Israelin sodat Irania vastaan ovat heikentäneet Yhdysvaltojen kykyä toimia maailman poliisina. Sekä Ukraina että Iran ovat osoittaneet Yhdysvalloille, Venäjälle ja miksei myös Kiinalle, että uusi drooni- ja ohjussota voi olla keskisuurille ja miksei pienemmillekin valtioille menetyksellistä suurvaltojen armeijoita vastaan, joskin myös itselle tuhoisaa.

Tässä konstellaatiossa Suomesta on tullut jälleen kerran todellinen rajamaa. Maa aseistautuu kaikilla sektoreilla kovan velkataakan alla. Raja Suomen ja Venäjän välillä on kiinni, poliittisia suhteita ei ole ja Suomen valtiojohto painottaa, että Venäjälle on aiheutettava strateginen häviö. Suomen politiikan ja sotilaallisen kyvykkyyden takaajana nähdään maailman voimakkain sotilasliitto ja uskotaan amerikkalaisten ydinasesateenvarjoon.

Suomen ydinasepolitiikka on muuttunut huomattavasti. Sanotaan, että Suomi ei ota ydinaseita alueelleen rauhan aikana. Sen sijaan aseellisen konfliktin aikana Suomen alueelle voidaan tuoda ydinaseita. Suomen muuttunut tilanne merkitsee, että Suomesta on tullut mahdollinen Venäjän ydinaseen ensi-iskun kohde. Vaikka tämä tilanne on uhkailun tasolla, niin sota ja rauha eivät ole enää yksiselitteisiä termejä. Eräät entiset Nato-kenraalit ovat huomauttaneet, että tosiasiassa Länsi-Eurooppa ja Venäjä ovat jo nyt sodassa keskenään.

Mikä on sitten Ruotsin asema ja rooli tässä valtataistelussa. Mielestäni on selvää, että arktisen alueen tultua keskeiseksi eturistiriidaksi suurvaltojen kesken ja Yhdysvaltojen otettua yli koko Pohjolan alueen, niin Ruotsin mahdollisuudet jatkaa omaehtoista tasapainopolitiikkaa ovat menneet. Vaikka Ruotsilla on puskureina Suomi ja Baltian maat, niin sekin etu on kaventunut, koska Ruotsi on nyt yksi Nato-maa, jonka tehtävänä on olla tukialueena ja keskittämisalueena sotatilanteessa. Lisäksi Ruotsi on ottanut itselleen roolia niinkin kaukaa kuin vuotta 1809 edeltävältä ajalta. Ruotsi koordinoi nyt Naton toimia Suomen Lapissa, jolta alueelta Nato uhkaa suoraan Venäjän sukellusvenetukikohtia Muurmannin alueella. Lisäksi on ilmennyt, että Suomen kyky pitkällä aikavälillä vartioida Suomen ilma- ja merialueita tehokkaasti on vaillinainen ja Ruotsi lähettää Suomen avuksi hävittäjiä ja pinta-aluksia. Mahdollisessa sotilaallisessa konfliktissa myös Ruotsi on siirtynyt Venäjän ydinaseiden ensi-iskun kohteeksi.

Euroopan unionista on tullut eräänlainen pakotemylly. Unionin huippukokouksien agendoissa jäävät monet tärkeät kysymykset sivuun, kun ainoa tapa, jolla unioni vielä voi osoittaa edes vähän yhtenäisyyttä ja voimaa on se, että vahvistetaan pakotepolitiikkaa Venäjää tai Kiinaa ja nyt myös Yhdysvaltoja kohtaan sekä samalla rajoitetaan omaa toimintakykyä. Samalla unioni on siirtynyt Naton reviirille ja toimii nyttemmin eräänlaisena sotilaallisen kyvykkyyden rahoituksen takaajana. Komissio uhkaa kaikkia suurvaltoja päätöksillä, joiden läpimeno on vaikeasti toteutettavissa, yhtenä esimerkkinä uusi ehdotus, että Kanadasta tulisi Euroopan unionin liitännäisjäsen.

Euroopan unionin voiman pitäisi keskittyä ja näkyä Ranskan, Saksan ja Italian johtajien voiman ja auktoriteetin kautta. Valitettavasti varsinkin Ranskan ja Saksan johtajilla on hyvin vähän tukea omilta kansalaisiltaan. Jos tähän vielä lisätään brittien johtajien vaihtohyrrä, niin Euroopan uhittelu ulospäin näyttää täysin absurdilta. Pelkona on se, että Länsi-Eurooppa eskaloi sodan Venäjää vastaan, kun taas eurooppalaiset johtajat näkevät eskalaation takana Venäjän ja sen iankaikkisen pahuuden olemuksen.

Espoo 18.9.2026

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs