Pekka Kauppala 20.12.2025

Sisäisiä valtataisteluja länsileirissä ja Ukrainassa

Presidentti Trumpin rauhanponnistelujen edetessä on kiinnostavaa seurata, miten sisäiset linjaukset länsileirissä kehittyvät. Trumpin uusi energisyys rauhanponnisteluissaan on johtanut kahteen samanaikaiseen sisäpoliittiseen valtataisteluun valtionpäämiesten omassa ”tallissa”: Trumpin omassa hallinnossa ja Ukrainassa presidentti Zelenskyn leirissä. Nämä molemmat sekavat ja arvaamattomat tekijät tekevät rauhanmahdollisuuksien arvioinnista todella vaikeaa.

Yhdysvaltojen strategian linjaukset ja Eurooppa

Yli kymmenen kuukautta Trumpin rauhanponnisteluja Ukrainan sodan lopettamiseksi eivät ole tuottaneet juuri mitään: yksi kuukauden kestänyt energiasektorien rauhoitus tuhoiskuilta on ainoa konkreettinen tulos, sekin jatkonaan entistä vauhdikkaampi tuhovimma juuri näillä sektoreilla.

Sisäpoliittisten haasteiden edessä presidentti tuntuu kuitenkin panostavan lisää yrityksiin ja saattaa olla, että olemme rauhanpyrkimysten kriisissä: paras mahdollisuus on käsillä, mutta jos jälleen epäonnistutaan, niin eskalaatio voi olla vääjäämätön seuraus. Tämän puolesta puhuu, että Venäjällä ollaan vuoden alun Trump-euforian jälkeen yhä turhautuneempia: oletetusta onnenpotkusta onkin seurannut vain lisää pakotteita. Venäjän rahavarojen takavarikointihanke Euroopassa Ukrainan sotaponnistelujen hyväksi on ollut lähellä toteutustaan, ja sellainen ennennäkemätön ja peruuttamaton toimi kärjistäisi jälleen tilannetta raskaasti.

Trumpin leiri koostuu monista sekalaisista osasista, joiden kesken on jyrkkä ristiriita Make America Great Again (MAGA) -linjan ydintrumpistien sekä neocon-trumpistien välillä. Jälkimmäisten vanavedessä kulkevat republikaanien mainstream ja osaa ”pragmaattisia” demokraatteja edustava ryhmittymä.

MAGA-linja on ulkopoliittiselta perusluonteeltaan isolationistinen ja haluaa painostaa ulkopoliittisena pääkilpailijana nähtyä Kiinaa, ei ideologisista tai blokkisyistä vaan kauppavaihdon alijäämän sekä työpaikkojen valumisen Kiinaan poistamiseksi. Venäjään suhtautuminen on sekä amerikkalaisista pitkän ajanjakson perinnesyistä että sympatiasta sen kulttuurikonservatismia kohtaan varsin positiivinen, kun taas Ukraina koetaan ensisijaisesti amerikkalaisten rahavarojen kuluttajaksi. Tämän linjan ytimen muodostavat Trumpin aktiiviset ja vaikutusvaltaiset pojat Donald jr. ja Eric sekä heidän varapresidentiksi suosittelemansa J.D. Vance. Sitä myös myötäilee ulkopoliittisesti jälleen presidentin leiriin riitojen jälkeen palannut teknomiljardööri Elon Musk.

Neocon-trumpistit puolestaan ovat uuskonservatiivisen ”neocon”-perinteen mukaisia kustannuksia pelkäämättömiä aktiivisen ja aggressiivisen suurvaltapolitiikan kannattajia. Harvat heistä ovat pitkän linjan trumpisteja. Useimmat ovat liittyneet hänen leiriinsä myöhään arvosteltuaan ensin Trumpia muun muassa hänen Venäjä-myönteisyydestään ja säilyttäneet hyvät suhteet ”perus-neoconeihin”. Tämän ryhmän näkyvimmät edustajat ovat ulkopoliittisesti erittäin vaikutusvaltainen Etelä-Carolinan senaattori Lindsey Graham, edustajainhuoneen puhemies Mike Johnson ja ulkoministeri Marco Rubio.

Trumpin käännökseen vajaan puolen vuoden kestäneeseen passiiviseen rauhanlinjaan loppukeväällä 2025 yhdistyi Rubion nosto virkaatekeväksi turvallispoliittiseksi neuvonantajaksi. Tällä tavalla Rubio on saanut käsiinsä ennennäkemättömän ulkopoliittisen vallan keskittymän. Kuitenkin kakkosnimitystä tehtäessä annettiin ymmärtää, että se olisi tarkoitettu noin puoleksi vuodeksi. Puoli vuotta on jo kuukaudella ylitetty, joten loogista olisi odottaa virallista virkanimitystä – joko Rubiolle hänen mahtinsa vahvistukseksi tai sitten jollekin muulle sen leikkaamiseksi.

Rauhanneuvotteluissa ja muussakin Yhdysvaltain ulkopolitiikassa jo aikaisemminkin on ollut havaittavissa jäynää Rubio/Grahamin ja Vance/Muskin välillä, mutta nyt tuntuvat napit olevan suoraan vastakkain.

Vancen linja näyttää syksystä saakka lähtökohtaisesti, vaikkakin horjuen, keikkuen ja pysähdellen vahvistuvan Rubion linjan kustannuksella. Yhdysvaltain presidentin julkaisema uusi turvallisuuspoliittinen strategiapaperi antaa tästä selviä merkkejä, sillä siinä toistellaan monia tuttuja Vancen teesejä. Globaalinen sotilaallinen kilpailu on työnnetty hieman taka-alalle taloudellisten ja kulttuuripoliittisten kamppailujen noustessa esille.

Venäjää ja Kiinaa ei Trumpin hallinnon paperissa enää mainita sotilaallisina uhkina, ja dokumentin henki on, että Yhdysvallat hyväksyy muillekin suurvalloille vaikutusalueitten ylläpidon. Tämä muistuttaa vahvasti muun muassa Venäjän linjauksia ”moninapaisen maailman” toivottavuudesta.[1] Erityisen ”vancelaista” on myös Euroopan arvostelu mielipidevapauskysymyksessä, mikä viittaa tahtoon aktiivisesti edistää Euroopassa eurokriittisiä uuskansallismielisiä liikkeitä, jotka useimmissa tapauksissa eivät tue jyrkkää konfrontaatiota Venäjän kanssa.

Lohdutuspalkintona Rubion edustamalle linjalle on kuitenkin aktiivisemman sotilaspoliittisen otteen esiinmanaus hänelle kotoisassa Latinalaisessa Amerikassa. Epätodennäköistä lienee kuitenkin, että kyseessä olisi suorien sotilaallisten interventioiden valmistelu – alkajaiseksi Venezuelaa vastaan. Myös Venezuelan-politiikassa Trumpin hallinnossa ilmenee sama kaksijakoisuus vancelaisen Richard Grenellin ja suoraan itse Rubion välillä – presidentin soutaessa ja huovatessa mutta ilmeisesti tähdätessä sopimusratkaisuun mielistrategiallaan ”eskalaatioiden kautta diiliin”. [2]

Vastaavasti Trumpin henkilökohtaisen ystävän, investointipankkiiri Steve Witkoffin kerrotaan useasta lähteestä pitkään salanneen Rubiolta neuvottelunsa Kiril Dmitrijevin kanssa. Rubio taas päästyään ”siirtovuoroon” tuki eurooppalaisia valtionpäämiehiä ”uudistamaan” kokonaan Witkoffin dokumentin, jonka oli annettu ymmärtää olevan luonteeltaan ultimatiivinen Ukrainaa kohtaan. Tuloksena oli uusi lyhennetty dokumentti, josta voitiin heti nähdä, että Venäjä tulee suoraan hylkäämään sen. Tämän jälkeen taas Witkoff on ilman Rubiota tai hänen läheisiään aloittanut uudet neuvottelut venäläisten kanssa, ilmeisesti pikemminkin vanhoista kuin ”uudistetuista” lähtökohdista.

Samalla on Trump heittänyt löylyä kiukaalle ja arvostellut eurooppalaisia johtajia entistä enemmän sekä myös entistä selvemmin koettanut eristää Zelenskyä heistä. Yhä huonommilla korteilla silti taitavasti pelaava ukrainalaisjohtaja on koettanut vastustaa painostusta jatkuvalla matkustelulla eurooppalaisiin ja muihin tukijavaltioihinsa. Kuten sanotaan, ”hyvällä pelaajalla on aina onnea”, niin Vancea lähellä ollut uusi pääneuvottelija Daniel Driscoll katosi äskettäin kuvioista, minkä jälkeen neuvotteluista välillä poistungetut eurooppalaiset ovat jälleen näyttävästi palanneet niihin Ukrainaa tukemaan.

Samalla kuitenkin myös Euroopan unionin sisäinen riitely on kiristynyt: uskalletaanko jatkaa Ukrainan sotarahoitusta USA:n vastustaessa ja mahdollisesti yksipuolisesti ryhtyessä poistamaan Venäjä-pakotteita? Ukrainan johtava sanomalehti Ukrajinska Pravda totesi 11. joulukuuta osuvasti: ”Riita neuvottelupöydällä koskee nyt ei vain Ukrainan rajoja, vaan ylipäänsä bisnestä – ja, mikä on mielenkiintoista, se asettaa vastakkain ei vain Venäjän Ukrainaa vastaan vaan myös Yhdysvallat omia perinteisiä eurooppalaisia liittolaisiaan vastaan.”[3]

Iäkäs USA:n presidentti näyttää näiden tapahtumien yhteydessä pikemmin toimivan ”ken on luonani, hän on oikeassa”-logiikan kuin johdonmukaisen oman linjan pohjalta. Vaikeaa on ymmärtää, miksi hänelle olisi edullista esiintyä niin ristiriitaisesti, koska siitä seuraa epäilys hänen linjansa kestävyydestä, mikä tällaisissa äärimmäisen aroissa ulkopoliittisissa asioissa on turmiollista. On lähdettävä siitä, että Rubion – Vancen vastakkainasettelu ei ole hallittua näytösluonteista ohjailupeliä vaan aitoa ja katkeraa valtataistelua, jossa todennäköisesti yksi lopulta voittaa ja toinen häviää. Presidentin motivaatio puolestaan on koettaa viivyttää kiusallista mutta välttämätöntä valintaa jommankumman hyväksi ja yrittää säilyttää molempien suhdeverkot niin kauan kuin mahdollista omaksi hyväkseen.

Venäjän kannalta näyttää varsin selvältä, että mitään rauhaa tai edes tulitaukoa ei voi tulla Rubion linjan ollessa vallitseva. Venäjälle sota alkaa käydä taloudellisesti yhä raskaammaksi käyttövarantojen loppuessa, mutta hätätilassa se voi tietyn riskin ottaen antaa elintason laskea ”kohtuullisesti” tai kenties hankkia lainoitusta Kiinalta. Se ei ole pakkotilanteessa suostumaan kiireelliseen rauhaan, ja rintamatilanne on ilmeisen pysyvästi sille hieman edullisempi mahdollistaen pieniä mutta jatkuvia laajennuksia miehitysalueeseen. Yhdysvalloissa kaikille neoconeille myös pakotesodan lopettaminen ilman selvää tulosta vaikuttaisi myöntymiseltä Yhdysvaltain globaalisen pelottavuuden laskuun.

Rubion linja on siinä mielessä itsessään johdonmukainen, että sota todellakin voi jatkua vielä kauan. Sotilaallista ratkaisua ei ole näköpiirissä Venäjän etenemisen ollessa paitsi hidasta myös strategisesti lähes merkityksetöntä. Länsi-Eurooppa puolestaan kykenee lainarasitustaan lisäämällä tai kaappaamalla venäläisiä varoja itselleen hoitamaan Ukrainan sotarahoituksen, mutta ei ole kykeneväinen lähettämään omia joukkojaan Ukrainan tueksi vielä pitkään aikaan. Trump puolestaan sulkee kokonaan pois mahdollisuuden amerikkalaisjoukoista. Kulutussodan jatkamiseen inertian pohjalta ei tarvita muuta kuin kampittaa rauhanhankkeet. Sen ainoat reaalipoliittisesti painavat ongelmat ovat, että jo kauan nopeaa rauhaa luvanneen Trumpin uskottavuus kärsisi eikä pääsy Venäjän raaka-ainevarantoihin avautuisi amerikkalaisille.

Ukrainan mahdollisuudet toteuttaa mahdollista rauhansopimusta

Vancen linjan voitto ratkaisisi viimemainitut kysymykset Trumpin leirin eduksi, mutta sitä koskee suurongelma, mitä ei ole Rubiolla: Mikäli rauhansopimus saadaan aikaan, näyttää Putinin presidentinhallinto tällä hetkellä riittävän käskynalaiselta ja kohtalaisen yhtenäiseltä sen toteuttamiseen Venäjän puolella. Kuitenkaan lujana ja päättäväisenä johtajana pysyneen Zelenskyn presidentinhallinnosta tuskin voidaan enää sanoa samaa. Epävarmuus tuli hyvin esille, kun johtaja itse epäonnistui yrittäessään suojata voimakasta kansliapäällikköään Andri Jermakia yhtenäisen länsirintaman tukemalta korruptiopoliisi NABU’lta. Koska turvallisuuspalvelu SBU on ennen tätä lähettänyt miehensä turvaamaan ”presidentin kavereita” mahdollisilta pidätyksiltä, on selvää, että SBU oli äkkiä jättänyt Jermakin oman onnensa nojaan – ja sitä kautta myös hänen johtajansa. Trumpin kannalta liian itsenäisen ja omapäisen Zelenskyn kampittaminen on voitto, mutta tuleeko siitä Pyrrhoksen voitto?[4]

Vertailumielessä on syytä palata rauhansopimusten toteuttamisessa Venäjän ja Ukrainan välillä viimeisimmän, vuoden 2015 Minsk II -sopimuksen toteutukseen. Tämä ensisijaisesti Ranskan ja Saksan järjestelemä sopimus, joka lopetti Venäjän syyskuussa 2014 ja tammi-helmikuussa 2015 harjoittaman suoran aseellisen intervention (ts. oman säännöllisen sotaväen käytön toisen valtion sisäisessä konfliktissa). Eurooppalaiset suurvallat sallivat jo seuraavana päivänä Venäjälle erään operatiiviseen saartoon jääneen, Ukrainan hallussaan pitämän keskikokoisen kaupungin osan valtauksen.

Tämän jälkeen vuoteen 2019 molemmat osapuolet jokseenkin mielin määrin rikkoivat Minskin sopimusta tilanteiden tarjoutuessa. Ranska ja Saksa ryhtyivät kuitenkin painostamaan presidentinvaalit 2019 voittanutta Volodomyr Zelenskya toteuttamaan sopimuksen vaatima lakimuutos Donbassin autonomian sallimiseksi, jotta Venäjää sitten voitaisiin painostaa tehokkaammin vetäytymään sieltä.

Zelensky periaatteessa tunnusti maansa velvollisuuden alueen autonomian sallimiseen mutta totesi, että ei pysty saamaan rada’n (parlamentin) tukea tälle. Radassa todellakin ensisijaisesti yhdysvaltaisten media-ajattelijoiden ja poliitikkojen innokkaaseen tukeen nojautuva sopimusta vastustava koalitio oli vahva käsittäen myös Zelenskyn puolueen, ’kansan palvelijan’, kansanedustajia. Ei-hanke oli Ukrainan kansallisen edun kannalta käsittämätön, koska mahdollisuuksia vallata Venäjän käsissään pitämä Donbass ei ollut ja autonomialain hyväksynnällä olisi Ukraina vähintään saanut pelattua ”mustan Pekan” Putinille, mikäli Venäjä sen jälkeen ei olisi vetäytynyt. Näin taas Venäjän sisäisessä keskustelussa ja eräissä läntisissäkin piireissä musta Pekka jäi Zelenskylle, joka epäilemättä mielellään olisi hyväksynyt lain.

Ukrainan nykyinen parlamentti on yhä sama noiden kohtalokkaitten vuosien 2021/22 rada. Jos Zelenskyllä ei ollut silloin riittävästi auktoriteettia epäsuositun rauhansopimuspykälän läpiajoon, niin miten hänellä nyt, avainmiehensä Jermakin kaatumisen jälkeen, voisi olla sitä ainakaan enempää? Vai voisiko Zelensky löytää ”kansan palvelijastaan” uutta vahvaa piiskuria Jermakin tilalle? Ainakaan ainoa Trumpin virkaanastujaisiin päässyt ukrainalainen, ”kansan palvelijan” parlamenttiryhmän puheenjohtaja David Arahamija, ei voi olla sitä. Häneltä puuttuu käskevä auktoriteetti ja lisäksi hän ei ole lainkaan ukrainalainen vaan Abhasian georgialainen.

Zelenskyn turvallisuuskomitean sihteeri Rüstem Ümerov on taitava diplomaatti ja Turkin presidentti Erdoğanin luottomies mutta krimintataari. Ainoa vakava yritys voisi olla sotilastiedustelu GUR’in päällikkö Kyrilo Budanov, mutta tuntuu epävarmalta, onko hän kenenkään ”palvelija” tai ylipäänsä rauhasta kiinnostunut poliitikko. Tämän hetken Ukrainan ilmeisesti suosituin poliitikko, Lontoon suurlähettiläs kenraali Valery Zalužny on taas yhtä selkeä Zelenskyn kuin ”trumpistisen” rauhan vastustaja[5]. Koska kuitenkin Zelenskyä tarvitaan keulakuvana eurooppalaiselle (ainoalle ”maksavalle”) sekä osittain ukrainalaiselle yleisölle, voi uskoa valtatyhjiön jatkuvan vielä pitkään Ukrainassa[6]. Selkiyttävien vaaleja pitäminen epäsuotuisasti etenevän sodan oloissa rehellisesti ja hyvin valmisteltuina on puolestaan erittäin vaikeaa – mikäli ylipäänsä mahdollista.

Ukrainalaisessa perusmielialassa on anarkistisia piirteitä, vahvaa halua olla alistumatta kenellekään vallanpitäjälle. Lisäksi löytyy jokseenkin yhtä monta mieltä kuin miestäkin. Näissä raameissa voi Zelensky tai joku muu hyvinkin olla lopulta alistuvinaan Trumpille tietäen, että äänestys sopimuksesta muodostuu poliittiseksi kuurupiiloksi. Mikäli Trump saisi koko yhdistyneen lännen tuen, voisi hän lopettaa tällaisen leikin lyhyeen. Mutta mistä sellainen yhtenäisyys taiottaisiin? Merkkejä Trumpin ja hänen vastustajiensa lähenemisestä rauhankysymyksessä en pysty havaitsemaan, pikemminkin päinvastoin.

Ukrainan sisäiset kiistat valtatyhjiön aiheuttajana

Ukrainaan syntyi Jermakin kaatumisen jälkeen eräänlainen valtatyhjiö. Kaadon takana oli – hänen vastustajiaan lähellä olevan Ukrajinska Pravdan avoimen kertomuksen mukaan – suoranainen 20.11. luotu salaliitto, jota lehti nimittää ”vallankumouskomiteaksi”. Sen jäseninä mainitaan radan puhemies Ruslan Stefančuk, pääministeri Julija Svyrydenko, varapääministeri Myhailo Fjodorov, valtapuolue ”kansan palvelija” parlamenttiryhmän puheenjohtaja David Arahamija sekä tiedustelupalvelu SBU:n päällikkö Vasyl Maljuk. Koska Maljuk oli ollut vuonna 2023 Jermakin virkaansa tuoma suosikki, joka oli kesällä ja syksyllä koordinoinut vastatoimia korruptiopoliisi NABU:n tutkimuksia ja pidätysuhkia vastaan, on hänet nähtävä ratkaisevana ”loikkarina” palatsikaappaukselle. Vain hän on myös voinut taata salauksen ”vallankumouskomitean” tapaamisille.

Ukrajinska Pravda kertoi:

” ’Vallankumoukselliset’ vaaransivat kaiken. Kuka tahansa heistä saattoi osoittaa heikkoutta ja kertoa itse Jermakille ’salaliitosta’. Lopulta hän sai selville totuuden ja yritti vastahyökkäystä: hän esti demonstratiivisesti erään henkilön Messenger-palvelun käytön, ei vastannut viesteihin sekä yritti järjestää rikossyytteitä ja pidätyksiä ’maanpetoksesta’ tai ’vallankaappausyrityksestä’ jotakuta, kuten Arahamijaa tai varajäseniä Danylo Getmantsevia ja Jaroslav Železnjakia vastaan. Lopulta, marraskuun 28. päivän aamuna NABU ja SAP tulivat tutkimaan Jermakin asuntoa. ’Vallankumouskomitean’ jäsenet (Maljuk ja Fjodorov) moderoivat presidentin tapaamista korruptionvastaisten virastojen johtajien kanssa, ja useiden tuntien epäröinnin jälkeen Zelenskyi allekirjoitti asetuksen kansliapäällikön erottamisesta.”[7]

Zelenskyn tilanteen surkeudesta mutta myös sitkeästä yrityksestä vastustaa ”vallankumouskomiteaa” kertoo, että hän ei vieläkään ole nimittänyt uutta kansliapäällikköä, saati uskaltanut erottaa hänet pettänyttä salaisen poliisin johtajaa. ”Komitean” ilmeinen ehdokas Fjodorov ei näytä mitenkään kelpaavan Zelenskylle, mutta hän ei pysty löytämään tai sopimaan itselleen hyväksyttävämpääkään.

Samalla herää kysymys armeijan suhtautumisesta tapahtumiin. Asevoimien komentaja, Zelenskyn suosikkikenraali Aleksandr Syrsky lienee presidentille uskollinen, mutta kenties myöskään hyvää vaihtoehtoa ei ole. Taustaltaan venäjänvenäläisenä neuvostoupseerina ja kuivana esiintyjänä Syrsky herättää vain vähän innostusta, eivätkä hänen komentajakaudellaan tapahtuneet, sinänsä järkevät mutta masentavat, hitaat perääntymiset ole voineet vaikuttaa ainakaan kovin myönteisesti hänen maineeseensa. Hänen ympärilleen asemoituneet ukrainalaiset neuvostoupseerit kuuluvat samaan ryhmään. Heidät ”komitea” epäilemättä haluaisi panna vaihtoon nuorempien hyväksi, mistä kertoo myös Ukrajinska Pravdan lähes avoin syytös, että Syrski valehtelee rintamatilanteesta etenkin Pokrovsk–Myrnogradin tilanteen osalta [8].

Mutta sotilaille ei SBU ole mikään auktoriteetti. Neuvostoperinteen mukaisesti myös Ukrainassa hieman halveksuttu (mutta toki pelätty) sisäinen turvallisuuspalvelu yritetään pitää mahdollisimman kaukana armeijan asioista. Siksi taustalla nähty ”komiteakaan” tuskin herättää innostusta sotilaissa. Täysin mahdotonta ei ole, että ”vallankumouskomitean” kauhuksi edelleen aktiivisen Jermakin onnistuisi mobilisoida Kiovaan joitain vain hänelle ja presidentille uskollisia joukkoja, joiden turvin voisi yrittää uhmata Maljukia ja SBU:ta, jonka raskaasti aseistetuista erikoisosastoista ainakin osa on rintamalla kaukana Kiovasta[9].

Erityinen kysymysmerkki on GUR’in johtaja Budanov, joka selvästi ei ole halunnut liittyä ”komiteaan” – vaikka häntä tuskin voidaan nähdä Zelenskyn luottohenkilönäkään. Budanovin ”erikoisnäytös” tapahtui rauhanneuvotteluissa Abu Dhabissa. Siellä hän julkisesti omalla nimellään neuvotteli venäläiskollegoidensa kanssa, jotka ovat halunneet pysyä anonyymeinä. Budanov kehui neuvotteluja erinomaisiksi ja hän haluaa profiloida itsensä vuosina 2014–2015 kaksi kertaa haavoittuneeksi sotasankariksi, joka pystyy rauhaan.

Trumpin tiimi ehkä laski väärin pyrkimyksissään ”vapautua” omapäisestä Jermakista ja sitä kautta ”vahvasta” Zelenskystä. ”Komitean” ensimmäiset ’virkatoimet’ ovat nimittäin olleet sotaa ja konfliktia Venäjän kanssa eskaloivia eikä päinvastoin. Hyökkäys afrikkalaislippujen alla purjehtineita kuljetuslaivoja vastaan Turkin talousvyöhykkeellä oli ennakkotapaus. Se toki huonontaa suhteita Turkkiin, johon hyvät suhteet ovat erittäin tärkeitä. Ukrainan radan päätös kieltää erityisesti venäjänkielen käyttö kaikissa virallisissa yhteyksissä lienee myös lähinnä provokaatio rauhanneuvotteluja kohtaan. Niissähän Venäjä on vaatinut venäjää toiseksi valtionkieleksi saaden Yhdysvaltain hyväksynnän, että kielikysymys hoidettaisiin EU-standardien mukaan. Zelensky neuvotteluissaan amerikkalaisten kanssa ei ole näyttänyt merkkejä myönnytyksistä.

Vielä kysymyksenä on, selvittäisivätkö Trumpin vaatimat vaalit Ukrainassa tilannetta. Toteutuessaan ainakin jonkin verran, ellei tuloksena olisi syytöksiä vaalivilpistä yhdistyneenä kehotuksiin olla tunnustamatta vaalitulosta.

Todennäköinen tulos vaaleista olisi laitojen vahvistuminen. Radan vaaleissa nykyinen presidentin puolue ”kansan palvelija” epäilemättä romahtaisi ja sen tilalle astuisi maan länsi- ja keskiosissa jyrkemmin venäläisvastaisia ja enemmän rauhankriittisiä puolueita. Idässä voittoon pääsisivät todennäköisesti ehostetut ja pukua vaihtaneet, ainakin latentisti venäläismielisiksi katsottavat ryhmittymät. Presidentinvaalien todennäköinen voittaja olisi kenraali Zalužny, joka ei missään tapauksessa ole Trump-mielinen. Ratkaisevaa läpimurtoa vaalit tuskin voisivat tuoda rauhanmahdollisuuksille.

Trumpin viitoittama tie rauhaan vaatii välietappina Euroopan unionin maiden myötävaikutusta, ennen kuin Kiovasta voidaan saada toteutuskelpoinen kyllä-vastaus. Näin siis Trump tarvitsisi läntisen sotaopposition alistamista, ennen kuin pystyisi kontrolloimaan Ukrainaa tarpeeksi. Ensimmäinen merkittävä saavutus tässä mielessä on tätä kirjoitusta 19.12 päätettäessä saapunut uutinen, että EU:n valtionpäämiehet eivät Saksan liittokansleri Merzin kovasta painostuksesta huolimatta pystyneet sopimaan Venäjän eurooppalaisen valtionvarannon de facto takavarikoinnista Ukrainan sotarahoituksen hyväksi. Trump oli ryhtynyt asiassa vain hyvin myöhään ja tyylinsä vastaisesti erittäin diplomaattisesti vastatoimiin, jotka lopulta kuitenkin osoittautuivat juuri ja juuri riittäviksi.

Silti, mikäli Trump pysyy kiinni rauhanhankkeessa ja pystyy sopimaan Venäjän kanssa, tulee konflikti Yhdysvaltain virallisen linjan sekä sen trumpinvastaisen opposition tukeman Länsi-Euroopan välillä kiristymään kompromissin käydessä yhä vaikeammaksi. Ja todennäköisesti kiristymään niin, että lopuksi jommankumman täytyy voittaa ja toisen hävitä. 

[1] Avoimen ja realistisen kokonaisarvion ohjelmasta tarjoaa Puolan idäntutkimuskeskus OSW: https://www.osw.waw.pl/en/publikacje/analyses/2025-12-08/new-us-national-security-strategy-a-manifesto-a-sovereign-america-a .

[2] ”Ein grosser Bluff”, Der Spiegel 6.12.2025: https://www.spiegel.de/ausland/venezuela-kommt-es-zum-krieg-mit-den-usa-ein-grosser-bluff-a-a465889b-c61f-4627-8175-1112e5298cab .

[3] https://www.eurointegration.com.ua/news/2025/12/11/7226896/ .

[4] Avoimen aktiivisen roolin Jermakin kaatamisessa otti Trumpin ja nimenomaan Vancen läheinen avustaja Steve Cortes monilla suoraan Ukrainan sisäisiin asioihin määräilevästi suhtautuvilla artikkeleilla ”Ukrajinska Pravdassa”, esim. https://www.pravda.com.ua/eng/columns/2025/11/17/8007694/ . Kuitenkin NABU itse on arvioitava ei trumpistien vaan neoconien liittolaiseksi kuten myös pääosa angloamerikkalaisten tahojen ukrainalaisia liittolaisia.

[5] Ks. ”Politika i vijna. Real’nist proti očikuvannja” [Politiikka ja sota. Realiteetti vastaan odotukset], Liga.net 29.11.2025: https://www.liga.net/politics/opinion/politika-i-voina-realnost-protiv-ozhidanii. Tässä heti Jermakin kaatumisen jälkeen julkaistussa artikkelissaan Zalužny linjaa selkeästi, että mitään pysyvää rauhaa Ukrainan ja Venäjän välille ei voi koskaan tulla, vaan jompikumpi valtakunta tulee tuhoutumaan. Väliaikaista rauhaa pitää hän periaatteessa mahdollisena mutta ei lyhyellä tähtäimellä.

[6] Sotilaallisen johtamisen ukrainalainen asiantuntija ja Zelenskyn hallituksen entinen neuvonantaja, majuri Viktor Andrusiv näki huolimatta vastenmielisyydestään Jermakia kohtaan NABUn iskun häntä vastaan koko Ukrainan hallinnollista järjestelmää uhkaavana katastrofina nimittäen blogikirjoituksensa 28.11.2025 lakonisesti ”1917”. https://t.me/victor_andrusiv .

[7] https://www.pravda.com.ua/articles/2025/12/08/8010812/ .

[8] https://www.pravda.com.ua/rus/news/2025/12/10/8011187/ . Syrskyn kehotuksilla ’olla tukematta Venäjän valhepropagandaa’ ryydittämä väite, että mistään Ukrainan joukkojen saarrosta Pokrovskin kaksoiskaupunki Myrnogradissa ei olisi kyse, kumotaan tässä armottomasti viittauksilla itse Syrskyn lausuntoihin.

[9] https://www.pravda.com.ua/rus/articles/2025/12/16/8011985/ on nähtävä uhkavaatimukseksi Zelenskylle lopettaa yhteydenpito Jermakin kanssa.