Pekka Visuri 3.4.2023

Ukrainan sodan geopoliittiset vaikutukset: uusi maailmanjärjestys hahmottumassa

Ukrainassa käynnissä oleva sota on alueen ihmisille ja rakenteille tuhoisa. Se on myös osa sidonnaisuuksiltaan ja heijastusvaikutuksiltaan laajaa, vaikeasti hahmotettavissa oleva konfliktia. Erityisen vaikea tehtävä on yrittää ennustaa sodan tulevia vaiheita ja lopputulosta, vaikka sitäkin monet yrittävät tehdä – spekuloiden erilaisilla olettamuksilla, jotka yleensä perustuvat enemmän toiveajatteluun kuin pätevään tietoon vaikuttavista faktoista ja tuntemukseen sotien logiikasta.

Helpoin tehtävä on arvioida alueen sotilaallisia tapahtumia ja lähiajan näkymiä, vaikka siinäkin on voimakkaan propagandan ja salaamisen vuoksi paljon epävarmuutta. Poliittisten kehitysnäkymien arvioinnissa joudutaan ottamaan huomioon niin paljon vaikeasti hallittavia tekijöitä ja yllätysmahdollisuuksia, että on pakko tyytyä pääpiirteisten kehitystrendien hahmottamiseen.

Joka tapauksessa on selvää, että Ukrainan sodalla tulee olemaan merkittäviä maailmanlaajuisia vaikutuksia, mutta sodan seurausten tarkempi erottaminen muista poliittisista, taloudellisista ja sotilaallisista kehitystekijöistä on erittäin vaikeaa. Kokemuksien mukaan sodilla on poliittisia muutoksia kiihdyttävä vaikutus, eikä Ukrainan sota tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Geopoliittiset asetelmat ovat parhaillaan kovassa liikkeessä.

Mistä Ukrainan sodassa on kysymys?

Geopoliittisten vaikutusten arvioinnin pohjaksi on tärkeää ensiksi määritellä Ukrainan sodan luonne ja ulottuvuudet. Käytän nimitystä ”Ukrainan sota” siinä merkityksessä, kuin on totuttu puhumaan vaikkapa Suomen sodasta 1808–1809 tai Krimin sodasta 1853–1856. Ne olivat osa huomattavasti laajempaa konfliktia, mutta noilla alueilla käytiin merkittäviä sotatoimia, jotka antoivat aiheen yleisesti käytetyille nimityksille.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 aloitti selvästi uuden vaiheen jo vuonna 2014 alkaneessa Ukrainan sisäisessä taistelussa, johon Venäjä osallistui interventioillaan ja toisaalta länsimaat taloudellisilla sanktioilla ja tukitoimilla. Ukrainan sota voidaan määritellä Neuvostoliiton hajoamissotiin kuuluvaksi tapahtumaksi, aivan kuin Kroatian, Bosnian ja Kosovon sodat vuosina 1991–1999 olivat Jugoslavian hajoamissotien tapahtumia. Ukrainassa nyt käytävä sota on kuitenkin selvästi laajempi ja tuhovaikutuksiltaan suurempi. Se on silti pysynyt toistaiseksi rajoitettuna alueellisena sotana, vaikka eskaloituminen suursodaksi on valitettavasti myös mahdollista.

Lähtökohdan nykyiselle konfliktille muodosti Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopulla, jolloin sen osatasavallat julistautuivat itsenäisiksi. Ratkaisematta jäi silloin monia omaisuuden jakoon, rajojen määritykseen ja kansallisuuksien oikeuksien turvaamiseen liittyneitä kysymyksiä. Ongelman suuruudesta saa kuvan, kun tiedetään Venäjän federaation alueen ulkopuolelle jääneen noin 25 miljoonaa ihmistä, jotka ilmoittivat olevansa kansallisuudeltaan venäläisiä. Heistä 12 miljoonaa asui Ukrainan entisen neuvostotasavallan rajojen sisällä, lähinnä Krimillä ja Donbasissa.

Uudet rajat määritettiin Neuvostoliiton tasavaltojen hallinnollisten rajojen mukaan. Ukrainan osalta silloin jo tiedettiin, että ainakin Krimin ja Donbasin alueet halusivat taata itsehallintonsa suhteessa Ukrainan valtioon ja kiinteät taloussuhteet Venäjään. Toisaalta noilla alueilla rajojen ylitystä ei koettu ongelmaksi, ja taloussuhteet myös Venäjän ja Ukrainan välillä jatkuivat pari vuosikymmentä lähes entiseen tapaan. Sen sijaan Kaukasiassa ajauduttiin kapinoihin ja taisteluihin, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin saakka.

Itsenäistyneen Ukrainan sisäpolitiikkaa luonnehtivat monet vastakohtaisuudet, joista selkein oli läntisen ja itäisen Ukrainan keskinäinen kamppailu vallasta. Valtiollisissa vaaleissa voimasuhteet olivat lähes tasoissa lännen ja idän välillä, ja Kiovassa valtaa pitivät vuorollaan jompaan kumpaan ilmansuuntaan nojaavat hallitukset, periaatteella ”voittaja vie kaiken”. Maahan ei saatu sellaista perustuslakia, joka olisi suojannut vaaleissa hävinnyttä osapuolta voittajien mielivallalta, mikä ilmeni ennen kaikkea rahojen ja virkapaikkojen jaossa. Toimiva liittovaltiorakenne tai alueiden itsehallinto olisi voinut tasoittaa erimielisyyksiä, mutta sellaisesta ei kyetty sopimaan. Hallinnon heikkous ja siitä seurannut laajamittainen korruptio antoivat suuren vallan rikkauksia kahmineille taloudellisen vallan haltijoille, ”oligarkeille”. He pystyivät merkittävästi vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin.

Myös vaalien manipulointi vilpillisillä keinoilla murensi luottamusta poliittiseen johtoon. Kansa protestoi ja sai ”värivallankumouksilla” tilapäisiä voittoja. Taloudellinen kehitys kärsi poliittisista kamppailuista, mistä yhtenä seurauksena oli miljoonien ukrainalaisten muutto ulkomaille. Muuttajat olivat yleensä myös parhaiten koulutettuja.

Kriisi kärjistyi vuoden 2013 lopulla. Presidentti Janukovitshin johtama ja lähinnä Itä-Ukrainan äänestäjiin nojannut hallitus ei pitkän empimisen jälkeen hyväksynyt Euroopan unionin kanssa neuvoteltua liitännäissopimusta vaan asettui kannattamaan läheisen yhteistyön jatkamista Venäjän kanssa. Asiaan vaikutti se, että EU:n asettamat ehdot koettiin yleisesti kohtuuttomiksi eikä EU:lta ollut saatavissa rahoitusapua ennen kaikkea energiakustannuksien maksamiseen, kun taas Venäjä lupasi jatkaa halvan energian toimituksia. Varsinkin Itä-Ukrainassa oltiin haluttomia noudattamaan EU:n taholta esitettyä vaatimusta katkaista toimivia taloussuhteita Venäjään.

Länsimieliset mielenosoittajat alkoivat protestoida Kiovassa hallituksen päätöksiä vastaan, ja siitä kehittyi sitkeä ”Maidanin kapinaliike”, jolle länsimaat talvella 2014 antoivat yhä voimakkaammin tukeaan. Kun helmikuun puolen välin jälkeen mellakat muuttuivat väkivaltaisiksi, EU:n piirissä ryhdyttiin välitystoimiin. Saksan, Puolan ja Ranskan ulkoministerien aikaansaamissa neuvotteluissa Janukovitshin hallitus ja kapinalliset pääsivät jo sopimukseen uusista vaaleista ja siirtymäkauden järjestelyistä, mutta lähinnä Länsi-Ukrainasta peräisin olleet radikaalit ryhmittymät eivät esitystä hyväksyneet vaan pakottivat presidentti Janukovitshin pakenemaan maasta.

Tuon kriisivaiheen tapahtumat lyhyesti lueteltuina olivat:

• 18.2. Kiovassa 28 henkeä sai surmansa, heistä 10 poliiseja.
• 20.2. noin 60 ihmistä kuoli, heistä 17 poliiseja.
• Yön 20.–21.2. kestäneissä neuvotteluissa EU:n, Ukrainan hallituksen ja kapinallisten edustajien välillä tehtiin sopimus vähittäisestä vallansiirrosta.
• Mielenosoittajat torjuivat 21.2. sopimuksen, jonka mukaisesti myös poliisit olivat jo vetäytyneet, ja lähtivät valtaamaan presidentinpalatsia. Torikokous otti siis vallan lainmukaisilta hallintoelimiltä.
• Presidentti Janukovitsh pakeni yöllä 21.-22.2.

Siinä yhteydessä muodostettu väliaikainen hallitus antoi nopeasti useita venäjänkielisten asemaa heikentäneitä määräyksiä, mihin Krimillä ja Itä-Ukrainassa vastattiin laajennetun autonomian vaatimuksilla. Krimillä vuonna 2010 tehdyn sopimuksen mukaisesti olleet Venäjän laivaston ja armeijan varuskunnat alkoivat tukea alueellista hallintoa, joka vaati Krimille selkeästi itsenäistä asemaa. Venäjällä oli silloin sopimuksen suoma oikeus pitää Krimillä 25 000 sotilasta, kaksi laivastotukikohtaa ja kaksi lentokenttää. Ukrainan keskushallitus joutui peräytymään, ja maan armeija samalla vedettiin pois.

Vastaavasti Itä-Ukrainassa kapinalliset saivat vallan Donetskin ja Luhanskin alueilla. Sen sijaan pienemmät kapinaliikkeet Mustanmeren rannikkokaupungeissa tukahdutettiin lähiviikkoina.

Ukrainan hallitus aloitti huhtikuussa 2014 ”terrorismin vastaiset toimet” kapinallisten kukistamiseksi Itä-Ukrainassa. Ne alkoivat hyvin hitaasti ja epävarmasti, koska Ukrainan armeija oli haluton taistelemaan ja osa siirtyi kapinallisten puolelle. Hallituksen liikekannallepanojulistusta ei myöskään toteltu. Kesällä Ukrainan armeija vähitellen voimisti sotatoimiaan ja onnistui valtaamaan laajoja alueita aina Venäjän rajaseutuja myöten, mutta Venäjän puolelta tulleet apuvoimat työnsivät rintamalinjan suunnilleen sille tasalle, jossa se pysyi vuodesta 2015 vuoden 2022 alkuun asti.

Lähinnä Saksan välityksellä aikaansaatu ja Ety-järjestön valvoma aselepo Donbasin alueella piti pääpiirtein, mutta välillä tykistötulitus tuotti rintamalinjan molemmin puolin tappioita. Vuosien 2014–2021 kuluessa arviolta 14 000 ihmistä kuoli taistelujen ja tykistötulituksen takia. Vuonna 2015 tehdyllä Minskin sopimuksella pyrittiin ratkaisemaan konflikti määrittämällä Itä-Ukrainan asema Ukrainan valtioon kuuluvaksi itsehallintoalueeksi, mutta sopimusta ei lopulta toteutettu. Krimin alue oli liitetty yksipuolisella julistuksella ja kansanäänestyksellä tuettuna Venäjään, eikä sen aseman muuttamisesta tai vakiinnuttamisesta enää neuvoteltu. Ukrainan sisäinen ja samalla Ukrainan valtion ja Venäjän välinen konflikti jatkui ”jäätyneenä”, eikä sitä kyetty ratkaisemaan.

Länsimaissa ja Venäjällä oli muodostunut aivan vastakkaiset käsitykset siitä, mistä Ukrainan ja Venäjän välisessä kiistassa oli kysymys. Yhdysvalloissa toimiva analyysilaitos Stratfor pelkisti raportissaan 5.2.2015 konfliktin piirteet seuraavasti:

“Lännessä katsotaan, että konflikti syntyi Venäjän liitettyä Krimin itseensä ja tuettua Itä-Ukrainan separatisteja, mitkä olivat laittomia ja epäoikeutettuja vastauksia länsimaiden mielestä demokraattiseen vallankumoukseen Kiovassa helmikuussa 2014. Länsi pitää Venäjän toimintaa Ukrainan alueellista suvereniteettia loukkaavana ja uskoo, että pakotteiden asettaminen Venäjää vastaan ja Kiovan länsimielisen hallituksen tukeminen ovat oikeutettuja toimia.

Venäjä puolestaan katsoo kansannousun helmikuussa 2014 olleen lännen ohjaama vallankaappaus. Siksi Krimin liittäminen Venäjään ja kansannousu itäisessä Ukrainassa olivat oikeutettuja reaktioita lännen aikaansaamaan, Venäjän eristämiseen ja heikentämiseen tähtäävään konfliktiin, ja vastatoimilla on merkittävän vahva paikallisen väestön tuki.

Lisäksi on otettava huomioon, että lännen Venäjään kohdistamat heikentämispyrkimykset olivat alkaneet jo ennen Kiovassa tapahtunutta kansannousua. Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien Venäjä on todennut lännen tavoitteena olevan maan eristämisen. Siihen liittyvänä toimenpiteenä on ollut ennen kaikkea Naton laajentaminen entisen Neuvostoliiton hallitsemille alueille 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.”

Stratforin vuonna 2015 tekemän arvion mukaan konfliktin syyt olivat siis sekä Ukrainan sisäisiä että lännen Venäjään kohdistamista toimista seuranneita reaktioita, ja ne olivat seurausta Neuvostoliiton hajoamisesta. Nyt voidaan myös perustellusti todeta, että vuosina 2013–2014 alkanut Ukrainan sisäinen taistelu, Venäjän interventiot ja lännen vastatoimet ovat olleet ratkaisevan tärkeä syy vuonna 2022 alkaneelle konfliktin uudelle vaiheelle, Venäjän aseelliselle hyökkäykselle Ukrainaan ja siitä seuranneille vastatoimille, jotka ovat myötävaikuttaneet geopoliittisen tilanteen merkittäviin muutoksiin maailmanlaajuisesti.

Konfliktin kärjistyminen ei tullut kovinkaan yllättäen, vaan siitä varoittivat monet merkittävät kansainvälisen politiikan tutkijat ja vaikuttajat jo Naton itälaajennuksen yhteydessä 1990-luvulla. Näyttävintä kritiikkiä vuonna 2014 kärjistyneen kriisitilanteen hoidon suhteen esitti Chicagon yliopiston professori John Mearsheimer muun muassa 4.6.2015videoidussa esitelmässään The Causes and Consequences of the Ukraine Crisis, jossa hän ennusti tarkasti konfliktin tulevan kulun ja varoitti tilanteen kehittymisestä tuhoisaksi sodaksi, ellei osapuolilla ole valmiutta kompromissien tekoon. Mainittakoon, että tuolla videolla on ollut jo 28 miljoonaa katsojaa. Sodan alettua Mearsheimer on esitellyt edelleen syitä ja seurauksia uuden tilannekehityksen pohjalta, muun muassa Eurooppa-yliopistossa Firenzessä 6.6.2022 pidetyssä esitelmässä. Hän on kirjoittanut aiheesta myös useita artikkeleita kansainvälisen politiikan julkaisuihin.

Lännen ja idän väliseen konfliktiin kantaa ottaneista kansainvälisen politiikan vaikuttajista tunnetuimpiin kuuluu Henry Kissinger, joka useissa yhteyksissä suositti Ukrainan tilanteen rauhoittamista, ennen kuin se kärjistyy avoimeksi sodaksi Naton ja Venäjän välillä. Hänen mukaansa lähtökohdaksi piti ottaa se, että Venäjä ei luovu Krimistä mutta Itä-Ukrainasta voidaan saada aikaan kompromissi takaamalla sille laaja autonomia Ukrainan valtion osana. Samalla Ukrainan turvallisuus piti taata ilman Nato-jäsenyyttä, suositellen Ukrainalle Suomen kaltaista asemaa. Samoja näkökohtia esittivät useat muutkin kansainvälisen politiikan vaikuttajat, erityisesti realismin suuntauksen edustajat.

Kiistat Naton ja Venäjän välillä

Edellä käsiteltiin verraten perusteellisesti Ukrainan sotaan vuonna 2022 johtaneita sisäisiä syitä, mutta ongelman kärjistymiseen vaikutti lopulta hyvinkin merkittävästi Yhdysvaltojen, Naton ja EU:n sekä toisaalta Venäjän välille kehittynyt geopoliittinen kiista. Sen juuret löytyvät erityisesti Naton laajentumisesta itään kylmän sodan päättymistä seuranneen vuosikymmenen kuluessa. Tähän liittyi myös Europan unionin itälaajennus, mutta Venäjä ei pitänyt sitä yhtä lailla itselleen vaarallisena. Kylmän sodan päättymisvaiheen tapahtumia ja siinä yhteydessä käytyjä keskusteluja Saksan asemasta ja Naton tulevaisuudesta on selostettu lähemmin kirjoissa Pekka Visuri – Heikki Talvitie, Kylmän sodan päätös: draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä (Into, 2023) ja M.E. Sarotte, Not One Inch. America, Russia and the Making of Post-Cold War Stalemate (Yale University Press, 2021).

Naton itälaajennukseen liittynyt konflikti pysyi hallinnassa vielä 1990-luvulla muun muassa Naton ja Venäjän yhteistyöneuvoston perustamisen ansiosta. Sen jälkeen alkoi kasaantua yhä pahenevia ongelmia. Venäjä oli pitkään taloudellisesti huonossa tilanteessa ja presidentti Jeltsinin hallinto heikko, joten se joutui hyväksymään Yhdysvaltojen ja sen läntisten liittolaisten toimet. Näin tapahtui vielä Kosovon sodan yhteydessä vuonna 1999 ja Venäjän tukiessa Yhdysvaltoja interventiossa Afganistaniin syksyllä 2001.

Lopulta presidentti Putin julkisti näyttävästi Venäjän jyrkentyneen asenteen Yhdysvaltoja kohtaan puheessaan Münchenin turvallisuuskokouksessa helmikuussa 2007. Presidentti George W. Bush asettui Naton Bukarestin kokouksessa keväällä 2008 kannattamaan Ukrainan ja Georgian kutsumista sotilasliiton jäseniksi. Saksa ja Ranska onnistuivat vielä jäsenyyden torjumaan mutta suostuivat julkilausumaan, jossa sen toteutuminen luvattiin pidemmän kehityksen tuloksena. Siitä rohkaistuneena Georgian presidentti Saakashvili aloitti 7. elokuuta hyökkäyksen Etelä-Ossetiaan, missä oli muun muassa Venäjän rauhanturvaajia. Venäjän vastaisku pakotti kuitenkin Georgian joukot vetäytymään.

Georgian lyhyt sota elokuussa 2008 ei vielä merkittävästi kiristänyt Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteita, sillä Washingtonissakin todettiin, että presidentti Saakashvili oli ryhtynyt uhkayritykseen, jota amerikkalaiset eivät katsoneet aiheelliseksi tukea. Tuo vaihe antoi kuitenkin jo varoituksen siitä, mitä ehkä on tulossa, jos liennytystoimia ei saada käynnistymään.

Vuonna 2003 alkanutta Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin Venäjä vastusti näkyvästi. Sillä oli valvottavaan paljon taloudellisia etuja Irakissa, ja tilanne oli muutenkin erilainen kuin vuonna 1991, jolloin Neuvostoliitto sopi Yhdysvaltojen kanssa yhteisistä toimista Irakia vastaan eikä vastustanut Persianlahden sotaa. Venäjä sai vuosina 2002–2003 rinnalleen Saksan ja Ranskan vastustamaan hyökkäystä Irakiin. Pian osoittautui, että perusteet hyökkäykselle olivat vääristeltyjä ja sodasta tuli pitkä, tuhoisa ja kallis. Sen seurauksena Yhdysvallat menetti asemiaan ja arvostustaan Lähi-idässä. Sodan alkamisen 20-vuotispäivän tienoilla maaliskuussa 2023 Yhdysvalloissa ilmestyi paljon kriittisiä artikkeleita, joissa todettiin hyökkäys harhaiskuksi ja Yhdysvalloille paljon vahinkoa tuottaneeksi.

Yhdysvallat Nato-liittolaisineen tuki myös ”arabikevään” kansannousuja vuodesta 2011 alkaen. Nekään eivät osoittautuneet menestyksiksi, vaan sekasorto on jatkunut erityisesti Syyriassa ja Libyassa. Venäjä asettui vuonna 2015 tukemaan aseellisesti Syyrian hallitusta taisteluissa kapinallisia vastaan, mikä myös kärjisti konfliktia Naton kanssa.

Edellä jo todettiin, kuinka Ukrainan kriisistä vuosina 2013–2014 kehittyi myös laajamittainen konflikti Venäjän ja Naton välille. Yhdysvallat liittolaisineen tuki Ukrainaa antamalla aseistusta ja koulutusapua niin, että vuonna 2021 Ukrainan armeija oli jo Euroopan vahvimpiin kuuluva oman alueen puolustuksen ollessa kyseessä. Samalla Ukrainassa voimistuivat puheet ryhtymisestä Itä-Ukrainan kapinallisten ja Venäjän miehittämien alueiden valtaamiseen. Venäjä vastasi keskittämällä Ukrainan rajojen tuntumaan lisää joukkoja ja vaatimalla, ettei Ukrainaa saa hyväksyä Naton jäseneksi. Monien tarkkailijoiden mielestä Ukraina käytännössä kuitenkin oli jo Naton de facto -jäsen, koska sotilasliitto antoi sille laajalti apua koulutuksen, materiaalitoimitusten ja tiedustelun alalla.

Venäjän hyökkäyksen alettua 24.2.2022 Nato ja Euroopan unioni asettuivat näyttävästi Ukrainan tueksi toimittamalla aseistusta ja talousapua sekä asettamalla Venäjälle pakotteita. Yhdysvallat vaati myös muita valtioita yhtymään pakotteisiin, mutta siihen ei läheskään kaikilla ole ollut halukkuutta. Arviolta kaksi kolmasosaa maailman väestöstä on suhtautunut torjuvasti Yhdysvaltojen tukivaatimuksiin. Kyseessä on väkiluvultaan suuria maita, joiden yhteinen tuotantokyky vastaa noin puolta maailman tuotannosta. Myös Nato-maista Turkki ja Unkari ovat olleet haluttomia yhtymään Venäjän vastaisiin pakotteisiin.

Kiina lännen vastaisen rintaman johdossa

Ukrainan sodan pitkittyessä Kiina on laajentanut taloussuhteitaan Venäjälle mutta ei ole tehnyt aseellista interventiota tai antanut Venäjälle aseita. Toisaalta Venäjä on tullut toimeen ilman aseapuakin saatettuaan taloutensa sotatuotantoon pystyväksi. Hyvin merkittävä tapahtuma oli Kiinan presidentti Xi Jinpingin vierailu Moskovassa maaliskuussa 2023. Siinä yhteydessä hän jyrkensi puheitaan länsimaita vastaan syyttäen niitä Kiinan saartamisesta ja taloudellisista painostustoimista. Kansainvälisten uutistoimistojen mukaan Xi sanoi: ”Länsimaat – Yhdysvaltojen johdolla – ovat toimeenpanneet laaja-alaisen patoamisen, saarrostuksen ja alistamisen meitä vastaan saattaen ennennäkemättömän vakavasti maamme kehityksen vaaranalaiseksi.”

Vierailu vahvisti käsitystä Kiinan ja Venäjän poliittisten ja taloussuhteiden lähentymisestä, jolloin on arvioitu Venäjän myös joutuneen yhä suurempaan riippuvuussuhteeseen Kiinasta.

Jo ennen Moskovan-matkaansa presidentti Xi julkisti Kiinan 12 kohdan ohjelman Ukrainan sodan lopettamiseksi. Se torjuttiin lännessä suoralta kädeltä, mutta ”etelän” valtioissa ohjelma on saanut runsaasti kannatusta. Myöskään Ukrainan presidentti ei ole torjunut Kiinan toimintaa mahdollisena välittäjänä ja on pitänyt suotavana läheisten taloussuhteiden jatkamista Kiinan kanssa.

Kiinan presidentin vierailun aikana Moskovassa pidettiin 40 Afrikan maan konferenssi, jonka tapahtumat länsimaissa jäivät melko vähäiselle huomiolle. Konferenssin nimi Venäjä ja Afrikka moninapaisessa maailmassa kuvasti myös kiinalaisten omaksumaa käsitystä Yhdysvaltojen ja yleensäkin ”lännen” valta-aseman murtumisesta eteläisissä maanosissa. Afrikan maiden asettuminen Ukrainan konfliktissa poliittisesti puolueettomiksi ja jopa taloudellisesti Venäjän tueksi yllätti Yhdysvallat ja sen liittolaismaat. Toisaalta jo muutaman vuoden ajan ovat muun muassa ranskalaiset vetäneet asevoimiaan pois Afrikasta, missä ne olivat pitkään tukeneet ranskalaismielisiä hallituksia taistelussa muslimikapinallisia vastaan.

Tilanne on nyt se, että suuri osa maailman valtioista, väestöltään noin kaksi kolmasosaa maailman väkiluvusta ja tuotantokyvyltään noin puolet, ei ole liittynyt lännen talouspakotteisiin Venäjää vastaan. Niin sanotut BRICS-maat (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) ovat tiivistäneet keskinäistä yhteistyötään merkittävästi viime vuoden aikana. Kiina on ollut aktiivinen myös arabimaiden välisten kiistojen sovittelijana, näyttävimpänä tapahtumana diplomaattisuhteiden solmiminen Saudi-Arabian ja Iranin välille. Monien tarkkailijoiden mukaan on käänteentekevää, että nuo toistensa pitkäaikaiset vastustajat ovat siirtyneet yhteistyön kannattajiksi. Siihen liittyy myös Syyrian hallituksen hyväksyminen jälleen mukaan arabiliiton toimintaan ja Afrikan maiden yhteistyöhön.

Yhdysvallat ja EU ovat menettäneet asemiaan Afrikassa ja Lähi-idässä muutaman viime vuoden aikana, ja Ukrainan sodan tuottama asetelma on kiihdyttänyt sitä. Kiina, Intia, Iran ja Turkki ovat hyötyneet selvästi Ukrainan sodasta, koska ne ovat lisänneet energian tuontia Venäjältä edulliseen hintaan korvaten Venäjän EU-maihin vähentyneen energianviennin. Toisaalta Yhdysvallat on laajentanut Kiinaan kohdistettuja talouspakotteita erityisesti korkean teknologian vientikielloilla. Samalla Yhdysvallat on jatkanut ponnistuksia Kiinan sotilaalliseksi saartamiseksi pyrkien saamaan myös Naton ja EU:n jäsenmaita siihen mukaan.

Taustalla länsimaiden sekä Kiinan välisessä kiistassa on myös poliittinen prosessi, jonka puitteissa toisen maailmansodan jälkeen vapautuneet siirtomaat pyrkivät katkomaan riippuvuuksiaan entisiin siirtomaaisäntiinsä. Tätä voi nimittää siirtomaiden vapautumisen toiseksi aalloksi, ja sillä on suurta merkitystä uudelle voimien ryhmittelylle maailmassa. On kehittynyt ryhmittymä, jossa Kiina ja Venäjä ovat keskeisessä asemassa Euraasian mantereen hallitsijoina. Tässä apuna on Shanghain yhteistyöorganisaatio. Intia ja Iran ovat nyt entistä läheisemmässä yhteistyösuhteessa Kiinan ja Venäjän kanssa, vaikka eivät olekaan suoranaisia liittolaisia. Laaja joukko asukasluvultaan ja taloudeltaan merkittäviä valtioita, esimerkiksi Brasilia, Etelä-Afrikka, Pakistan, Saudi-Arabia, Indonesia ja Egypti, puhumattakaan monista muista Afrikan ja Aasian maista, myötäilevät tämän ryhmittymän tavoitteita.

Euroopan unioni on joutunut jo suuresti kärsimään Venäjän ja Ukrainan välisestä sodasta. Sodan vaikutuksena syntyneet talouspakotteet ja rajoitukset ovat erityisen pahasti iskeneet Saksaan. Siellä on merkittäviä tuotantolaitoksia jouduttu sulkemaan maakaasun voimakkaan hinnannousun vuoksi ja viennin Venäjälle vähennyttyä. Usealle EU-maalle ja Isolle-Britannialle on voimistunut inflaatio merkinnyt talousvaikeuksia, jotka ovat edelleen tuottaneet sisäpoliittista epävakautta.

Voidaan myös todeta, että monet hahmotelmat ”uudesta Euroopasta” tai Euroopan itsenäisemmästä roolista kansainvälisessä politiikassa ovat romahtaneet. Toisaalta sotilasliitto Naton rintama Venäjää vastaan on tiivistynyt, ja siinä Yhdysvaltojen johtoasemalla on ratkaiseva merkitys. Samalla Naton kontaktipinta Venäjään on kasvanut suuresti, mikä lisää kriisiherkkyyttä myös pohjoisessa, jos Ukrainan sodan vaikutukset leviävät entisestään. Hieman kärjistäen voidaan todeta, että läntinen Eurooppa on jälleen joutunut Yhdysvaltojen holhoukseen hieman samaan tapaan kuin toisen maailmansodan jälkeen. Paljon riippuu nyt siitä, miten Yhdysvaltojen sisäpolitiikka kehittyy ja missä määrin Yhdysvallat jatkaa voimavarojensa ja intressiensä suuntaamista itäiseen Aasiaan.

Maailman voimasuhteiden muutoksen syitä selvitti Columbian yliopiston professori Jeffrey Sachs videoidussa esitelmässään 2.3.2023 (The Geopolitics Of a Changing World by Professor Jeffrey Sachs - YouTube) . Hän kuvasi Pohjois-Atlantin valtioiden ja Aasian välistä voimasuhteiden kehitystä todeten, että vielä 1800-luvun alkupuolella Aasian tuotantokyy oli suurempi, mutta seuraavan sadan vuoden aikana se jäi selvästi jälkeen. Aasia on kuitenkin merkittävästi voimistunut 1900-luvun lopulla ja ohittanut 2000-luvulla jo tuotannon määrässä Pohjois-Atlantin valtiot. Sachs suositteli tehostamaan toimia Ukrainan sodan päättämiseksi, jotta tuhot ja niiden maailmanlaajuiset talousvaikutukset eivät kasvaisi sietämättömän suuriksi.

Entisten siirtomaiden voimistumisen syinä Sachsin mukaan ovat olleet ensi sijassa koulutuksen laajentuminen ja tehostuminen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen, teknologian hyödyntämisen laajentuminen ja sotilaallisten voimasuhteiden tasoittuminen erityisesti ydinasemonopolien murtumisen vuoksi. Viimeisimpiä kehitysvaiheita ovat olleet Kiinan tuotantokyvyn kasvu Yhdysvaltoja suuremmaksi noin kymmenen vuotta sitten ja BRICS-maiden taloudellisen voiman kasvu G-7 -maita suuremmaksi.

Loppupäätelmiä

Maailman voimasuhteiden muutos oli käynnistynyt jo 1990-luvulla, mutta vuonna 2022 alkanut sota Ukrainassa on kiihdyttänyt sitä selvästi. Pohjois-Atlantin maiden pitkään jatkunut hallitseva asema suhteessa eteläisiin maihin ja Aasiaan on suuresti heikentynyt ja jopa murtunut. Yhdysvaltojen ja sen liittolaismaiden taloudellinen ja sotilaallinen voima on edelleen huomattava mutta ei enää ylivoimainen. Yhdysvallat on tehostanut toimiaan säilyttääkseen valta-asemansa erityisesti informaatioteknologian alalla ja globaaleissa talousjärjestöissä tarvittaessa kovillakin otteilla nousevaa Kiinaa ja sen myötäilijöitä vastaan. Vastatoimiin kuuluvat ennen kaikkea talouspakotteet ja sotilastukikohtien verkoston rakentaminen Kiinan merisivustalle. Kilpailutilanteen ei tarvitse johtaa sotaan, mutta konfliktin kärjistymisen mahdollisuus on kasvanut.

Euroopan unionin maat ovat ajankohtaisessa Ukrainan kriisissä joutuneet turvautumaan voimakkaasti Yhdysvaltojen apuun, jolloin voidaan jo puhua riippuvuussuhteen paluusta toisen maailmansodan jälkeisen ajan tapaan. Yhdysvaltojen johtaman Naton ja Venäjän kontaktipinta on pidentynyt ja puskurimaat lähes kadonneet niiden väliltä, mikä merkitsee kylmän sodan aikaisen tilanteen paluuta ja kasvavaa kriisiherkkyyttä, ellei Ukrainan sotaa saada pian päättymään ja suhteiden liennytystä käyntiin.

Euroopan entisten suurvaltojen kannalta on jo vuosisadan jatkunut valta-asemien menetys jälleen kiihtynyt. Ukrainassa alkanut sota on perustaltaan samantapainen maanosaa repivä katastrofi kuin oli vuonna 1914 alkanut ja vuonna 1945 päättynyt kahden maailmansodan kausi, jota on nimitetty sattuvasti myös ”Euroopan sisällissodaksi”. Se romahdutti siirtomaaimperiumit mutta jätti niille vielä huomattavia voimavaroja ja myös taloudellista valtaa entisissä siirtomaissaan. Nyt on jälleen Euroopassa tuhoisa sota, kun muualla on suhteellisen rauhallista. Jos Euroopassa ei saada sotaa loppumaan verraten pian, Euroopan maiden voima suhteessa muuhun maailmaan heikkenee edelleen.

Viimeisin kehitys on merkinnyt muutaman vuosikymmenen ajan jatkuneen globalisaatiokehityksen hidastumista ja jopa loppua. Tilalle on tullut blokkiutumista ja kaupan rajoituksia. Myös Suomesta on tässä yhteydessä tullut sotilasliiton etulinjan maa Venäjää vastaan, ja Suomen taloussuhteet itään ovat lähes katkenneet. Vahvasti vientikaupasta riippuvaiselle Suomelle se merkitsee suuria vaikeuksia, joiden voittaminen tulee olemaan lähivuosien tärkeä tehtävä, eikä parannusta tilanteeseen saada vain lisää aseita hankkimalla ja aitoja rakentamalla. Tarvitaan huomattavasti vaikuttavampia ulko-, turvallisuus- ja talouspoliittisia toimia, hieman samaan tapaan kuin Suomi toisen maailmansodan jälkeen vähitellen paransi asemiaan kylmän sodan oloissa päätyen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, jolla oli arvostettu asema ja hyvät suhteet ulkomaihin.