Arto Nokkala (6.4.2017)

Ajatuksia Suomen puolustusselonteosta  

Valtioneuvoston 16.2.2017 julkistamassa selonteossa puolustuspolitiikkaa käsitellään yleisluontoisemmin kuin kertaakaan aikaisemmin kylmän sodan jälkeisenä aikana. Keskeisimmät asiat ovat tosin olleet jo esillä viimeistään Ukrainan kriisin puhkeamisesta lähtien.   

Selonteon päälinjat on helppo hyväksyä, mutta toisaalta suurten hankkeiden perustelut jäävät vahvasti keskustelun ja asiantuntijalausuntojen varaan. Eduskunnalle syntyy pelivaraa siksi, että selonteon toimeenpano ulottuu monille hallituskausille. Selonteko pyrkii selvästi korjaamaan 2010-luvulla syntyneitä puutteita ja vahvistamaan puolustuskykyä.  Enempäänkin vahvistamiseen olisi tarvetta.

Toimintaympäristöanalyysi

Toimintaympäristökuvauksen mukaan lähialueen turvallisuustilanne on heikentynyt, sotilaalliset jännitteet kasvaneet Itämeren piirissä ja epävarmuus laajemminkin. Sotilaallisesta uhkasta ei suoraan puhuta. Ainoastaan todetaan, ettei välitöntä uhkaa ole. Tämä on tosin itsestäänselvyys: sellaistahan ei ole ollut vuosikymmeniin. Vuoteen 2014 asti selontekojen taustalla olevia uhkakuvia sekä lievennettiin että häivytettiin.[1]  Nyt saattaa olla, että ainakin lieventäminen on pysähtynyt.  Selonteon yleisluontoisuus jatkaa häivyttämistä.

Sotilaallisten uhkien luonnetta näyttää olevan yhä vaikea esittää julkisuudessa. Se vaatii harkittua sananvalintaa, ettei sorruttaisi turhaan pelotteluun, alarmismiin. Selonteon yleisluontoisuus tuottaa kuitenkin epämääräisyyksiä. Kansalaiskeskustelussa on vaikea suhteuttaa erilaisia toimintaympäristön sotilaallisia ilmiöitä toisiinsa.  Tämä korostaa osaltaan asiantuntijavaltaa, joka kuitenkin saattaa olla heikkenemässä ”totuudenjälkeisenä” aikana.

Epämääräistä on esimerkiksi usein viljelty sanonta jonkin alueen, tässä Itämeren alueen, sotilasstrategisen merkityksen kasvamisesta. Mitä se on? Mille toimijalle merkitys on kasvanut ja miten ja missä se ilmenee? Onko se ilman muuta Suomen puolustusta haastavaa?  Onko strateginen merkitys jotakin, joka kestää muuttumattomana normaalioloista sotatilanteeseen asti? 

Selonteossa on pantu paljon painoa jännityksen kasvuun ja sotilaallisen toimeliaisuuden lisääntymiseen. Ajankohtainen liikehdintä olisi kuitenkin suhteutettava siihen, millaisen asevoiman käytön varalta kykyjä eri puolilla todella rakennetaan. Juuri pitkäjänteisesti vaikuttavien sotilasrakenteellisten, opillisten ja teknologisten muutosten tarkempaa käsittelyä olisi kaivannut. 

Venäjän sotilaallinen käyttäytyminen ja kapasiteettimuutokset

Heikentyneet suhteet Venäjän ja lännen välillä toki näkyvät ajankohtaisessa toiminnassa, mutta eivät Itämeren alueella kapasiteettien merkittävässä lisäämisessä tai doktriinimuutoksina.  Venäjän sanotaan vahvistaneen läntistä puolustustaan, mutta miten? Sitä selonteko ei käsittele. Materiaalisen kehittämisen kerrotaan kuitenkin keskittyvän muuhun kuin maavoimien iskukykyyn kaukovaikuttamista ja täsmäaseita lukuun ottamatta.  Venäjän koko läntisen suunnan operatiivisten kapasiteettien muutos onkin lukumääräisesti maltillinen, kun niitä vertaillaan vuosina 2006 ja 2016. Vuonna 2006 toimineet Leningradin ja Moskovan sotilaspiirit yhdistettiin Läntiseksi sotilaspiiriksi.[2]

                                                             2006 Leningrad ja Moskova   2016 Läntinen sp       

Panssariprikaateja                                  6                                                     3+

Moottoroituja jalkaväkiprikaateja       6-                                                  10

Moottoroituja jv prik, merivoimat       5-                                                   4-

Maahanlasku- tai ilmarynnprik            4,5                                                 4,5

Merijalkaväkiprikaateja                         1,5                                                 2

Yhteensä                                              22,5                                                  23,5                                                                                                                                     

Lähteet: The Military Balance 2007 ja 2017.

Erikoisjoukkojen, tykistön ja ilmatorjunnan yksiköiden, alueella tukeutuvien taistelukoneiden tai merivoimien taistelualusten lukumäärä ei useimmiten ole The Military Balance -vuosikirjojen mukaan kasvanut. Ilmavoimien hävittäjien lukumäärä on jopa selvästi laskenut. Selkeää vähennystä on myös rannikkotaistelu- ja partioalusten lukumäärissä. Laadullista kehitystä toki on useimmissa asekategorioissa 10 vuoden aikana, mutta sen vaikutusta ei pidä liioitella. Sama on tapahtunut lännessäkin. 

Maavoimilla Suomen rajan tuntumassa ei ole yksinään juuri mitään hyökkäyksellistä operatiivista käyttöä. Ne ovat suojaavia voimia, joiden vähyyttä voi yhä pitää osoituksena tämän suunnan ongelmattomuudesta Venäjän puolustuksessa. Suomenlahdesta Jäämerelle ulottuvalla alueella oli vajaa kolme oloihin sopivaa operatiivista, varsin toimintavalmista prikaatia vuonna 2006 ja vajaa neljä 2016. Vain yksi näistä oli kumpanakin vuonna muu kuin Kuolassa olevia voimia suojaava joukko. Alueelle on toki keskitettävissä nopeasti lisää ilmavoimia ja tarvittaessa ja vuorokausien – viikkojen kuluessa myös maavoimia, varsinkin maahanlaskujoukkoja. Tähän selonteossakin viitataan. Sitä ei mainita, että keskittämisen edellytyksenä olisi, ettei niitä tarvittaisi tärkeämmillä suunnilla kuten Suomenlahden eteläpuolella tai Ukrainan suunnalla.

Teknologinen edistysaskel, jossa Venäjä on ollut jopa edellä Natoa, pelkistetään selonteossa sanontaan, että ”Venäjällä on kaukovaikutteisia asejärjestelmiä, joilla kyetään tuhoamaan kohteita sekä estämään ilmatilan ja merialueen vapaa käyttö”.  Tällä viitataan epäilemättä taktisiin ballistisiin ohjuksiin ja ilmatorjunta- ja risteilyohjuksiin, joiden nimistöä ovat Iskander, Kalibr, Bastion sekä S 300/400. Tästä seurannut uhka Itämerellä ja sitä ympäröivissä maissa on nimetty lännessä ”A2/AD”-kuplaksi (Anti-Access/Area Denial), jonka sisään Nato-voimien olisi sotatilanteessa vaikea tunkeutua tukemaan ennen kaikkea Baltian maita.

Yleisökeskustelussa Venäjän ohjukset ovat jo pitkään saaneet hälyttävääkin huomiota myös siksi, ettei niitä ole aina suhteutettu määrien, tarkoitusten ja tosiasiallisen kapasiteettimuutoksen puolesta Venäjän muihin sotilaallisiin rakenteisiin ja oppeihin ja Naton vastaaviin aseisiin. Ruotsissa on myös viime aikoina annettu paljon huomiota etenkin Kaliningradissa olevalle näiden aseiden kapasiteetille.

Pidän Suomen puolustukselle kuitenkin tärkeimpänä sitä, onko Venäjällä ylipäätään edelleenkään riittäviä maavoimien kykyjä laajoihin hyökkäysoperaatioihin Itämeren piirissä ja voiko ja haluaako se edes sellaisia kehittää. Niiden rajallisuus hillitsee myös mahdollisia poliittisia aggressiivisia aikeita, jos nykyinen konflikti idän ja lännen välillä syvenisi, mikä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä. 

Lännessä ei rakenteellista muutosta?

Suomen läheinen yhteistyösuhde Natoon ja Yhdysvaltoihin on yksi muuttunut tekijä koko Itämeren ja Pohjolan strategisessa maisemassa. Selonteon lause ”Venäjä pyrkii haastamaan Naton kyvyn tukea Baltian maiden ja Itä-Euroopan alueen puolustusta mahdollisen sotilaallisen kriisin käynnistyessä” lienee pitkän poliittisen pohdinnan tulos. Sotilasstrategisesti se viitannee juuri Venäjän kaukovaikutteisiin asejärjestelmiin, koska ne mainitaan seuraavassa lauseessa ja myös Venäjän asevoimien materiaalisesta kehittämisestä puhuttaessa. Siinä viitataan myös ”länsimaiden tapaan”, mutta läntistä kaukovaikutuskykyä Itämeren alueella ei käsitellä, vaikka sekin vaikuttaa Suomen puolustukseen. Nyt keskitytään vain siihen, että Yhdysvallat ja Nato ”vahvistavat Baltian maiden ja Itä-Euroopan puolustusta siirtämällä alueelle joukkoja ja materiaalia”. Naton harjoitustoiminnan ja valmiuden parantamisen tavoitteena sanotaan olevan oman alueensa turvallisuustilanteen vakauttaminen.  

Kapasiteettien lisäämisen Baltian maissa ja Puolassa päämerkitys on lähinnä poliittisen tuen osoittamisessa pienille Nato-maille. Ne varmistavat ”laukaisulangan” tapaan liittolaisten tarttumista asiaan, jos Venäjältä kohdistuisi noihin maihin välitöntä uhkaa. Samalla kysyttäisiin epäilemättä Euroopan unionin keskinäisen avunantovelvoitteen perään, mikä vaikuttaisi merkittävästi myös Suomen poliittisiin ja sotilaallisiin päätöksiin. Muutos on kuitenkin tosiasiallisesti myös sotilasrakenteellinen, etenkin kun nykytilanteen arvioidaan jatkuvan pitkään.

Vertailussa on ajallinen epäsuhta siinä, että Naton osalta käsitellään ajankohtaisia toimintoja. Venäjän osalta viitataan ”kriisin käynnistymiseen”. Tämä selittynee poliittisella painotuksella: ei haluta vihjaista siihen suuntaan, että Natolla voisi kriisitilanteessakaan olla mitään sotilaallisesti hyökkäyksellisiä intressejä.

Analyysin jättäminen pois on sikäli ymmärrettävää, ettei tarvitse käsitellä strategisesti kysymystä Suomen alueen merkityksestä Natolle, kun se jälleen painottaa kollektiivista puolustustaan. Poliittisesti turvallisinta onkin se, että strategisissa arvioissa pysytellään nyt mahdollisimman lähellä arkipäivän näkyviä ilmiöitä. Tilanne on tässä suhteessa erilainen kuin kylmän sodan aikana. Silloinkin Suomen aluetta haluttiin pitää sotilaallisten spekulaatioiden ulkopuolella, mutta suurvaltaosapuolten intressejä ja strategioita kriisitilanteessa voitiin käsitellä, kunhan se tehtiin tasapuolisesti ja mahdollisuuksien mukaan toimijoita häivyttäen. Ehkä nykyistä painokkaammin tuotiin silloin esille, ettei osapuolilla ole hyökkäyksellisiä intressejä Suomen alueen suhteen. Nyt tällaista arviointia vaikeuttaa se, ettei Suomella ole enää vastaavaa puolueettomuusasemaa, mutta on kuitenkin pitkälle entinen geopoliittinen asema.

Naton kasvavan läsnäolon tuottama muutos Itämeren strategisessa asetelmassa olisi silti vaatinut selonteossa hieman tarkempaa analyysia, koska Suomi on hyväksynyt tekniset puitteet[3] sotilaallisen avun vastaanottamiselle Natolta tarvittaessa. Keskustelussa ei myöskään ole aina tarpeeksi painokkaasti tuotu esille sitä, millainen yhteys tai sen puuttuminen on yhteisharjoittelulla niin Naton kuin Yhdysvaltain ja Ruotsinkin kanssa ja myös Suomen alueella siihen, kenen apua ja missä tilanteessa poliittisella päätöksellä pyydetään ja vastaanotetaan. Vai onko se kylmän sodan tapaan sanomattakin selvää?

Puolustushaarojen kyky ja strategiset hankkeet

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan seminaarissa 26.2. markkinoitiin maavoimien uutta valmiutta sellaisin sanakääntein, että 1970-luvun kokeneen täytyi vähän ihmetellä asian uutuusarvoa. Silloin jo perusvalmius varuskunnissa oli eräiltä osin todella korkea yllätyshyökkäyksiin varautumisen vuoksi. Perusteltua maavoimien valmiuden parantaminen nyt toki on. Nato-maiden piiristä nousee jatkuvasti julkisuuteen käsityksiä, ettei Suomella ole riittävästi nopean toiminnan kykyjä.^[4] Syynä käsityksiin lienee usein kuitenkin se, ettei Suomen muista poikkeavan puolustusjärjestelmän vahvuuksia tunneta.

Selonteossa arvioidaan, että maavoimien kyky täyttää tehtävänsä on vain tyydyttävä. Mihin tällainen arvio nojaa ja milloin kyky olisi hyvä kuten merivoimilla ja ilmavoimilla? Loogisesti voisi ajatella, että alueen hallinta vaikeimmissakin tilanteissa riippuu yhä ratkaisevasti siitä, että maavoimien suorituskyky on riittävä ja siinä mahdollisesti olevat puutteet korjataan. Jos alueen puolustamista painotetaan ja puolustuskykyä kehitetään sotilasliittoon kuulumattomana, maavoimien kyvyn tulisi olla hyvä. Tai sitten olisi parempi jättää kaikki ”yleisarvosanat” pois.

Kaukovaikutteisten ohjus- ja ilmauhkien suhteellinen painoarvo tulee todennäköisesti edelleen kasvamaan Itämeren alueella. Tämän selontekokin antaa ymmärtää. Se vaikenee kuitenkin lähes kokonaan siitä, millä voitaisiin torjua taktisia ballistisia ja erittäin tarkkoja tykistöohjuksia. Ilmatorjunnan korkeatorjuntakyvyn tarve mainitaan ohi mennen, vaikka koko ohjustorjuntakyvystä on syntynyt verraten paljon julkista keskustelua. Se koskee myös Suomen sotilaallisen doktriinin kehittämistä. Esimerkiksi eversti evp. Ahti Lappi on lukuisissa kirjoituksissaan käsitellyt ongelmaa jo vuosikausia.[5]

Ohjustorjuntakyvyn ongelma koskettaa jo nyt selonteossa mainittuja strategisia hankkeita, koska sen ratkaisu vaatii niiden tapaan pitkäjänteisyyttä. Noin kymmenesosalla hävittäjien hinnasta saisi kaksi varsin laajan alueen kohteet suojaavaa torjuntaohjusyksikköä.[6] Kuten HX-hävittäjähankkeen esiselvityksessä[7] todetaan, hävittäjillä voidaan tehdä laajalla alueella ja puolustuksen eri vaiheissa paljon sellaista, johon maasta-ilmaan -torjuntaohjuksilla ei kyetä. Monitoimihävittäjiä on siis hankittava, mutta toisaalta niiden rajoituksista ei paljon puhuta. Voidaanko puuttuvan suorituskyvyn hankintaa kokonaan siis lykätä ehkä parin vuosikymmenen päähän?  Odotetaanko kenties jotakin ratkaisua NASAMS- eli Ilmatorjuntaohjus 12-järjestelmän kehittyvistä versioista?

Ohjustorjuntakyvyn rinnalla on kysymys puolustuksellisesta kaukovaikutuskyvystä, joka nyt nojaa hävittäjien JASSM-ohjuksiin. Ehkä ennen pitkää olisi uudestaan mietittävä myös maasta laukaistavien tykistöohjusten tarvetta, vaikka ATACMS-hanke peruttiinkin vuonna 2014.

Katse eteenpäin

Nykyinen tilanne on jännityksen kiristymisestä huolimatta yhä ”normaalioloja”, vaikka uudesta normaalista tulisikin pitkäaikainen. Kaiken kaikkiaan puolustusselonteko täyttää tässä vaiheessa tehtävänsä, vaikka herättääkin kysymyksiä siitä, miten puolustuskyvyn kehittämistä on ehkä jo seuraavalla hallituskaudella suunnattava tarkemmin. Selonteon ohella hyödyllinen väline siinä voisi olla samantasoinen julkinen, kokonaismaanpuolustuksen sekä ei-sotilaallista että sotilaallista strategiaa käsittelevä asiakirja. Siinä voitaisiin sotilaallinen puolustus ja puolustusvoimien doktriini yhdistää ”hybridi-” ja ”informaatiouhkiin” vastaamiseen, mikä selonteossa jää nyt lyhyelle maininnalle. Selonteot ja nykyiset strategiset asiakirjat alkavat olla riittämättömiä tekemään selkoa keskustelua varten siitä, miten maata aiotaan puolustaa nykyisessä muuttuvassa turvallisuusympäristössä. Toki, kuten ennenkin, jotakin täytyy jättää toisten valtioiden päättelyn varaan ennaltaehkäisykynnyksen nostamiseksi. Toisarvoisia yksityiskohtia ei kannata myöskään tuoda kiistelyn kohteeksi. Puolustuskyvyn uskottavuus ja riittävyys ovat silti perimmäisiä tavoitteita.

[1] Ks. Nokkala, Arto (2013) Sotilaalliset uhkakuvat Suomen politiikassa, teoksessa Pekka Sivonen (toim): Suomalaisia näkökulmia strategian tutkimukseen. Julkaisusarja 1 N:o 33, Strategian laitos. Helsinki, Maanpuolustuskorkeakoulu, 233-239.

[2] Prikaatilla tarkoitetaan tässä prikaatiekvivalentteja. Vertailtavuuteen on pyritty sillä, että mahdollisesti divisiooniin kuuluvat rykmentit on muunnettu vastaamaan itsenäisiä prikaateja. Merkinnät + tai – tarkoittavat, että vahvuus poikkeaa noin neljänneksellä täydestä prikaatista. Vertailtavina ovat vuoden 2006 Leningradin ja Moskovan sotilaspiirit ja vuoden 2016 Läntinen sotilaspiiri. Kummassakin laskelmassa on mukana Kaliningradin alue sekä Itämeren ja Pohjoinen laivasto, jos niillä on moottoroituja jalkaväki-, panssari- ja merijalkaväkijoukkoja. Reservissä olevia prikaateja ei ole laskettu vertailuun mukaan.

[3] Mm. vuonna 2014 solmittu isäntämaasopimus, jonka allekirjoittivat Naton Euroopan joukkojen komentaja ja Suomen puolustusvoimain komentaja.

^[4] Ks. esim. Gotkowska, Justyna & Szymanski Piotr (2017): Russia and the security in the Baltic Sea region. Some recommendations for policy-makers. Baltic Sea Region Policy Briefing series n:o 1.

[5] Esim. Lappi, Ahti (2017) Monitoimihävittäjiä vai ohjuksia? sekä Ohjuspuolustus – vuosituhannen haaste. Suomen sotilas n:o 1, 17-20 ja 64-74. Ks. myös Hirvonen, Tuomo (2017) Hävittäjillä ei maata puolusteta. Turun Sanomat 2.2.

[6] Kustannusarvio perustuu verkosta yleisesti löytyviin asejärjestelmien hintatietoihin ja teknisiin ominaisuuksiin.

[7] Puolustusministeriö (2015) Esiselvitys Hornet-kaluston suorituskyvyn korvaamisesta. Loppuraportti. http://www.defmin.fi/files/3168/Esiselvitys_Hornet-kaluston_suorituskyvyn_korvaamisesta.pdf

Arto Nokkala on everstiluutnantti evp. ja yhteiskuntatieteiden tohtori. Hän on vuodesta 2017 lähtien jälleen strategian ja turvallisuuspolitiikan dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa. Kirjoitus ei välttämättä edusta puolustusvoimien, Maanpuolustuskorkeakoulun tai Suomen Geopoliittisen Seuran käsityksiä.