Jaakko Blomberg

SUOMI, BALTIA JA TURVALLISUUS

Unionin jäsenenä Suomi ei voisi olla ulkopuolinen, jos sen lähialueilla tai muualla Euroopassa turvallisuus olisi uhattuna

Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden palauttaminen oli Suomen näkökulmasta tervetullut tapahtuma. Turvallisuuspoliittisesti se nähtiin myönteisenä kehityksenä käynnissä olleen kansainvälisen kehityksen taustaa vasten: se tapahtui Venäjän tuella, sitä tuki käynnissä ollut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestelmän kehitys, idän ja lännen vastakohta oli lientynyt. Turvatakuut ja yhteinen puolustus eivät olleet Helsingistä katsoen ajankohtaisia kysymyksiä.

Venäjän asenne Baltian maihin nähden alkoi muuttua ja 1990-luvun lopulla Euroopan unionin ja Naton jäsenyydet hallitsivat Baltian maiden turvallisuuspolitiikan suunnittelua.

Suomen suhtautumisessa Viron ja muiden Baltian maiden turvallisuuteen on tapahtunut voimakasta kehitystä erityisesti viime kymmenen vuoden aikana ja varmasti se jatkuu. Keskityn seuraavassa Itämeren alueen ja Suomen turvallisuuspolitiikkaan.

Kun Baltian maat hakivat Naton jäsenyyttä, Suomessa monet aprikoivat, mutta kun jäsenyys Natossa sitten toteutui vuonna 2004, suhtautuminen selkiytyi. Jäsenyyden Natossa nähtiin vakiinnuttavan näiden maiden kansainvälisen aseman. Sitä voimakkaasti vahvisti samanaikainen liittyminen Euroopan unioniin. Vakaus Itämeren alueella vahvistui.

Vuonna 2004 Venäjän ja Naton suhteet olivat vielä toimivia, mutta Venäjän suhtautuminen Naton laajentumiseen oli kriittinen. Siihen liittyi sotilaallista varustautumista lähialueilla, muttei mitään dramaattisia vastatoimia, jotka olisivat luoneet vakavaa jännitystä.

Itämeren alue oli tuossa vaiheessa nopean ja myönteisen kehityksen ja kiinnostuksen kohteena.

Suomessa oltiin tyytyväisiä lähialueen kehitykseen. Hallituksen turvallisuuspoliittisissa selonteoissa 2004 ja 2009 todettiin, että Euroopan unionin ja Naton laajentuminen sekä Venäjän poliittinen ja taloudellinen muutos olivat vakiinnuttaneet oloja Suomen lähialueilla. Tosin Venäjän sotilaallisen voiman käyttö Georgiassa vuonna 2008 laskettiin heijastuvan turvallisuusajatteluun Suomen lähialueilla.

Vaikka monet länsimaat – myös Ruotsi – vähensivät panostustaan puolustuskykyyn ja suuntasivat kehittämistä kansainväliseen kriisinhallintakykyyn, Suomi jatkoi oman puolustuskyvyn kehittämistä. Nato-jäsenyydestä keskusteltiin, mutta suhteet sotilasliittoon jatkuivat kumppanuuden pohjalla ja niitä ohjasi aktiivinen osallistuminen kriisinhallintayhteistyöhön.

Samanaikaisesti myös pohjoismaat vahvistivat turvallisuuspoliittista yhteistyötään. Suomen kannalta oli ja on erityisen merkityksellistä tiivistyvä yhteistyö puolustusalalla Ruotsin kanssa.

                                                                 ***

Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla Venäjän ja lännen suhteissa tapahtui käänne, johon myötävaikuttivat monet kehityskulut. Erittelemättä niitä tässä tarkemmin, voidaan vain todeta, että tilanne kärjistyi, kun Ukrainassa puhkesi avoin kriisi vuoden 2013 lopulla. Seuraavana vuonna Venäjä valtasi Ukrainalta Krimin niemimaan ja synnytti Itä-Ukrainassa konfliktin.

Venäjän suhtautuminen länsivaltioihin, Natoon ja Euroopan unioniin on muuttunut jyrkästi. Sitä voidaan kuvata ja selittää eri tavoin. Oma arvioni lähtee siitä, että 1990-luvun kaoottinen sisäinen kehitys loi pohjan Venäjän valtapolitiikalle, jonka keskeinen tavoite on ylläpitää kuria ja järjestystä. Siihen tarvitaan tiukasti säädelty poliittinen järjestelmä, jota johdetaan autoritaarisesti. Kansalaisten hyväksymisen saavuttamiseksi on tärkeätä osoittaa, että maa on jatkuvan ulkoisen uhan alainen. Moskovan maailmankuvaa hallitsee näkemys länsivaltain, erityisesti Naton aggressiivisesta asenteesta, joka vaatii Venäjää voimaperäisesti valvomaan etujaan ja turvallisuuttaan. Siihen kuuluvat muun ohella kansainvälisten sopimusten sivuuttaminen ja jatkuva sotilaallisen voiman näyttö.

Missä on vika ja kuinka turvallisuusjärjestelmän vakaus voidaan palauttaa, nähdään lännessä ja Venäjällä hyvin eri tavoin.

Itämeren alueen turvallisuusjärjestelmä on kylmän sodan jälkeen perustunut yhteistyöhön, yhteisesti hyväksyttyihin periaatteisiin, sopimuksiin, yhteisiin hankkeisiin ja luottamusta lisääviin toimiin. Tänä päivänä tilanne on muuttunut. Venäjä on toimillaan kyseenalaistanut yhteiset periaatteet ja vallinneen turvallisuusjärjestyksen. Arvaamattomuus ja sotilaalliset toimet hallitsevat tilannetta Itämeren alueella

Suomen hallitusohjelmassa 2015 todetaan, että ”erityisesti Ukrainan kriisin seurauksena Euroopan ja Itämeren alueen turvallisuustilanne on heikentynyt.” Itämeren alueella, jossa Venäjä ja länsi kohtaavat, vallitsee sotilaallinen jännitys.  

Naton huippukokous heinäkuussa Varsovassa päätti sijoittaa Naton jäsenvaltioiden asevoimia kolmeen Baltian maahan ja Puolaan. Tarkoituksena on vahvistaa ennaltaehkäisevää pelotetta ja turvallisuuspoliittista vakautta Itämeren alueella.

                                                                 ***

Kun arvioidaan Suomen turvallisuuspolitiikkaa erityisesti Pohjois-Euroopassa ja Itämeren alueella, on selvää, että sen päätehtävä on kaikin poliittisin ja diplomaattisin keinoin tukea vakautta, purkaa jännitystekijöitä ja ennalta ehkäistä kriisien syntymistä. Vallitsevasta jännityksestä huolimatta en pidä Baltian maita koskevan kriisin puhkeamista kovin todennäköisenä. Mutta jos sellainen kuitenkin syntyisi, kuinka Suomi toimisi?

Suomen turvallisuuspolitiikka Itämeren alueella nojaa useaan pilariin. Niistä ensimmäisenä on perusteltua eritellä Euroopan unionin jäsenyyden merkitystä. Unionin jäsenenä Suomi ei voisi olla ulkopuolinen, jos sen lähialueilla tai muualla Euroopassa turvallisuus olisi uhattuna, todetaan viime kesäkuussa julkaistussa hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa.

EU:n Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulauseke (222 artikla) ja keskinäisen avunannon lauseke (42(7) artikla) määrittävät jäsenmaiden keskinäiset turvallisuusvelvoitteet. Ne vahvistavat unionia turvallisuusyhteisönä ja lisäävät jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta. Tuore selonteko kuvaa avunantolausekkeen merkitystä seuraavasti:

”Keskinäisen avunannon lausekkeella on Suomen näkökulmasta vahva turvallisuuspoliittinen merkitys sekä periaatteellisesti että käytännössä. Lauseke edellyttää unionin jäsenmailta valmiutta konkreettisen avun antamiseen ja tukee maiden toimia uhkien ennaltaehkäisemisessä. Avunantolauseke on jäsenmaita yhtäläisesti velvoittava.”

Suomessa lauseke oli kuitenkin pitkään taka-alalla ja vasta nyt on valmisteilla lainsäädäntöä, joka tekee mahdolliseksi tuon velvoitteen toteuttamisen myös sotilaallisella alalla. Apu sitä pyytäneelle jäsenmaalle voi sisältää sekä sotilaallisia että muita turvallisuustoimia.

Ranskan vedottua avunantolausekkeeseen marraskuussa 2015 Pariisissa tapahtuneiden terroristihyökkäysten johdosta, Suomen hallitus toimi sopimusten mukaisesti ja lupasi apua. Se toteutuu kriisinhallintatoimien muodossa niitä koskevan lainsäädännön perusteella.

Toisena pilarina, hallituksen selonteko korostaa Ruotsin kanssa tapahtuvan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen yhteistyön merkitystä. Se ”tähtää Itämeren alueen turvallisuuden sekä Suomen ja Ruotsin puolustuksen vahvistamiseen. Yhteisellä toiminnalla korotetaan välikohtausten ja hyökkäysten kynnystä. Tämä vaikuttaa alueen vakauden lujittumiseen.” Vaikka selonteko toteaa, että yhteistyötä edistetään ilman rajoitteita, siihen ei muodollisesti kuulu velvoitetta keskinäiseen avunantoon. Silti selonteko viittaa YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaiseen kollektiivisen itsepuolustusoikeuden harjoittamiseen.

Selonteko korostaa myös pohjoismaiden keskinäisen puolustusyhteistyön samoin kuin Yhdysvaltain kanssa tapahtuvan turvallisuus- ja puolustusyhteistyön merkitystä. Viime mainitussa Suomen tavoitteena on ”vahvistaa kansallista puolustuskykyä kehittämällä erityisesti yhteistoimintakykyä, materiaaliyhteistyötä ja koulutus- ja harjoitusyhteistyötä”.

Kolmanneksi, Euroopan unionin, Ruotsin, pohjoismaiden ja Yhdysvaltain rinnalla on luonnollisesti Nato Suomelle tärkeä yhteistyötaho. ”Sotilaallisen yhteistyön jatkuva kehittäminen Naton kanssa on yksi keskeisistä osatekijöistä, jotta Suomi voi pitää yllä ja kehittää kansallista puolustusta ja suorituskykyä oman alueensa puolustamiseksi.” Vuonna 2014 Suomi ja Nato allekirjoittivat ns. isäntämaasopimuksen, joka ohjaa tiivistyvää yhteistyötä.

Kehittyväkään kumppanuusyhteistyö Naton kanssa ei sisällä 5 artiklan mukaisia turvatakuita ja velvoitteita. Selonteon mukaan ”yhteistyön kautta saavutettu yhteensopivuus varmistaa kuitenkin osaltaan, että mahdolliselle sotilaalliselle liittoutumiselle ei muodostu käytännön esteitä. Suomi pitää yllä mahdollisuutta hakea jäsenyyttä Natossa seuraten tarkasti turvallisuusympäristönsä muutosta”.

Kaiken kaikkiaan Suomen valmius vahvistaa turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä pitää sisällään asennemuutoksen, jonka ytimessä on vahvistuva yhteistoimintakyky ja yhteisvastuun hyväksyminen. Minkälaisia toimintamuotoja se käytännössä voisi saada, riippuu syntyvistä kriisitilanteista ja niiden perusteella tehtävistä ratkaisuista.

                                                                 ***

Tässä kehityksessä on nähdäkseni vahvistumassa myös toimintamalli Suomen suhtautumiselle Baltian maiden turvallisuustarpeisiin kriisitilanteissa. Jos tilanteessa, jossa Suomen lähialueella tai muualla Euroopassa turvallisuus olisi uhattuna, Viro tai muu Baltian maa vetoaisi Lissabonin sopimukseen avun tai tuen saamiseksi, Suomen olisi ryhdyttävä toimeen ja valittava tarkoituksenmukaiset keinot.

Olennaista on, että Suomi harkitsisi eri toimintavaihtoehtoja tilanteen vaatimusten ja kriisin luonteen mukaisesti. Ensinnäkin olisi sovittava avustettavan maan kanssa avun sisällöstä: olisiko se sotilaallista, taloudellista tai muuta. Toiseksi Suomen olisi haettava menettely, jolla sen tarjoama apu sovitettaisiin yhteen muiden tahojen vastaavan toiminnan kanssa.

On selvää, että jos Viro tai muu Baltian maa joutuisi aggression kohteeksi, päätekijä sen torjumisessa olisi Nato.

Hieman yksinkertaistaen voidaan todeta, että oletetussa kriisitilanteessa Baltiassa Suomen EU-sitoumuksen toimeenpano tapahtuisi yhteistyössä lähinnä Naton kanssa. Alueen EU-valtiot ovat Ruotsia lukuun ottamatta Naton jäsenvaltioita. Itämeren alueen kriisissä Suomi ja Ruotsi joka tapauksessa sovittaisivat yhteen omia toimiansa.

Baltian maita koskevassa kriisissä Suomella olisi sotilaallisessa avussa – jos sellaiseen ryhdyttäisiin - vaihtoehtoisia toimintamalleja. Se voisi osallistua suoraan Baltiassa sotilaallisiin toimiin hyökkäyksen torjumiseksi. Mutta se voisi rajoittua vain oman alueen antamiseen Naton (tai mahdollisesti Ruotsin) puolustustoimille. Suomi ei tietenkään anna omaa aluettaan vieraalle vallalle voiman käyttöön kolmatta maata vastaan. Mutta tämä ei estäisi avustamasta toista maata tai maaryhmää, jos se joutuisi voimankäytön kohteeksi. Silloin olisi kysymys puolustuksesta.

Suomi on jo pitkään ja perusteellisesti harjoitellut sotilaallista yhteistyötä Naton ja Ruotsin kanssa. Siitä ei seuraa, että osallistuminen puolustustoimiin olisi väistämättä eteen tuleva vaihtoehto. Mutta sellaisen mahdollisuuden ylläpitämisellä joka tapauksessa korotetaan välikohtausten ja hyökkäysten kynnystä, kuten edellä todettiin Suomi-Ruotsi yhteistyön kohdalla.

                                                                 ***

Tärkeätä on myös ottaa huomioon, että Itämeren aluetta koskeva kriisi vaikuttaisi väistämättä tavalla tai toisella myös Suomen asemaan ja turvallisuuteen. Eristäytyminen ei olisi mahdollista, mutta historia ja maantiede epäilemättä vaikuttaisivat Suomen valintoihin Itämeren kriisissä. Suomen olisi varauduttava siihen, että se voisi itse joutua aggression kohteeksi.

Suomen tiivistyvä turvallisuus- ja puolustusalan yhteistyö sekä Ruotsin että Naton kanssa on selvästi yhteydessä Itämeren alueeseen ja siinä tapahtuneeseen kehitykseen. EU:n avunantolauseke on Suomen politiikan yksi kivijalka. Kysymys on yhtälailla Suomen omasta turvallisuudesta kuin alueen turvallisuudesta. Niiden erottaminen on vaikeata.

Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton eikä se voi turvautua yhteiseen puolustusvelvoitteeseen sen paremmin Naton kuin Ruotsin kanssa. Mutta se on yhteistyöllä Naton ja Ruotsin kanssa varmistanut, että jos se joutuu aggression kohteeksi, se on teknisesti kykenevä vastaanottamaan Naton ja/tai Ruotsin sotilaallista apua.

Toisaalta luonnollisena edellytyksenä Suomen osallistumiselle Baltian maiden puolustustoimiin Naton rinnalla olisi vastavuoroisuus. Jos Suomen osallistuminen johtaisi voimankäyttöön myös Suomea vastaan, Nato olisi velvollinen avustamaan Suomen puolustuksessa. Avun toteuttamisesta ohjaisi tuore isäntämaasopimus. Ilman tällaista vastavuoroisuutta ei Suomen osallistumisella olisi perusteita.

Suomen turvallisuuspolitiikan ydinajatuksen voisi kiteyttää sanomalla, että siihen ei kuulu yhteistä puolustusta, mutta kuuluu yhteinen turvallisuus.

-

Artikkeli on julkaistu virolaisessa Diplomaatia-lehdessä nro 9/157,  September 2016. Lehti on luettavissa netissä diplomaatia.ee sekä viroksi että englanniksi.