Pekka Visuri 30.4.2022

Kylmän sodan pahat kriisit: miten Suomi selviytyi?

Teksti perustuu esitykseen UKK-seurassa Helsingissä Suomalaisella klubilla 28.4.2022

Taustana tilanne toisen maailmansodan päätyttyä

Suomen historian pahimpiin kuuluvat kriisit koettiin toisen maailmansodan aikaan 1939–1945, eikä tilanne ratkaisevasti helpottunut heti sodasta irtautumisen jälkeenkään. Suomen asema entisenä Saksan liittolaisena oli lähtökohtaisesti vaikea. Saksaa vastaan taistelleiden liittoutuneiden johtajat, ”kolme suurta”, päättivät jo kokouksessaan Teheranissa 1.12.1943, että Suomi pakotetaan irtautumaan sodasta ja palauttamaan voimaan talvisodan 13.3.1940 päättäneen rauhansopimuksen ehdot lisättynä Petsamon luovutuksella ja sotakorvauksilla. Kesän 1944 taistelujen jälkeen syyskuussa tehdyssä välirauhansopimuksessa nuo vaatimukset muodostivat pohjan, johon lisättiin vielä Porkkalan vuokraaminen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi 50 vuoden ajaksi. Pariisin rauhansopimuksessa 1947 ei tehty olennaisia alueellisia tai poliittisia muutoksia välirauhansopimukseen.

Tulevaisuuden kannalta merkittävää oli presidentti Mannerheimin ja valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanovin välinen yhteydenpito puolustusvoimien saattamisesta rauhan kannalle sekä siihen liittyneet keskustelut yhteistyön järjestämisestä laajemminkin. Mannerheimin ja Zhdanovin välillä käytiin erittäin salaisia keskusteluja tammikuussa 1945. Aiheena oli sotilasyhteistyö ja mahdollisuudet puolustusliiton aikaansaamiseen. Vasta Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen ja hänen arkistonsa avautuminen vuonna 1985 toi tämän asian päivänvaloon. Muutaman vuoden kuluttua avattiin myös Moskovan arkistojen asiakirjoja, jotka tarkensivat keskustelujen sisältöä.

Näitä vaiheita selvitetään kirjoissa Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944–1947 (Docendo, 2015) ja Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa (Docendo 2020). Koko kylmän sodan kautta kattava tietolähde on multimedia: www.kylmasota.fi

Mannerheim kertoi 22.1.1945 Paasikivelle laatineensa sopimusluonnoksen käyttäen mallina Tshekkoslovakian ja Neuvostoliiton välistä sopimusta sisältäen: 1. Ystävyyden vakuutuksen. 2. Ei liitytä koalitioihin toista vastaan. 3. Ei sekaannuta toisen sisäisiin asioihin. 4. Jos Suomi tai Neuvostoliitto joutuu hyökkäyksen alaiseksi, niin Suomen mannerta puolustetaan yhteisvoimin.

Mannerheimin hahmottelemaa luonnosta ei otettu kuitenkaan neuvottelujen kohteeksi, koska Stalinin mielestä ensin piti tehdä rauhansopimus. Asia ajankohtaistui vuonna 1947.

Sodanjälkeisinä vuosina Suomi katsottiin kuuluvaksi Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, ja läntisen intressipiirin eturaja kulki Skandinaviassa, suunnilleen Itämerta ja Pohjanlahtea pitkin. Ruotsi jatkoi kuitenkin perinteistä puolueettomuuspolitiikkaansa.

Kylmän sodan alku ja yya-sopimus

Sodan voittaneen liittokunnan riitauduttua vuoden 1947 kuluessa alkoi ”kylmän sodan” asetelma, jossa vastakkain olivat Yhdysvaltojen johtamat länsimaat ja Neuvostoliiton johtama itäblokki. Ensimmäinen kriisi koettiin talvella 1948, kun Tshekkoslovakiassa kommunistit kaappasivat vallan. Tuossa yhteydessä Stalin alkoi kiinteyttää itäblokkia keskinäisillä avunantosopimuksilla, ja lännessä ryhdyttiin neuvotteluihin, jotka johtivat seuraavana vuonna Pohjois-Atlantin liiton perustamiseen.

Stalin lähetti myös Suomelle kutsun aloittaa neuvottelut ystävyys- ja avunantosopimuksesta, joka noudattelisi Tshekkoslovakian mallia. Presidentti Paasikivi ei halunnut, että Suomi liitetään itäblokkiin mutta suostui kuitenkin aloittamaan neuvottelut. Hän laati oman esityksen sopimustekstiä varten sekä määräsi kansanedustaja Urho Kekkosen ja kenraali Erik Heinrichsin neuvotteluvaltuuskuntaan huolehtimaan, että Suomen neuvottelijat pysyvät sen takana.

Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta syntyi 6.4.1948, ja siitä alettiin myöhemmin käyttää nimitystä yya-sopimus. Otsikko oli sama kuin itäblokin maiden sopimuksissa, mutta sisältö erosi merkittävästi. Puolustusvelvoite rajoitettiin koskemaan Suomen aluetta, ja avunanto tehtiin mahdolliseksi vasta neuvottelujen perusteella. Jo hyökkäyksen uhkan toteamisen jälkeen oli kuitenkin määrä neuvotella toimenpiteistä. Johdantoon kirjoitettiin maininta Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Nämä rajoitukset Paasikivi totesi 9. huhtikuuta pitämässään radiopuheessa sanoen myös, että niiden vuoksi Suomen sopimus erosi selvästi Neuvostoliiton satelliittivaltioidensa kanssa tekemistä sopimuksista. Ulkomailla ihmeteltiin, miten Suomi oli onnistunut saamaan niin edullisen sopimuksen, joka ei liittänyt maata itäblokkiin vaan tunnusti erityisaseman ja pyrkimyksen puolueettomuuteen.

Suomi selvisi ensimmäisestä sodanjälkeisestä kriisistään ja jäi siis itäblokin ulkopuolelle mutta toistaiseksi kuitenkin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Suomen saamaan erikoiskohteluun – verrattuna muihin Saksan ja Neuvostoliiton välialueen maihin – vaikuttivat seuraavat tekijät:

-Torjuntataistelut kesällä 1944 pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen, mikä oli ehdoton edellytys rauhaan pääsemiseksi siedettävillä ehdoilla.

-Suomi jäi sivuun painopistealueelta eli tieltä Berliiniin, puolueettoman Ruotsin kupeeseen.

-Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi sotakorvauksia, joita Suomi pystyi toimittamaan riittävän nopeasti. Siitä tuli Suomelle poliittinen “henkivakuutus”– tai ehkä paremminkin “turvatakuu”, sillä Stalinille oli tärkeää pitää Suomen talous toiminnassa ja välttää yhteiskunnallisia häiriöitä.

-Suomen sisäpoliittinen tilanne vakautui verraten pian, mihin vaikutti eduskuntavaalien onnistunut järjestäminen jo maaliskuussa 1945 ja silloin saavutettu, poliittisen tasapainon mahdollistanut tulos.

-Valtiosääntö (perustuslaki) kesti kriisiaikojen paineet sodanajan yli ilman mullistuksia, jolloin myös turvattiin ammattitaitoisen hallinnon jatkuvuus.

Suomen sodanjälkeistä ulkopolitiikkaa alettiin kutsua ”Paasikiven linjaksi”

Pääministeri Paasikiven, kuten myös presidentti Mannerheimin, toiminnan lähtökohta oli syksyllä 1944 välttämättömyys tunnustaa tappio sodassa ja velvollisuus täyttää välirauhansopimuksen ehdot. Samalla oli pidettävä huoli Suomen itsenäisyydestä ja kansallisista eduista. Perustana oli olettamus, että Neuvostoliiton intressit Suomessa olivat puolustuksellisia. Venäläiset oli saatava vakuuttuneeksi siitä, että Suomi ei anna aluettaan Neuvostoliiton vihollisten käyttöön. Jos se onnistuu, naapurisuhteille oli olemassa hyvä pohja.

Kylmän sodan alkuvaiheen kriisit, erityisesti Berliinin saarto 1948–1949 ja Korean sota 1950–1953 eivät vaikeuttaneet Suomen asemaa. Pohjois-Eurooppa jäi sivuun suurvaltakiistoista.

Norja lievensi liittymistään Natoon vuonna 1949 ilmoittamalla, ettei se ota alueelleen ulkomaisia tukikohtia eikä ydinaseita rauhan aikana. Myöskään ulkomaisten joukkojen harjoituksia ei sallittu Pohjois-Norjassa. Lähivuosina Norja kuitenkin kytkettiin vahvasti Yhdysvaltojen ydinasestrategiaan, sillä Norjan ilmavoimien tehtäväksi tuli turvata pommikoneiden lennot tarvittaessa Suomen ja Ruotsin yli Neuvostoliiton kohteisiin. Siihen olisi käytetty myös ydinaseita, mutta niiden taistelukärkiä säilytettiin rauhan aikana Englannissa.

Yhdysvallat oli 1950-luvun alkupuolella ylivoimainen Neuvostoliittoon nähden, koska sillä oli toistaiseksi ydinasemonopoli ja erittäin suuri määrä pommikoneita, jotka kykenivät läpäisemään Neuvostoliiton ilmapuolustuksen. Suomeltakaan ei voitu vaatia tuolloin tehokasta ilmapuolustusta.

Paasikiven kauden päätös: Porkkalan palautus 1956 ja edellytykset puolueettomuudelle

Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 kansainvälinen tilanne helpottui ja alkoi muutaman vuoden kestänyt ”suojasään” kausi. Siihen liittyi Itävallan miehityksen päättäminen vuonna 1955, jolloin Itävalta julistautui pysyvästi puolueettomaksi. Paasikivi ja hänen ulkopoliittinen linjansa sai lopulta suuren voiton, kun Neuvostoliitto palautti Porkkalan tukikohta-alueen.

Kesällä 1955 Neuvostoliitto antoi presidentti Paasikivelle ja pääministeri Kekkoselle salaisen vihjeen, että se olisi valmis palauttamaan Porkkalan, jos alun perin kymmeneksi vuodeksi tehtyä yya-sopimusta jatkettaisiin. Paasikivi oli pohtinut jo parin vuoden ajan, pitäisikö yya-sopimusta jatkaa ja mitä voitaisiin pyytää siitä korvaukseksi. Ei kuitenkaan osattu odottaa Porkkalan palautusta.

Kun Paasikivi kutsuttiin Moskovaan keskustelemaan Porkkalan palautuksesta ja yya-sopimuksen jatkosta, hän neuvotteli ensin Kekkosen kanssa, mitä Moskovassa voitaisiin ehdottaa ja mitä tarjota vastikkeeksi. Suomen aseman parantumisesta ja idänsuhteiden vakiintumisesta kertoo Paasikiven keskustelusta 5.9.1955 kirjoittama muistiinpano, jonka lopussa oli päätös: "Ellei saada ainakin Porkkala, niin ystävyyssopimuksen uudistamisesta ei nyt vielä keskustella, vaan siitä voidaan neuvotella myöhemmin.” Paasikivi lähti Kekkosen kanssa Moskovaan, ja siellä Porkkala luvattiin palauttaa vuoden 1956 alussa ja yya-sopimusta jatkettiin. Samalla Kekkonen ilmoitti Suomen liittyvän pohjoismaiden neuvostoon. Suomi hyväksyttiin myös YK:n jäseneksi.

Näin paranivat edellytykset harjoittaa puolueettomuuspolitiikkaa alkavalla Kekkosen presidenttikaudella. Suomi alettiin vähitellen mieltää kuuluvaksi puolueettomien maiden ryhmään yhdessä Ruotsin, Itävallan ja Sveitsin kanssa. Puolueettomuuspolitiikan linjan mukaista oli silloin vakuuttaa, että Suomi ei muodosta uhkaa millekään naapurimaalleen eikä yya-sopimusta saa tulkita oikeudeksi käyttää Suomen aluetta hyökkäystarkoituksiin.

Ydinaseuhka ja Berliinin kriisi 1961

Urho Kekkosen presidenttikauden alkuvaiheessa syksyllä 1956 sattui kaksi vakavaa kriisiä: Unkarin kansannousu ja Suezin kriisi. Ne koettiin uhkaaviksi myös Suomessa, vaikka eivät koskeneetkaan suoranaisesti Suomen aluetta. Suomi aloitti noihin aikoihin jäsenenä YK:ssa, joka silloin tuli tärkeäksi kriisien hallinnasta päätettäessä. Kiristynyt tilanne heijastui myös Pohjolaan, mikä pakotti Suomen tehostamaan Lapin puolustusta.

Turvallisuus- ja sotilaspoliittisia tapahtumia on selvitetty tarkemmin teoksessa Pakka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. Fenix, 2016).

Suomen turvallisuuspoliittiseksi ongelmaksi nousi ilmapuolustus suurvaltojen ydinasekilpavarustelun kiihtyessä. Yleisesti tiedettiin, että sodan sattuessa Yhdysvaltojen pommikoneiden reitit kulkisivat Suomen yli Venäjän kohteisiin, mutta toistaiseksi ei Neuvostoliitollakaan ollut keinoja estää korkealla lentävien pommikoneiden kulkua. Niissä oli varustuksena megatonniluokan pommeja, joiden räjähdysvoima (miljoonia trotyylitonneja) vastasi yli tuhatta Hiroshimaan pudotettua atomipommia. Tilanne muuttui, kun 1. toukokuuta 1960 Neuvostoliiton ilmapuolustus ampui Ural-vuoriston alueelle lentäneen amerikkalaisen tiedustelukoneen U-2. Se oli merkki ilmatorjuntaohjusten tehokkuudesta, ja nyt Suomellekin voitiin esittää vaatimus tehostaa ilmapuolustustaan ylilentojen estämiseksi.

Lisääntynyttä kiinnostusta Suomea kohtaan merkitsi myös Yhdysvalloista presidentti Kennedyltä saapunut vierailukutsu presidentti Kekkoselle. Vierailu toteutettiin lokakuussa 1961, ja sen aikana käytiin tärkeitä keskusteluja Suomen asemasta. Kennedy osoitti ymmärtävänsä Suomen pyrkimyksen puolueettomuuden tunnustamiseen.

Kekkosen vierailua Amerikassa varjosti kuitenkin kärjistynyt Berliinin kriisi. Neuvostoliitto oli vaatinut länsivalloilta kesäkuussa Berliinin tunnustamista DDR:n pääkaupungiksi. Yhdysvallat vastasi ilmoituksella asevoimien vahvuuden kasvattamisesta 200 000 sotilaalla ja 700 ydinaseistetun pommikoneen asettamisesta taisteluvalmiuteen. Elokuussa DDR rakensi Länsi- Berliiniin ympärille muurin tyrehdyttääkseen laajaksi paisuneen maastamuuton.

Neuvostoliiton voimannäytön kovimpiin toimiin kuului ydinasekokeiden aloittaminen uudelleen loppukesästä alkaen. Yhdysvallat puolestaan jatkoi maanalaisia kokeita. Neuvostoliiton ydinasekoesarja päättyi historian suurimman, voimakkuudeltaan lähes 60 megatonnin pommin räjäyttämiseen Jäämerellä Novaja Zemljalla 30.10.1961.

Samana päivänä 30. lokakuuta Moskovasta annettiin Suomelle nootti, jossa kuvattiin tilanteen kiristymistä erityisesti Saksan liittotasavallan kiivaan aseistautumisen vuoksi sekä esitettiin lopuksi neuvottelujen aloittamista yya-sopimuksen perusteella hyökkäyksen uhkan torjumiseksi. Presidentti Kekkosella oli silloin vielä Yhdysvaltojen vierailu kesken mutta hän vei sen ohjelman loppuun.

Suomessa ”noottikriisinä” tunnettu vaihe oli Berliinin kriisin heijastuma mutta se koski myös tulevia presidentinvaaleja. Nootilla Neuvostoliitto ilmeisesti halusi varmistaa Kekkosen jatkokauden presidenttinä. Kekkonen kävi Novosibirskissa neuvottelemassa Nikita Hrushtshevin kanssa ja sai sitten Suomessa laajalti kannatusta jatkokaudelle. Hän myös lupasi tehdä Neuvostoliitosta asehankintoja, joilla tehostettiin erityisesti ilmapuolustusta.

Suomen ”salainen ohjuskriisi” vuonna 1962

Suomen hallitus päätti hankkia aseita Neuvostoliiton myöntämän tavaraluoton puitteissa. Puolustusministeri matkusti tammikuussa 1962 Moskovaan tekemään kauppoja, ja Neuvostoliitto oli halukas myymään Suomelle myös uusia ilmatorjuntaohjuksia. Yhdysvallat kuitenkin vastusti ilmatorjuntaohjusten hankintaa, koska halusi turvata sotatilanteessa pommituskoneittensa lennot Suomen yli Neuvostoliittoon. Siksi asia pidettiin myös tiukasti salassa.

Yhdysvaltojen painostuksesta Iso-Britannia viivytteli tekemästä ohjusten hankinnan sallivaa tulkintaa Suomen rauhansopimukseen. Kun presidentti Kekkonen sai selville Yhdysvaltojen kielteisen asenteen, hän peruutti ohjushankinnan, ja korvauksena ostettiin lisäerä MiG 21-torjuntahävittäjiä.

Sen jälkeen Iso-Britannia suostui lopulta rauhansopimuksen tulkintaan sitkeiden neuvottelujen jälkeen syksyllä 1962. Suomi lupasi hankkia ohjuksia tasapuolisesti idästä ja lännestä sekä pidättyä
ilmatorjuntaohjusten sijoittamisesta asemiin rintamaksi länttä vastaan. Tämäkin lupaus luonnollisesti pidettiin salassa. ”Salainen ohjuskriisi” ratkesi lopulta vuodenvaihteessa 1962/63, jolloin Suomen hallitus antoi tiedotteen hankinnoista ja Pariisin rauhansopimuksen tulkinnasta puolustukselliset ohjukset sallivaksi.

Yhdysvaltojen asenne Suomen ohjushankintaa kohtaan pysyi kuitenkin jyrkän kielteisenä. Ulkoasiainministeri Veli Merikoski selosti Washingtonissa 7.10.1962 Suomen kantaa rauhansopimuksen ohjustulkinnan suhteen ja totesi, että on luovuttu ilmatorjuntaohjusten hankinnasta ja Neuvostoliitosta ostetaan vain hävittäjiä. Ulkoministeri Dean Rusk vastasi, ettei hän ole ymmärtänyt, miksi Suomi on hankkimassa ilmatorjuntaohjuksia, koska ne ovat kalliita ja vaativat toimiakseen laajan tutka- ja viestiverkoston sekä lisäävät vaaraa joutua iskujen kohteeksi. Rusk jatkoi: ”Kuta vähemmän jollakin alueella on sellaisia kohteita, joita kannattaa ampua, sitä paremmat mahdollisuudet tällä alueella on säilyä koskemattomana.” Tämän ohjeen presidentti Kekkonen painoi mieleensä ja totesi, ettei Suomen kannata asettua suurvallan ilmavoimien maalitauluksi. Niinpä hän salli ilmatorjuntaohjusten hankinnan vasta 1970-luvun lopulla, jolloin suurvaltojen strategiset ydinaseet oli jo pääosin sijoitettu mannertenvälisiin ohjuksiin ilmatorjunnan ulottumattomiin.

Samoihin aikoihin koettiin Kuuban ohjuskriisi, joka oli hyvin vähällä viedä maailman ydinsotaan. Kun Yhdysvaltojen tiedustelu syksyllä 1962 havaitsi Neuvostoliiton sijoittavan keskikantaman ydinaseita Kuubaan, presidentti Kennedy vaati niiden nopeaa poistamista uhaten muussa tapauksessa täysimittaisella hyökkäyksellä. Viime hetkellä tilanne laukaistiin sopimuksella, jossa Neuvostoliitto lupasi vetää ohjukset Kuubasta ja vastaavasti Yhdysvallat lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan ja poistaa omat Neuvostoliittoa uhkaavat ohjuksensa Turkista. Tämä ”vaihtokauppa” sovittiin pidettäväksi salassa, jolloin kummankin puolen oli helpompi siihen suostua. Opetuksena oli joka tapauksessa se, että on tehtävä kaikki mahdollinen ydinsodan alkamisen estämiseksi.

Rauhanaikaista kriisinhallintaa korostava oppi omaksuttiin myös Suomen puolustussuunnittelussa. Presidentti Kekkonen piti huolen siitä, että puolustus tapahtuisi vain Suomen alueella ja tähtäsi siihen, että pysyttäisiin erossa suurvaltojen välisistä kriiseistä ja mahdollisesti alkavasta sodastakin mahdollisimman pitkään. Tältä pohjalta kehitettiin alueellisen puolustuksen oppi, joka tähtäsi puolustusvalmiuteen mistä tahansa suunnasta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Kaikki toimenpiteet keskitettiin siihen, että Suomi välttyisi joutumasta mukaan sotaan, joka arvioiden mukaan olisi erittäin tuhoisa. Tällöin pidettiin myös tärkeänä, että kyky meri- ja ilmatilan valvontaan olisi hyvä ja alueloukkaukset voitaisiin torjua.

Suomen aseman helpottuminen 1960-luvun puolivälistä alkaen

Berliinin ja Kuuban kriisien laannuttua Euroopan tilanne vakiintui, vaikka jatkuva sodanuhka pysyi ilmassa. Sekä Nato että Varsovan liitto pitivät kumpikin toisiaan vastaan Itämeren ja Alppien väliselle alueelle keskitettyinä noin miljoonan sotilaan armeijoita, joita tuettiin ydinaseilla. Tilanteesta on sattuvasti sanottu, että se oli ”vakaa mutta vaarallinen”.

Suomi jäi vähitellen yhä selkeämmin syrjään suurvalta-armeijoiden kohtaamisalueelta Keski-Euroopassa. Tilannetta helpotti se, että sotilasliittojen välissä oli useita puolueettomia tai sitoutumattomia maita: Ruotsi, Suomi, Itävalta ja Sveitsi. Myös eteläisellä sivustalla Jugoslavia vältti sitoutumista sotilasliittoihin. Suomen asema parani suuresti, kun suurvaltojen ydinaseistus keskittyi yhä enemmän mannertenvälisiin ohjuksiin. Ei ollut enää myöskään suurta tarvetta lentokoneilla tapahtuvaan tiedusteluun, kun satelliittien kuvauskyky kehittyi.

Tuossa tilanteessa voitiin myös yya-sopimuksen velvoitteisiin suhtautua jo rauhallisemmin. Siitä osoituksena on Max Jakobsonin 20.3.1963 Urho Kekkoselle yksityisesti lähettämä kirje, josta kannattaa julkaista pitkähkö lainaus:

”Kunnioitettu Veli,

valmistellessani luonnosta pääministerin puheeksi 6.4. pidettävää juhlaa varten olen käynyt uudelleen läpi sopimusneuvotteluihin liittyviä asiakirjoja. Niitä lukiessani olen jälleen kerran voinut todeta, miten arvokasta tämän aineiston tunteminen on paitsi itse sopimuksen myös yleensä Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehityksen ymmärtämiseksi. Se osoittaa vakuuttavalla tavalla vääräksi sen käsityksen, että ystävyys- ja avunantosopimus oli sanelusopimus, joka tehtiin pelkästään Neuvostoliiton etujen turvaamiseksi Suomen eduista piittaamatta, ellei suorastaan Suomen kahlehtimiseksi – silmukaksi Suomen kuristamiseksi, niin kuin jatkuvasti kuulee sanottavan. Kuitenkin tällainen käsitys on varsin yleisesti vallalla paitsi lännessä myös omassa maassamme: sen olen havainnut luennoidessani ulkopolitiikasta ns. totaalisen maanpuolustuksen kursseilla, joilla sentään luulisi tapaavan keskitasoa valistuneempaa väkeä. Sen esiintyminen rasittaa puolueettomuuspolitiikkaamme lännessä. Se rasittaa myös idänsuhteitamme sikäli, että se ylläpitää kotona epäluuloisuutta Neuvostoliittoa kohtaan ja pessimististä suhtautumista mahdollisuuksiimme valvoa elintärkeitä intressejämme ystävyys- ja avunantosopimuksen perusteelle rakennetun politiikan puitteissa. Kun tällaista pessimismiä esiintyy, niin seurauksena on, että helposti nähdään Suomen ulkopolitiikka “hyvänä näytelmänä jne”, kuten Paasikivi-seuran puheessasi sanoit. Eräänä keinona tällaisen käsityksen torjumiseksi pitäisin, että sopimusta koskeva aineisto saatettaisiin rohkeasti julkisuuteen.”

Ajankohta ei ollut vielä sopiva arkistoaineiston julkistamiseen, mutta Jakobsonin kirja Kuumalla linjalla. Suomen ulkopolitiikan ydinkysymyksiä 1944–1968 (WSOY, 1968) palveli kohta Suomen ulkopolitiikan selitysteoksena.

Tshekkoslovakian kriisi ja ETYK-hanke

Varsovan liiton joukkojen toteuttama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ei aiheuttanut kriisiä sotilasliittojen välille, sillä ne pitivät kiinni jo vakiintuneesta vaikutusalueiden jaosta. Myös Suomessa todettiin, että kyseessä oli Varsovan liiton sisäinen asia.

Interventiolla oli kuitenkin monia vaikutuksia kansainväliseen tilanteeseen ja erityisesti kommunistisen liikkeen sisäisiin mielialoihin. Yksi seuraus oli, että blokkien välialueella sijainneiden valtioiden asema tuli jälleen mielenkiinnon kohteeksi. Suomessa ryhdyttiin tehostamaan puolustuskykyä yllätyshyökkäyksiä vastaan.

Suomen ulkopolitiikan johto päätti ryhtyä toimiin puolueettomuusaseman vahvistamiseksi, ja siihen liittyen ryhdyttiin vuonna 1969 valmistelemaan Euroopan turvallisuuskokousta Helsingissä pidettäväksi. Tarkoituksena oli vakauttaa Euroopan tilannetta. Ratkaisevan tärkeää oli se, että hankkeen tueksi saatiin Yhdysvallat, jolla oli intressiä rauhoittaa Eurooppaa ja parantaa suhteita Neuvostoliittoon päästäkseen irti Vietnamin sodasta. Presidentti Kekkonen kutsuttiin kesällä 1970 Washingtoniin näyttävälle vierailulle, joka osoitti amerikkalaisten tukea ETYK-hankkeelle. Sen valmistelut alkoivatkin edistyä ripeäasti.

Lopulta kesällä 1975 Helsingissä pidetty päätöskonferenssi tuotti tuloksia, joiden avulla kylmän sodan jännitteitä päästiin seuraavalla vuosikymmenellä purkamaan ja päättämään kylmä sota rauhanomaisesti. Suomen ulkopolitiikan saavutuksena voidaan todeta, että maailmalla vieläkin ”Helsinki-prosessia” muistellaan hyvin myönteisesti.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteet kylmän sodan päätösvaiheessa

Kansainvälisen politiikan liennytyskaudesta huolimatta sotilaallinen varustelu jatkui 1970-luvulla, mutta sotilasliitot olivat vakiinnuttaneet asemansa, eikä kovin suuria paineita kohdistunut myöskään välialueen maihin. Liikkumavaran lisääntymisestä kertoi Suomen liittyminen Euroopan talousyhteisön teollisuustuotteita koskevaan vapaakauppasopimukseen vuonna 1974. Neuvostoliiton taholta kylläkin pyrittiin julkilausumissa vetoamaan yya-sopimukseen Suomen ulkopolitiikan perustana ja välttämään mainintoja puolueettomuuspolitiikasta, mutta painostus pysyi lievänä. Tunnusteltiin myös Suomen valmiutta järjestää yhteisiä sotaharjoituksia, kun puolustusministeri marsalkka Ustinov vieraili Suomessa kesällä 1978. Presidentti Kekkonen torjui ajatuksen kohteliaasti, eikä siitä julkisuudessa kuultu enempää.

Moskovaan palattuaan Ustinov kuitenkin pyrki saamaan Neuvostoliiton johdon tekemään virallisen aloitteen yhteisten sotaharjoitusten järjestämiseksi. Hän ei saanut politbyroossa asialle kannatusta ja lopulta pääsihteeri Leonid Brezhnev totesi, ettei Suomen ja Neuvostoliiton hyviä suhteita pitäisi vaarantaa aloitteilla, joita suomalaisten taholla ei kannateta.

Kansainvälinen tilanne kiristyi jälleen 1980-luvun alussa, kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin ja Naton piirissä päätettiin tuoda läntiseen Eurooppaan uusia keskikantaman ohjuksia, joilla voitiin uhata Moskovaa. Myös Suomea asia koski sikäli, että ohjelmaan kuuluvia risteilyohjuksia voitiin reitittää lentämään Suomenkin yli. Suomella oli siis periaatteessa velvollisuus estää niiden lennot alueensa kautta Neuvostoliittoon. Käytännössä risteilyohjusten torjuminen olisi ollut vaikeaa, mutta asiasta syntyi keskusteluja. Mistään erityisestä kriisitilanteesta Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ollut kysymys, vaan suhteiden hoito jatkui vakaalla pohjalla.

Presidentti Kekkosen sairastuminen ja ero syksyllä 1981 herätti sisäpoliittisen kamppailun, jonka lopputuloksena oli Mauno Koiviston valinta tasavallan presidentiksi. Hän lupasi jatkaa Kekkosen ulkopoliittisia linjauksia, ja se kelpasi Neuvostoliitolle. Vallanvaihdokset Helsingissä ja Moskovassa eivät tuoneet muutoksia keskinäisiin suhteisiin. Sen sijaan Neuvostoliiton joutuminen ”pysähtyneisyyden tilaan” tuotti epävarmuutta erityisesti taloussuhteiden jatkumisesta.

Neuvostoliiton hajoaminen loi uuden asetelman

Kylmän sodan päätösvaiheessa 1980-luvun puolivälistä alkaen suurvaltasuhteet paranivat ja loivat edellytykset merkittäville ydinaseiden ja tavanomaisen aseistuksen vähennystoimille. Näyttäviä tapahtumia olivat Berliinin muurin murtuminen ja Saksan yhdistyminen sekä itäisessä Euroopassa kommunistihallitusten kaatuminen ja lopulta Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991. Näiden tapahtumien rauhanomaisuus oli yllätys useimmille tarkkailijoille. Siinä taustalla oli vaikuttamassa Mihail Gorbatshovin Neuvostoliitossa aloittama poliittisen järjestelmän ja talouden uudistusohjelma, joka kuitenkin 1990-luvun alussa joutui yhä pahemmin vaikeuksiin.

Suomen kannalta kriittisiä olivat tapahtumat Baltian maissa, jolloin itsenäisyyttä vaadittiin yhä äänekkäämmin, mutta toisaalta vaarana oli Neuvostoliiton puuttuminen tilannekehitykseen asevoimin. Suomen johto, presidentti Koivisto ja valtioneuvosto, pyrkivät koko ajan pitämään kannanottoja rauhallisina ja varovaisina, mutta kansalaismielipide vaati aktiivisia toimia etenkin Viron itsenäisyyden tukemiseksi. Hallitus toimi salaisissa neuvotteluissa Yhdysvaltojen ja Saksan kanssa sovituilla yhteisillä linjoilla varovasti suhteessa Neuvostoliittoon, sillä väkivaltaisen kehityksen mahdollisuus oli koko ajan todellisuutta. Tästä syntyi jännitettä erityisesti hallituksen ja median välille. Presidentti Koivisto puolusti kevättalvella 1991 kantaansa haastattelussa sanomalla, että ”täytyy toimia varovasti, vaikka lehdistö moittii pelkuriksi”. Toisessa yhteydessä hän totesi, ettei voi suositella Baltian maille lähtemistä sellaiselle tielle, jota itse ei ole valmis kulkemaan. Koivistolla oli koko ajan realistinen tilannekuva ja vastuu ennen kaikkea Suomen omasta turvallisuudesta.

Moskovassa elokuussa 1991 tapahtunut vallankaappausyritys osoitti havainnollisesti tilanteen vaarat. Ei ollut mitään varmuutta siitä, että yritys epäonnistui ja tilanne vakautettiin lähes verettömästi. Suomessa seurattiin kehitystä tarkasti, ja hyvin varhain todettiin, että Venäjän presidentti Boris Jeltsin on pääsemässä voitolle ja yritys kaapata Neuvostoliiton johto konservatiivisten kommunistien käsiin epäonnistuu. Kakkia länsimaita hirvitti ajatus siitä, että vahvasti ydinaseistetussa suurvallassa alkaisi sisällissota, jollainen juuri oli jo käynnistynyt Kroatiassa Jugoslavian hajotessa. Se pakotti varovaisuuteen, jonka myös Suomi omaksui linjakseen ja oli siinä suhteessa Yhdysvaltojen ja Saksan mukana. Suomi silti tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ensimmäisten joukossa.

Lopulta Neuvostoliiton poliittisen hajaannuksen jatkuminen ja talouden ongelmat syksyn 1991 kuluessa johtivat siihen, että Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan presidentit julistivat joulukuussa Neuvostoliiton lakkautetuksi sekä perustivat sen tilalle löyhän Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), johon kohta liittyi muitakin neuvostotasavaltoja. Kriisin kärjistymisen mahdollisuus ei luonnollisesti siihen lakannut, vaan itsenäistyneiden entisten neuvostotasavaltojen kesken käynnistyi kamppailu Neuvostoliiton perinnön jaosta. Siihen liittyivät keskeisinä kansallisuusongelmat ja rajojen määritys. Ongelman suuruutta kuvaa tieto, että Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle jäi kansallisuudeltaan venäläisiä 25 miljoonaa. Heistä noin 12 miljoonaa asui Ukrainan rajojen sisällä.

Tuon vaiheen kaksijakoista tunnelmaa kuvaa hyvin ote keskustelusta liittokansleri Helmut Kohlin ja presidentti Mauno Koiviston välillä Helsingissä 5.3.1992 (Kansallisarkisto, Mauno Koiviston arkisto, kotelo 49):

”Kohl kertoi tapaamisestaan 4.3.1992 Gorbatshovin kanssa. Sanoi: ’Tämä on kuin unta. Saimme Saksan yhdistymisen aikaan ilman sotaa.’ Gorbatshov oli pitänyt välttämättömänä, että IVY säilyy eikä katsonut Ukrainan eroamisen voivan toteutua. Jos Ukraina eroaa IVY:stä, niin Krimin niemimaa eroaa Ukrainasta ja myös Donin teollisuusalue, jonka asukkaista valtaosa on venäläisiä… Kohl sanoi yleistilanteen parantuneen ratkaisevasti, kun sodanvaara on poistunut. Olemme käyttäneet miljardeja aseistautumiseen menneinä vuosina. Nyt luovumme näistä investoinneista. Kohl totesi IVY:n rakenteen olevan vielä epäselvä. Erilaisia kehitysprosesseja on menossa eri IVY-maissa. Kravtshuk oli sanonut Kohlille neljä viikkoa sitten, että Krim ei irtaannu Ukrainasta. Nyt Korkein Neuvosto oli ilmoittanut, että Krim irtautuu. Myös Ukrainan tärkein teollisuusalue irtautuu, koska siellä asuu venäläinen enemmistö. Ydinaseiden ongelma on vielä ratkaisematta. Siviiliydinreaktoreitten myös. Parikymmentä, ehkä useampiakin käytössä olevista ydinvoimaloista on Tshernobyliäkin vaarallisempia.”

Kohl kertoi käyneensä Prahassa ja totesi Slovakiassa olevan suuria ongelmia, kuten myös muissa KIE-maissa. Toisilla on kaasua, toisilla ei. ”Euroopan etujen mukaista olisi Gorbatshovin ajaman yhteisen talon rakentaminen... Presidentti Bush sanoi voittaneensa kylmän sodan. Yliaseistautumisen aiheuttamien kustannusten ja suunnattomien ympäristötuhojen, mm. entisessä DDR:ssä, johdosta olemme kuitenkin kaikki menettäneet. Tärkeintä on nyt päästä EY:ssä eteenpäin.”

Suomi kylmän sodan aikana oli menestystarina

Suomen hakeutuessa kohta unioniksi muuttuvan Euroopan yhteisön jäseneksi oli
luovuttava puolueettomuuden korostamisesta, koska unionille oli määritetty yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Presidentti Koivisto varmisti kuitenkin, ettei EU-jäsenyys edellyttänyt jäsenyyttä Natossa.

Turvallisuuspoliittinen linja määritettiin Ruotsin tapaan, jolloin todettiin, että Suomi oli
”sotilaallisesti liittoutumaton”. Tämä kelpasi myös EU:lle, jolloin samaan aikaan jäsenyyttä haki kolme puolueetonta maata: Ruotsi, Itävalta ja Suomi. Neljäntenä puolueettomana oli prosessissa mukana Sveitsi, joka kuitenkin jättäytyi unionin ulkopuolelle. Kaikilla puolueettomiksi mielletyillä mailla oli hiukan erilaiset määritykset asemastaan, mutta käytännössä merkittävää oli se, että ne eivät kuuluneet mihinkään sotilasliittoon.

Jos halutaan tehdä lyhyt arvio Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan onnistumisesta kylmän sodan aikana, on yleisesti todettu, että ”se oli menestystarina”. Suomi kykeni sodan jälkeen verraten nopeasti vakiinnuttamaan asemansa itsenäisenä maana, jonka puolueettomuuspolitikka sai vähitellen yhä enemmän tunnustusta. Lopulta 1990-luvun puolivälissä voitiin määritellä, että ”Suomi on yhteiskunnaltaan ja taloudeltaan vakaa pohjoismaa ja Euroopan unionin jäsenmaa, joka ei kuulu sotilasliittoon ja jolla on hyvät suhteet kaikkien naapurimaidensa kanssa”.