Itsenäisyyden tukipylväät tuuliajolla

Itsenäisyyden juhlavuoden teema on "yhdessä". Matalan profiilin tunnus sopii hyvin Suomelle. Tärkeimmät asiat on tehty yhdessä, kun on ollut pakko.

Entä sitten "sankareita, onko heitä"? Heistähän, lähinnä kuolleista, itsenäisyyspäivinä puhutaan.

Kyllä heitä on. "Yhdessä" ei toimi, ellei löydy poliittista johtajuutta. Sellaista on syntynyt usein sattumaltakin. Talvisodan alla ulkoministeri Erkko oli kovana, kun luuli Stalinin bluffaavan. Ei bluffannut, sota syttyi ja Mannerheimistäkin tuli sankari. Stalin kuitenkin palkitsi "itsenäisen ja itsepäisen kansan", eikä tehnyt Suomesta Neuvostoliiton oblastia. Veljeskansa Viro valitsi toisin ja kärsii edelleen henkistä traumaa, vaikkei sillä tainnut olla silloinkaan vaihtoehtoa.

Mutta mitä se "yhdessä" todella tarkoittaa? Näen neljä kokonaisuutta, jotka kukin ovat vaikuttaneet Suomeen ja suomalaisuuteen enemmän kuin sankarit yhteensä.

1) Kansakoulu. Tämä vuosi 2016 on ollut kansakoulun juhlavuosi. Kansakouluasetus täytti 150 vuotta. Sen perusteella kansakouluja syntyi joka niemen notkohon saarelmaan. Ensimmäinen saavutus oli suomen kielen yleistyminen. Suomen kieli synnytti myös itsenäisyystahdon ja sittemmin itsenäisyyden.

Nyt kansakoulua ei moni muista, kun koulukeskustelua hallitsee koulukiusaaminen. Peruskoulu oli kai välttämätöntä opetuksen modernisaatiota, mutta kansakoulun hyvät puolet olisi pitänyt tunnustaa. Ensimmäiseksi romutettiin opettajien auktoriteettiasema. Kansakoulu oli kuitenkin kaiken alku.

2) Kunnallinen itsehallinto. Punaiset luokkasoturit ja valkoiset lahtarit joutuivat kunnanhallituksissa ja valtuustoissa saman pöydän ääreen ja tutustumaan toisiinsa ja totesivat, että ovat ne hulluja, mutteivät hullumpia. Se yhdisti kansan talvisotaan mennessä. Pian kai kunnallinen itsehallintokin unohdetaan uuden maakuntahallinnon alle. Toivottavasti paras perintö - yhdessä - siirtyy mukana, eikä yhtiöity yritysten saalistushimon alla.

3) Kansallinen konsensus. Se alkoi punamultana maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien kesken vuonna 1937. Perusajatus oli, että politiikassa on otettava huomioon koko kansa työväenluokasta porvaristoon. Kekkosesta tuli sen aatteen sankari, vaikka laittoikin alkuun hanttiin. Nyt konsensukselle on käymässä kuin Maxille ja Moritsille: "Pojat joit´ei saatu hyviks, nyt on jauhettuna jyviks". Keskusta on Sipilän johdolla astunut liberalistisen markkinatalouden tielle. Demarit taas ihmettelevät, missä ne työläiset oikein ovat. Hakaniemestä ei löydy enää muuta kuin saavutettuja etuja ja veroparatiiseja. Hesari romuttaa lopunkin yrittämisen kunnianhimon siirtämällä päivästä päivään Antti Rinnettä syrjään.

4) Menestys urheilukentillä. Se nosti kansallista itsetuntoa itsenäisen Suomen alkuaikoina. Jälkinäytös nähtiin 1970-luvun alussa. Juha Väätäinen, Lasse Viren ja Pekka Vasala ovat sen hyökyaallon sankareita. Enemmän kuin mielenkiintoista on, että ilmiö jatkui politiikan kentällä Suomen ulkopolitiikan upeimpina vuosina. Helsingin ETYK oli suuri saavutus, vaikka siitä sitten alkoi myös kansainvälisen aikakauden muutos. Globalisaatio jauhaa hyvinvointivaltion perusteita. Suomalainen itsetunto piiloutuu ajatukseen "yhdessä". 

Nyt olemme kiltti vahtikoira, jonka häntä heiluu jokaisesta Brysselin makkaranpalasta. Pian olemme ainoat Euroopassa tällä linjalla. Pietarin tie on nurmettunut, sekin on aika opetella se uudelleen. Ehdottaisin Turussa 80 ja 90-lukujen taitteessa järjestetyn Eurooppa-akatemian tapaan Pietari-akatemiaa, jos vain tekijöitä jostakin löytyisi. Sekin vaatii poliittista johtajuutta, mutta sen puute on silmiin pistävä. Puolueet menivät mukaan 90-luvun haparoivaan tasapäisyyteen ja laativat uuden perustuslain. Sen tavoitteena oli johtajuuden minimoiminen. Jopa oikealla puhuttiin, ettei Suomessa tarvita presidenttiä ollenkaan. Ei välitetty historiasta eikä tunnettu kansainvälistä kehitystä. Onneksi Sauli Niinistölle jäi sentään hiukan ulkopoliittista päätäntävaltaa. Sen käyttäminen on tosin verraten hankalaa ja vaatii suurta realismia, rohkeutta ja itsevarmuutta. Siihen ei riitä pelkkä "yhdessä".

Jarmo Virmavirta

Teksti on julkaistu alun perin Turun Sanomissa 6.12.2016