Risto Volanen 4.6.2023

Henry Kissingerin ulkopolitiikan teoria

Läntiset ja muutkin mediat tulvivat Henry Kissingerin elämänkertoja ja haastatteluja, kun hän täytti 100 vuotta 27. toukokuuta. Yksi laajimmista ja parhaiten tehdyistä oli The Economist lehdessä, jossa hän pohti sekä ajankohtaisia asioita että pitkän valtiomiesuransa johtopäätöksiä.

Artikkelin lopussa Kissinger sanoo olevan ”mahdollista rakentaa maailmanjärjestys, johon Eurooppa, Kiina ja Intia voivat liittyä, ja se on jo melkoinen siivu ihmiskunnasta”. Hän jatkaa sen olevan tämän päivän suurvaltojen johtajien tehtävä. ”Immanuel Kant sanoo rauhan voivan seurata joko ihmisen järjestä tai jostakin suuresta onnettomuudesta. Hän ajatteli sen toteutuvan järjen avulla, mutta hän ei voinut taata sitä. Se on enemmän tai vähemmän, mitä ajattelen.”

Immanuel Kant on mainittu aikaisemminkin Kissingerin teksteissä kuten hänen vuoden 2011 Kiina-teoksensa lopussa: ”Esseessään Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795) filosofi Immanuel Kant argumentoi, että pysyvä rauha tulee lopulta maailmaan toisella näistä tavoista: ihmisen käsityskyvyn tai niin suurten katastrofien etteivät ne jätä ihmiskunnalle muuta vaihtoehtoa. Me olemme nyt sellaisessa saumakohdassa.”

Kantia ei kuitenkaan ole paljoa liitetty Kissingeriin, mutta tilanne alkoi muuttua vuonna 2021. Silloin julkaistiin enimmäistä kertaa hänen pro gradua vastaava Harvardin opinnäytteensä Historian merkitys vuodelta 1950. Matkan varrella Kissinger on kommentoinut sitä leppoisan devalvoivasti, mutta julkaisemisen jälkeen siitä on etsitty näkökulmaa hänen ajatteluunsa ja elämäntyöhönsä. Myös syntymäpäivähaastattelut antavat siihen lisää ainesta.

Mutta vaikka Kissinger itse on julkaissut runsaat 20 teosta ja hänestä on kirjoitettu useita elämänkertoja, hänen ulkopolitiikan teoriastaan ei ole saatavilla tieteenteoreettisesti kestävää tutkimusta. Seuraavakaan ei pyri siihen, mutta kyllä sellaisen ääriviivojen pohdintaan. Yksi niistä on nuoruus ennen ensimmäisiä tutkimuksia.

Heinz Alfred Kissinger syntyi Baijerin Fürthissä 27. toukokuuta 1923 juutalaiseen Louis ja Paula Kissingerin perheeseen. Isä oli arvostettu saksalaisisänmaallinen, Bildung-henkinen opettaja, ja äiti omaa sukua Stern oli varakkaasta kauppiasperheestä. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta vuonna 1935 natsit kielsivät juutalaisilta pääsyn julkisiin kouluihin, ja elokuussa 1938 perhe pakeni viime tingassa Yhdysvaltoihin. Siellä Henry liittyi armeijaan tammikuussa 1943, ja hän osallistui sotaan maavoimien tiedustelussa. Käytännössä se merkitsi ensin taisteluja sekä keskitysleirien porttien avaamisia ja sen jälkeen natsien etsimistä sekä lähes vuotta Bensheimin kaupungin miehityshallinnon johdossa.

Yhdysvalloissa säädettiin sodasta palaaville opintotukijärjestelmä, ja lahjakas nuorukainen pääsi sen turvin opiskelemaan Harvardin yliopistoon. Siellä hänen ”seniori teesinsä” eli pro gradua vastaava opinnäyte valmistui vuonna 1950, väitöskirja 1954 ja läpimurtoteos 1957.

Historian merkitys 1950

Kissingerin vuoden 1950 opinnäyte Historian merkitys, pohdintoja Spengleristä, Toynbeestä ja Kantista (The Meaning of History, Reflections on Spengler, Toynbee and Kant) ei myötäillyt Yhdysvaltojen tuolloista akateemista valtavirtaa, jossa olivat nousussa loogisen positivismin tiedeusko, behaviorismi ja uusliberaali universalismi. Sitä olivat osaltaan vahvistaneet myös sadat amerikkalaisiin yliopistoihin Euroopasta natseja paenneet ajan johtavat hahmot alkaen filosofien Wienin piiristä ja ulottuen arkkitehtien Bauhausiin.

Kissingerin ei tarvinnut todistella etäisyyttä Euroopan katastrofin aiheuttaneisiin aatteisiin samaistumalla amerikkalaiseen ajan henkeen. Useiden presidenttien neuvonantaja ja Harvardin oppilaiden akateeminen ohjaaja William Y. Elliott antoi hänelle heti alkuunsa melko mahdottoman tehtävän kirjoittaa vertaileva essee Immanuel Kantin teoksista, ja selvittyään siitä hän alkoi kiinnostaa professoreita.

Kissingerillä oli kuitenkin valmiina oma tutkimusongelma vapauden ja välttämättömyyden suhteesta, ilmeisenä taustana kysymys mahdollisuudesta välttää tapahtuessaan väistämättömältä näyttäneet natsi- ja sota-ajan kokemukset. Hän aloitti pro gradunsa tutkimalla, miten ajan tieteenfilosofian valtavirta vastaa kysymykseen vapaudesta ja välttämättömyydestä. Se tiivistyi kysymykseksi, miten väittämästä todennetaan sen merkitys eli onko se totta. Vastoin loogista positivismia hän torjui tieteellisen todentamisen (verifikaation) olevan lauseen merkityksen tai merkityksettömyyden ainoana kriteeri.

Kissingerin mukaan historiassa toimivien ihmisten maailmassa empiirinen todentaminen ei kata kaikkia merkityksellisiä käsitteitä ja väittämiä. Elävässä historiassa toimivalle ”sanojen ja lauseiden merkityksessä tulee esiin niiden metafyysinen yhteys” (Thus, meaning represents the emanation of a methaphysical context).

Kissingerin mukaan historiassaan toimivien ihmisten käsitys historiasta antaa väistämättä merkitystä heidän käsitteilleen ja toiminnalleen. Vastaus historian merkitykseen taas ”… sisältyy eri ajattelijoiden vastauksiin ihmisen vapauden ja välttämättömyyden suhteesta, heidän kykyynsä käsitellä pelkän järjen tavoittamattomissa olevat syvyydet…. Siksi historian filosofiaa ei voi erottaa metafysiikasta…”

Loogisen positivismin kieltämisen jälkeen Kissingerin Historian merkitys tutkii vapauden ja välttämättömyyden suhdetta Oswald Spenglerin, Arnold J. Toynbeen ja Immanuel Kantin historianfilosofioissa.

Oswald Spenglerin vuosina 1918–1922 ilmestyneen Länsimaiden perikadon (Der Untergang des Abendlandes) mukaan ihmiskunta muodostaa erilaisia kulttuureita, joiden historia noudattaa elävän organismin elinkaarta synnystä kuihtumiseen. Kulttuureilla on syvärakenteinaan omat niille suuntaa antavat myytit kuten antiikilla apolloninen ja länsimailla faustinen, eivätkä ne voi ainakaan täysin ymmärtää toisiaan.

Spenglerin analyysistä Kissinger hyväksyy sivilisaatioiden erilaisuuden ja elinkaarien merkityksen, mutta hän päätyy erilaiseen johtopäätökseen: ”Vaikka Spenglerin oivallukset ovat haastavia ja ennakoinnit ehkä oikeita, ne eivät kerro riittävästi historian merkityksestä”. Kun hänen ongelmansa oli vapauden ja välttämättömyyden välinen suhde, välttämättä jokaisen sivilisaation loppumiseen päätyvä käsitys historiasta ei ollut ratkaisu.

Kissingeriä arvosteltiin myöhemmin siitä, että hän antoi Länsimaiden perikadon esimiehensä presidentti Nixonin luettavaksi. Kissinger vastasi, ettei hän markkinoinut lännen tappiota vaan ajatusta, että jokaisessa sivilisaatioissa kaikki osat kietoutuvat yhteen, ja vastaavasti sitä puolustavan politiikankin on muodostettava toisiaan tukevien osien kokonaisuus.

Arnold J. Toynbeen kymmenosaisen Tutkielma historiasta (A Study of History) -teoksen julkaiseminen oli Kissingerin pro gradun aikana vielä puolivälissä, mutta sen ensimmäisten osien perusteella idea oli jo selvä. Toynbee tutki eri sivilisaatioita ja havaitsi niiden kehittyvän askel askeleelta vastauksina eteen nouseviin uusiin ongelmiin luovan vähemmistönsä johdolla. Kehitys pysähtyy tai jopa kääntyy taantumiseen, kun kyky vastata uusiin haasteisiin ehtyy.

Toynbeen mukaan perusteiltaan kristillisellä läntisellä sivilisaatiolla on kuitenkin sisäänrakennettu kyky uusiutua ja selvitä, mutta sekään ei vakuuttanut Kissingeriä. Myös Toynbeen lopputulokseen sidottu käsitys historiasta on Kissingerin mielestä determinismiin perustuvana ”empiirisen metodin pakottamista teologiseen perustaan” – siis vapauden kieltämistä. Kissingerin Toynbeen käsittelyssä voi tunnistaa valistuksen ajan historioitsijan Edward Gibbonin tapaisen aukon länsimaisen sivilisaation vanhan Rooman ja vuoden 1648 Westfalenin rauhan välisen ajan tarkastelussa.

Kissinger yhtyi Spenglerin ja Toynbeen ajatukseen ihmiskunnan sivilisaatioiden erilaisuuksista, mutta ei heidän ennalta määrättyyn länsimaisen sivilisaation päätymiseen joko tuhoon tai selviämiseen. Hänen kysymyksensä oli ihmisen kyky tai kyvyttömyys nousta ulkoisen välttämättömyyden yläpuolelle ja ohjata sitä. Siihen Kissinger etsii ja osin löytää apua Immanuel Kantilta.

Kissinger sanoo tutkielmassaan, että ”Historian analyysissä on kaksi tasoa: empiirinen taso, joka luokittelee historian aineistoa sellaisena kuin se näyttäytyy havaittavana ja pakotettuna toistuvaan rakenteeseen, ja eettinen taso, joka näkee historian avaimena toimintaan. Kaikessa läsnä olevan välttämättömyyden oppi esittää ulkopuolisen käsityksen historiasta eli sellaisen henkilön, joka ei ole kokenut itse tietyn tapahtuman toteuttamista. Mikään väistämättömyyden kokemus ei kuitenkaan voi vapauttaa yksilöä antamasta omaa merkitystä hänen omalle olemassaololleen. Välttämättömyys kuvaa menneisyyttä, vapaus hallitsee tulevaisuutta. Tavoitteet paljastavat toteutettavat tehtävät ja ovat ilmaisu ihmisen sielusta, eivätkä ne ole pelkkiä historiallisten tapahtumien irrallisia laatusanoja.”

Kissingerin mukaan Immanuel Kantilla on ratkaisu yhdistää välttämättömyyden ja vapauden tasot. Kantin mukaan ihmismieli kohtaa ulkoisen maailman vain omien järjen määreidensä kautta tavoittamatta mitä se on todella tai itsessään (an sich), ja sama ihmismieli kohtaa itsensä järjen vapautena, mikä tekee hänelle näin mahdolliseksi ”tavoitteellisen moraalin ennalta määrätyn kausalismin maailmassa”. Se taas antaa ihmiselle kyvyn nousta ulkoisen ympäristönsä ennalta määrätyn kausalismin yläpuolelle sitä muuttamaan.

Kissinger jatkaa: ”Tämä ihmisen transsendentaalinen (aistihavainnot ylittävä) kokemus tekee hänelle itselleen mahdolliseksi antaa (toiminnan) säännöille yleispätevyys. Kategorinen imperatiivi (toimia säännöin, joita haluaa muidenkin seuraavan, RV) ei ole sääntö tavanomaisessa mielessä vaan toiminnan ohje, jonka vapauden kokemus asettaa (postulated by the experience of freedom). Kantin historian filosofia ”tulee tästä yliaistillisesta kokemuksesta ja on rinnakkainen tavoitteiden valtakunnalle, jossa ihminen on sekä subjekti että lainsäätäjä…” Sen Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden) esseen muotoilu kuuluu: ”Pyrkikää ensin puhtaan käytännöllisen järjen valtakuntaan ja sen oikeudenmukaisuuteen, niin teidän tavoitteenne (ikuisen rauhan hyvinvointi) tulee itsestään." (Trachtet allererst nach dem Reiche der reinen praktischen Vernunft und nach seiner Gerechtigkeit, so wird euch euer Zweck (die Wohlthat des ewigen Friedens) von selbst zufallen.) Siinä on siis jotakin muutenkin tuttua (Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, ja niin kaikki nämä teille annetaan, Matt.6:33).

Kissinger sanoo Historian merkityksen esipuheessa, ettei sen ajattelu ole toteutunut suoraviivaisesti, ”vaikka sillä on ollut syvä vaikutus”. Silti tai siksi on mielenkiintoista, miten lähellä hän keväällä 2023 on 73 vuotta sitten valmistunutta tutkimustaan: ”Immanuel Kant sanoi, että rauha toteutuisi inhimillisen järjen tai jonkun katastrofin kautta. Hän ajatteli, että se toteutuisi järjen avulla, mutta hän ei voinut taata sitä. Se on enemmän tai vähemmän, mitä itse ajattelen.”

Kissinger jatkaa, että Kantin välttämättömien tosiasioiden ja vapaan etiikan välille tekemä ero sekä vapauden ensisijaisuus saivat hänet suuntautumaan vapauden alueen turvaamiseen politiikassa. ”Tämä pyrkimys on tähän päivään asti läsnä kaikissa kirjoituksissani ja sen soveltaminen on vaatimus valtiomiehille kaikkina aikoina…. On oleellista ymmärtää maailman reaaliset haasteet, mutta niitä ei voi hallita muuten kuin perustana kokonaistavoite, joka on olemukseltaan filosofinen.”

Tämä tiivistää Kissingerin ajatuksen välttämättömyyden ylittävän vapauden mahdollisuudesta myös useiden valtioiden ja sivilisaatioiden maailmassa. Kun eri sivilisaatioiden valtiomiehet ovat järkeään käyttäen vuorovaikutuksessa keskenään, he päätyvät rauhaa turvaavaan maailmanjärjestykseen.

Olettamus Immanuel Kantin filosofian järjen samanlaisuudesta kaikissa sivilisaatioissa on kuitenkin ollut ongelma myös Kissingerille valtiomiehenä. Samaa voi sanoa Kantin filosofian olettamuksesta, että eettinen käytännöllinen järki on ihmiselle luonnon lahja ilman hänen sivistyshistoriaansa.

Läntisen sivistyshistorian Kantin rauhaan tähtäävän kategorisen imperatiivin laajentaminen muihinkin sivilisaatioihin olettaa niiden toimivan saman Kantin rationalismin pohjalta. Ja vaikka itse puhdas järki toimisi kaikilla ihmisillä samalla tavalla, Kissinger itsekin argumentoi, että historiassa toimivien ihmisten järjen lisäksi ”sanojen ja lauseiden merkityksessä tulee esiin niiden metafyysinen yhteys” – joka eri sivilisaatioissa on erilainen. Kissinger on useissa kirjoituksissaan tunnistanut tämän ongelman tai jopa ristiriidan, ja hän on myös joutunut toteamaan sen käytännössä.

Oma kysymyksensä on, mistä perimmiltään muodostuvat ihmismielen vapaan järjen ulkopuolinen reaalimaailma ja sen kausaaliset välttämättömyydet, jotka vapaan järjen tulisi ylittää ja hallita, vaikka niistä sellaisenaan (an sich) ei Kantin mukaan voi saada täyttä tietoa. Kissingerin ensimäistä The Meaning of History opinnäytettä seurannut vuoden 1954 väitöskirja pohtii tätä kysymystä.

Jälleenrakennettu maailma 1954

Kissinger sai vuonna 1954 valmiiksi väitöskirjansa Napoleonin sotien loppuvaiheen ja Wienin kongressin ajasta otsikkona Jälleenrakennettu maailma: Metternich, Castlereagh ja rauhan ongelmat 1812–1822 (A World Restored: Metternich, Castlereagh and the Problems of Peace 1812–1822). Se on yhä paras johdanto hänen historiallisen realismin ulkopoliittiseen ajatteluunsa, joka poikkeaa Yhdysvaltojen universaalin liberalismin, puhtaan realismin ja vetäytymisen valtavirroista.

Pian toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Kissingerin väitöskirja pohti sekä edellisen että tulevan vuosisadan suurta kysymystä: miten suuren sodan jälkeen oli ja on mahdollista rakentaa rauhan turvaava järjestys?

Kissinger sanoo laittaneensa sivuun aikaisemmat tutkimukset vuoden 1815 Wienin kongressista ja keskittyneensä vuosien 1812–1822 keskeisten päättäjien eli Itävallan ulkoministeri Metternichin ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin ajatteluun käyttäen heidän alkuperäisiä dokumenttejaan – siis näiden vapaasti toimineiden valtiomiesten toimintaan ja vuorovaikutukseen ilman tutkijoiden heille myöhemmin antamia kausaalisia tulkintoja tai pakkopaitoja. Niissä hän tunnisti sekä legitimiteetin eli hyväksynnän että tasapainon keskeisyyden: ”Metternich aloitti hankkeensa tarjoamalla rauhaa ja luodakseen moraalisen kehyksen, kun taas Castlereagh edisti alueellista järjestelyä saavuttaakseen fyysisen tasapainon.”

Napoleonin sotien ja 1700-luvun jatkuvien perimyssotien jälkeen Metternich ja Castelereagh olivat Historian merkityksen kirjoittajalle Immanuel Kantin vuonna 1795 ilmestyneen Ikuiseen rauhaan ohjelman toteuttajia – vaikka tuskin sitä itse tulivat ajatelleeksi.

Wienin kongressin tosiasiallinen läpimurto tapahtui helmikuussa 1815, ja sen tulosten viimeistelyä vauhditti 7. maaliskuuta saapunut tieto Napoleonin paosta Elbalta. Wienin kongressin sopimus allekirjoitettiin 9. kesäkuuta, viikko ennen Waterloon taistelua. Sen jälkeen jännitettiin uutista, joka varmisti pitkän rauhan.

Wienin kongressissa Venäjä sai keisarinsa hallinnassa oleviksi puskurivaltioiksi osan Puolasta ja Suomen. Ruotsi sai pitää Norjan sekä yleisestä monarkistisesta legitimiteettiperiaatteesta poiketen kuninkaanaan Bernadotten. Englanti varmisti mantereelle puskurivaltiokseen Hollannin. Suuri voittaja oli Preussi, joka sai osia Puolasta, lähes puolet Saksista, Ruotsin Pommerin, Westfalenin ja laajan kaistan Reinin rantaa sekä Itä-Preussista eli nykyisestä Kaliningradista etelään olevaa Itämeren rantaviivaa lähelle Hannoveria. Saksaan jääneistä pienistä ruhtinaskunnista muodostettiin puskurivaltioita ja yhdessä Preussin kanssa ne muodostivat Saksan valtioliiton.

Itävalta sai Italiasta Lombardian ja Venetsian. Ranskan ja Italian väliseksi puskuriksi tuli rannikon Piedmontin ja Sardinian muodostama valtio, josta sitten koko järjestelmä alkoi purkautua Ranskan tuella Italian vapaussodassa.

Kissinger toteaa, miten Euroopan historiassa valtioiden kanssa olivat aina kilpailleet paavin ja keisarin ”universalismin” muodot, joiden perusteella he olivat vaatineet omalle vallalleen yleispätevyyttä. Westfalenin rauha 1648 oli syrjäyttänyt heidän universalisminsa, ja sen tilalle olivat tulleet suvereenit valtiot ja niiden väliset suhteet. Sen jälkeen diplomatian avulla tai sodan jälkeen saavutetun kestävän rauhan elementtejä ovat olleet tasapaino ja hyväksyttävyys.

Tasapainon kannalta Wienin kongressin päättämä Euroopan järjestys oli suurvaltojen (”riittävien massojen”) ja pienempien puskurivaltioiden (”barrier”) tasapainojärjestelmä, jossa kukaan ei voinut hankkia etuja tai pyrkiä ylivaltaan saamatta vastaansa muiden liittokunnan ja siksi päätymättä toivomiaan hyötyjä suurempiin kustannuksiin.

Kissinger kuitenkin vierastaa ”puhtaan realismin” pelkkää voimatasapainoa. Hän tunnistaa myös ”legitimiteetin” eli kansalaisten hyväksynnän oman valtion johdolle ja siihen perustuvien valtioiden hyväksynnän keskinäiselle järjestykselleen. Tästä syystä Kissingerin ulkopolitiikan teoriaa voi luonnehtia ”historialliseksi realismiksi”.

Kissingerin mukaan kunkin Westfalenin valtion sisällä syntyi kansalaisten hyväksymä käsitys noudatettavasta oikeasta eli lainsäädännöstä ja myös laajemmin kansainvälisestä ympäristöstä: ”Itselleen kukin valtio on oikeuden ilmentymä… sillä jokainen valtio toimii tehokkaasti vain, jos useimmat kansalaiset tottelevat vapaaehtoisesti ja he tottelevat vain siihen rajaan asti, kuin harkitsevat hallitsijoiden vaatimusten olevan oikeudenmukaisia.”

Kissingerin mukaan ”Jokainen kansainvälinen ratkaisu merkitsee prosessia, jossa kansakunta sovittaa käsitystään itsestään muiden käsityksiin.” Kunkin valtion kansainvälisessä ympäristössä olevien valtioiden erilaiset käsitykset oikeasta voidaan sovittaa yhteen diplomatian avulla saatavin sopimuksin, ja jos se ei onnistu, jäljelle jää sota, jossa ratkaisee voima.

Valtio on kansalaistensa käsitys oikeasta, ja rauha on valtioiden kesken diplomatian tai sodan avulla saavutettu voimatasapaino sekä keskinäinen hyväksyntä oikeasta.

Tämä ei kiellä kansainväistä oikeutta, vaan alleviivaa sen perustuvan omasta sisäisestä järjestelmästään käsin toimivien suvereenien valtioiden päättäjien keskenään diplomatiana neuvottelemiin sopimuksiin. Nykyään maapallolla on laaja kansainvälisen oikeuden järjestelmä ja kansainväliset instituutiot kuten YK tai EU, mutta niiden säännöt perustuvat suvereenien valtioiden tekemiin sopimuksiin. Kissingerin ajattelun ytimessä on kansalaisten hyväksynnästä ja siihen perustuvien valtioiden hyväksynnästä irrotettujen abstraktien universalismien kritiikki ja niistä johdettu ideologinen ulkopolitiikka.

Kissinger toteaa, että tasapainon määrittäminen on erittäin vaikeata, ja siinä tapahtuu historian kuluessa traagisia virheitä. Tasapainon voi kuitenkin tunnistaa siitä, että siinä yhdelle valtiolle tai valtaryhmälle on itselleen riski ”yrittää pakottaa tahtonsa muille”. Toisin sanoen, jos joku tasapainossa mukana oleva osapuoli yrittää etuilla muiden kustannuksella, se saa vastaansa vastareaktioiden ketjun, josta se itsekin kärsii. Jos voimasuhteet tai hyväksyntä muuttuvat, se aiheuttaa haasteen vakaalle rauhalle. Siksi tarvitaan diplomatiaa ja sen käyttämiä yhdessä sovittuja sääntöjä eli kansainvälistä oikeutta. Jos siinä ei onnistuta, toisena vaihtoehtona on siis sota.

Historiallisen realismin Henry Kissinger katsoo kansainvälistä politiikkaa suurvaltarealismin kannalta. Hän lähtee siitä, että tietyn alueen vakaan rauhan säilyttää ja horjuttaa siellä vaikuttavat läsnä olevat tai siihen etäämmältä vaikuttavat suurvallat. Itse asiassa myös J.V. Snellmanin pienvaltiorealismi perustuu Kissingeriä kauempaa, koko ihmisen sivistyshistoriasta argumentoituun valtioon kansalaistensa oikeuskäsityksen ilmentäjänä ja siitä seuraavaan maailmaan, jossa muutkin valtiot määrittävät itsestään käsin käsityksensä oikeasta.

Kissingerin vuoden 1950 Historian merkityksessä jäi auki, mistä Kantin mukaan perimältään tuntemattomaksi jäävät valtion ulkoisen ympäristön välttämättömyydet muodostuvat. Kissingerin Jälleenrakennetun maailman ja Snellmanin Valtio-opin mukaan kunkin valtion ympäristössä myös muut valtiot ovat oma käsityksensä oikeasta, jonka kanssa ne muodostavat voimatasapainoon ja hyväksyntään perustuvan vakaan rauhan – diplomatialla tai sen epäonnistuessa sotimalla.

Kissingerin mukaan "Vakaus ei siis ole tavallisesti seurannut rauhanpyrkimyksistä vaan yleisesti hyväksytystä legitimaatiosta…. Se pitää sisällään kaikkien suurempien valtojen hyväksymistä kansainvälisen järjestyksen kehikolle, ainakin siihen asti, ettei mikään valtio ole niin tyytymätön kuin Saksa Versaillesin sopimuksen jälkeen, niin että se ilmaisee halunsa vallankumoukselliseen ulkopolitiikkaan."

Vastaavasti Kissingerin keskeinen selitys Napoleonin sotien jälkeiseen pitkään suhteellisen vakauden kauteen on se, ettei Wienin kongressissa pyritty rankaisemaan Ranskaa, vaan se otettiin arvostetuksi osaksi Euroopan uutta tasapainojärjestelmää.

Kissingerin mukaan vakautta vaarantavat "profeetat", jotka katsovat edustavansa universaalia eli ainoata oikeata järjestystä. Toinen vakauden vaarantajien ryhmä ovat "vallankumoukselliset" kuten Napoleon, joille turvallisuus voi toteutua vain täydellisenä hegemoniana ja siksi kaikkien muiden turvattomuutena. Kaikki turvallisuus on suhteellista. Yhden absoluuttinen turvallisuus on toisen absoluuttista turvattomuutta.

Kissingerin Jälleenrakennetussa maailmassa neljä vuotta aikaisemman Historian merkityksen Kantin historianfilosofiaa toteuttava ”valtiomies” saa uusia tehtäviä. Hän käyttää käytännöllistä järkeään, joka ei kuitenkaan toteuta abstraktia universaalia järkeä, vaan hänen universaalisti järkevä tehtävänsä on yhdistää oman valtionsa sisältä tuleva käsitys oikeasta ja sen hyväksyntä muiden valtioiden sisältä tulevaan käsitykseen oikeasta ja sen hyväksyntään.

Kun oman valtion sisältä tuleva hyväksyntä ei voi koskaan täysin toteutua kaikkien muidenkin valtioiden yhteisenä hyväksyntänä, seurauksena on usein pettynyt oma kansa. Valtiomiehen elämä on siksi usein lopulta traaginen – kuten Eurooppaan pitkäaikaisen rauhan neuvotelleen ja itsemurhaan päätyneen Englannin ulkoministeri Castlereaghin.

Kissingerin mukaan rankaiseva rauha haluaa murskata vihollisen niin, että se on jatkossa kyvytön taistelemaan – eikä se koskaan lopulta kestä. Sen vastakohta on toimia voitetun vihollisen kanssa niin, ettei se enää halua taistella. Rankaiseva rauha tekee lopulta mahdottomaksi hyväksyntään perustuvan rauhan ja vakauden.

Valtiomiehen tehtävä ei ole rangaista vaan rakentaa rauhaa. Waterloon jälkeen Castlereagh vastasi rankaisevaa rauhaa tai kostoa vaativalle omalle hallitukselleen ja Preussille: "Teidän vaatimuksenne Ranskalle asetettavista strategisista rajoitteista menee liian pitkälle. Todellinen puolustus ja turvallisuus tulee takuusta, joka tulee siitä tosiasiasta, että he eivät voi koskea sinuun julistamatta sotaa kaikille, jotka haluavat säilyttää asiat nykyisellään." Castlereaghin mukaan "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleita vaan palauttaa maailma, joka kunnioittaa rauhallisia tapoja."

Kissingerin mukaan kansainvälisen järjestelmän vakaus perustuu itsehillintään, erilaisten hyväksyntää koskevien käsitysten luovaan eli niitä keskenään sovittelevaan yhteensovittamiseen. Jos valtion ulkopolitiikka ei siedä muiden erilaisuutta tai turvallisuutta, valtioiden suhteet tulevat perustumaan voimaan – jo pelkästään siitä syystä, että sen johto ei saa kotimaassa hyväksyntää kansainväliselle sopimiselle. Vaatimus absoluuttisesta turvallisuudesta johtaa pysyvään vallankumoukseen kansainvälisissä suhteissa.

Yleisemmin Kissinger tiivistää: "Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus.” Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. ”Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."

Wienin kongressissa kaikilla osapuolilla oli yhteinen käsitys valtioiden sisäisestä ja siksi myös ulkoisesta legitimiteetistä, joka sovittiin jälleen perustuvaksi Ranskan vallankumousta edeltäneiden kuningashuoneiden paluuseen valtaan. Kongressiin liittyi myös suurvaltojen suunnitelma pitää säännöllisesti konferensseja eteen nousevien uusien ongelmien ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Ne päättyivät varsin pian, mutta itse kongressin järjestelemän koossa pysyminen ensimmäiseen maailmansotaan asti osoittaa sen perusteiden vahvuuden 1800-luvun aikana. Ne alkoivat muuttua voimasuhteiden osalta Saksan yhdistyessä vuonna 1871 ja hyväksyttävyyden osalta demokratian alkaessa nousta syrjäyttämään Wienin kongressin monarkistista hyväksyttävyyttä – mistä yhdessä alkoi tie kohti ensimmäistä maailmansotaa.

Henry Kissingerin politiikka on vuosikymmeniä tähdännyt enemmän tai vähemmän Euroopan 1800-luvun järjestelmän globaaliin toteuttamiseen. Sen ongelman ydintä on, että Wienin kongressin hyväksyttävyyden ja tasapainon järjestelmä neuvoteltiin ja toteutettiin yhden sivilisaation puitteissa, jota yhdisti saman poliittisen ja sivistyshistorian luoma käsitys historiasta. Venäjän Aleksanteri I:lläkin oli riittävästi siihen liittyvää mielenlaatua, ja loput korvasi hänen saamansa geopoliittiset edut.

Kissingerin ulkopolitiikan teorian ja sitä toteuttavan politiikan ongelma on nyt, missä määrin maapallon muilla sivilisaatioilla on sama puhtaan rationaalisuuden ja eettisen rationaalisuuden käsite, joiden varassa sivilisaatioiden vuorovaikutuksena syntyisi yhteinen käsitys kestävästä rauhasta. Kissinger kohtasi sekä tunnisti varsin pian väitöskirjansa jälkeen tämän eri sivilisaatioiden erilaisen rationaalisuuden ja historiankäsityksen aiheuttaman ongelman – ja se johti hänet valtiomiesuralle.

Ydinaseet 1957, Diplomatia 1994, Kiina 2011

Kissingerin poliittinen läpimurtoteos oli vuonna 1957 julkaistu Ydinaseet ja ulkopolitiikka (Nuclear Weapons and Foreign Policy). Yhdysvallat oli saavuttanut ydinaseylivoiman toisen maailmansodan lopulla. Heti sen jälkeen maan sotilaallinen doktriini rakennettiin ”massiivisen iskun” varaan, jolla ajateltiin pitää Neuvostoliitto aloillaan. Mutta tilanne muuttui, kun Neuvostoliitto teki ensimmäisen ydinkokeensa jo elokuussa 1949.

Yhdysvallat huomasi olevansa tilanteessa, jossa se nojasi ydinaseisiin, mutta Neuvostoliitto pyrki etenemään kaikkialla vallankumouksien ja pienempien sotien avulla. Harvardin nuori tutkija pohti, miten estää Neuvostoliiton eteneminen joutumatta kummankin osapuolen tuhoavaan ydinsotaan. Ja miten estää Neuvostoliittoa käyttämästä tilannetta hyväkseen, kun Yhdysvallat ei voi vastata sotilaallisesti toisen ydinasevallan epäsymmetrisiin menetelmiin.

Ydinasteet ja ulkopolitiikka -kirja analysoi 1950-luvulla syntyneen tilanteen, Neuvostoliiton ulkopolitiikan sekä ydinasesodan ja myös ydinasevaltioiden rajoitetun sodan mahdottomuuden. Kissingerin tutkimuksen mukaan ”On avautunut täyden rauhan ja totaalisen sodan väliin aukko, jossa Neuvostoliitto voi operoida ilman rangaistusta.”

Kissinger jatkoi, että ”mammutin ja dinosauruksen kohtalot varoittavat, ettei raaka voima tarjoa välineitä henkiin jäämisen taistelussa.” Yhdysvaltojen oli siis kehitettävä strategia, joka vältti sodan Neuvostoliiton kanssa mutta pystyi vastaamaan sen kaikkiin haasteisiin. Samalla vastaan tuli Historian merkityksen rationaalin toimijan ongelma. ”On ymmärrettävä Neuvostoliiton toiminnan malli ja oltava tekemättä virhettä olettaa Neuvostoliiton johtajien käyttäytymisen perustuvan meidän rationaalisuuden standardeihin.” Heidän käyttäytymisensä muutos on saatava aikaan toimenpiteillä, jotka vastaavat heidän rationaalisuuttaan eikä meidän. ”Kun sotaan ei voida mennä, meidän on käsitettävä, että henkiin jääminen voidaan ratkaista vain ihmisten mielissä.”

Perusratkaisu oli toimenpidekokonaisuus pitää huolta oman ydinasepelotteen mahdollisuudesta vastustajalle tuhoisaan ”toiseen iskuun”, välttää jännityksen nousu ydinsodan partaalle ja vakauttaa eli liennyttää se siedettävälle tasolle. Samaan kokonaisuuteen kuului kamppailla Neuvostoliittoa vastaan kaikin mahdollisin keinoin ydinsotaa alemmalla tasolla ennakoiden sen sortuvan ennemmin tai myöhemmin sisäiseen mahdottomuuteensa, kuten George Kennan oli sanonut. Mutta sitä ennen oli pärjättävä kylmässä sodassa, joka oli kuuma kaikessa muussa paitsi suurvaltojen keskinäisessä sodassa.

Epäilemättä Hal Brandsin teos Hämärän ajan kamppailu: Mitä kylmä sota opettaa meille tämän päivän suurvaltakilpailusta (The Twilight Struggle: What the Cold War Teaches Us about Great-Power Rivalry Today) on yksi parhaista teoksista tuon ajan kiihkeästä kamppailusta kaikessa muussa paitsi suurvaltojen välisessä sodassa.

Kissingerin Ydinasteet ja ulkopolitiikka teki hänestä nopeasti arvostetun yli puoluerajojen, ja vuonna 1968 tuleva presidentti Richard Nixon kutsui Kissingerin turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajakseen tuntematta häntä henkilökohtaisesti. Sitä seurasi vuoteen 1977 jatkunut menestys ulkoministerinä.

Jotakin meni kuitenkin vikaan. On vaikea sanoa, mitä Historian merkityksen kirjoittaja ajatteli Neuvostoliiton johtajien rationaalisuuden samankaltaisuudesta amerikkalaisten kanssa neuvotellessaan SALT-sopimukset sekä vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin sopimukset.

Neuvostoliiton johtajat tulkitsivat kuitenkin oman historianfilosofiansa pohjalta sopimukset lännen heikkoudeksi, ja he alkoivat jälleen edetä Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, keskimatkan ohjuksin Euroopassa sekä Afganistanissa. Kissingerin ajattelun pohjalta sen voi tulkita tasapainopolitiikkaan liittyvänä Neuvostoliiton omien voimien yliarvioimisena tai sen marxilaiseen historiankäsitykseen kuuluvan rationaalisuuden erilaisuutena verrattuna läntiseen sivilisaatioon – jolloin siis läntinen historianfilosofia liitti sopimukset Kantin ikuiseen rauhaan ja neuvostoliittolainen askeleeksi marxilaisessa maailmanhistoriassa. Seurauksena oli Kissingerin amerikkalaisen opposition nousu sekä jatkossa presidentti Reaganin Yhdysvaltojen monivaikutteinen vastaisku ja Neuvostoliiton romahtaminen.

Epäilemättä Neuvostoliitto itse ei koko elinaikanaan pystynyt ratkaisemaan vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen Leninin rauhandekreetin historianfilosofian ristiriitaa, tehdä yhtä aikaa sekä rauha kapitalististen valtioiden kanssa että kumota ne ja toteuttaa maailmanvallankumous.

Lisäksi 1970-luvulta alkaen Kiinalle tasoitettiin tie tulla Yhdysvaltojen vakavaksi kilpailijaksi. Kiina ja Venäjä ovat nyt liittoutumassa, mikä Kissingerin vuoden 1994 Diplomatia-teoksen mukaan on suurin ja ehdottomasti torjuttava geopoliittinen uhka Yhdysvalloille ideologioista riippumatta.

Kissingerin vuoden 1994 Diplomatia on tavallaan jatkoa vuoden 1954 Jälleenrakennetulle maailmalle. Se käsittelee poliittista historiaa kolmekymmentävuotisesta sodasta kylmän sodan loppuun samalla metodilla kuin väitöskirja Napoleonin sotien loppuvaihetta. Pääsääntöisesti voittajien strategiat saavat tulostensa vuoksi myönteisen analyysin, mutta presidentti Woodrow Wilsonin ensimmäisen maailmansodan liberaali universalismi ja presidentti Franklin D. Rooseveltin toisen maailmansodan politiikka eivät. Wilsonin ja Pariisin vuoden 1919 rauhankonferenssin epäonnistuminen on yleisesti tunnettu, mutta Rooseveltin Teheranin ja Jaltan politiikka on Yhdysvalloissa jatkuvasti kiistan aihe ja tutkimuksen kohde.

Kissingerin Diplomatian mukaan Rooseveltin olisi pitänyt saada Stalin sopimaan Itä-Euroopan tulevaisuudesta heti helmikuussa 1943 päättyneen Stalingradin taistelun jälkeen, jolloin Neuvostoliitto oli sopivan vahva ja heikko niin, ettei olisi voinut syntyä erillisrauhaa Stalinin ja Hitlerin välille. ”Olisi pitänyt pyrkiä sopimukseen ratkaista Neuvostoliiton ulkopuolisten alueiden rakenne ja saada niille Suomen kaltainen status.” Susan Butlerin vuoden 2015 Roosevelt ja Stalin -teoksen mukaan Roosevelt kuitenkin toimi tietoisen tavoitteellisesti lopulta syntyneen tuloksen toteuttamiseksi. Stalin-elämänkerran kolmatta osaa viimeistelevän Stephen Kotkinin ennakoivien kommenttien mukaan Rooseveltin tarkoitus oli vetää rajat silloisen voimatasapainon mukaisesti niin, ettei heti syntyisi uutta sotaa kuten ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Myös Suomen osalta Kissingerin Diplomatia on mielenkiintoinen. On vaikea sanoa, kuinka tarkkaan hän on syventynyt Pohjolan geopolitiikan maantieteeseen ja pitkään historiaan sekä sen jatkumiseen vuoden 1943 marras-joulukuun Teheranin konferenssissa. Tuossa vaiheessa Roosevelt oli varautunut hyväksymään Neuvostoliiton Suomen valtaamisen, kuten hän heti Suomen asian käsittelyn jälkeen hyväksyi Baltian maiden miehittämisen. Tuloksena oli kuitenkin Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin sopima sotilaallisesti liittoutumattoman itsenäisen Suomen määrittäminen Neuvostoliiton etupiiriin osana koko Pohjolan pysymistä Atlantin valtojen ja Venäjän välisenä suurvaltatasapainon puskurialueena.

Läntisen sivilisaation suhde toiseen vanhaan sivilisaatioon kohdataan nyt Yhdysvaltojen Kiinan politiikassa. Lajissaan ainutlaatuisen vuoden 2011 Kiina-tutkimuksen jälkeen Kissinger ei ole nähnyt Kiinan historianfilosofiaa marxilaisena, jonka tuloksena voitaisiin päätyä samantapaiseen tilanteeseen kuin 1970-luvun Neuvostoliiton liennytyspolitiikassa. Se ei kuitenkaan ole vakuuttanut Yhdysvalloissa kaikkia.

Kevään 2023 syntymäpäivähaastattelun tekijä kiteyttää Kissingerin käsityksen: ”Mr. Kissinger näkee Kiinan järjestelmän enemmän konfutselaisena kuin marxilaisena. Hän on tavannut monia Kiinan johtajia alkaen Mao Tse Tungista. Hän ei epäillyt heidän ideologista sitoutumistaan, mutta se on aina hitsautunut tarkkaan käsitykseen maan eduista ja voimavaroista.”

Tässä ei ole mahdollisuutta pitempään keskusteluun Kiinasta ja sen historianfilosofiasta, mutta Kiinan tutkijoilla lienee vielä työtä selvittää pitkäaikaisen mongolivallan ja marxilaisuuden vaikutusta maan johdon reaalisesti vaikuttavaan historiakäsitykseen. Yhdysvalloissa siitä käydään intensiivistä keskustelua.

Stalinin elämänkertaa kirjoittava Hoover Instituutin Stephen Kotkin pitää Kiinan marxilaisuutta vahvana kuten myös Johns Hopkins yliopiston Hal Brands, joka myös varoittaa yliarvioimasta Kiinan voimaa. Georgetown yliopiston Charles Kupchan puolestaan argumentoi, ettei maailmaa saada enää kahden blokin kiistelemään tai sopimaan pakettiin, vaan entisen kolmannen maailman valtiot käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja lähtevät Ei kenenkään maailmassa omille teilleen. Yhdysvaltojen johtavat ulkopolitiikan liberaalit internationalistit kuten Robert Kagan ovat vähitellen vetäytyneet Yhdysvaltojen koko maapallon liberaalista hallinnasta ja pohtivat sen liberaalin osan mahdollisuuksia. Kissingerin läheisistä seuraajista tunnetuin on Harvardin J.F. Kennedy Schoolin pitkäaikainen johtaja Graham Allison, joka vuoden 2017 teoksessa Kohtalona sota: Voivatko Yhdysvallat ja Kiina välttää Thukydides ansan? (Destined for War: Can America and China Escape Thucydides’s Trap?) varoitti Kiinan ja Yhdysvaltojen ajautuvan lopulta sotaan ja vaati sen estämiseksi niiden keskinäistä sopimista ennen katastrofia.

Yhdysvaltojen poliittisessa johdossa ja merkittävässä osassa akateemista eliittiä muistetaan 1970-luvun liennytysajan kokemukset Neuvostoliiton perimmäisestä historiankäsityksestä ja toimitaan Kiinan suhteen se huomioon ottaen. Tavoitteena on menestyä oman ja Kiinan liittokunnan kilpailussa ja samalla saada sen kanssa aikaan välttämätön yhteistyö maapallon elinkysymyksissä.

Maailmanjärjestys 2015

Kissingerin historiallinen realismi on aina suhtautunut kriittisesti liberaaliin universalistiseen ulkopolitiikkaan, joka valistusta seuraten olettaa kaikkien sivilisaatioiden ihmisten olevan luonnostaan vastuullisesti vapaita demokraatteja viimeistään silloin, kun niiden yksinvaltias on kaadettu. Kun kylmän sodan voiton ja voitonhurman jälkeiset vastoinkäymiset alkoivat käydä selviksi, Kissinger julkaisi globaalin maailmanjärjestyksen ohjelman, jonka ytimenä ovat Westfalenin suvereenit valtiot maapallon kestävän rauhan runkona.

Vuoden 2015 Maailmanjärjestys (World Order) kattaa koko planeetan geopolitiikan ja yhdistää siihen myös geohistorian.

Kissinger kuvaa, miten eurooppalaiset ottivat käyttöön suvereenit valtiot ja niiden keskinäiseen sopimiseen perustuvan maailmanjärjestyksen vuoden 1648 Westfalenin konferenssissa. Sitä ennen paavi ja keisari olivat vaatineet universaalia valtaa itselleen. Lopulta Westfalenin valtiosta tuli YK:n peruskirjan ja maailmanjärjestyksen peruselementti. Mutta nyt sitä haastetaan monelta suunnalta, ja ”kukaan ei pidä itseään järjestelmän luonnollisena puolustajana".

Kissinger varoittaa, että jos Westfalenin valtio ja sen järjestelmä kaatuvat, ei ihmisarvoiselle ja rauhanomaiselle maailmanjärjestykselle tai paikallisille järjestyksille jää paljoakaan elintilaa.

Maailmanjärjestyksen taustana on Kissingerin jo vuoden 1950 Historian merkityksessä tunnistama maapallon antropologinen historia, jossa sen nykyiset sivilisaatiot alkoivat ajanlaskun alussa kehittyä omia teitään niitä edeltäneistä viha-uhri kulttuureista – kukin niistä sanoen edustavansa universaalia järjestystä maan päällä.

Maailmanjärjestys analysoi maapallon keskeiset universalistiset sivilisaatiot vanhaa Roomaa seuranneista Euroopasta ja Yhdysvalloista, Venäjään, Islamiin, Intiaan, Kiinaan ja Japaniin. Tutkimus on perusteellinen ja tarkka kuten muutkin kirjoittajansa työt, mutta siinä on myös ongelma.

Kissinger sanoi juuri ennen Maailmanjärjestyksen julkaisemista (Prospect, lokakuu 2014), että Westfalenin valtion synty "... oli pragmaattinen sen tunnustus, että valtiot selviävät paremmin, jos ne hyväksyvät toistensa olemassaolon ja eroavaisuudet."

Maailmanjärjestyksen mukaan “Westfalenin valtio edusti erityisesti voiman ja maantieteen osalta käsitystä todellisuudesta, joka on uskonnon yläpuolella ja hyväksyi toisten valtioiden olemassaolon ja erilaisuudet.” Tähän voi yhtyä, mutta se ei selitä miksi juuri eurooppalaisessa tai läntisessä sivilisaatiossa kehittyi ja toteutui tämä kansalaisten ja valtiomiesten vapaa ja eettinen käytännöllinen järki.

Ilmeinen puute Henry Kissingerin historiassa on sen alkaminen vuoden 1648 Westfalenin kongressin pragmaattisesta järjestä. Myöskään valistuksen ajan Immanuel Kant ei ottanut huomioon, että suvereenin ihmisen ja hänen suvereenin valtionsa vapaa eettinen käytännöllinen järki oli vuosisatojen eurooppalaisen sivistyshistorian tulos.

Joka tapauksessa valistuksen olettamus luonnon kaikille antamasta vapaasti vastuullisesta käytännöllisestä eli demokraattisesta ja universaalista järjestä ilman sen kehittänyttä sivistyshistoriaa on osoittautunut virheelliseksi. Yksinvaltiaiden kaatamisesta ei ole seurannut demokraattinen yhteiskunta, ja liberaalilla maailmanjärjestyksellä ja siinä liberaaleilla demokraattisilla valtioilla on nyt jopa kasvava vastavoima. Maailmanjärjestys teoksessa Kissingerin johtopäätös on, että rauhan turvaavan maailmanjärjestyksen tueksi tarvitaan valtioihin perustuvan ”Westfalenin järjestelmän modernisointi nykytodellisuuksien mukaisesti."

Tähän voi liittyä, mutta kuten Kissinger sanoo, mikään taho ei nykyään ole ottanut omakseen itse Westfalenin valtion tai järjestelmän puolustamista saatikka sen kehittämistä. Yksi alustava askel olisi Kissingerin kansainvälisen politiikan teorian tieteenteoreettisesti kestävä analysointi ja systematisointi. Sitä pohtivan keskustelun virikkeeksi voi Suomessa tunnistaa kaksi Kissingerin kansainvälisen politiikan teorialle rinnakkaista suuntausta.

Kun nuori Kissingerin aloitti Harvardissa tutkimusta vapauden ja välttämättömyyden suhteesta aikakauden positivistis-monistisiin tieteenteorioihin, samaa kysymystä pohdittiin myös Atlantin toisella puolella Cambridgessa Ludwig Wittgensteinin ja hänen oppilaidensa kuten G.H. von Wrightin toimesta. Von Wright etsi vastausta monististen tieteenteorioiden umpikujaan komplementarismista, jossa loogis-empiirinen ja praktiseen syllogismiin perustuva tutkimus täydentävät toisiaan. Siitä hänen pääteoksensa oli vuoden 1970 Explanation and Understanding. Kun nuori Kissinger etsi ratkaisua vapauden ja välttämättömyyden suhteeseen Kantin filosofian ”kahdesta kerroksesta”, G.H. von Wright oppilaineen etsi sitä kahdesta metodista. Sen tuloksena Helsingin yliopistossa on nykyään kansainvälisesti merkittävä von Wright – Wittgenstein -arkisto.

Toinen Kissingerin historiallisen realismin teorialle läheinen suuntaus on ollut suomalainen pienvaltiorealismi J.V. Snellmanista, J.K. Paasikiveen, Urho Kekkoseen kuten myös usean polven Mannerheimeihin, tosin näillä erilaisesta taustasta lähtien. Vieraillessaan Suomessa vuonna 2008 Kissinger kävi tervehtimässä pääministeri Matti Vanhasta, jolloin esittelin hänelle valtioneuvoston historiallisia tiloja. Tulin maininneeksi, että täällä on myös maalaukset Suomen presidenteistä. Hän kysyi, missä on Kekkonen? Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan istuntosaliin päästyään Henry Kissinger katsoi Urho Kekkosen muotokuvaa pitkään ja mietteissään.

Henry Kissingerille ja J.V. Snellmanille valtio on kansalaisten käsitys oikeasta, joka sovitetaan yhteen muiden valtioiden kanssa diplomatian ja voimatasapinon avulla kestävän rauhan järjestykseksi. Kun Kissinger aloittaa valtiomiesten vapaan käytännöllisen järjen operoinnin vuoden 1648 Westfalenin konferenssista, J.V. Snellman aloittaa ihmisen vapauden kehittymisen hänen sivistyshistoriansa alusta. Kumpikin on kehittänyt omasta lähtökohdastaan historiallisen realismin kansainvälisen politiikan teorian, Kissinger suurvaltojen ja Snellman pienvaltojen kannalta.

Historia ei siis ole loppunut. Henry Kissingerin, G.H. von Wrightin ja J.V. Snellmanin elämäntyön ytimenä on ihmisen kyky olla joutumatta historian ennalta määräävien kausaalisten syiden tai teleologisten lopputulosten vangiksi. Siksi heidän ajatteluaan on paikallaan tutkia ja kehittää erikseen ja yhdessä – tulevaisuuden vuoksi.

4.6.2023, marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä

YTT Risto Volanen