Pekka Visuri                                                      19.8.2021

Afganistan geopoliittisessa tarkastelussa

Ajankohtaiset uutiskuvat vyöryvät päälle dramaattisella voimalla, mutta niiden avulla on vaikea päästä selville tapahtumien syistä ja seurauksista. Historiallis-geopoliittinen analyysi taustoittaa kehitystä tarvittavassa määrin ajallisesti ja maantieteellisesti, jotta kokonaisuus ja tapahtumien toimintalogiikka hahmottuisivat. Siinä suhteessa se eroaa ratkaisevasti median tavasta kuvata maailmaa.

Afganistania on geopolitiikan oppikirjoissa pidetty esimerkkinä puskurivaltiosta, joka sijaitsee useiden valtakeskusten välissä ja joka on joutunut aikojen kuluessa eri tahoilta tulleiden valloitusyritysten kohteeksi. 1800-luvulla Afganistan oli Brittiläisen Imperiumin ja Venäjän keisarikunnan valtakamppailun, ”Suuren pelin”, välialueella tai jopa keskipisteessä. Toisaalta alue on osoittautunut vaikeaksi saada ulkopuolisten voimien hallintaan, mistä kertoo nimitys ”imperiumien hauta”. Tässä suhteessa näyttävin tapahtuma oli brittiarmeijan tuhoutuminen Afganistanissa vuonna 1842.

Maaston vaikeakulkuisuus on kehittänyt afganistanilaisista sitkeitä, vähällä toimeentulevia taistelijoita. Vaikka historialliset kokemukset tunnetaan, aina on myös löytynyt yrittäjiä, jotka kuvittelevat ehkä uuden teknologian laajamittaisen käyttöönoton kumonneen maaston erityispiirteiden etuja alueen puolustajille. Ilmiö on sama, joka koettiin Vietnamissa 1960- ja 1970-luvuilla, ja miksei myös Suomen talvisodassa 1939–1940.

Nykytilanteen lähtökohdat ovat 1970-luvulta

Afganistanin kuningasvallan kaaduttua vuonna 1973 maa julistettiin tasavallaksi. Kilpailevat ryhmittymät jatkoivat valtakamppailua, joka muutamassa vuodessa kallistui Neuvostoliittoon tukeutuvien kommunistien tai marxilaisten hyväksi. Kylmän sodan asetelmien taas kiristyessä Yhdysvallat vuonna 1978 ryhtyi tukemaan radikaaleja islamisteja, jotka kapinoivat marxilaista hallitusta ja ”länsimaisia aatteita” vastaan. Lopulta joulukuussa 1979 Neuvostoliitto lähetti maahan sotavoimiaan ja yritti saada islamistit lopettamaan kapinansa. Yhdysvalloissa syntyi melkoinen paniikki, kun epäiltiin neuvostoarmeijan jatkavan yksin tein kohti Persianlahtea.

Vastatoimena Yhdysvallat muun muassa perusti uuden eteläisen Keski-Aasian johtoportaan, joka tunnetaan lyhenteestä CentCom, ja amerikkalaisten sotilaiden keskitykset Persianlahdelle alkoivat. Elettiin ”uuden kylmän sodan” aikaa, johon Euroopassa liittyi kiista keskikantaman ohjuksista. Sotilaallisesti merkittävää oli modernien kevyiden ilmatorjuntaohjusten laajamittainen toimittaminen Yhdysvalloista kapinallisille vuodesta 1983 alkaen. Siten heikennettiin ratkaisevasti Neuvostoliiton ilmavoimien ja erityisesti helikopterien toimintamahdollisuuksia.

Yhdysvalloissa presidentin turvallisuusneuvonantajana toiminut Zbigniew Brzezinski kehui sittemmin muistelmissaan, kuinka hän tuotti 1970-luvun lopulla Neuvostoliitolle ”oman Vietnamin” aseistamalla ääri-islamilaisia jihadisteja, joista tunnetuimmaksi kohosi Osama bin Laden Saudi-Arabiasta tulleine avustajineen. Moskovassa oli kohta pakko tunnustaa, että vastarinta oli liian kovaa, joten lopulta vuonna 1989 edessä oli vetäytyminen Afganistanista. Samalla kylmä sota päättyi, ja Afganistan jäi unohduksiin mutta yhä erilaisten kapinaliikkeiden taistelualueeksi.

Tässä vaiheessa jo miljoonan afgaanin hengen vaatineet taistelut ja ulkomaiden eri osapuolten tukemiseen käyttämät sadat miljardit dollarit eivät olleet tuoneet tilanteeseen selkeää ratkaisua, vaan sekasorto jatkui. Nyt alueella tuntui yhä selvemmin Pakistanin ja Iranin vaikutus, kun taas Neuvostoliitto ja Venäjä jäivät tapahtumista syrjään. Vuonna 1994 etelästä nousi esille Pakistanin tukema islamistinen taliban-liike, joka parissa vuodessa sai valtaansa pääosan maasta, viimeksi Iranin tukemia alueita lännessä. Vain Pohjoinen liitto tarjosi talibaneille yhä tiukkaa vastarintaa halliten noin 30 prosenttia Afganistanista. Taistelut olivat sekavia, eikä mistään sodan oikeussäännöistä ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että etnisesti ja kielellisesti erittäin hajanaisessa maassa toimivista sotajoukoista tuolloin suurin osa saattoi olla ulkomaalaisia, suurimpana ryhmänä pakistanilaiset. Kaikilla naapurimailla sekä myös Intialla ja arabimailla oli Afganistanissa omat suojattinsa, ja monien afgaaniheimojen asutusalueet ulottuivat valtiollisten rajojen molemmille puolille.

Merkittävin talibaneja vastaan taistellut johtaja oli Ahmad Shah Masoud, joka hallitsemillaan alueilla pyrki luomaan demokraattisia instituutioita ja lähensi suhteita myös länsimaihin. Arabiterroristit murhasivat hänet syyskuussa 2001, siis samoihin aikoihin kuin Osama bin Ladenin al-Qaida -järjestö iski New Yorkiin ja Washingtoniin. Siitä alkoikin aivan uusi vaihe maailmanhistoriassa.

Yhdysvaltojen hyökkäys Afganistaniin syksyllä 2001

Suoraan Amerikan sydämeen 11. syyskuuta suunnattujen terrori-iskujen jälkeen kansa vaati nopeita ja voimakkaita kostotoimia. Terrorismin vastaisesta toiminnasta vastuussa ollut Richard Clarke kertoo parin vuoden päästä julkaistuissa muistelmissaan Against All Enemies: Inside America’s War on Terror, kuinka terrorihyökkäysten tapahduttua ensimmäinen kysymys aina oli: Mihin hyökätään? Niin tapahtui nytkin, ja esillä oli heti kaksi vaihtoehtoa. Kysymys oli vain sitä, missä järjestyksessä hyökätään, eikä muita toimia paljon mietitty.

Puolustusministeri Donald Rumsfeld ja muut ”uuskonservatiivit” kannattivat hyökkäystä Irakiin, koska sitä oli jo valmisteltu ja Irakissa oli öljyä. Clarken kertoman mukaan neuvonantajat hyvin tiesivät, ettei Irakilla ollut tekemistä al-Qaidan iskujen kanssa, mutta se olisi ollut houkutteleva hyökkäyskohde. Toisena vaihtoehtona oli Afganistan, koska al-Qaidan koulutusleirit sijaitsivat siellä. Kohde oli kuitenkin hankala, eikä talibaneilla ollut suoraa yhteyttä terrori-iskuihin ulkomaille.

Päätöksenteko tapahtui pienessä piirissä. Kuuluisassa kuvassa, joka on otettu syyskuun lopulla 2001 presidentti Bushin loma-asunnolla Camp Davidissa, pöydällä näkyy Afganistanin kartta ja sen äärellä Bush lentäjänpusero päällään. Vieressä istui turvallisuusneuvonantaja Condoleezza Rice ja CIA:n johtaja George Tenet. Presidentti päätti: Hyökätään ensin Afganistaniin ja sitten Irakiin.

Toinen kuuluisa kuva kertoo siitä, kuinka amerikkalaiset erikoisjoukot kohta tarjosivat säkkikaupalla dollareita Pohjoisen liiton sotapäälliköille ja muille talibanien vastustajilla. Silloin myös Venäjä tuki amerikkalaisia toimittamalla raskasta aseistusta rintamalle. Pakistanin Yhdysvallat pakotti luovuttamaan lentotukikohtia uhkaamalla muuten ”pommittaa maan takaisin kivikauteen”. Vaikka Pakistan oli tukenut talibaneja ja al-Qaidaa, suostuminen amerikkalaisten tukialueeksi kävi nopeasti.

Yhdysvallat ei ollut toistaiseksi sotinut talibaneja vastaan vaan pikemminkin neuvotellut taloudellisista eduista ja huumekaupan vastaisista toimista. Talibanit olivat saaneet hyvän korvauksen siitä, että estivät oopiumin viljelyä ja myyntiä ulkomaille. Maassa oli myös paljon luonnonvaroja, joiden hyödyntämisestä neuvoteltiin. Syntyneessä tilanteessa talibaneja vaadittiin luovuttamaan Osama bin Laden tuomittavaksi, mutta siihen ei suostuttu. Taliban-johtajat selittivät, etteivät voi luovuttaa vieraitaan, joten seurauksena oli sota. Se ei siis aluksi kohdistunut niinkään taliban-hallintoa vastaan vaan al-Qaidaan, mutta pian tavoitteeksi asetettiin koko Afganistanin valtaus.

Yhdysvaltojen voitto talibaneista ja al-Qaidasta vuoden 2001 lopulla näytti helpolta ja myös huokealta verrattuna kaikkiin kustannuksiin, jotka kohta alkoivat kasaantua. Sissit vetäytyivät vuorille ja alkoivat varovasti taas kerätä voimiaan. Amerikkalaisten mielenkiinto suuntautui pian Irakiin, joka näytti paljon tärkeämmältä kohteelta. Sinne alkoi hyökkäys vuoden 2003 keväällä.

Pitkä sissisota

Vuoden 2002 alusta lähtien amerikkalaiset pyrkivät luovuttamaan vastuuta Afganistanin miehityksestä liittolaisilleen. YK:n mandaatilla perustettiin rauhanturvaoperaatio ISAF, joka kohdistui aluksi vain Kabuliin ja lähiympäristöön. Pienen välivaiheen jälkeen Nato otti johtovastuun. Vähitellen rauhanturvaoperaatiota laajennettiin, ja asetettiin tavoitteeksi demokraattisen yhteiskunnan rakentaminen koko Afganistaniin ja vieläpä Kabuliin keskitetyn johdon alaisena.

Kun sissisota Afganistanissa vähitellen voimistui, Yhdysvallat otti taas sotatoimet suoraan johtamisvastuulleen. Tämä asetelma jatkui kymmenkunta vuotta. Talibanit tuntuivat noudattavan tarkasti Maon sissisodan strategisia oppeja, joiden mukaan on kerättävä aikaa hyväksikäyttäen voimia maaseudulla ja vasta vihollisen heiketessä ja kyllästyessä ryhdyttävä toimintaan kaupunkeja vastaan. Koko ajan talibaneilla oli kuitenkin vahva tukialue Pakistanin vastaisilla rajaseuduilla.

Irakin sota oli varsinaisesti Yhdysvaltojen tuhon tien alku. Muutamassa vuodessa kävi ilmi, ettei nopea sotilaallinen voitto taannut pysyvää ratkaisua, vaan tappiot ja kustannukset kasvoivat. Samaan aikaan Afganistan näytti olevan paremmin hallittavissa, mutta pian sielläkin vaadittiin lisäpanostuksia. Vuosina 2009–2011 Yhdysvallat kasvatti Afganistanin joukkonsa noin 100 000 sotilaan vahvuuteen, ja tavoitteena voimanlisäyksellä oli talibanien nopea nujertaminen. Se ei toteutunut, joten parin vuoden kuluttua ryhdyttiin jo vähentämään voimia ja alentamaan tavoitteita.

Vastuuta pyrittiin siirtämään Afganistanin omalle armeijalle, ja siihen kului paljon rahaa, joka paljolti valui korruptoituneiden paikallisten johtajien ja amerikkalaisten asekauppiaiden taskuihin eikä niinkään sotarintamille. Vuonna 2014 Yhdysvaltojen presidentti Barak Obama ilmoitti, että aktiivisia sotatoimia talibaneja vastaan ei jatketa, vaan keskityttäisiin Afganistanin armeijan kouluttamiseen ja varustamiseen kykeneväksi itsenäiseen toimintaan. Obama selvästi piti Afganistania ”oikeutettuna tai hyvänä sotana”, kun taas Irakia oli vaikea kehua onnistumiseksi, sillä sen perustelut olivat alusta lähtien valheellisia. Presidentti Donald Trump puolestaan lupasi vetää joukot pois kaikista Lähi-idän ja Keski-Aasian sodista. Vetäytyminen alkoikin, ja presidentti Joe Biden vahvisti, että se toteutetaan syyskuuhun 2021 mennessä. Kahden presidentin kannanotot eivät siinä suhteessa eronneet merkittävästi.

Geopoliittinen asetelma muutoksessa

Kylmän sodan päättymistä 1990-luvun alussa seurannut Yhdysvaltojen ja ”lännen” ylivoima-asema on parin vuosikymmenen kuluessa tuntuvasti heikentynyt, ja se koskee merkittävästi myös asetelmia eteläisessä Aasiassa. Kiina on kasvattanut vaikutusvaltaansa ja voimaansa, joka perustuu lähinnä vahvaan talouteen, mutta myös sotilaallisesti Kiina vahvistuu. Tämä kehitys on todettu yleisesti Yhdysvalloissa ja muualla lännessä tehdyissä arvioissa, ja on ryhdytty myös vastatoimiin läntisten asemien puolustamiseksi.

Afganistanin ”menetys” ei tullut yllätyksenä läntisille strategian suunnittelijoille, mutta sen merkityksestä voidaan kiistellä. Pahimmissa uhkakuvissa talibanien voitto toimii esimerkkinä muillekin islamistisille liikkeille, joista saatiin jo esimakua Irakin – Syyrian raja-alueilta kymmenen vuotta sitten, kun ISIS yllättäen kohosi voimatekijäksi. Talibanit eivät kuitenkaan ole toistaiseksi osoittaneet kiinnostusta asevoimansa levittämiseen ulkomaille eivätkä ole tavoitelleet laajan islamilaisen valtion luomista.

Kiina on valmistellut jo vuosien ajan yhteistyötä talibanien kanssa, ja sama pätee pienemmässä mittakaavassa myös Venäjään. Molemmilla on kuitenkin ongelmana omien muslimiväestöjensä rauhallisena pitämisen tarve. Silti on odotettavissa, että Kiina ja Venäjä voivat tehdä yhteistyötä talibanien hallitseman Afganistanin kanssa, sillä mitään ”perivihollisuutta” sen kanssa ei ole kehittynyt. Uudessa tilanteessa Kiinan edellytykset jatkaa monia infrastruktuuriohjelmia Pakistanin ja Afganistanin alueilla ovat entistä paremmat.

Uutta on myös Saudi-Arabian vaikutusvallan heikkeneminen. Sieltä ei ole odotettavissa enää mittavaa rahoitusta talibaneille tai al-Qaidalle, joten Kiina näyttää ainoalta voimatekijältä. Arvoituksena on Iranin asema, sillä aikaisemmin Iran tuki voimakkaasti rajantakaista sukulaiskansaansa talibaneja vastaan. Nyt sellaista tarvetta ei ehkä ole, jos Kiina asettuu koko laajan alueen valtiaaksi ainakin taloudellisessa mielessä. On nähtävissä, että Kiinasta Pakistanin ja Afganistanin kautta ulottuu Persianlahdelle ja Iraniin Kiinan hallitsema vyöhyke, joka sisältää runsaita energiavaroja ja metallisia raaka-aineita. Yhdysvallat liittolaisineen asettuu tätä vyöhykettä patoamaan Persianlahden ja Arabian niemimaan tasalla.

Seuraavaksi mielenkiinto jälleen kohdistuu Irakiin. Siellä on yhä äänekkäämmin vaadittu ulkomaalaisia, käytännössä amerikkalaisia, poistumaan, mutta maa on sisäisesti lähes yhtä hajanainen kuin Afganistan ja rajoittuu sekasortoiseen Syyriaan. Myös Intiassa joudutaan uudelleen määrittämään kantaa siihen, ketä tuetaan ja kehen tukeudutaan. Intia tuki pitkään talibanien vastustajia.

Aasia aasilaisille

Afganistanin viimeaikainen tilannekehitys viittaa siihen, että länsimaalaisten on vaikea enää asettua sinne tai lähialueille vaikutusvaltaiseen asemaan. Yhdysvalloissa tuskin kukaan lähtee puolustamaan ”yhteiskunnan rakentamista” toiselle puolelle maapalloa veronmaksajain varoin. Afganistanin kokeilussa tuhlatut arviolta noin 2 000 miljardin dollarin rahamäärät ovat noin kolmasosa Irakiin käytetyistä varoista, ja yhdessä ne muodostavat korkean esteen uusien interventioiden aloittamiselle. Myös lähes 10 000 amerikkalaissotilaan kuolema ja kymmenet tuhannet haavoittuneet noissa hävityissä sodissa ei innosta jatkamaan samalla linjalla.

Kiina voi vedota nyt siihen, että se on johdonmukaisesti vastustanut läntistä imperialismia ja vaatinut amerikkalaisten hallitsemaan maailmanjärjestykseen muutosta. Kyseessä on vanhan siirtomaajärjestelmän purkamisen viimeinen vaihe, joka tapahtunee Kiinan johdolla. Se on Afganistanin sodan geopoliittisista seurauksista tärkeinpiä.