Arto Nokkala 22.6.2016
ITÄMEREN PIIRI JA SODAN PELIT (OSA 2)
Sotilaallisen toimeliaisuuden lisäys on poikinut paljon keskustelua siitä, millaisia uhkia Itämeren piirissä saattaisi kehittyä ja miten niihin politiikalla pitäisi vastata. Joitakin vuosia sitten sotilaalliset uhkaskenaariot olisi usein sivuutettu olankohautuksella muualla paitsi niiden keskuudessa, joiden kuuluu työkseen olla selvillä myös sotilasstrategisista tekijöistä. Vastuulliset poliittiset päättäjät myös välttävät johdonmukaisesti kriisiskenaarioiden esittelyä, ainakin julkisuudessa (esim. ulkoministeri Timo Soini ISTV:ssä 17.6.2016).
Sotapelit Itämeren piirissä pohjustavat kuitenkin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa julkisen keskustelun tasolla. Varsinaisia päätöksiäkin on syntynyt: Nato sijoittaa rotaatioperiaatteella pataljoonat Viroon, Latviaan, Liettuaan ja Puolaan. Näillä joukoilla on toki yhä lähinnä vain symbolinen merkitys Nato-maiden sitoutuneisuuden viestittämiseksi. Jos viime aikojen sotapeleistä tulisi todellisuutta, varsinkin Baltian maat tarvitsisivat paljon enemmän voimaa puolustukseensa. Myöskään Naton laajennettu pelote ei välttämättä vielä näistä eleistä paljon vahvistu, mutta se saattaa olla jo nykyisellään riittävä peloteviestin vastaanottajan eli Venäjän mielestä. Heikenneiden suhteiden ja turvallisuusdilemman vallitessa tästä ei kuitenkaan ole riittävää varmuutta.
Nato voi myös olla varovainen askelissaan, ja tehtyjen ratkaisujen kritiikkiä on ehtinyt nousta. Esimerkiksi Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier arvosteli Naton eteläisen Itämeren alueella 7.6.2016 alkaneita sotaharjoituksia ”sapelinkalisteluksi” ja kehotti liittoa dialogiin ja yhteistyöhön Venäjän kanssa. Harjoitusten lähtökohtatilanteena oli simuloitu Venäjän hyökkäys Puolaan. (http://www.dw.com/en/steinmeier-criticizes-nato-saber-rattling/a-19339585 ). Naton sotilaskomitean puheenjohtaja, kenraali Petr Pavel puolestaan painotti, että voimien lisäykset Baltiassa ovat ”poliittinen toimi”. Nato ei ”tähtää sotilaallisen esteen luomiseen laajamittaiselle Venäjän hyökkäykselle, koska sellaista uhkaa ei ole agendalla, eivätkä tiedusteluarviot sellaista sisällä”. (http://news.antiwar.com/2016/06/20/nato-commander-no-threat-of-russia-invading-baltics/ ) Strateginen, realistinen logiikka toimii.
Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja Nato-selvitys
Sodan pelit ovat epäilemättä pieneltä osaltaan olleet taustalla myös valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (VNS 7/2016). Vaikka sen toimintaympäristökuvauksella ei olekaan samaa yhteyttä niihin kuin ehkä syksyllä odotettavassa puolustusselonteossa tulee olemaan, viimeaikaiset jännitteet Itämeren piirissä nousevat varsin hyvin esille. Selonteossa painottuu varsinkin yhteistyö Ruotsin kanssa, mutta myös Yhdysvaltain merkitys Euroopan ja Suomen turvallisuudelle. Venäjään suhtaudutaan aikaisempaa tiukemmin, mutta ulkoministeri Soini totesi tiedotustilaisuudessa myös selväsanaisesti, ettei Venäjä ole nyt sotilaallinen uhka Suomelle. Samalla hän lausui, ettei ”Suomea nyt mikään sota uhkaa, mutta viisas varautuu” (ISTV 17.6.2016). Laajennettu ja kehittyvä kumppanuus Naton kanssa mainitaan, mutta Suomea luonnehditaan sotilasliittoon kuulumattomaksi maaksi, joka ”pitää yllä sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuutta”. Hallitus painottaa mieluummin sitä, että yhteistyön on oltava monipuolista, Suomen omista lähtökohdista lähtevää ja mitään pois sulkematonta. Selonteko voidaan tulkita Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa vakauttavaksi, eikä sen peruslinjassa tapahdu mitään olennaista muutosta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, istuvan hallituksen selonteoista muodostuu silti jälleen merkittäviä viittauskohteita kamppailussa Suomen linjan jatkamisesta tai muuttamisesta, jos jokin puolue tai ryhmä ei nyt kuultuun tyydy.
Mediassa vallitsee yhä jo pian kylmän sodan päätyttyä alkanut tapa käydä turvallisuuspoliittista keskustelua viime kädessä Nato-keskusteluna, vaikka Naton voisi tulkita jääneen selonteossa jopa odotettua vähemmälle huomiolle. Median kehystämistapa Nato-retoriikalla näkyi kuitenkin hyvin selonteon tiedotustilaisuuden toimittajien kysymyksissä (ISTV 17.6.2016), eikä se ole vuosien varrella suuresti muuttunut.
Keväällä ehdittiin jo julkistaa Suomen Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista arvio, jonka ulkoministeriö oli tilannut neljältä arvostetulta tutkijalta ja entiseltä diplomaatilta. (Bergquist ym. 2016). Laajalti myönteisen vastaanoton saanut arvio ei ole eikä voisikaan olla mikään tieteellinen tutkimus, mutta perustuu tekijöidensä laajaan tietämykseen ja kokemukseen. Raportin ansioksi voi laskea sen, että tekijät ovat säilyttäneet analyyttisen viileytensä ja pysyttäytyneet mahdollisimman ”kliinisessä” aiheen käsittelyssä. Poliittiselle keskustelulle jää näin mahdollisimman suuri vapaus. Ehtipä muutama julkisuuden hahmo ylistää sitäkin, miten nyt on saatu esiin niitä kaivattuja ”faktoja”! Tarkkaan ottaen selvityksen faktat ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi arvionvaraisia ja arvotettuja tosiasioita, mutta sellaisia poliittinen keskustelu vaatii ja käyttää.
Seuraavassa tarkastellaan kahta artikkelin edellisessä osassa vielä käsittelemätöntä sotapeliä ja luodaan katsausta strategiseen keskusteluun Ruotsissa ja Suomessa Itämeren piirin kriisiskenaarioista, joihin viimeaikaiset toimintaympäristön ja politiikan muutokset ovat antaneet sysäyksiä.
Kaksi sotapeliä lisää
CNAS:n peli: Suomen rooli
Artikkelini I osassa käsittelin kahta arviota mahdollisesta sotilaallisesta konfliktikehityksestä: amerikkalaista RAND:in sotapeliin perustuvaa raporttia sekä Viron tiedustelulaitoksen arviota. Näiden rinnalle ilmaantui kolmanneksi amerikkalaisen Center for a New American Security:n (CNAS) sotapeliraportti ”Assured Resolve. Testing possible Challenges to Baltic Security”, jonka ovat kirjoittaneet tutkijat Julianne Smith ja Jerry Hendrix. Tässä helmikuussa 2016 pelatussa pelissä mukana oli myös edustajia Baltian maiden ja pohjoismaiden Yhdysvaltain lähetystöistä.
CNAS:n pelissä käytettiin fiktiivistä Viron, Latvian ja Liettuan alueet kattavaa Baltian sekä Venäjän
alueen kattavaa Groslandin valtiota. Fiktiivisyys rajoittuu kuitenkin tähän. Kenellekään tuskin jää epäselväksi, mistä on kyse, ja suurin osa raportistakin – tilannekuvausta lukuun ottamatta - puhuu asioista ja maista niiden oikein nimillä. Mielenkiintoista on jälleen se, millainen uhka valitaan kuvattavaksi ja mitä siinä eri osapuolet tekevät.
Tässä tapauksessa Baltian sisällä syntyy Groslandin masinoima matalan tason konflikti, johon liittyy strateginen kommunikaatiokampanja lännen vastatoimien testaamiseksi. Sen jälkeen Grosland uhkaa katkaista öljynviennin Baltiaan, Groslandin sotilaskone pudottaa vahingossa eurooppalaisen matkustajakoneen ja tapahtuu yhteenotto Baltian ja Groslandin joukkojen välillä, kun jälkimmäiset etenevät harjoituksissa vahingossa Baltiaan.
Raportissa korostetaan kahtiajakautunutta Natoa, jossa liitolta ja myös sen kumppaneilta kuten Ruotsilta ja Suomelta puuttuu yhteisesti hyväksytty suurstrategia Venäjän tai minkä tahansa ulkopuolisen hyökkääjän vastustamiseksi. Johtuen eurooppalaisen puolustuksen riittämättömästä rahoituksesta Natolta arvioidaan puuttuvan ”avainkykyjä” uusaggressiivisen Venäjän kohtaamiseksi. Pulaa on ”A2/AD-kuplan” (Anti-Access/Area Denial) sisällä toimimaan kykenevistä uuden sukupolven hävittäjistä ja sukellusveneistä. Yhdysvaltain 55 ydinsukellusvenettäkin (nuclear attack submarine) pidetään riittämättöminä Naton turvallisuustarpeiden tyydyttämiseksi.
Tuo A2/AD-kupla tai suurvallan kyky ”eristää taistelualue” on sievistelty ilmaisu sille, että kysymys olisi hyökkäyksestä ja puolustuksesta, joka niin Venäjän kuin läntisen suurvallan tai sotilasliiton katsannossa tarkoittaisi oman etumaaston haltuunottoa ja mahdollisuuksien mukaan työntymistä tai ainakin kaukovaikuttamista syvälle vastapuolen alueelle. Venäjän pyrkimykset ”eristää taistelualue” epäilemättä tulkitaan Baltiaan suuntautuvan hyökkäyksen edellytysten parantamisena tai itse hyökkäyksen osana. Itse asiassa ne voitaisiin yhtä hyvin tulkita suurvallan tavanomaisena puolustuksena, sen suojaamisena tai siihen liittyvinä ennaltaehkäisevinä toimina, jonka kapasiteetit mahdollistavat. Läntisen sotilasmahdin näkökulmasta oma toiminta on puolustusta, jossa saatetaan kuitenkin joutua vastahyökkäykseen, jonka edellytyksiä tunkeutua riittävän syvälle myös vastapuolen alueelle halutaan parantaa. Yhtä hyvin olisi perusteltua todeta, että länsi haluaa turvata puolustuksessa oman ”taistelualueen eristämiskykynsä”, joka varsinkin Yhdysvalloilla on varsin hyvä kaikkialla maailman potentiaalisilla kriisialueilla. Venäjän taistelualueen eristämiskyvyn katsotaan yleensä nojaavan uusiin tiedustelujärjestelmiin ja kehittyneisiin ohjuksiin kuten SA-400 ja Iskander.
Pelin löydöksenä on se, että Keski- ja Itä-Euroopassa ei ole käytettävissä sopivia sotilaallisia kapasiteetteja. Naton uusi erittäin nopean toiminnan joukko (Very High Readiness Joint Task Force eli VJTF) on vielä testaamatta ja harjoittamatta ja joka tapauksessa liian pieni suuriin uhkiin vastaamisessa. Siksi Eurooppaan haluttaisiin saada lisää taisteluvalmiita joukkoja jo konfliktin ”alkiovaiheessa”. Lisäksi Nato-komentajan pitäisi voida liikutella joukkoja ja materiaalia vapaammin ja pitää valmiusharjoituksia myös kumppanimaiden keskuudessa. Tiedustelu ei myöskään ole tarpeeksi yhtenäistä eikä EU:n ja Naton strateginen kumppanuus ole käytännössä tarpeeksi tehokas, vaikka Natoon kuulumattomat EU-maat pystyivätkin ”tarjoamaan kriittistä apua”, joka perustuu EU:n avunantolausekkeeseen. Länttä pidetään kyvyttömänä käymään tehokasta strategista informaatiovaikuttamiskampanjaa, jolla se vastaisi Venäjän disinformaatiopyrkimyksiin.
CNAS:n raportissa on suomalaisittain mielenkiintoista se, että Suomella, Ruotsilla ja Norjalla oli nähty mielellään olevan vankan roolin Baltian puolustamisessa ja alueensa tarjoamisessa läntisten vastatoimien käyttöön. Tässä yhteydessä oli käsitelty EU:n ja Naton yhteistyön tiivistämistä. Tosin Suomen ja Ruotsin pelaajat olivat ilmaisseet luottamusta maidensa riittäviin kykyihin vastata koko joukkoon epätavanomaisia ja tavanomaisia uhkia. Merkille oli pantu myös se, miten kaikki kolme pohjoismaata vastasivat ”nopeasti ja päättäväisesti ilma- ja merivoimillaan Venäjän pyrkimyksiin saavuttaa ylivoima ja kontrolli alueella ja tukivat aina baltialaisia naapureitaan tavalla, joka osoitti, että toimet itse asiassa olisivat niitä, joita käytettäisiin tosimaailman kriisissä”.
Tämän jälkeen paljastettiin Suomea ja Ruotsia koskeva ”politiikan aukko”: Suomi ja Ruotsi ”saattaisivat hyvinkin huomata olevansa tukipyyntöjen kohteena”, jos Yhdysvallat päättäisi yksipuolisesti vastata Venäjän toimiin konventionaalisessa sotilaallisessa skenaariossa, mutta Nato empisi. Suomelta ja Ruotsilta saatettaisiin pyytää lupaa ilmatilan tai lentokenttien käyttöön. Sotapelin kerrotaan osoittaneen, että maat kyllä tekisivät, mitä voisivat pyyntöihin vastaamiseksi, ja skenaarioharjoitus oli sen vuoksi hyödyllinen. ”Mitä enemmän Yhdysvallat voi tehdä etukäteen selventääkseen tulevaisuuden tarpeitaan tai vaatimuksiaan, sitä paremmin valmistautuneita kumppanimaat olisivat varsinaiseen kriisiin”.
Raportissa ei esitetä Suomelle suoraa tehtävää Yhdysvaltain ja Naton toimia varten eikä pohdita Suomen alueen käytön strategisia mahdollisuuksia. Sen sijaan Ruotsin Gotlannilla sanotaan olevan ”valtava strateginen merkitys” Baltian maiden ja Venäjän välisessä konfliktissa, koska saari on ”vahva keskus” sukellusvenesodankäynnissä ja A2/AD-teknologioiden käytön kannalta. Raportin mukaan Venäjän ajatellaan olettavan, että se voisi helposti napata saaren ja siksi Ruotsin, Yhdysvaltain ja Naton olisi alettava tutkia, miten ne voisivat sellaisessa tilanteessa saarta puolustaa ja myös harjoitella siellä ja sen ympäristössä.
CNAS:n peli täydentää muita viimeaikaisia sotapelejä olemalla niitä poliittisempi näkemyksineen ja suosituksineen. Kaikki sen johtopäätökset eivät näytä suoraan pelistä vedetyiltä, vaan perustunevat osanottajien omiin arvioihin ja ennakko-oletuksiin ja ehkä myös poliittisiin toiveisiin. Kuvausta voi pitää aika suppeana ajatellen sitä, miten monenlaisia konfliktikehitysmahdollisuuksia alueella olisi, mutta Naton toimintakyvyistä tehdään silti pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esimerkiksi Groslandin (Venäjän) uhkailu energiaviennin katkaisemisella Baltian maille on toimintaa, jota on nähty jo useamman kerran Ukrainassa. Sellainen tuskin on sotilaallisten vastatoimien pohtimisen paikka, ellei kriisi olisi jo eskaloitunut melkoisen pitkälle. Sama koskee sinänsä vakavia vahinkoja ilmailussa tai sotilasjoukon eksymisessä väärään maahan.
Raportin suositusosassa todetaan Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksen olevan niiden oma asia, mutta maiden pitäisi jo kumppaneina varmistaa ”yksityiskohtainen ymmärryksensä siitä, millaisia pyyntöjä ne saattaisivat saada, jos Yhdysvallat tai pieni koalitio päättäisi toimia yksipuolisesti maiden naapurustossa Venäjän aggressiota vastaan”. Suomen ja Ruotsin olisi myös ”tehtävä kaikkensa varmistaakseen, että niillä on kyky ottaa vastaan, prosessoida ja jakaa tietoa Nato-maiden kanssa reaaliajassa”.
Naton kriisinhallintaharjoitus
Toinen, edellistä uudempi sotapeli, jossa suomalaisia virkamiehiä on ollut mukana, on jätetty suurimmaksi osaksi julkisuudelta piiloon. Kyse on Naton CMX- eli kriisinhallintaharjoituksesta maaliskuussa 2016. Nimestään huolimatta harjoituksessa on ilmeisesti käsitelty Naton artiklan 5:n mukaista päätöksentekoa erityisesti hybridisodassa. Ruotsilla ja Suomella on ollut jopa aikaisempaa merkittävämpi asema. Ne olivat myös mukana rinta rinnan Nato-maiden kanssa ainoina kumppanimaina. Sotapelin alueena oli koko Eurooppa ja pohjoisessa uhkana oli itäinen suurvalta. Harjoitussuurvaltavihollisen fiktiivisellä nimellä oli jälleen vain diplomaattinen merkitys.
Dagens Nyheterin (DN 1.6.2016) tietojen mukaan pelissä käytettiin Naton erittäin nopeita joukkoja (VJTF). Ruotsin hallituksen käyttäytymisen pelissä sanotaan yllättäneen maan puolustusvoimat. Hallitus oli katsonut, että skenaarion kriisistä uhkasi tulla koko Itämeren alueen kriisi, jossa Ruotsia uhattaisiin hyökkäyksellä. Siksi koko yli 50 000:n vahvuinen sodan ajan voima mobilisoitiin ja maan alue annettiin Naton käyttöön.
Suomen toiminnasta pelissä ollaan oltu vaitonaisia. STT:n uutisen (2.6.2016) mukaan ulkoministeriön Timo Kantola kieltäytyi kertomasta pelissä käytetystä uhkasta, poliittisen johdon osuudesta pelin kuluessa tai siitä, miten Suomi pelasi puolustusvoimillaan ja annettiinko aluetta Naton käyttöön vai ei. Harjoitusta kuvattiin hyödylliseksi ja uudenlaiseksi. Toki on syytä toivoa, että jos Suomen vetoa mukaan pelisyistä harjoiteltiin, niin siitä saatiin myös kriittistä oppia. Tällainen CMX-harjoitus on tasavallan presidentti Sauli Niinistön mukaan juuri sellainen, jossa Suomen asemaa Nato-kumppanina linjataan.
Sotapelien merkitys
Saadaanpa Naton tai muiden sotapeliraporteista enempää tietoa tai ei, niissä ja julkisessa keskustelussa on joka tapauksessa alkanut yhä enemmän avautua se, että jotkin tahot haluaisivat Suomelle ja Ruotsille roolin Baltian maiden puolustuksessa, jos Naton ja Venäjän välille kehittyisi vakava kriisi. Tähän rooliin kuuluisi entistä vakuuttavammin se, että Nato tai Yhdysvallat saattaisivat haluta parantaa strategisia mahdollisuuksiaan käyttämällä sotilasliittoon kuulumattomienkin maiden aluetta sellaisessa. Samaan suuntaan vie sellainen keskustelu, jossa Suomella tai Ruotsilla ei nähdä olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia pysyttäytyä Itämeren piirissä kärjistyvän konfliktin ulkopuolella tai edes mahdollisuuksia vaikuttaa kriisien kärjistymistä ehkäisevästi.
Tosiasialliset sotilaalliset joukkojen lisäykset ja toiminta (military posture) tulevat osaksi sitä strategista maisemaa, joka vallitsee, jos kansainvälinen jännitys kiristyy. Strategiset ja sotilasstrategiset, geopolitiikkaan nojaavat kapasiteettien käyttömahdollisuudet ja tarpeet tulevat väistämättä esille, jos jonkinlaista yhteyttä kriisiskenaarioiden ja ajankohtaisen politiikan välille rakennetaan. Rauhan oloissa politiikalla voidaan toki ehkäistä ennalta jonkin kehityskulun aktualisoitumista, mutta pohjoismainen ”kohtalonyhteys” ja yhteydet Baltian Nato-maihin ovat tiivistyneet.
Sodan peleillä ei ole pelkästään koulutusmerkitystä, vaan niillä ja niistä puhumisella voi olla poliittisia vaikutuksia. Pelejä ei siksi ainakaan strategiasta ja geopolitiikasta kiinnostuneiden kannata torjua enää sillä, että ”ne nyt ovat tuollaisia sotilaiden juttuja”. Toisaalta vaara niiden alarmistisesta käytöstä mediajulkisuudessa on jopa aikaisempaa suurempi. Siksi pelit vaativat viileää analysointia, ei niistä vaikenemista. Joitakin yksityiskohtia on etenkin valtiollisten tahojen peleissä syytä salata, mutta samalla on syytä muistaa, miten helposti haitallinen spekulointi voi lähteä liikkeelle.
Lisäksi julkisuudessa yhdistetään helposti asioita toisiinsa. Esimerkiksi uutta selontekoa koskevassa tiedotustilaisuudessa (ISTV 17.6.2016) ulkoministeri Timo Soinilta kysyttiin mahdollisesta yhteistyöstä Yhdysvaltain kanssa viitaten Ruotsin sen kanssa tekemään sopimukseen. Soini muuttui selvästi varaukselliseksi todeten, ettei yhteistyöasioita julkisteta etukäteen. Hän piti perusteena haitallisia seurauksia, jos jokin asia ei toteudukaan.
Historiatietoisesti ajatellen siitäkin on vaikea irrottautua, että mitä selvemmin aletaan puhua Suomen alueen merkityksestä läntisessä puolustuksessa, sitä vaikeampi on torjua mielestä 1930-luvun Neuvostoliiton strategisia näkemyksiä Suomen alueen kautta suuntautuvasta uhkasta ja sen aiheuttajista. Toki elämme nyt ja onneksi kovin toisenlaisessa kansainvälispoliittisessa ja sotilaallisessa ympäristössä, ei vähiten sen takia, että vuonna 1939 kenelläkään ei ollut vielä ydinasetta. Konventionaalisen asevoiman käyttöperiaatteiden geopoliittiset perusteet eivät ole kuitenkaan vieläkään niin olennaisesti muuttuneet, vaikka Venäjä ei ole Neuvostoliitto eikä Nato edusta sen aikaisia valtoja. Olennaista on kuitenkin itä‒länsi-konflikti sinänsä ja se, että alueilla ja maa-alueiden käytöllä on yhä suurta merkitystä tehokkaassa sotilaallisessa toiminnassa ja sen mahdollisuuksien tuottamissa uhkakäsityksissä. Suomen harjoittama alueellinen vakauspolitiikka on entistä tärkeämpää mutta keskinäisriippuvuuksien ja geopoliittisten siirtymien takia entistä haasteellisempaa.
Keskustelua Ahvenanmaasta ja Gotlannista
Ennen kevään sotapelejä, mutta myös niiden seurauksena, Ruotsissa ja Suomessa on toki käyty paljon strategista keskustelua. Liittyen Venäjän politiikkaan vuodesta 2014 lähtien keskustelu on kuitenkin ollut enimmäkseen avoimempaa ja monipuolisempaa Ruotsissa kuin Suomessa ja se on liittynyt tarpeeseen vahvistaa Ruotsin puolustuskykyä muuttuneessa tilanteessa. Kesällä 2014 esimerkiksi Carl Bergqvist, Niklas Wiklund ja Johan Wiktorin kirjoittivat Dagens Nyheterin verkkosivuilla siitä, miten sotilaallinen toimeliaisuus niin Itämeren piirissä kuin Arktiksessakin oli lisääntynyt kymmenen vuoden ajan ja jatkoi vilkastumistaan. Heidän kritiikkinsä kohteena oli, ettei Ruotsi ole pysynyt mukana. Koska Ruotsin Nato-jäsenyydellä ei ollut pohjaa eikä itsenäisestä puolustuksesta haluttu maksaa tarpeeksi, niin tarvittaisiin yhteistyötä Suomen kanssa. (http://www.dn.se/debatt/stark-var-forsvarsformaga-i-forbund-med-finland/ )
Suomessa Itämeren piirin uhkakuvakeskustelussa yhden varhaisemman pyrähdyksen provosoi tutkija Charly Salonius-Pasternak joulukuussa 2014, jolloin hän väitti, että Venäjä voisi kontrolloida Itämeren ilmatilaa ottamalla haltuun pari Ahvenanmaan saarta. Hänen mielestään olisi olemassa skenaarioita, joissa sotilaallista voimaa saatettaisiin käyttää pelkästään Suomeen, joka ”olisi ensimmäinen ja siinä vaiheessa ainoa Itämeren alueen maa, johon sotilaallinen isku kohdistettaisiin”. Salonius-Pasternakin mielestä tilanne voisi päättyä Suomelle huonosti, koska se ei uskaltaisi eskaloida tilannetta vahvan kansainvälisen tuen puuttuessa ja jotkin maat voisivat vaatia, ettei konflikti saisi Suomen toiminnan takia laajeta. (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1419739374121? ).
Se, että tällaisellakin heitolla näytti olevan politisoivaa merkitystä, ilmeni niin silloisen puolustusministeri Carl Haglundin kuin ulkoministeri Erkki Tuomiojankin kommenteissa. Haglund palautti asiaa konfliktin vähäiseen todennäköisyyteen. Merkkejä Suomen joutumisesta voimatoimien kohteeksi ei ollut ja Suomi olisi varautunut puolustautumaan joka tilanteessa. (http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/haglund-30012 ). Salonius-Pasternak oli hänen mielestään vain havainnollistanut, että ”teoreettisia kriisiskenaarioita” on olemassa. Tuomiojan mielestä skenaariot liittyivät laajempiin kansainvälisiin kriisitilanteisiin. Hän muistutti Iltalehdessä 29.12.2014, että yhtä hyvin voitaisiin varautua myös sellaisiin, joissa ”Natolla voisi olla samanlaisia Suomeen ja esimerkiksi Ahvenanmaahan liittyviä painostus- ja hyväksikäyttötarpeita”. (http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014122918959727_uu.shtml )
Kummankin käsitys oli perusteltu. Eroa oli siinä, että Haglund painotti eroa päivänpolitiikan ja skenaarioiden välillä, kun taas Tuomioja muistutti siitä, että kriisissä eivät ainoastaan Venäjän sotilaalliset siirrot aiheuttaisi ongelmia.
Jo aikaisemmin, vuonna 2012, oli dosentti Markku Salomaa todennut, että Itämeren alueella on geopoliittinen tyhjiö, jonka keskiössä ”on jälleen yhtä merkittävänä Ahvenanmaa kuin Oolannin sodan aikana”. Salomaan lukuisien kirjoitusten tapaan viestinä oli Suomen Nato-epäröinnin kritiikki. Geopoliittinen fakta hänen mielestään oli se, että ”se, joka hallitsee Ahvenanmaata, hallitsee koko pohjoista Itämerta”. (Salomaa 2012). Ilmeistä on, että Salomaan mielestä ”tyhjiö” täyttyisi vain Naton vahvalla sotilaallisella läsnäololla tällä alueella, muuten sitä täyttäisi Venäjä.
Kesällä 2015 Benjamin Ståhl ja Johan Wiktorin julkaisivat Ruotsissa raportin, jonka yhden skenaarion mukaan Venäjä voisi ”testata” Naton puolustuskykyä Baltiassa, mikä väistämättä vetäisi Ruotsin ja Suomen mukaan. Gotlanti ja Ahvenanmaa voisivat olla myös kohteina. Venäjä voisi esittää uhkavaatimuksen Suomelle ja Ruotsille pysyä puolueettomina ja järjestää levottomuuksia Karjalassa syyttäen niistä Suomea. (Ståhl & Wiktorin 2015).
Ahvenanmaa ja Gotlanti näyttävät olevan jatkuvasti esillä, kun julkisuudessa puhutaan Itämeren piirin strategiasta. Näiden kohdalla olisi kuitenkin syytä joko selvästi rajata skenaario niin, että todellakin puhutaan vain fiktiivisestä tilanteesta, jossa on ollut päästävä ”sotimaan” eli tutkimaan joidenkin sotilaallisten toimien vaihtoehtoja, tai sitten käsitellä kriisikuvausta laajemmassa poliittisessa yhteydessään. Jälkimmäisessä olisi pohdittava, mitä kaikkea on todennäköisesti täytynyt tapahtua, ennen kuin Venäjä ehkä uhkaisi sotilaallisesti kumpaakaan saarta tai saariryhmää tai pyrkisi yllättämään Ruotsia tai Suomea, tai vastaavasti Nato todella pääsisi käyttämään tai haluaisi käyttää näitä alueita sotilaallisiin tarkoituksiin, varsinkin kun Ahvenanmaa on erityisasemassa demilitarisointinsa vuoksi. Toinen kysymys on, millaisessa konfliktissa ja sen vaiheessa saaria joku käyttäisi ja miten tärkeitä ne siinä olisivat ja mille osapuolelle. Vasta kolmantena näyttäytyisi sitten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miten saaria käytettäisiin puolustukseen ja hyökkäykseen, jossa on toki muistettava se, että jonkin osapuolen strateginen puolustus voi merkitä pienen valtion kannalta suurtakin operatiivista hyökkäystä, jos alueita käytetään vastoin sen tahtoa.
On aika vaikea löytää sellaisia painavia argumentteja, joiden mukaan Gotlanti tai Ahvenanmaa olisivat nyt jotenkin uudessa strategisessa asemassa verrattuna siihen, joka muotoutui jo Baltian maiden itsenäistyessä kylmän sodan jälkeen. Ruotsin aluepuolustuskyvyn heikkeneminen toki on ollut esillä jo ennen Ukrainan kriisiäkin ja käy nyt jonkinlaisesta perusteesta väitteelle Gotlannin osalta, mutta Ahvenanmaan merkitys Suomelle on sama kuin ennen. Se, että Venäjä – kuten Nato tai Yhdysvallatkin niin halutessaan – voi vaikuttaa etäältä koko alueelle ainakin ilmavoimilla ja ohjuksilla ei tarkoita, että fokus pitäisi erityisesti asettaa näihin saariin tai saariryhmään.
Myös Venäjän tarve turvata yhteytensä Kaliningradiin Itämerta pitkin ja tuon eksklaavin strateginen asema erilaisissa kriiseissä muotoutui jo Neuvostoliiton hajotessa ja viimeistään Baltian maiden Nato-jäsenyyden myötä vuonna 2004. Viimeaikainen kehitys ei ole tätä muuttanut, mutta on selvää, että siitä puhutaan enemmän, kun Nato on alkanut käsitellä Baltian maiden puolustuksen vahventamista. Venäjälle kysymys ei ole ”etumaastosta” vaan sen omasta alueesta, jolla koko Itämeren piiriä ajatellen on Ahvenanmaata ja Gotlantiakin suurempi merkitys. (Vrt. esim. HS 16.6.16)
Poliittisella tasolla on kuitenkin ilmeistä se, että Ruotsi on halukas keskustelemaan Gotlannin merkityksestä eri strategioissa tämän päivän tilanteen pohjalta. Suomi on sen sijaan melkoisen paljon varovaisempi koskien varsinkin kriisiajan sotilasstrategiaa.
Uudempaa keskustelua Itämeren alueesta
Itämeren alueeseen ylipäätään kohdistuvat uhat, jos jännitys kiristyisi vielä nykyisestään, ovat olleet esillä varsinkin uudemmassa keskustelussa. Syyskuussa 2015 Deutsche Welle kysyi Venäjän intervention todennäköisyyttä Baltiassa kolmelta tunnetulta tutkijalta. SIPRI:n ohjelmajohtajan Neil Melvinin mukaan sellaiseen kriisieskalaatioon sisältyisi niin suuret riskit, että se olisi epätodennäköinen liittyen suoraan Baltian maita koskeviin jännitteisiin. Naton artikla 5:n mukaiseen sitoumukseen liittyisi ”voimakas laukaisulanka” sellaisen intervention estämiseksi. Sen sijaan hän myönsi, että toimet Venäjää vastaan tai Venäjän käsitykset niistä muulla alueella voisivat johtaa joihinkin toimiin Baltiassa. (www.dw.com/en/how-likely-is-a-russian-intervention-in-the-baltics/a-18730122 )
RAND:in Venäjä- ja Euraasia-keskuksen johtaja Olga Oliker piti kaikkea venäläistä sotilaallista toimintaa Baltiassa erittäin epätodennäköisenä. Jos sellaista tapahtuisi, se ei muistuttaisi toimia Ukrainassa. Venäjä voisi pyrkiä subversioon, mutta Baltian maat voisivat pienentää haavoittuvuuttaan sellaiselle. Subversio ei hänen mukaansa olisi myöskään sotilaallista toimintaa. Nato on huolissaan nopeasta ja laajamittaisesta tavanomaisesta invaasiohyökkäyksestä, mutta sellaisesta olisi saatavissa hyvä varoitus ja siksi varautumisaikaa. (Ks. em. artikkeli)
London School of Economicsin professori Iver B. Neumann puolestaan uskoi, että Venäjä toimii, jos toimii, heikkoudesta, ei voimasta. Siksi mahdolliset operaatiot olisivat matalan tason konfliktitoimia. Kysymys olisi siitä, pyrkisikö Venäjä olemaan Baltiassa nykyistä enemmän vai ei. (Sama)
Venäjän uhkaa eivät myöskään dramatisoineet amerikkalaisen CNS-ajatushautomon tutkijat Egle Murauskaute ja Miles Pomper, joiden käsitykset perustuivat osittain vuoden 2015 lopulla julkaistuun raporttiin. Tutkijat eivät pitäneet Venäjän hyökkäystä Baltian maihin edes kovin todennäköisenä uhkana eivätkä myöskään Baltian ja Suomen turvallisuustilannetta toisiinsa sidottuina. Heidän arvionsa näytti perustuvan Naton turvatakuiden toimivuuteen jo nykyjärjestelyjen vallitessa. Lisäksi Pomperin mukaan ”Venäjän olisi vielä hullumpaa hyökätä Suomen kaltaiseen maahan kuin Baltiaan.” Tutkijat toivat myös esille sen, että Euroopassa ja varsinkin Baltiassa ollaan haluttomia keskustelemaan ydinaseista. (HS 16.3.2016)
Kuluvan vuoden 2016 keskustelussa myös ruotsalaisten ja suomalaisten keskustelutapojen ero on tullut hyvin esille. Se näkyi vaikkapa siinä, miten Ruotsin maavoimien komentaja Anders Brännström tammikuussa puhui, että suursodan uhka on todellinen ja Ruotsi voisi olla sodassa jo muutamassa vuodessa. Tällainen repäisy todettiin Suomessa maavoimien operaatiopäällikkö Petri Hulkon voimin (YLE 29.1.2016) retoriseksi keinoksi, ”ruotsalaiseksi tavaksi aloittaa keskustelu”. Hulkon mukaan ”meitä ei uhkaa mikään sotilaallinen uhka”. Turvallisuustilanteen muutosta toki seurataan ja sitä on vaikeampi ennustaa.
Hulkon lausuma oli hyvin suomalaisten tavanomaisten odotusten mukainen: olisi kai ennenkuulumatonta, jos kuultaisiin kenraalin ja virkamiehen suulla sanottavan Venäjän olevan tuollainen uhka. Vähintään on todettava, ettei Venäjä uhkaa nyt, mutta kuka tietää tulevaisuudesta.
Tämän jälkeen keskustelua Ruotsissa käytiin etenkin artikkelini I osassa käsitellyn RAND:in sotapelin pohjalta. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist (DN 10.2.2916) katsoi, että Ruotsin toiminta kuvatun kaltaisessa kriisissä ”riippuu tilanteesta”. On ymmärrettävää, ettei myöskään Ruotsissa sen tason poliitikko voi lähteä spekuloimaan ainakaan sillä, antaisiko Ruotsi aluettaan jossakin skenaariossa Yhdysvaltain ja Naton käyttöön. Naton kanssa tehdystä isäntämaasopimuksestakin Hultqvist totesi vain, että ”miten sitä [isäntämaasopimusta] käytetään kriisitilanteessa, siihen saadaan ottaa kantaa silloin”. Sen sijaan hän kiinnitti huomion siihen, että nykyisillä Gotlannin puolustukseen tehtävillä vahvennuksilla on merkitystä Baltian alueelle. Hän ei myöskään lähtenyt pohtimaan Venäjän mahdollista hyökkäystä Baltiaan, mutta totesi myös, että ”me kaikki” olemme jollakin tavalla vaikutusten kohteena, jos jonkinlainen kriisi tapahtuu. Ruotsin ”Aurora 17”–harjoituksen tiedottaja Richard Wissman (DN 10.2.2016) tosin sanoi, että Ruotsilla on hyvä tilaisuus harjoitella vieraiden joukkojen vastaanottoa ja tukea niitä suojauksella, valvonnalla ja logistiikalla. DN:n mukaan (DN 10.2.) isäntämaasopimus kytketään myös selvästi siihen, että Ruotsin hallitus ja porvaripuolueet toteavat puolustuksen liian heikoksi verrattuna kylmän sodan aikaan, jolloin Ruotsi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaa. Toisaalta isäntämaasopimus lisää sen riskiä, että Ruotsi nähdään Naton osana ja Venäjän vihollisena.
Myös Ruotsissa Nato-keskustelu jatkuu. Hallitusvastuullisten sosialidemokraattien edustajat, ulkoministeri Margot Wallström, puolustusministeri Peter Hultqvist sekä ympäristöpuolueen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset tiedottajat Pernilla Ståhlhammar ja Jakop Dalunde katsoivat (DN 28.2.), ettei Ruotsin Nato-jäsenyys ole vastaus jännityksen lisääntymiseen lähialueella. Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus antaa toiminnanvapautta eikä isäntämaasopimus horjuta liittoutumattomuutta. Oppositiopuolue kokoomuksen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset tiedottajat Karin Enström ja Hans Wallmark sen sijaan totesivat (DN 29.2.), että isäntämaasopimus ei riitä, vaan Ruotsi tarvitsee ”matkasuunnitelman” kohti Nato-jäsenyyttä, mieluimmin yhdessä Suomen kanssa. ”Venäjän aggressiivisen toiminnan vuoksi Ukrainassa on tullut yhä selvempi ero Nato-jäsenten ja liiton ulkopuolella olevien välille”. Tämän ”matkasuunnitelman” puolustusministeri Hultqvist torjui (DN 3.3.2016). ”Viisain linja on vakausstrategia, joka perustuu pitkälle menevään ja syventyneeseen yhteistyöhön Suomen kanssa ja läheiseen yhteistyöhön sellaisten maiden kuin Baltian maiden, Puolan, Saksan ja Tanskan kanssa. Suuri merkitys on myös yhteistyöllä niin Ison-Britannian kuin Yhdysvaltainkin kanssa”. Hultqvist piti tällaista strategiaa vakauttavampana kuin vauhdikasta keskustelua ja lopulta kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä.
Epämääräisyydessään ja vihjailevuudessaan pyöreintä mediakeskustelua kuultiin huhtikuussa, kun Lännen Media oli käynyt Puolan Szczecinissä olevassa Nato-esikunnassa ja haastatellut muun muassa saksalaista kenraaliluutnantti Manfred Hoffmannia (Kaleva 10.4.2016). ”Korkea-arvoinen” mutta täsmällisesti nimeämätön Nato-lähde oli kertonut Suomelle tehdyn ”kristallinkirkkaaksi, ettei Naton voima auta tosipaikassa suomalaisia, ellemme ole puolustusliiton jäseniä”. Tämän, monien suomalaisten jäsenyyden kannattajienkin argumentin perusteena oli se, ettei Nato ”vaarantaisi” jäsentensä turvallisuutta Suomen vuoksi. Kuitenkin: ”jos konflikti Venäjän kanssa tapahtuu Baltian alueella, Suomi ja Ruotsi ovat tosiasiallisen maantieteensä ansiosta keskeisiä alueita konfliktissa”. Hoffman omalla nimellään totesi myös, että Suomi on ”ratkaisevan tärkeä maa tällä alueella”. ”Nato-lähde” arveli, että Suomessa ja Ruotsissa pohditaan Natoon liittymistä ”tosiasiallisen maantieteen” takia. Jäsenyyspäätöksen arveltiin hyödyttävän Natoa, mutta silti ”Natossa ajatellaan Suomen tarvitsevan enemmän Natoa kuin päinvastoin”. Gotlanti, Ahvenanmaa ja koko Itämeren ympäristö olisivat Natolle strategisesti tärkeitä, mutta ”eniten puolustusliiton suorituskykyä parantaisi mahdollisuus tukeutua Ruotsin ja Suomen lentokenttiin”. ”Taustakeskusteluissa” kuulemma arvioitiin, että Suomi suomettuu ja jää lopulta Venäjän etupiiriin, ellei Natoon liitytä. ”Eräs lähde” huomautti Suomelle olevan suurin testi kestää Venäjän propaganda jäsenyysprosessin aikana.
Stratfor teki toukokuun lopulla tiiviin analyysin Yhdysvaltain ja Venäjän konfliktisuunnitelmista (The U.S. and Russia Plan for Conflict, 25.5.2016). Analyysin mukaan Yhdysvaltojen keskeinen haaste on vakuuttaa etenkin Puola ja Baltian maat siitä, että niitä tuetaan Venäjää vastaan. Yhdysvallat tarvitsee kuitenkin tukea tärkeimmiltä Nato-mailta ja esimerkiksi Saksaa on ollut erityisen vaikea vakuuttaa. Pysyviä tukikohtia koetetaan yhä välttää, joten päädytään ratkaisuun pataljoonien sijoittamisesta puolen vuoden rotaatioilla. Venäjä näkee toimet kuitenkin huolestuttavina, koska sillä on historiallinen kokemus siitä, että hyökkäys on tullut lännestä. Tämä on osaltaan johtanut siihen, että Venäjä palaa läntisellä suunnallaan osittain divisioonakokoonpanoihin, joilla on suurempi taistelukyky.
Konfliktiin kytkeytyy yhä tiiviisti kysymys Naton Itä-Eurooppaan vähitellen ryhmittämästä ohjuspuolustuksesta. Uhkaako se Venäjää ja sen strategista turvallisuutta? Naton mielestä ei, Venäjän mielestä kyllä. Stratfor korostaakin, että ballististen ohjusten kehitystä pitäisi tarkastella muun teknologisen kehityksen yhteydessä. Venäjä pelkää Yhdysvaltain tavoittelevan ensi-iskun kykyä, joka osaksi saavutettaisiin entistä tarkemmilla ydinohjuksilla, mukaan luettuna muut kuin ballistiset ohjukset, ja siinä yhteydessä Yhdysvalloille jäisi kykyä torjua ensi-iskusta selviytyneet Venäjän ohjukset. Stratforin mukaan Venäjällä ja Yhdysvalloilla on kuitenkin yhä ”yhteinen halu” päästä yhteisymmärrykseen, mutta nykyisten suhteiden vallitessa se ei ole mahdollista. Nykyisen ”pienen kylmän sodan” voi odottaa siis jatkuvan.
Lopuksi
Itämeren alueen sotapelit ovat saaneet huomiota viime aikojen julkisessa keskustelussa. Julkisuuden ulkopuolelle jäävät tietenkin ne pelit, joita esimerkiksi eri maiden asevoimien piirissä mahdollisesti on käyty. Niiden poliittinen merkitys jää vähäiseksi, sen sijaan merkitys suunnittelulle ja puolustuskyvyn optimaaliseen käyttöön varautumiselle on erittäin suuri. Julkisuudessa näkyvien sotapelitietojen ja -tulosten käytöllä sen sijaan voi olla poliittisia vaikutuksia. Samalla kuitenkin niiden suurin ongelma on se, miten pelitilanteet yhdistetään ajankohtaiseen politiikkaan ja myös näkyviin sotilaallisiin liikkeisiin. Harvalla on mahdollisuuksia suhteuttaa varsinkaan alarmistisesti käytävää keskustelua siihen, miten todennäköistä jonkin skenaarion todentuminen olisi ja millaisten ehtojen vallitessa, etenkin kun halutaan painottaa toimintaympäristön muutoksen nopeutta ja ennustamattomuutta (Ks. esim. VNS 7/2016, 10).
Viimeaikaisilla läntisillä sotapeleillä, joihin muutamiin on suomalaisiakin osallistunut, näyttää poliittisena sanomana olleen ensisijaisesti tukea Naton kollektiivisen puolustuksen vahvistamista Baltian suunnalla ja Yhdysvaltain vahvempaa osallisuutta Euroopan puolustuksessa myös Itämeren piirissä, siis toimintaa, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon mukaan Naton arvioidaan pyrkivän vakauttamaan Itämeren aluetta samalla sotilaallisen kriisin puhkeamiseen varautuen. (VNS 7/2016, 14). Venäjän sotapelejä ei tässä yhteydessä ole käsitelty, mutta yllättävää olisi, ellei uhkakuva sellaisissa olisi kutakuinkin vastakkainen. Suomen hallitus toteaa, että Venäjä ”väittää Naton toimien pitävän yllä jännitteitä” (VNS 7/2016, 14). Selonteossa ei kuitenkaan ole ryhdytty pohtimaan seuraamuksia pitemmälle, kuin että todetaan Baltian ja liittokunnan muiden itäisten jäsenmaiden puolustuskyvyn vahvistamisen ja tukemisen vaikuttavan myös siihen, miten Suomen ja Ruotsin Nato-kumppanuudet kehittyvät.
Lähteet
DN. Dagens Nyheter. www.dn.se
DW. Deutsche Welle. www.dw.com
HS. Helsingin Sanomat. www.hs.fi
Iltalehti. www.iltalehti.fi
ISTV. www.iltasanomat.fi/istv
Kaleva.
Salomaa, Markku (2012) ”Itämeri on geopolitiikan musta aukko”. Pulloposti 20/2012. www.centrumbalticum.org/pulloposti/it%/C3%A4meri-geopolitiikan-musta-aukko
Smith, Julianne & Henrix, Jerry (2016) Assured Resolve. Testing Possible Challenges to Baltic Security. Center for a New American Security.
STT. Suomen Tietotoimisto.
Ståhl, Benjamin & Wiktorin, Johan (2016) What’s at stake? A geopolitical perspective on the Swedish economic exposure in Northeast Europe. Stockholm 7th May 2015. (English version 1st July 2015).
http://media.tillvaxtbarometern.se/2014/02/Whats-at-stake_Geopolitical-perspective.pdf
“The U.S. and Russia Plan for Conflict”, Stratfor Analysis, May 25, 2016. www.stratfor.com
Verkkouutiset. www.verkkouutiset.fi
VNS 7/2016. Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja. www.vn.fi
YLE. Yleisradio. www.yle.fi
Arto Nokkala on vapaa tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori ja everstiluutnantti (evp.). Hän toimi Maanpuolustuskorkeakoulun strategian ja turvallisuuspolitiikan dosenttina vuoteen 2015 asti.