Pekka Visuri 21.10.2022: Maailma ydinsodan partaalla: Kuuban kriisi 1962

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä syksyllä 1962 lähes ydinaseiden käytön asteelle kärjistynyt kriisitilanne on poliittisen historian, kansainvälisen politiikan ja strategian alalla eniten tutkittuja tapahtumia. Seuraavassa keskitytään lähinnä sellaisiin näkökohtiin, joilla oli merkitystä kylmän sodan asetelmien kehittymiselle Euroopassa ja jotka ovat vaikuttaneet myös Suomen turvallisuuspoliittista asemaa koskeviin arvioihin.

Neuvostoliitto oli 1950-luvun lopulla kyennyt näyttäviin ohjus- ja avaruusteknologian saavutuksiin, mutta Yhdysvalloilla oli edelleen selvä sotilaallinen ylivoima ja kyky suunnata tuhoava ydinaseisku Neuvostoliittoon. Vielä Berliinin kriisin aikaan vuonna 1961 Neuvostoliitto ei pystynyt uhkaamaan suoranaisesti Amerikkaa, vaikka Nikita Hrushtshev pyrki vahvistamaan mielikuvaa maansa ydinaseistuksen voimasta. Neuvostoliiton sotilasstrategiassa ydinasepelote oli kuitenkin jo saanut keskeisen merkityksen, joten sen todellisen heikkouden paljastuminen olisi haitannut Hrushtshevin politiikkaa erityisesti “kolmannessa maailmassa” ja suhteissa Kiinaan.

Yhdysvallat teki keväällä 1961 epäonnistuneen yrityksen Kuubassa Fidel Castron hallinnon kukistamiseksi. Kuubalaiset torjuivat Sikojen lahdelle suunnatun maihinnousun. Kuuban tukeminen Yhdysvaltojen uusien maihinnousuyritysten torjumiseksi oli ajankohtainen ja tärkeä tehtävä, mutta Neuvostoliitolla ei ollut siihen tarvittavia voimia ilman ydinaseiden tukea. Yhdysvalloilla oli sen sijaan kyky käyttää strategisten pommikoneiden ydinpommien lisäksi myös Turkkiin ja Italiaan sijoitettuja keskikantaman ohjuksia Neuvostoliiton kohteisiin.

Päätökset Moskovassa

Moskovassa heräsi ajatus yhdistää kaksi päämäärää, Kuuban tukeminen ja Yhdysvaltojen saattaminen ydinaseiden uhan alaiseksi. Neuvostoliitolle näytti avautuvan edullinen tilaisuus käyttää Kuubaa Yhdysvaltojen keski- ja itäosiin kantavien ohjusten tuliasema-alueena, jolloin ne toimisivat laajemman, suurvaltojen keskinäisen ydinasepelotuksen strategian osana.

Pääministeri Hrushtshev kertoi myöhemmin, että hänen päätökseensä ohjusten sijoittamisesta Kuubaan vaikutti tieto Yhdysvaltojen ohjustukikohdista Turkissa ja Italiassa. Sinne oli alkuvuodesta 1962 sijoitettu Jupiter-ohjuksia, joilla kyettiin uhkaamaan Neuvostoliiton länsiosia muutaman minuutin varoitusajalla. Suojautuminen niitä vastaan oli lähes mahdotonta. Neuvostoliiton ydinaseita ei silloin ollut sijoitettuna oman valtioalueen ulkopuolelle.

Kun neuvostoliittolaiset olivat seuranneet Yhdysvaltoja ydinasekilvassa kaikilla aloilla, heräsi kysymys, miksei näin voitaisi tehdä myös keskikantaman ohjusten osalta. Niiden sijoittamisella Kuubaan amerikkalaiset saatettaisiin alttiiksi samanlaiselle uhalle, jollaisen alaisena Neuvostoliitto oli joutunut elämään jo yli vuosikymmenen ajan. Moskovassa pelättiin kuitenkin yritykseen sisältyviä riskejä, sillä Yhdysvaltojen ylivoima ja päättäväisyys sen säilyttämisessä tunnettiin hyvin. Siitä huolimatta Neuvostoliiton johto teki toukokuussa 1962 päätöksen ryhtyä valmistelemaan ohjusten viemistä Kuubaan. Fidel Castro aluksi empi suostumistaan mutta päätyi kannattamaan yritystä, kun se näytti tarjoavan ratkaisevan tärkeän pelotteen maihinnousuja vastaan.

Heinäkuussa kymmenet neuvostoliittolaiset laivat lähtivät kuljettamaan tarvikkeita ja tukikohtien suojaamisosastoja. Niiden tehtävä pyrittiin salaamaan mahdollisimman tarkoin. Kuubaan oli määrä sijoittaa 40 keskikantaman ohjusten laukaisualustaa, joista 24 oli tyyppiä R-12 (läntinen koodinimi SS-4) kantamaltaan noin 2 000 kilometriä ja 16 tyyppiä R14 (SS-5) kantamaltaan yli 4 000 kilometriä. Niihin oli varattu yhteensä 60 taistelukärkeä, joissa jokaisessa oli yhden megatonnin luokan ydinräjähde. Yhteenlaskettu räjähdysvoima 60 megatonnia vastasi yli 3 000 Hiroshiman pommin tehoa.

Tukikohtia rakentamaan ja suojaamaan lähetettiin noin 40 000 henkeä, varustuksenaan mm. 576 ilmatorjuntaohjusta, taktisia ydinaseita, 40 MiG 21-hävittäjää sekä useita kymmeniä muita lentokoneita ja helikoptereita. Yhdysvaltojen tiedustelu seurasi Neuvostoliiton kuljetuksia ja joukkojen saapumista, mutta vasta 14. lokakuuta valvontalennolla Kuuban yläpuolella olleen U 2-koneen ottamat kuvat varmistivat ohjustukikohtien valmistumisen.

Yksityiskohtainen kuvaus Neuvostoliitosta Kuubaan lähetetyn osaston toiminnasta (operaatio “Anadyr”) on myöhemmin Leningradin sotilaspiirin päällikkönä ja Varsovan liiton joukkojen komentajana palvelleen kenraali Anatoli Gribkovin muistelmissa, saksankielisenä versiona Im Dienste der Sowjetunion (1992), s. 243–334.

Yhdysvaltojen vastatoimet käyntiin

Presidentti Kennedy kutsui kansallisen turvallisuusneuvoston kriisiesikunnan (Executive Committee, ExComm) kokoukseen 16.10. päättämään toimista uhan torjumiseksi. Yksimielisyys vallitsi heti siitä, että Kuubaan sijoitetut ohjukset on poistettava tavalla tai toisella. Puolustusministeri Robert McNamara arvioi, että ohjustukikohdat olisivat toimintavalmiina kahden viikon kuluessa. Tuosta neuvottelusta alkoi koko kylmän sodan vakavimmaksi arvioitu kriisivaihe. Presidentin johtamissa neuvotteluissa oli eniten esillä nopea ja voimakas isku Kuubaan ja tarvittaessa laajemminkin Neuvostoliittoa vastaan.

Tiedustelulennot jatkuivat ja paljastivat, että aikaisemmin havaittujen SS 4-ohjuksille sopivien asemien lisäksi rakenteilla oli suuria tukikohtia, joihin näytti olevan tulossa Yhdysvaltojen keskiosiin hyvin yltäviä, noin 4 000 kilometriä kantavia SS 5-ohjuksia. Presidentti Kennedyn ja asevoimien johdon (esikuntapäälliköiden neuvosto, Joint Chiefs of Staff) välinen neuvottelu 19. lokakuuta oli dramaattinen. Kävi ilmi, että asevoimien johto yksimielisesti suositteli nopeaa hyökkäystä Kuubaan. Erityisen aktiivinen tässä suhteessa oli strategisten ilmavoimien (SAC) komentaja kenraali Curtis LeMay. Hän kannatti jopa ydinaseiskua, koska Yhdysvallat oli silloin ylivoimainen mutta Neuvostoliitto oli pian voimistumassa.

Kokouksissa käytetyistä puheenvuoroista on säilynyt äänitykset, jotka tehtiin presidentin vieraiden tietämättä ja pidettiin salassa 1990-luvulle saakka. Tärkeimmiltä osiltaan kriisikokousten puheenvuorot selityksin varustettuina on julkaistu kirjassa The Kennedy Tapes ja mm. Yalen yliopiston Avalon projektin dokumenttikokoelmassa, joka on saatavilla internetissä.

Kennedy viittasi muun muassa Berliinin arkaan asemaan: “Omalta kannaltani on tärkeää pohtia, miksi venäläiset tekivät tämän. Se oli vaarallinen mutta myös heidän kannaltaan hyödyllinen teko. Jos emme tee mitään, he saavat ohjustukikohdan valmiiksi ja kykenevät painostamaan meitä. Jos hyökkäämme Kuubaan, se antaa heille mahdollisuuden vallata Berliini voimakeinoin, kuten he kykenivät toimimaan Unkarissa englantilaisten hyökättyä Egyptiin. Silloin meitä pidettäisiin Kuubaan kiinnittyneinä sotahulluina amerikkalaisina, jotka menettivät Berliinin. Me emme saisi tukea liittolaisiltamme.”

Keskustelun lopulla oli esillä sotatoimien aloittaminen. Kennedy: “Jos lähdemme valmistelemaan ilmahyökkäystä joko ohjuksia tai myös lentokoneita vastaan, milloin olemme valmiit?” LeMay: “Voimme aloittaa 21. lokakuuta, mutta optimiajankohta olisi 23. päivä.” Kennedy: “Milloin sitten maihinnousu voisi alkaa?” Kenraali Taylor: “Seitsemän päivää ilmahyökkäysten aloittamisesta voimme aloittaa 11 päivää kestävän maihinnousuhyökkäyksen.” - - Kennedy: “Me kaikki käsitämme, ettei ole mitään hyvää vaihtoehtoa. Saarron puolesta puhuu se, että voisimme välttää ydinsodan.”

Kennedy päätyi kannattamaan Kuuban julistamista merisaartoon. Hän julkisti tiedon ohjusuhasta puheessaan 22.10. ja kehotti kansalaisia varautumaan vakavaan kriisiin. Merisaarto julistettiin alkavaksi 24.10. Presidentti käytti siitä julkisuudessa kuitenkin termiä “quarantine”, jotta saartoa ei tulkittaisi varsinaiseksi sotatoimeksi.

Neuvostoliiton laivat kääntyivät takaisin saarron rajalta, mikä oli suuri helpotus Kennedyn hallinnolle. Silti tapahtui eräitä välikohtauksia, jotka olisivat saattaneet johtaa taisteluihin.

Kriisin huipentuminen 27. lokakuuta

Samalla jatkui kiivas diplomaattinen toiminta, jolla etsittiin keinoja kriisin laukaisemiseksi. Julkinen kiista rajoitettiin lähinnä YK:n kokouksiin, sillä osapuolet halusivat säilyttää salaisella diplomatialla suuremman toimintavapauden. Kriisin huippukohta saavutettiin 27. lokakuuta, jolloin tiedustelukone U 2 ammuttiin alas Kuuban ilmatilassa, ja toisaalta Moskovaan oli tullut samoihin aikoihin tieto syvälle Neuvostoliiton alueelle Siperiassa tunkeutuneesta U 2-koneesta.

Myös merellä sattui välikohtauksia. Kuubaan saartoon osallistui yhteensä 180 sotalaivaa, jotka jo edellisinä päivinä olivat pysäyttäneet avomerellä kauppa-aluksia. Jälkeen päin on saatu tieto, että Karibianmerellä toimi neljä neuvostoliittolaista sukellusvenettä, joissa oli ydinkärjellä varustettuja torpedoja. Yksi sukellusveneistä, tunnukseltaan B-59, oli jouduttuaan takaa-ajetuksi aivan vähällä laukaista sellaisen torpedon kohti amerikkalaisalusta.

Myös U 2-koneen ampuminen oli aiheutunut osittain väärinkäsityksestä, sillä ylin johto Moskovassa oli kieltänyt tulenaloituksen niitä vastaan. Kuitenkin 27.10. Kuuban ilmapuolustus määrättiin täyteen hälytystilaan hyökkäyksen varalta, jolloin myös tiedustelukoneita alettiin tulittaa. Yhdysvaltojen asevoimat asetettiin korkeimpaan hälytysvalmiuteen. Floridaan oli keskitetty noin 100 000 amerikkalaissotilasta, jotka olivat valmiina hyökkäämään Kuubaan satojen lentokoneiden tukemina. Merijalkaväki oli jo pitkään valmistellut maihinnousua.

Diplomaattitoimet kriisin hallitsemiseksi tehostuivat

Tuossa vaiheessa oli aivan ilmeinen vaara, että jokin tahaton välikohtaus tai väärinkäsitys olisi saattanut laukaista suurvaltojen välisen ydinsodan. Siksi myös neuvotteluhalukkuus kasvoi molemmin puolin. Yhdysvallat antoi Neuvostoliitolle tiukan uhkavaatimuksen voimatoimien aloittamisesta. Nikita Hrushtshev tarjosi Kennedylle salaisesti ratkaisua, jonka mukaan hyökkäykselliset asejärjestelmät Kuubasta vedettäisiin, jos Yhdysvallat puolestaan lupaisi olla hyökkäämättä sinne ja poistaisi keskikantaman ohjuksensa Turkista.

Presidentti John Kennedy ja puolustusministeri Robert McNamara kokouksessa 29.10.1962. Kuva: Wikipedia.

Yhdysvallat ei suostunut julkisesti Neuvostoliiton esittämiin ehtoihin mutta hyväksyi tarjouksen salaisella sopimuksella, joka vahvistettiin kirjeenvaihdolla 29.10. Se tarkoitti, että Yhdysvallat lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan ja vetää ohjuksensa Turkista ja Italiasta, kun Neuvostoliitto poistaa joukkonsa Kuubasta.

Kennedyn viime vaiheessa neuvostojohdolle Moskovaan lähettämän kirjeen luonnoksessa oli viittaus Suomen asemaan Neuvostoliiton naapurina. Hän esitti kysymyksen, miten Neuvostoliitto reagoisi, jos Suomeen olisi tuotu sitä uhkaavaa aseistusta. ”Olen varma siitä, että Neuvostoliiton hallitus reagoisi siihen voimakkaasti. Juuri sellaiselta tapaukselta näyttää Neuvostoliiton toiminta Kuubassa meidän mielestämme.” Viittaus Suomeen kuitenkin poistettiin lopulta kirjeestä, vaikka Kennedy kannatti sen säilyttämistä. Argumentti päätettiin silti pitää mielessä.

Neuvostoliitto veti joukot Kuubasta ja Yhdysvallat ohjukset Välimeren alueelta

Neuvostoliitto ryhtyi purkamaan juuri valmistuneita R 12-ohjusten (SS-4) tuliasemia ja siirtämään ohjuksia laivoihin. Yhdysvaltojen lentokoneet seurasivat, kuinka ohjukset poistuivat näkyen laivojen kansilla.

Pitemmän kantaman R 14-ohjukset (SS-5) eivät vielä olleet toimintavalmiina kuten eivät myöskään Il 28-pommikoneet. Lähiviikkoina kaikki hyökkäyksellisiksi määritetyt asejärjestelmät ja ydinräjähteet laivattiin takaisin Neuvostoliittoon.

Keskikantaman ohjukset poistettiin Turkista ja Italiasta mahdollisimman huomaamattomasti vuonna 1963 ja korvattiin sukellusveneisiin sijoitetuilla ohjuksilla.

Suurvaltojen keskinäinen kriisinhallinta tehostui

Suurvaltojen välille syntynyt yhteisymmärrys rauhoitti varsinaisen ohjuskriisin, mutta Kuuban tilanne pysyi edelleen jännittyneenä. Fidel Castro moitti Neuvostoliiton hallitusta perääntymisestä, ja myös muiden liittolaisten taholta kuului kritiikkiä.

Kuitenkin sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton johtajat saattoivat julkisuudessa esiintyä kriisin voittajina tai ainakin kieltäytyvät tunnustamasta tehneensä virheitä. Joka tapauksessa kokemus oli heille niin kova, että ryhdyttiin nopeasti toimiin samanlaisen tilanteen kärjistymisen estämiseksi tulevaisuuden kriisien yhteydessä. Tuloksena oli muun muassa ”kuuman linjan” rakentaminen Moskovan ja Washingtonin välille, jotta kriittisessä tilanteessa taattaisiin tietojen vaihto.

Paljon tutkittu kysymys: Miten ydinsodalta viime hetkellä vältyttiin?

Kansainvälisen politiikan tutkijat ovat jatkuvasti olleet kiinnostuneita Kuuban kriisin vaiheista ja vaikutuksista suurvaltapolitiikkaan. Myös päätöksentekoon osallistuneet ovat siitä kirjoittaneet. Merkittävin tässä suhteessa on ollut puolustusministeri Robert McNamara. Hän esitti viimeisimpiin tietoihin perustuvia kommentteja Kuuban kriisin 40-vuotismuiston johdosta marraskuussa 2002 järjestetyssä konferenssissa Havannassa. Silloin oli jo käytössä Kennedyn kokousten äänitykset ja Neuvostoliitosta satuja tietoja.

Seuraavassa on pääkohtia McNamaran puheenvuorosta “Forty Years after 13 Days” ja siitä käydystä keskustelusta. “Monen vuoden ajan pidin Kuuban kriisiä parhaiten hoidettuna ulkopoliittisena kriisinä puoleen vuosisataan. Uskon yhä, että presidentti Kennedyn toimet kriisin ratkaisevina hetkinä auttoivat estämään ydinsodan. Mutta nyt olen päätynyt ajattelemaan, että huolimatta kuinka määrätietoisesta kriisinhallinnasta tahansa noiden 13 päivän kuluessa, loppujen lopuksi onnella oli merkittävä rooli ydinsodan välttämisessä hiuksen hienosti. Ratkaisevia olivat heti alkuun neuvottelussa 16.10. tehdyt linjaukset, joista presidentti sopi lähimpien avustajiensa kanssa. Presidentti totesi heti, että Neuvostoliitto on pakotettava poistamaan Kuubaan tuodut ohjukset, sillä oli pidettävä kiinni 4. syyskuuta Neuvostoliitolle esitetystä varoituksesta. Hän kuitenkin tiesi, että suora sotilaallinen toiminta ohjusten poistamiseksi tuottaisi suuria riskejä kaikille osapuolille, Yhdysvalloille yhtä lailla kuin Neuvostoliitolle ja Kuuballe.

Peruskysymys kuului: Kuinka me voimme pakottaa vastapuolen poistamaan ohjukset ilman sotaan joutumista? Presidentti teki ensimmäisen tunnin kuluessa kolme elintärkeää päätöstä: (1) Vain rajoitettu joukko ylimpiä virkamiehiä perehdytetään asiaan. Noin 15 henkeä kansallisesta turvallisuusneuvostosta nimitettiin kriisiesikuntaan (Executive Committee = ExComm), joka toimi presidentin neuvonantajana. (2) ExComm ei saanut antaa tietoja laajemmalle piirille, jottei lehdistö, kongressi tai suuri yleisö pääsisi sitä käsittelemään, ennen kuin presidentti on ehtinyt valmistella vastauksena. (3) ExComm määrättiin koolle heti arvioimaan vastatoiminnan vaihtoehtoja sekä keskustelemaan niiden eduista ja haitoista omassa piirissään ilman presidentin paikallaoloa. Meille oli annettu ohje, ettei saanut esittää suosituksia, ennen kuin avustajat olisivat päässeet yksimielisyyteen toimintalinjasta tai todenneet olevansa siitä erimielisiä. Presidentti ei halunnut kiirehtiä suosituksen esittämistä vaan antoi riittävästi aikaa yhteisymmärrykseen pääsemiseksi. Noilla presidentin päätöksillä oli ratkaiseva merkitys siksi, ettei syntynyt painetta tehdä päätöksiä vastatoimista ensimmäisten tietojen perusteella ja voimakkaiden tunteiden alaisena.

Ensimmäisessä kriisiesikunnan kokouksessa 16.10. enemmistö presidentin siviili- ja sotilasneuvonantajista kannatti nopeaa hyökkäystä Kuubaan ohjusasemien tuhoamiseksi. Kuitenkin merkittävä vähemmistö esitti muita vaihtoehtoja. Lopulta monta päivää kestäneiden neuvottelujen jälkeen ExComm päätyi esittämään presidentille kahta vaihtoehtoa: Ensimmäinen oli laivastosaarto (“karanteeni”) estämään Neuvostoliittoa tuomasta lisävarustusta Kuubaan. Toinen oli ilmahyökkäys, jota lähes varmasti olisi seurannut maihinnousu.

Presidentti määräsi ratkaisevan tarkastelun pidettäväksi sunnuntaina 21.10. Muistan elävästi tuon tilaisuuden. Ehkä 17 tai 18 henkeä oli koolla. Presidentti pyysi vanhinta upseeria kenraali Maxwell Tayloria esittelemään ilmahyökkäyksen ja mahdollisen maihinnousun sisältävän vaihtoehdon ja sitten minua esittelemään ilmahyökkäystä vastaan ja laivastosaarron puolesta puhuvat seikat. Noiden esitysten jälkeen presidentti kysyi kantaa jokaiselta erikseen, jolloin enemmistö kannatti hyökkäystä.

Sen jälkeen presidentti kääntyi taktisten ilmavoimien toiminnasta vastanneen kenraali Sweeneyn puoleen ja kysyi, oliko tämä varma, että suunnitellulla massiivisella yli 1 000 lentosuorituksen iskulla voitaisiin tuhota kaikki Neuvostoliiton Kuubaan toimittamat ohjukset. Sweeney vastasi: ‘Meillä on maailman parhaat ilmavoimat. Jos me emme voi tehdä sitä, kukaan muukaan ei voi. Mutta voinko sanoa, ettei hyökkäyksen jälkeen olisi enää yhtään ohjusta ydinkärkineen valmiina ammuttavaksi? Herra Presidentti, sitä en voi luvata.’ Tuon jälkeen oli selvää, ettei presidentti voinut ottaa riskiä valtavien ihmismäärien elämän vaarantamisesta.

Minusta tuntui heti, että toiminnan pitää alkaa saarrolla, kuten se sitten määrättiinkin toteutettavaksi. Lauantaina 27.10. Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev ei vieläkään ollut ilmaissut valmiuttaan poista ohjukset Kuubasta. ExComm neuvotteli koko päivän, mitä sitten pitäisi tehdä. CIA ilmoitti, etteivät he usko ohjuksille tarkoitettujen ydinkärkien olevan vielä perillä. He arvioivat niiden olleen edelleen merellä muutaman päivän matkan päässä. Toisaalta ohjukset olivat kohta tulossa toimintavalmiiksi. Siis, jos piti hyökätä, se olisi tehtävä pian. Kello 16 kenraali Taylor ilmoitti presidentille, että asevoimien johto nyt suosittaa hyökkäyksen aloittamista maanantaiaamuna 29.10., minkä jälkeen maihinnousu alkaisi seitsemän päivän kuluessa. Presidentin neuvonantajien pääosa kannatti tätä.

Olimme saaneet Nikita Hrushtshevilta kaksi kirjettä, joissa luvattiin ohjusten poistamista. Ensimmäisessä ehtona oli meidän puoleltamme saatava lupaus, ettei Kuubaan hyökätä, ja toisessa vielä lisäehtona ohjusten poistaminen Turkista. Tämä olisi merkinnyt puuttumista Naton päätöksentekoon ja vaikeuttanut suhteitamme Turkkiin.

Oli saavutettu kriisin ratkaiseva vaihe. Jos torjuisimme nuo ehdotukset suoralta kädeltä, päätyisimme sotaan. Silloin pätevä Neuvostoliiton tuntija ja siellä juuri suurlähettiläänä palvellut Llewellyn Thompson ehdotti, että vastaamme vain ensimmäiseen kirjeeseen. Presidentti ei heti uskonut, että se onnistuisi. Thompson vastasi, että Hrushtsheville on nyt tärkeintä päästä sopimukseen Kuubasta. Turkista ehdittäisiin puhua myöhemminkin. Hän voisi silloin todeta: ‘Pelastin Kuuban, pysäytin maihinnousun.’

Presidentti Kennedy sanoi: ’All right’. – Onneksi meillä oli Thompsonin kaltaisia asiantuntijoita ja presidentti, joka oli päättänyt löytää rauhanomaisen ratkaisun tähän kriisiin. Mutta lauantaina 27.10. tapahtumat olivat karata käsistä sekä Moskovassa että Washingtonissa. U-2 ammuttiin alas Kuubassa, jolloin Hrushtshev pelkäsi meidän voivan tulkita sen provokaatioksi, josta seuraisi kriisin nopea kärjistyminen. Todellisuudessa, kuten me muun muassa kenraali Anatoli Gribkovin esittämästä lausunnosta tiedämme, se oli tapahtunut – vastoin Hrushtshevin määräystä – paikallisen kenttäkomentajan käskystä, joka oli ollut seurausta kuubalaisten pyynnöstä tehostaa ilmapuolustusta.

Samoihin aikoihin toinen U-2 tunkeutui vahingossa Alaskasta Neuvostoliiton ilmatilaan ja sai vastaansa torjuntatoimet. Meillä oli syytä olettaa, että Neuvostoliitto pitäisi sitä yrityksenä tunkeutua tiedustelemaan sotilaskohteita. Nuo tapahtumat näyttivät silloin vaarallisilta, mutta vasta 30 vuotta myöhemmin saimme tietää kenraali Gribkovilta Havannan konferenssissa vuonna 1992, että ydinkärjet sekä taktisiin että strategisiin ydinaseisiin olivat jo perillä Kuubassa – 162 ydinräjähdettä kaikkiaan. Jos olisimme aloittaneet ilmahyökkäykset ja maihinnousun Kuubaan, olisimme melko varmasti saaneet vastaamme ydinaseiskuja, johon olisi vastattu amerikkalaisilla ydinaseilla.

Silloin tammikuussa 1992 Havannan konferenssissa me amerikkalaiset olimme yllättyneitä ja pelästyneitä tuosta tiedosta. Siksi on vielä tarpeen selvittää ydinaseongelmaa. Meillä on edessämme paljon potentiaalisia konflikteja 50 tai 100 vuoden kuluessa. Siksi meidän on opittava Kuuban kriisin kokemuksista, ja aivan erityisesti niistä virheistä, joita monet meistä tekivät, jotta voisimme tulevaisuudessa vähentää riskiä sotiin joutumisesta.”

Alustusta seuranneen vilkkaan keskustelun aikana esitettiin lisää esimerkkejä kriittisistä mutta toistaiseksi salatuista tilanteista Kuuban kriisin aikana. McNamara kertoi vielä havainneensa käydessään tarkastamassa Naton suunnitelmia, ettei ollut mitään selvää käsitystä ensimmäistä ydinaseiskua seuraavista vaiheista. Sitä ei edes uskallettu ajatella. Vasta aikaa myöten alettiin tajuta, kuinka suuria vaaroja ydinaseisiin sisältyi. McNamara päätti keskustelun toteamukseen: “Meillä oli todella hyvää onnea, sillä olimme syksyllä 1962 hyvin lähellä ydinaseiden käytöstä seuraavaa katastrofia.”

McNamaran osuuden lähteenä on erikoisnumero “The Cuban Missile Crisis”, Arms Control Today, November 2002. Internetissä: www.armscontrol.org/act/2002_11/cubanmissile.asp .

Lähteitä: Graham Allison – Philip Zelikow, Essence of Decision (2. edition, Longman 1999); Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 331–335; Michael Beschloss, Kennedy v. Khrushchev (1991), s. 412–575; Michael Dobbs, One Minute to Midnight (Hutchinson 2008): Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (1998), s. 190–203; Robert S. McNamara, In Retrospect (Vintage 1996), s. 337–346. McNamaran kokemuksista kertova elokuva: https://www.youtube.com/watch?v=3lrH7RtiobQ