Yhdysvallat ja lännen johtajuus maailmanjärjestyksen muutoksessa –

poikkileikkaus asiantuntijakeskustelusta

Alustus Suomen Geopoliittisessa Seurassa 30.11.2023

Kari Möttölä, Eurooppa-tutkimuksen keskus, Helsingin yliopisto

 

Bidenin hallitus strategisen käänteen ajurina

“Americans should be optimistic about the future. But U.S. foreign policy was developed in an era that is fast becoming a memory, and the question now is whether the country can adjust to the main challenge it faces: competition in an age of interdependence.” Jake Sullivan: “The Sources of American Power”, Foreign Affairs, Nov/Dec 2023 (italics added)

Yhdysvaltain presidentin kansallisen turvallisuusneuvonantajan Jake Sullivanin artikkeli Yhdysvaltain vallan lähteistä ja niiden muutoksesta lähtee siitä, että Bidenin hallitus tunnusti ja tunnisti tulevansa 2021 valtaan kansainvälisten suhteiden käännekohdassa.

Samalla kun lähtökohtana on edelleen käsitys Yhdysvaltain valtaisista vahvuuksista, on ymmärrettävä, että maan ulkopolitiikka periytyy aikakaudesta ja toimintaympäristöstä, joka on jäämässä menneisyyteen. Siirtymän asettama avainkysymys Sullivanin mukaan on, miten Yhdysvallat sopeutuu toimintaympäristön keskeiseen haasteeseen: strategiseen kilpailuun keskinäisriippuvuuden aikakautena (competition in an age of interdependence).

Takana on kylmän sodan jälkeisen kansainvälisen turvallisuusjärjestyksen neljättä vuosikymmentä jatkuva murros, joka ei ole luonteeltaan selkiytynyt riittävästi, että sille olisi politiikassa tai tutkimuksessa pystytty antamaan muuta nimeä kuin kylmän sodan jälkeinen aika.

Hallitseva piirre on ollut Yhdysvaltain johtoasema, ajoittain jopa hegemonia, millä perusteella hallitseva koulukunta on puhunut liberaalista maailmanjärjestyksestä tai liberaalista kansainvälisestä järjestyksestä, joka pyörii yhteisten arvojen – viime kädessä demokratioiden uudistumisen ja laajentumisen – monenkeskisten ja sitovien periaatteiden ja yhteisesti hyödyllisten instituutioiden varassa.

Tältä pohjalta Joe Bidenin hallitus on asettanut tehtäväkseen määritellä ja toteuttaa siirtymän kylmän sodan jälkeisestä järjestyksestä uuteen aikaan, joka voi täyttää uuden ja toimivan liberaalin järjestyksen tunnusmerkit.

Kilpailevana mallina liberalismia on suurvaltajärjestyksen tulkintana ja politiikkana haastanut realismi samalla kun geopolitiikka on tullut tutkimusten, analyysien ja poliittisten linjausten perussanastoon ja monin paikoin keskiöön kuvaamaan kansainvälisten suhteiden luonnetta kilpailuna vallasta.

Erityisesti Venäjän käynnistämä hyökkäyssota Ukrainassa keskellä Eurooppaa, mutta myös Yhdysvaltain ja Kiinan välinen kilpailu eri muodoissa ja globaalin etelän poliittisen merkityksen kasvu ovat kasvattanet ja rikastuttaneet strategisissa narratiiveissa realismin merkitystä geopolitiikan meneillään olevan käänteen muotona ja tulkintamalleina.

Seuraavassa analysoidaan Sullivanin narratiivia strategisena linjanvetona ja tarkastellaan haasteita, joita ajankohtaisessa amerikkalaisessa asiantuntijakeskustelussa nostetaan esiin Yhdysvaltain johtajuuden uudistumiselle ja kestävyydelle uudessa toimintaympäristössä.

Yhdysvaltain vallan lähteet keskinäisriippuvuudessa

Strateginen kilpailu on tiivistynyt ja samalla laajentunut kattamaan poliittisen ja sotilaallisen ulottuvuuden lisäksi globaalin talouden, globaalit poikkikansalliset ongelmat kuten ilmastonmuutoksen ja pandemian, mikä on taustekijänä korostanut strategisen ennakoinnin vaikeutta narratiivia muotoiltaessa.

Ulkopolitiikan uuden kehyksen tulee suojella maan etuja ja arvoja sekä hyödyttää globaalia hyvää     vastaamalla kahteen haasteeseen: säilyttää Yhdysvaltain asema geopoliittisessa kilpailussa ja johtaa maailmaa poikkikansallisten ongelmien ratkaisemisessa. Viime kädessä – joskin uudessa muodossa – muutoksen tulee edistää sääntöpohjaisen järjestyksen elinvoimaisuutta globaalisti.

(i) Ensiksi Bidenin hallituksen profiilissa on ulkopolitiikan ajurina korostunut kansantalouden vahvistaminen painopisteinään teollisuuspolitiikan uudelleen käynnistäminen ja yhteiskunnan infrastruktuurin uudistaminen, mikä on toteutunut historiallisina liittovaltion ja myös yksityisinä investointiohjelmina, ja kriittisen murrosteknologian johtoaseman säilyttäminen ja tuotantoketjujen varmistaminen kilpailussa Kiinan ja myös Euroopan kanssa.

Liberaalin politiikan tavoitteiden varmistamisessa on nähty esikuvina Trumanin hallituksen askelet toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain johtajuuden käynnistyessä ja myös Eisenhowerin hallituksen infrastruktuuriohjelmat sen jatkona. Toisaalta liberaalien tutkijoiden keskuudessa varoitetaan myös protektionismin vaaroista ja vaikutuksista kotimaantalouden tukemisessa (Inflation Reduction Act IRA), kun globaalin yhteistyön taloudellinen ja poliittinen hyöty saatetaan hukata.

Tavanomainen ja ydinasevarustelu ovat nousseet uudella tavalla asialistalle taloudellisina prioriteetteina ja haasteina esiin uusien sotien seurauksena, vaikka aseidenriisunta säilyisikin pitkän aikavälin mahdollisuutena.

(ii) Toisena painopisteenä Bidenin hallituksen kuvaan on noussut puolustusliitot ja turvallisuuspoliittiset kumppanuudet, mihin kilpailevat suurvallat eivät pysty vastaamaan ja minkä avulla samalla liittolaiset kykenevät vahvistamaan lännen yhteistä asemaa kilpailussa autokratioita vastaan.

Uudistukset ovat käynnissä turvallisuusyhteistyön rakenteissa ja kohteissa, vaikka ne ovatkin monessa suhteessa menestystarinoita.

Bidenin hallitus soveltaa samalla Obaman ajan varovaisuutta ja kurinalaisuutta sotilaallisen

kriisinhallinnan ja sotilaallisen voiman käytössä, ja erityisesti joukkojen siirtämisen käytössä ja näytössä konfliktin ratkaisuissa.

Venäjän sota Ukrainassa ja Kiinan aggressiivinen käyttäytyminen Taiwanin uhkana osoittavat, että Yhdysvaltain tulee päivittää toimintamalliaan sotilaallisessa kilpailussa. Tässä mielessä Ukrainan tukeminen toteutuu sotilaallisesti ilman omien joukkojen asettamista kentälle ja samalla eurooppalaisten ja aasialaisten strategisten kumppanuuksien tiivistymisenä Venäjän uhkaavan toiminnan seurauksena. Taloudellisesti Ukrainan apuohjelmat hyödyntävät puhtaasti yhdysvaltalaista varusteluteollisuutta ja myös epäsuorasti eurooppalaisten kumppanien tilauksina, kun ne tyhjentävät varastojaan Ukrainaan ja sitoutuvat vahvistamaan omaa puolustustaan Naton puitteissa. (Do not do stupid things; Pick your battles; Situations of strength).

Venäjän käynnistämä laiton sota Ukrainassa on johtanut Naton resurssien liikekannallepanoon sekä koko liittoutumana ja erityisesti Venäjän vastaisilla raja-alueilla. Samalla Euroopan unionin panos Ukrainan tukemisessa sotilaallisesti ja taloudellisesti on käynnistänyt strategisen yhteistyön Naton kanssa ennen näkemättömällä tavalla.

EU:n jäsenmaiden ja Naton eurooppalaisten jäsenmaiden vastuu ja merkitys kasvaa kaikissa mahdollisissa ratkaisuskenaarioissa, kun Yhdysvaltain kiinnostus ja panostus lisääntyvät suhteellisesti Aasian – Tyynenmeren suunnalla. Naton ja EU:n laajeneminen kandidaattimaiden kumppanuusvaiheineen säilyvät pitkän aikavälin strategisina välineinä Ukrainan sodan ratkaisuvaiheissa ja Venäjän etupiiripyrkimysten taltuttamisessa.

Strateginen kilpailu Kiinan kanssa näkyy Yhdysvaltain turvallisuuspoliittisissa yhteistyöhankkeissa Aasian – Tyynenmeren alueella. Yhdysvaltain kumppanimaiden luettelo on pitkä: QUAD (Intia, Australia, Japani), AKUS (Australia, Britannia), pelotepohjainen kolmikanta (Japani ja Etelä-Korea).

(iii) Kolmanneksi pitkän aikavälin tavoitteena on demokraattisten maiden yhteisön virittäminen käytettäväksi Yhdysvaltain strategisena voimavarana. Biden asetti vaalitaistelussa välitavoitteeksi demokratioiden huippukokouksen, joka tukisi demokratioiden rakennustyötä ja mittaisi demokratian etenemistä eri maissa ja sitä kautta demokratioiden yhteisen piirin laajentumista ja vahvistumista. Kokouksia on pidetty kahdet.

Sääntöperusteinen ja instituutioiden kehystämä liberaali järjestys ei ole missään vaiheessa ollut maantieteellisesti globaali yhteenliittymä vaan läntisten demokratioiden omistama ja asettama tavoite. Kylmän sodan päätyttyä koettiin strateginen hetki, jolloin polku globaaliin liberaaliin järjestyksen olisi avautunut, mutta se sortui välittömästi konfliktien ja voimapolitiikan alle.

Yhdysvallat istuu luomansa tai johtamansa liberaalin – avoimen ja enimmäkseen sääntöpohjaisen – järjestyksen keskeisellä paikalla. 1919, 1945, 1989 nähdään järjestyksen käänteen ja uuden luomisen hetkiksi. Kansainvälistä järjestystä tulee uudistaa, jotta se suojaa ja edistää liberaalien demokratioiden turvallisuutta, hyvinvointia ja edistystä. Esillä olevana tehtävänä ei ole niinkään demokratioiden levittäminen kaikkialle vaan edistyksellinen hyvinvointipolitiikka demokratioissa Yhdysvaltain toimiessa mallina. (World safe for democracy)

Demokratioiden vahvistaminen edistää Yhdysvaltain johtoaseman hyödyntämistä monenkeskisissä kansainvälisissä järjestöissä, joissa Kiina erityisesti nostaa profiiliaan ja ajaa muutosta kilpailevassa

arvopolitiikassa lännen kanssa.

Yhdysvaltain ja Kiinan suhde johtavina suurvaltoina eroaa kylmän sodan idän–lännen -asetelmasta. Yhdysvallat ja Kiina ovat taloudellisesti keskinäisriippuvaisia – toisin kuin Yhdysvallat oli Neuvostoliitosta – eikä niiden suhde ole luonteeltaan zero-sum vaan olennainen osa globaalia taloutta ja kattaa myös maiden yhteisiä etuja globaalia muutosta ohjaavassa järjestyksessä.

Yhdysvallat ei Bidenin mukaan hae Kiinan kanssa konfliktia vaan näkee keskinäisen suhteen kilpailuna, jollaiseksi keskinäisriippuvuuden hallinta asetetaan Sullivanin artikkelissa johtajuuden mittarina.

Asiantuntijakeskustelussa käydään Yhdysvaltain Kiinan-politiikassa kolmatta vaihetta.

Kiinan avautumisen ja globaaliin talouteen sitoutumisen jälkeen uskottiin kehityksen johtavan Kiinan demokratisoitumiseen, mikä osoittautui vääräksi. Seuraavana oli taloudellinen kilpailu ja kauppasota vastauksena Kiinan poliittiseen ja sotilaalliseen nousuun ja lähialueen voimapolitiikkaan.

Bidenin kaudella vedetään linjaa kolmanteen vaiheeseen eristämispolitiikan ja sitomispolitiikan välillä. Toisaalta voidaan käyttää monenkeskisiä instituutioita ja protektionismia ruokkivaa kansallista talous- ja yhteiskuntapolitiikka Kiinan vallan laajentumista vastaan. Toisaalta voidaan pyrkiä ottamaan Kiina sisään telttaan, jossa yhdistyisi molempien hyötyminen Yhdysvaltain edelleen johtamasta ja sen perusetujen mukaisesta liberaalista järjestyksestä.

Jos Kiina lähtisi vastakkainasetteluun ja yrittäisi luoda kilpailevaa globaalia institutionaalista rakennetta, se häviäisi Yhdysvaltain poliittisen ja taloudellisen ylivoiman vuoksi.

Kiina säilyy merkittävänä toimijana – eikä voi sortua kuten Neuvostoliitto – maailmannäyttämöllä, jolle Yhdysvallat pyrkii rakentamaan vapaata, avointa ja turvallista järjestystä nojautuen liittolaisiin ja tuottaen globaaleja turvallisuushyödykkeitä. Kilpailusuhde vaihtelee, ja Yhdysvaltain tulee yhdistää valppaus ja kärsivällisyys sekä luottamus omiin voimavaroihinsa. (de-risk; diversify, not decouple)

Miten paljon Bidenin hallituksen ulkopolitiikassa on liberaalia jatkuvuutta ja miten siinä näkyy geopolitiikan merkityksen suhteellista lisääntymistä lähestymistapana? Jos kilpailu keskinäisriippuvuudessa on tulevaisuuden ympäristössä keskeistä, missä määrin Sullivanin artikkeli on luettavissa niin, että Yhdysvallat jatkaa liberaalin tunnusmerkistön mukaisen ulkopolitiikan linjalla käänteen jälkeenkin?

Geopolitiikka teoriana ja käytäntönä

Kun kuvaan lisätään kiista menneistä virheistä ja menetetyistä tilaisuuksista kuten kylmän sodan jälkeen, voidaan käyttöön ottaa geopolitiikan ja geotalouden sekä geoteknologian ohella geohistoria ulottuvuutena.

Geo-johdannaiset toimintamallit ovat monikäyttöisiä vallan ja sen vaihtelun käsitteenä, sekä narratiivissa että politiikassa.

Geopolitiikka – maantiede politiikkaa selittävänä muuttujana tai analyyttisenä ytimenä – klassisena

käsitteenä ja ilmiönä on historiallisesti nähty modernin kansainvälisten suhteiden tutkimuksen esivaiheena.

Politiikan maantiede ja maantieteen politiikka kuvaavat kansainvälisen politiikan realiteetteja. Kansainväliset suhteet voisi tutkimusalana hyötyä kytkennästä klassiseen geopolitiikkaan, erityisesti teorioihin siitä, miten maantiede vaikuttaa käyttäytymiseen, teknologiaan, instituutioihin.

Geopolitiikan määrittelyssä termi pysyy epämääräisenä tai moninaisena; se voi olla kaikkea maantieteellisestä determinismistä mihin tahansa analyyttiseen ajatteluun; akateemisesti määriteltynä realismista postmodernismiin.

Usein geopolitiikkaa käytetään kansainvälisten asioiden tai suhteiden luonteen kuvaajana, erityisesti voimapolitiikkana; ja suurstrategiaa käsittelevinä teorioina kansainvälisissä suhteissa. Muuta termin käyttöä: suurvaltakilpailu kuten voimatasapaino, kilpailu alueesta, resursseista, maantieteellisistä kohteista.

Valta ja tila rinnakkain

Valtiot ovat alueellisina kokonaisuuksina geopoliittisia kuten niitä koskevat käsitteet suvereenisuus ja alueellinen koskemattomuus.

Käsitteinä realismi ja geopolitiikka ovat eri asioita: realismi on filosofinen kanta, jonka mukaan valta ja turvallisuus ovat keskeistä toimijoiden ja ryhmien kamppailussa; geopolitiikka keskittyy tilan ulottuvuuksiin kansainvälisissä suhteissa; realismi mittaa fyysistä tasapainoa; geopolitiikka tilan käyttöä tai käytänteiden suhteita.

Yhdysvaltain johtajuus realismilla ja liberalismilla mitattuna

Realismin tuottamia vakioita

Vaikka realismin lähtökohdista mitattuna Yhdysvaltain valta on parinkymmenen vuoden aikana suhteellisesti supistunut, sen paikka vallan hierarkiassa ei ole laskenut, eikä kansainvälinen järjestys ole tullut moninapaiseksi tai myöskään kaksinapaiseksi.

Yksinapaisuus voidaan ilmaista sillä, että nykyisinkään mikään toinen valtio yksin tai liittoutumalla ei voita Yhdysvaltoja sotilaallisen, taloudellisen tai muun voiman mittarein. Yksinapaisuuden mittaamisen luonne tai vallankäytön toteutus on saattanut muuttua. Kiinan nousun myötä voidaan puhua osittaisesta yksinapaisuudesta, mutta silti Yhdysvaltain asema on lähempänä yksinapaisuutta kuin kaksi- tai moninapaisuutta.

Yhdysvaltain ylläpitämä liittolaissuhteiden verkosto on muuttunut ylivertaisuudessaan ja kestävyydessään luonteeltaan rakenteelliseksi. Venäjällä tai Kiinalla revisionistisina valtioina ei ole vastaavaa vallan resurssia.

Naton vastatoiminta Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan osoittaa miten liittoumaa voidaan käyttää vastauksena uhkaan eikä niinkään tai pelkästään toista valtiota tai ryhmää vastaan sinänsä. Venäjän nojautuminen Kiinan suuntaan ei riitä kääntämään voimasuhdetta tai toimintatilaa sille edullisemmaksi.

Liberalismin selityksiä ja sovelluksia

Liberaali teoria mittaa vallan jakautumista vastaavalla tavalla kuin realismi vaikka erilaisin välinein ja keinoin. Vaikka voidaan oikeutetusti puhua Yhdysvaltain hegemonian jälkeisestä tai lännen jälkeisestä ajasta, Yhdysvaltain valta-asema säilyy suurvaltakamppailun oloissakin liberaalin järjestyksen puitteissa.

Liberalismin tai liberaalin internationalismin kriisi koskee Yhdysvaltain arvovaltaa ja on sitä kautta järjestyksen hallinnan kriisi – uhattuna eivät ole kansainväliset periaatteet eli avoimuus ja sääntöpohjaisuus.

Yhdysvaltain hallitseva läsnäolo maailmanpolitiikassa nojautuu syvävaikutteisiin historiallisiin voimatekijöihin niin narratiivien, normien kuin instituutioiden muodossa. Liberaalissa kehyksessä voi tapahtua monimutkaisia siirtymiä ja yllätyksiä, mutta ne eivät johda Yhdysvaltain aseman sortumiseen, vaan Kiinan ja Venäjän revisionistiset yritykset pikemminkin korostavat sen poliittista jälkeä ja monipuolista toimintakykyä.

Liberaali kansainvälinen järjestys sisältää ideoita ja poliittisia hankkeita, joiden avulla osoitetaan kolmas tie anarkian ja hierarkian välille kansainvälisen järjestyksen rakentamiseksi sääntöjen ja instituutioiden puitteissa. Anarkian järjestys perustuu valtatasapainoon kilpailevien valtioiden kesken; hierarkian järjestys nojaa johtavan vallan imperiumin kaltaiseen ylivaltaan.

Anarkiaa voidaan lieventää liberaalein keinoin kuten demokraattisen rauhan teoriassa. Hierarkiaa voidaan suurvaltapolitiikassa käyttää heikkojen valtioiden suojeluun ja samalla vahvojen välineinä, kun johtavat vallat toimivat muiden tavoin yhteisten monenkeskisten sääntöjen ja instituutioiden puitteissa.

Kun valtiot ovat yhä tiiviimmin tekemisissä keskenään, ne saattavat kokea joutuvansa haavoittuviksi tai toimintakyvyttömiksi vaikeissa tilanteissa.

Keskinäisriippuvuuden aiheuttamien ongelmien ja haasteiden ratkaisemiseen ja hallintaan tarvitaan ja käytetään yhteisten sääntöjen ja instituutioiden muodostamaa monenkeskistä infrastruktuuria. (open and loosely rules-based order)

Liberaalin järjestyksen kestävyys ja uudistaminen?

Bidenin hallituksen on keskinäisriippuvuuden oloissa uudistettava johtajuuttaan. Liberaalilla internationalismilla on Yhdysvaltain ulkopolitiikassa välineitä ja vahvuuksia johtaa kansainvälisen järjestyksen uutta käännettä. Muut vaihtoehdot olisivat realismin valintoina etääntyminen valikoivaan vastuuseen tai paluu hegemoniaan perustuvaan johtajuuteen.

Tapaustutkimuksina Ukrainan sota ja globaali etelä

Venäjä ja Ukrainan ratkaisematon sota

On lopetettava harhakuvitelmien levittäminen lännessä. (Rumer–Weiss; Haass–Kupchan; Freedman) Aika on Venäjän puolella eikä lännen tule pitää yllä harhakuvitelmia. Venäjä pystyy käymään pitkän aikavälin sotaa länttä vastaan. Ukraina pidetään jatkuvien infrastruktuuriin kohdistuvien iskujen kohteena.

Sota jatkuu uuvutus- ja rintamasotana. Venäjän talous on suojattuna. Putinin valta ja kannatus on vakaata niin eliitin keskuudessa kuin yleisessä mielipiteessä. Pakotteet eivät vaikeuta Venäjän sodankäyntiä odotetulla tavalla. Venäjän puolustusteollisuus tuottaa rutiinilla, joskaan ei uusinta kalustoa. Öljykauppa tuottaa rahaa suoraan valtion kassaan. Ydinasevalvonta (viimeinen sopimus irti 2026) ja Euroopan turvallisuusjärjestys (Etyj-perusteinen) ovat poliittisesti Venäjän panttivankeina, mitä tulee Ukrainan sodan ratkaisemiseen.

Kiina ja Intia tukevat Venäjää hyödyke- ja öljykaupalla. Venäjä tyytyy Kiinan taloudelliseksi juniorikumppaniksi toistaiseksi. Globaalissa etelässä on ymmärrystä Venäjälle ja epäluuloa lännelle strategisena odotteluna.

Länsi on kyennyt hoitamaan keskeiset sitoumuksensa: estänyt Ukrainan romahduksen, toimittanut riittävästi aseita ja tiedustelutietoa, ja asettanut pakotteet Venäjään vastaan. Samalla lännen sotilaallinen tuki ja apu sakkaa hallinnollisista syistä ja tuotannon pullonkaulojen vuoksi. Tuen jatkumista uhkaavat sotaväsymys ja lännen mahdollisesti Ukrainan kyvykkyyksille asettamat strategiset rajat.

Lännen on aika siirtyä pitkän aikavälin strategiaan, jonka pitkän aikavälin tuloksena pakotetaan Putin lopettamaan sotansa. On lopetettava läntisen mielipiteen ylläpitäminen harhaisilla kuvitelmilla, että pakotteet, Ukrainan menestyksellinen vastaisku tai uudenlaiset aseet toisivat Kremlin neuvottelupöytään tai Putin sortuisi palatsikumouksessa.

Kylmässä sodassa ei ollut harhakuvitelmia Neuvostoliiton sortumisesta vaan lännen varustautuminen ja poliittinen kamppailu uhkan muodostanutta hallitusta vastaan jatkui patoamisena (Kennan: ”patient but firm and vigilant containment of Russian expansive tendencies”).

Strategia ei tarkoita uutta kylmää sotaa; Venäjä ei ole yhtä voimakas toimija kuin Neuvostoliitto aikanaan (kova valta, ideologinen vetovoima). Eurooppa vahvistuu ja Nato laajentuu. Voimasuhteet muuttuvat lännen eduksi. Venäjän kumppaneina vain Kiina, Iran, Pohjois-Korea.

Lännen strategian asialistalle kuuluvat: estää ja vähentää sodan vaikutuksia siviiliväestöön; pakotteet; Venäjän eristäminen; estettävä Kremlin puuttuminen tai vaikuttaminen lännen sisäpolitiikkaan; pidettävä yllä Naton pelotetta ja puolustusta. Yhdysvaltain–Euroopan varusteluteollinen yhteistyö saatava tehokkaammaksi.

Ukraina on kyennyt torjumaan Venäjän suurhyökkäyksen ja lännen tulee jatkaa Ukrainan tukemista ja aseistamista keskeisenä osana lännen strategiaa. Samalla Ukrainaa on navigoitava ja tuettava kohti oikeutettua paikkaa Euroopan yhdentymisessä ja valmistettava Ukrainan jälleenrakentaminen.

Pitkän aikavälin strategian tavoitteena on Eurooppaan integroitunut Ukraina, mikä olisi Venäjän lopullinen tappio sodassa. Lännen on pysyttävä yhtenäisenä eikä tulevalle Venäjän hallinnolle tulee antaa muita lupauksia kuin vaatimus aidosta neuvottelusta Kiovan kanssa. Sodan päättyminen ei sinänsä lopettaisi Venäjän ja muun Euroopan vastakkainasettelua.

Keskustelu Ukrainan sodan neuvotteluratkaisusta missään muodossa on toistaiseksi vähäistä siitäkin syystä, että ulkopuolinen puuttuminen voisi heikentää Ukrainan asemaa tai vaarantaisi lännen yksimielisyyttä. Toisaalta paineita ratkaisumallien esittämiselle luo laajasti ymmärretty arvio, että vaihtoehtona on umpikujan jatkuminen taistelukentällä ja siviiliuhrien lisääntyminen.

Esitetty malli rakentuisi tulitauosta ja sitä seuraavasta asteittaisesta rauhanprosessista, joka käynnistyisi demilitarisoidusta vyöhykkeestä. Tavoitteena olisi ratkaisu, joka estäisi konfliktin uusiutumisen ja loisi mahdollisuuden pysyvään rauhaan. Suvereenin Ukrainan säilyminen ei edellyttäisi koko miehitetyn alueen (Krim, Donbas) palauttamista lyhyellä tähtäyksellä Ukrainan hallintaan.

Täydellisen nopean voiton tavoittelu johtaisi jäätyneeseen konfliktiin ja Korean kaltaiseen tilanteeseen. Asteittainen eteneminen voisi johtaa tuloksen Putinin kauden jälkeen, kun Ukrainalta ei edellytettäisi luopumista kaikkien valloitettujen alueiden palauttamisesta, mutta se voisi tapahtua myöhemmässä vaiheessa sodan loputtua.

Sitova liittyminen Naton ja Euroopan unionin jäsenyyteen olisi Ukrainan varsinainen voitto ja Venäjän/Putinin todellinen tai lopullinen häviö. Ukrainan täysi alistaminen tai ainakin puolueettomaksi asettaminen sekä vallattujen alueiden pitäminen olisi Venäjän voitto.

Kun lopullisina tuloksina voitto tai häviö ovat vaikeasti saavutettavia, jää ratkaisujen kohteiksi, mitä tarkoittaa ”ei-häviö” tai ”ei-voitto”. Voiko häviön välttäminen olla voitto? Olisiko saavuttamaton voitto olla häviö? Ukrainan ja Venäjän asemat eroavat nelikentässä.

Venäjä voisi ratkaista vetämällä joukot alueelta, mihin se ei suostuisi ainakaan Putinin kaudella. Venäjälle ”ei-häviö” ei ole sama kuin voitto, koska ote Ukrainasta jäisi epämääräiseksi. ”Ei-voitto” on parempi kuin häviö mutta ei riittävä tulos. Venäjä voi valmistautua vuosien sotaan, mutta ei välttämättä sen paremmin kuin Ukraina.

”Globaalin etelän” keskisuuret vallat suurpolitiikassa

Brasilia, Intia, Indonesia, Israel, Meksiko, Etelä-Afrikka, Turkki eliittihaastatteluiden kohteina. (Hamilton, Stent)

”Globaalissa etelässä” keskeiset nousevat tai keskisuuret valtiot ”istuvat aidalla” Ukrainan sotaa koskevissa kysymyksissä, ennen muuta Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisessa poliittisesti tai oikeudellisesti. Toisaalta sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjä tai Kiina eivät useissa tapauksissa saa niiden täyttä tukea, kun valtiot etsivät strategisia tilaisuuksia eivätkä liittoutumista tai sitoutumista.

Globaalin etelän maiden narratiiviin kuuluu Ukrainan sodan pitäminen eurooppalaisena konfliktina. Yleinen mielipide näissä maissa on vastaanottavainen Venäjän argumenteille. Useissa tapauksissa taustalla on riippuvuus Venäjän hiilivedyistä, lannoitteista, viljasta tai asetoimituksista. Venäjän disinformaatio on tehokasta monin paikoin. Tiedusteluoperaatiot näissä maissa ovat laajoja.

Venäjän argumentti, että Naton laajentuminen uhkaa Venäjän alueellista turvallisuutta, saa vastakaikua maiden omista herkkyyksistä. Lisäksi Ukrainan sota ja Yhdysvaltain–Kiinan kilpailu vie huomiota ja resursseja globaaleilta ongelmilta. Lännen on päästävä eroon ajattelusta, että Euroopan ongelmat ovat maailman ongelmia mutta ei päinvastoin.

Venäjän esiintyminen perinteisten arvojen puolustajana ja Ukraina siitä vaarallisena esimerkkinä puhuttelevat konservatiivisia yleisöjä. Venäjän historiallinen rooli – Neuvostoliiton antama tuki kolonialismin vastaisessa taistelussa – on myönteisessä muistissa.

Nousevat ja keskisuuret maat pysyvät erossa suurvaltojen kilpailusta, mutta lännellä on voitettavaa, kun katse laajenee strategisesti ja geopoliittisesti. Venäjän kyky taloudellisesti osallistua kehitysapuun tai investointeihin on vaatimatonta länsimaiden panoksiin verrattuna. Energia on Venäjän tärkein ase. Ukrainan sodan alkamisen jälkeen Venäjän kauppa Brasilian kanssa on kaksinkertaistunut ja Intian ja Turkin kanssa kolminkertaistunut. Toisaalta sota on supistanut Venäjän asevientiä.

Läntinen analyysi viittaa siihen, että keskisuuret vallat varautuvat ja muodostavat (”a hedging middle”) yhteisen rintaman, kun ne pyrkivät monipuolistamaan suhteitaan vahvistaakseen strategista autonomiaansa ja maksimoidakseen valinnanmahdollisuuksiaan. Mitä tulee Ukrainan tukemiseen, maat eivät välttämättä kannata Venäjän tavoitteita mutta eivät myöskään osallistu pakotteisiin tai Venäjän tuomitsemiseen. Ne näkevät Venäjän suhteellisen heikentymisen     arvaamattomana ja epävarmuutta lisäävänä kehityskulkuna. Toisaalta Venäjän rooli saattaa toimia moninapaisuuden edistäjänä, kun Kiina ja Yhdysvallat muodostavat uhkaavan kaksinapaisen asetelman.

Keskimaiden linja on vaikeuttanut Yhdysvaltain yrityksiä eristää Venäjää ja laajentaa Ukrainan tukemista ajavaa rintamaa. Länsi voi pienin askelin edistää tavoitteitaan käyttämällä pehmeämpää kieltä ja välttämällä tekopyhyyttä.

Mahdollisuuksia yhteistyöhön keskimaiden kanssa on useita. Yhdysvallat liittolaisineen voi vastustaa Venäjän propagandaa ja disinformaatiota. Kuitenkin konfliktin esittäminen autokratian ja demokratian välisenä kamppailuna voi vieraannuttaa maita, jotka eivät ole puhtaita demokratioita. Sen sijaan YK:n peruskirjaan nojaaminen Venäjän tuomitsemisessa voi tehota paremmin, kun Venäjän hyökkäyssota toimisi vaarallisena ennakkotapauksena alueellisen turvallisuuden loukkauksena.

Nuoremmat sukupolvet voivat kääntyä enemmän lännen suuntaan, kun kylmän sodan aika jää taakse enemmän. Talous puhuu myös länteen suuntautumisen puolesta samoin kuin ruokaturva, energia ja muu yhteistyö ja investoinnit. Indonesia ei liittynyt laajentuvaan BRICS-yhteisöön.

Yhdysvaltain aloitteet globaalin etelän ja alueiden suuntaan taloudellisen ja teknologisen yhteistyön ja ilmaston muutoksen kaltaisten globaalien haasteiden käsittelemiseksi monenkeskisesti saattavat hyödyntää poliittisesti pidemmällä aikavälillä. Demokratioiden huippukokouksella Yhdysvaltain vetämänä verkostona on ajallinen vaikutus.

Päätelmiä

Yhdysvaltain strategisessa ennakoinnissa ja linjanvedossa kylmän sodan jälkeistä aikakautta seuraa käänne keskinäisriippuvuuden hallitsemaan kansainväliseen järjestykseen.

Kilpailussa erityisesti Yhdysvaltain ja Kiinan välillä käytetään yhtä lailla liberalismin kuin realismin teorioiden tarjoamia keinoja ja resursseja, jotka heijastavat geopolitiikan ja geotalouden sekä murrosteknologian merkityksen kasvamista.

Alueellisten ja kahdenkeskisten liittolaisuuksien ja kumppanuuksien verkosto on Yhdysvaltain suhteellisen ylivoiman tärkeimpänä lähteenä, mihin kilpailevat suurvallat Kiina ja Venäjä eivät pysty vastaamaan.

Lännen johtajuudessa Bidenin hallituksen ulkopolitiikka jatkaa Yhdysvaltain liberaalia perinnettä, joskin sen globaali vaikutus jää kaukaisemmaksi tavoitteeksi. Toisaalta amerikkalaisen yhteiskunnan infrastruktuurin   ja kansantalouden uudistaminen tulee välttämättömäksi Yhdysvaltain kyvyssä ajaa liberaalia muutosta.

Käytettyjä lähteitä

Jake Sullivan, “The Sources of American Power, A Foreign Policy for a Changed World”, Foreign Affairs, Nov/Dec 2023.

Kari Möttölä, ”Liberaali internationalismi ja Yhdysvaltain hegemonia – tutkijan matka kriisin juurille ja takaisin”, Politiikasta.fi 26.11.2020.

Jaehan Park, “Rethinking Geopolitics: Geography as an Aid to Statecraft”, Texas National Security Review, Fall 2023.

Emma Ashford, “The Persistence of Great-Power Politics, What the War in Ukraine Has Revealed About Geopolitical Rivalry”, Foreign Affairs, Feb 2023.

Hal Brands et al, “Stress Testing American Grand Strategy II, Critical Assumptions and Great-Power Rivalry”, American Enterprise Institute, Apr 2023.

Stephen G. Brooks and William Wohlforth, “The Myth of Multipolarity, American Power’s Staying Power”, Foreign Affairs, May/Jun 2023.

Andrew J. Bacevich, “The Reckoning That Wasn’t, Why American Remains Trapped by False Dreams of Hegemony”, Foreign Affairs, Mar/Apr 2023.

Stephen M. Walt, “Friends in Need, What the War in Ukraine Has Revealed About Alliances”, Foreign Affairs, Feb 2023.

Francis Fukuyama, “More Proof That This Really Is The End of History”, The Atlantic, Oct 2022.

1. G. John Ikenberry, “Why American Power Endures, The U.S.-Led Order Isn´t in Decline”, Foreign Affairs, Nov/Dec 2022).

Ryan Hass, “What America Wants From China, A Strategy to Keep Beijing Entangled in the World Order”, Foreign Affairs, Nov/Dec 2023.

Michael Schuman, “Why Xi Wants Trump to Win”, The Atlantic, Dec 2023.

Margaret Macmillan, “How Wars Don’t End, Ukraine, Russia, and the Lessons of World War I”, Foreign Affairs, JuI/Aug 2023.

Eugene Rumer and Andrew Weiss, “It’s Time to End Magical Thinking About Russia’s Defeat”, Wall Street Journal, Nov 2023.

Richard Haass and Charles Kupchan, “The West Needs a New Strategy in Ukraine, A Plan for Getting From the Battlefield to the Negotiating Table”, Foreign Affairs, Apr 2023.

Luke Coffey, “The Fourteen Facts about US Aid to Ukraine”, Hudson Institute, Nov 2023.

Lawrence Freedman, “Why ‘Not losing’ is not tantamount to winning”, Comment is freed, Nov 2023.

Daniel S. Hamilton and Angela Stent, “Can America Win Over the World’s Middle Powers? How to Push Back Against Russia’s Persistent Influence”, Foreign Affairs, Nov 2023.