Pekka Visuri                                              20.6.2021

Miksi Saksan hyökkäys kesäkuussa 1941 yllätti Neuvostoliiton?

Kysymyksiä ja vastauksia kylmän sodan päättyessä

Kylmän sodan päätösvaiheeseen liittyi historiantutkimuksen vapautuminen blokkijaon kahleista. Havahduin siihen konkreettisesti Kansainvälisen sotahistorian komission seminaarissa Helsingissä kesällä 1988, kun israelilainen professori esitelmöi aiheesta ”Miksi Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941 tuli yllätyksenä?” Vierestäni nousi vastaamaan harmaatukkainen herrasmies, joka esittäydyttyään kenraalieversti Dmitri Volkogonoviksi kertoi saaneensa Mihail Gorbatshovilta tehtäväksi uudistaa Neuvostoliiton sotahistorian tutkimuksen kansainvälisiä tieteellisiä käytäntöjä vastaavaksi, mikä tarkoitti erityisesti kaikkien osapuolten intressien ja toimintojen tasapuolista käsittelyä. Hänen mukaansa kesän 1941 yllätykseen oli syynä ”diktatuuri ja sensuuri”. Volkogonovilta ilmestyi pian arvostusta saanut Stalin-elämäkerta ja useita muitakin tutkielmia, joissa analysoitiin Neuvostoliiton historian ongelmia. Hän ehti vaikuttaa ennen kuolemaansa joulukuussa 1995 merkittävästi siihen, että Venäjän arkistoja toisen maailmansodan osalta avattiin tutkimuskäyttöön.

Uusin tutkimus suosittaa monipuolisia ja kriittisiä analyyseja

Neuvostoliiton loppuaikoina oli tavallista, että Saksan yllätyshyökkäyksen 22.6.1941 onnistuminen vieritettiin Stalinin syntilistalle, aivan samoin kuin Saksassa oli totuttu nimeämään Hitler syylliseksi toisen maailmansodan alkamiseen sekä erityisesti hyökkäykseen Neuvostoliittoon ja kansanmurhiin ja lopuksi Saksan murskaavaan tappioon. Näissä väitteissä oli sinänsä paljon totta, mutta ne tukahduttivat helposti syvällisemmät pohdinnat tapahtumien syy-seuraussuhteista ja ennen kaikkea vahvistivat mielialaa, että asiaa ei kannattaisi enää paljon tutkia.

Moskovan arkistojen avautuminen 1990-luvun alusta alkaen loi edellytykset ”uuden aallon” tutkimuksille, mutta edistyminen on ollut verraten hidasta. Siihen on vaikuttanut haluttomuus koskea jo vakiintuneisiin käsityksiin, joita leimasi voittajavaltioiden sodan jälkeen usein hyvinkin valikoivasti jakama tieto ja massiivinen populaarikirjallisuus. Tähän kategoriaan kuuluivat myös Hollywood-tyyppisiset elokuvat ja television viihteellistetyt historiasarjat, jotka vahvistivat ”yleisesti hyväksyttyjä” käsityksiä tapahtumien kulusta kyselemättä tarkemmin perusteluja ja pohtimatta johtajien ratkaisujen todellisia motiiveja. Siten esimerkiksi perustaviakin päätöksiä on voitu selittää johtajien henkilöhistoriasta seuraavilla syillä, vaikka kyseessä oli monimutkainen, useiden vaikuttavien tekijöiden kokonaisuus.

Uusin tutkimus kiistää vanhat, jo itsestäänselvyyksiksi koetut väitteet, ei suinkaan kumoamalla niitä kokonaan vaan vaatimalla tarkempia ja monipuolisempia analyyseja, joita voidaan tehdä entistä paremmin avautuneiden arkistojen avulla. Tähän liittyy arkistotietojen laajamittainen julkaiseminen tietoverkoissa, jolloin niiden käyttö on selvästi helpottunut verrattuna tilanteeseen vielä pari vuosikymmentä sitten.

Syyllisyyskysymys ei enää ole kovin kiinnostava, vaan tutkimuksissa pyritään etsimään entistä pätevämpiä selityksiä tapahtuminen kululle. On myös selvää, että tavoitteeksi ei kannata asettaa yhtenäisen ”lopullisen” käsityksen hahmottelua, vaan erilaiset tulkinnat hyväksytään päteviksi niin kauan, kuin toisenlaiset selitykset pystyvät osoittamaan ne vääriksi tai puutteellisiksi. Uudempi tieto usein kumoaa vanhojen tietojen pohjalle rakennettuja selityksiä ja tuottaa uutta näkökulmaa. Edellytyksenä on luonnollisesti se, että käsityksille löytyy vahvoja, todennettavissa olevia perusteluja eikä tyydytä populaarihistorioiden tapaan vain satunnaisiin puheisiin tai tekijöiden omiin vakuutuksiin oikeassa olemisesta.

Sekä Hitler että Stalin halusivat keskinäistä yhteistyötä

Yksi kauan sitten vakiintuneista selityksistä Hitlerin päätökselle aloittaa syksyllä 1940 hyökkäysvalmistelut Neuvostoliittoon kevääksi 1941 on ollut ideologinen antikommunismi yhdistyneenä tarpeella hankkia elintilaa idästä. Sodan jälkeen oli helppo sanoa, että nuo tavoitteet Hitler ilmaisi jo 1920-luvulla ilmestyneessä kirjassaan Taisteluni ja toi niitä esille vuosien varrella lukuisissa puheissaan. Siksi saatettiin sanoa, että ”hyökkäys Neuvostoliittoon olisi pitänyt nähdä jo ennalta” ja ihmeteltiin, miksi Stalin ei sitä osannut aavistaa. Tätä ongelmaa on viimeksi perusteellisesti pohtinut Princetonin yliopiston professori Stephen Kotkin kirjassan Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941 (2017), ja hän päätyi kiistämään ideologisten selitysten pätevyyden arvioidessaan syitä Saksan hyökkäykseen ja Stalinin joutumiseen yllätetyksi. Palaan siihen myöhemmin, sillä sitä ennen on syytä esitellä tilannekehitystä Saksan ja Neuvostoliiton välillä 1939–1940.

Hitlerin kannalta kysymys jo kesällä 1939 oli ennen kaikkea Saksan ympärille kehittymässä olleen saartorenkaan murtamisesta hakeutumalla yhteistyöhön Stalinin kanssa. Läntiset suurvallat Iso-Britannia ja Ranska olivat jo edenneet pitkälle neuvotteluissa Moskovassa Saksan-vastaisen liiton muodostamisessa, mutta Stalin suhtautui siihen epäluuloisesti, koska hän ei saanut riittäviä sotilaallisia takeita yhteisestä toiminnasta Saksaa vastaan sodan sattuessa. Stalin pelkäsi, että länsivallat tavalla tai toisella vetävät Neuvostoliiton sotaan Saksan kanssa ja jäävät itse sivustakatsojiksi tai peräti liittoutuvat Saksan kanssa. Hitlerin onnistui lopulta verraten helposti saada Neuvostoliiton kanssa aikaan hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939, jolloin salaisesti sovittiin etupiireistä luovuttamalla Baltian maat ja Suomi Neuvostoliiton intressipiiriin sekä sopimalla Puolan jaosta. Samalla Saksalle luvattiin taloussopimuksessa runsaasti sen tarvitsemia raaka-aineita.

Hitlerin ja Stalinin välisen sopimuksen syntyä ja seurauksia Suomelle on käsitelty laajasti kirjassa Pekka Visuri – Eino Murtorinne, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940 (2019). Hitler-Stalin-pakti ei ollut sinänsä toisen maailmansodan syy, mutta se muodosti asetelman, jossa Saksan hyökkäys Puolaan helpottui. Myöskään talvisota ei ollut suoranaisesti seurausta Hitler-Stalin-paktista, sillä Stalin todennäköisesti olisi aloittanut neuvottelut Suomen kanssa ilman sopimustakin, kuten oli tapahtunut Jartsev-keskusteluissa jo vuodesta 1938 alkaen. Sopimus kuitenkin takasi Saksan pysymisen puolueettomana talvisodan aikana.

Olennaista on todeta, että yhtä lailla toinen maailmansota (Saksan hyökkäys Puolaan) kuin talvisotakin olisivat voineet alkaa ilman Hitler-Stalin-paktia elokuulta 1939. Toisaalta sopimuksen syntyminen selvästi osoitti, että Hitler ja Stalin tekivät ratkaisunsa geopoliittisten ja strategisten laskelmien perusteella eivätkä antaneet ideologisten vastakkaisuuksien häiritä etujen yhteensovittamista.

Saksan voitot lännessä kesällä 1940 muuttivat asetelmia

Oli siis hyviä perusteita kesällä 1940 odottaa, että ideologiset seikat eivät suursodan yleistilanteen puitteissa tulisi määräämään Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden kehitystä, vaan siihen vaikuttaisivat ennen kaikkea sopimuksen turvaamat strategiset edut. Saksan voitot ensin Norjassa ja Ranskan kukistuminen kesäkuussa runsaan kuukauden taistelujen jälkeen muuttivat kuitenkin asetelmia. Saksan nopea voitto ensimmäisen maailmansodan voittajavalloista oli Stalinille suuri yllätys, joka pakotti nopeisiin reaktioihin. Niihin kuului Baltian maiden miehitys ja Romanialta vaaditut Bessarabian ja Pohjois-Bukovinan alueiden luovutukset. Stalin ryhtyi siis varmistamaan etumaastojaan Saksaa vastaan mutta teki sen edelleen vuonna 1939 tehtyjen sopimusten puitteissa. Tosin on huomattava, että etupiirien käsitettä ei sopimuksessa tarkemmin määritetty, joten vaadittiin uusien tulkintojen tekoa tilanteen kehityksen mukaisesti.

Loppukesällä Saksa siirsi sotilaitaan Romaniaan suojaamaan öljykenttiä ja teki Suomen kanssa kauttakulkusopimuksen. Näin molemmat osapuolet ylittivät jo elokuussa 1939 sovittuja etupiirien rajoja, joten siitä syntyi tarvetta tarkentaa sopimuksen sisältöä. Molemmille oli kuitenkin edullista jatkaa yhteistyötä ja jopa kehittää sitä. Saksa halusi erityisesti taata riittävän raaka-aineiden saannin idästä, ja siihen kuului myös kysymys Petsamon nikkelin hallinnasta. Hitler kuitenkin määräsi jo heinäkuun lopulla yleisesikunnan aloittamaan tiukasti salattavan suunnittelun Neuvostoliittoon suunnattavaa hyökkäystä varten.

Hitlerin perustavaksi ongelmaksi kehittyi Yhdysvaltojen asenne, joka kääntyi yhä jyrkemmin Saksaa vastaan. Nykyisin tiedetään, että presidentti F.D. Roosevelt oli jo varhain, ehkä jo loppusyksystä 1938, päättänyt tuhota Hitlerin ja Saksan, ja se tapahtuisi sopivan hetken tullen liitossa Stalinin ja Neuvostoliiton kanssa. Asia pidettiin tarkoin salassa silloin ja jopa sodan jälkeenkin, mutta Hitler aavisti, mitä oli tekeillä. Amerikkalaiset alkoivat vuonna 1940 tukea brittien merikuljetuksia Atlantilla ja laajensivat voimakkaasti sotateollisuuttaan.

Hitlerin arvioissa oli jo nähtävillä, että Yhdysvallat liittyy Ison-Britannian kanssa samaan sotarintamaan ja houkuttelee siihen mukaan myös Neuvostoliiton. Saksakin pyrki hankkimaan itselleen vahvoja liittolaisia, ja siinä tarkoituksessa tehtiin 27. syyskuuta Saksan, Italian ja Japanin kesken ns. kolmen vallan sopimus.

Saksan johdossa syntyi myös ajatus Neuvostoliiton saamisesta mukaan kolmen vallan sopimukseen neljänneksi osapuoleksi, jolloin muodostuisi riittävä vastapaino läntiselle liittoutumalle. Berliinistä lähti lokakuun puolivälissä Moskovaan kirje, jossa Neuvostoliitolle tarjottiin uusia etuja, jos se tulisi mukaan laajennettuun kolmiliittoon. Myös Stalin piti tärkeänä, että uuden liittosopimuksen edellytyksiä tutkittaisiin ja sopimuksen 23.8.1939 pohjalta käynnistyneen yhteistyön jatkon periaatteita selvennettäisiin neuvottelussa Hitlerin kanssa. Stalin lähetti ulkoministeri Molotovin Berliiniin ja antoi ennen matkaa yksityiskohtaiset ohjeet. Nuo pitkään salassa pysyneet ohjeet kertovat tarkasti, mitä Berliinissä tuli tavoitella.

Molotovin ja Hitlerin välillä käydyissä neuvotteluissa Berliinissä 12.–13.11. pääkysymyksenä olikin yhteistyön jatkaminen ja tehostaminen, mutta myös Suomen asia oli heti alkuun esillä. Molotov peräsi Hitleriltä tunnustusta sille, että vuonna 1939 määritetty etupiirijako olisi edelleen voimassa. Suomen piti yhä kuulua Neuvostoliiton intressipiiriin, jolloin Saksan tulisi poistaa sotilaansa Suomesta ja vaikuttaa siihen, että myös Neuvostoliiton vastaiset mielenosoitukset lopetettaisiin. Hitler lupasikin poistaa saksalaissotilaat Suomesta ja halusi samalla saada varmistuksen, että Suomesta toimitetaan riittävästi nikkeliä ja puutavaraa. Molotov puolestaan pyrki hankkimaan etuja Balkanin suunnalla ja lupasi myötämielisyyttä Saksan tarjoukselle liittymisestä neljänneksi osapuoleksi kolmen vallan sopimukseen.

Neuvostoliiton vastaus Berliinin neuvotteluissa esille nostettuihin kysymyksiin tuli Saksan ulkoministeriölle 26.11. Se oli periaatteessa myönteinen mutta sisälsi etenkin Balkanilla eräitä ehtoja, jotka arveluttivat Hitleriä. Hän pohti noina viikkoina ankarasti vaihtoehtoja ja päätyi lopulta hylkäämään ajatuksen Neuvostoliiton saamisesta mukaan kolmiliittoon. Sen sijaan Hitler päätti tehosta jo aiemmin aloitettuja valmisteluja hyökkäystä varten, mutta varsinainen päätös sai vielä odottaa. Itse asiassa talouden alalla yhteistyö Neuvostoliiton kanssa lähikuukausina tiivistyi, ja Saksa sai runsaasti tarvitsemiaan raaka-aineita aina kesään 1941 asti.

Hitlerin päätös: suunnitelma Barbarossan valmisteluista

Pitkän pohdinnan jälkeen Hitler päätyi siis ajatukseen, että hän estäisi Saksan vastaisen liittokunnan laajentumisen lyömällä siitä pois ratkaisevan tekijän, Neuvostoliiton, mikä tapahtuisi nopealla hyökkäyksellä jo keväällä 1941. Jos se onnistuisi, Iso-Britannia menettäisi samalla toivon saada vahvistuksia eikä Yhdysvallat ehtisi liittyä ajoissa Euroopan sotaan, vaan Saksasta tulisi Euraasian mantereen hallitsija. Niinpä Hitler määräsi 18.12. aloitettavaksi valmistelut Venäjälle toukokuussa 1941 suunnattavaa hyökkäystä varten peitenimellä ”tapaus Barbarossa”. Ohjeessa todettiin myös ”odotettavissa olevat liittolaiset” Romania ja Suomi sekä määritettiin niille jo alustavasti tehtäviä.

Suomen alueen käytön merkitys kasvoi pian suureksi, kun Hitler määräsi ensimmäiseksi tavoitteeksi Leningradin valtaamisen. Sinne oli tarkoitus hyökätä Saksan päävoimilla Baltian maiden läpi, ja suomalaisilta odotettiin vastaantuloa Laatokan molemmin puolin mutta ei suoranaisesti hyökkäystä Leningradiin. Kenraalimajuri Talvela Mannerheimin lähettämänä asiamiehenä sai audienssin valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin luo juuri Barbarossa-suunnitelman allekirjoituspäivänä 18.12. Sitten yhteydenpitoa jatkoi yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Erik Heinrichs, joka kutsuttiin neuvotteluun Saksan sodanjohdon luo tammikuun 1941 lopulla.

Barbarossa-suunnitelmaan tehtiin lähikuukausina lukuisia muutoksia, eikä edes hyökkäyksen toteutuminen ollut läheskään niin varmaa, kuin jälkeenpäin on arveltu. Epävarmuus johtui erityisesti Balkanin tilanteen kehityksestä ja Saksan asevoimien varustelun hitaudesta. Berliinissä oli pakko todeta, että puna-armeija on lukumääräisesti erittäin vahva ja tarjoaisi taitavasti johdettuna ehkä kovan vastuksen, mutta sen talvisodan jälkeen aloitettu uudelleenjärjestely oli yhä kesken ja henkilöstön koulutustaso arvioitiin heikoksi. Laadullisesti mikään ei tuntunut tarjoavan tasavertaista vastusta taisteluissa hyvin menestyneelle Saksan armeijalle, joten luottamus nopeaan voittoon oli vahva. Edellytyksenä sille pidettiin kuitenkin yllätyksen saavuttamista.

Sotilaallisen suunnittelun edetessä Hitler kehitteli rinnalla laajaa suunnitelmaa toiminnasta vallatuilla alueilla. Siitä alettiin käyttää nimeä Generalplan Ost (yleissuunnitelma itä), joka kätki hankkeen todellisen tarkoituksen ryöstää vallatuilta alueilta Saksan käyttöön kaikki irti saavat voimavarat ja karkottaa työvoimaksi kelpaamaton väestö kauaksi itään. Samalla kommunistisen järjestelmän johtajat ja juutalaisväestö piti surmata. Mitään laajaa kirjallista suunnitelmaa ei laadittu eikä kokonaisuutta kerrottu toimeenpano-organisaatioille, vaan tehtävien toteuttajat saivat suoraan erilliskäskyjä ja toimintaohjeita. Päävastuu toteutuksesta annettiin SS-järjestölle.

Saksan sotavoimien johdolle Hitler kuitenkin paljasti tulevan sodan luonteen salaisessa puhuttelussa 30.3.1941. Hän totesi kyseessä olevan tuhoamistaistelun, jolloin Neuvostoliitto ja kommunistinen järjestelmä hävitetään perusteellisesti ja siitä Euroopan puolelle jäävät osat otetaan tiukasti Saksan hallintaan. Sodan tulevaan luonteeseen vaikutti myös se, että asevoimien ei tarvitse noudattaa sodan oikeussääntöjä, jotka oli määritetty Geneven sopimuksissa.

Hitlerin taitavat harhautustoimet

Koska suurten joukkojen keskityksiä itään oli mahdotonta salata kovin tehokkaasti, Saksan sodanjohto kehitti laajamittaisen ja johdonmukaisesti toteutetun harhautussuunnitelman. Se tuli kevättä kohti entistä tärkeämmäksi, kun Balkanin sotatoimien takia hyökkäystä Venäjälle piti siirtää kuusi viikkoa eteenpäin. Huhtikuun lopulla Hitler päätti, että hyökkäys aloitetaan 22. kesäkuuta, mutta sen tiesivät erittäin harvat. Lukuisat Stalinin ja länsivaltojen Saksaan sijoittamat vakoilijat kyllä pääsivät selville siitä, että hyökkäys olisi tulossa, mutta arviot alkamispäivästä ja hyökkäyksen suuntaamisesta vaihtelivat suuresti.

Saksalaiset toimeenpanivat monenlaisia harhautusoperaatioita syöttääkseen ulkopuolisille tarkkailijoille kuvaa, että maihinnousu Brittein saarelle oli pian alkamassa. Erityisesti oli tarve salata Neuvostoliitolta se, että itään keskitetyt joukot todella valmistautuivat hyökkäämään siihen suuntaan. Hans Peter Krosby on kuvannut seikkaperäisesti Saksan tuossa vaiheessa tekemiä jättiläismäisen keskitysmarssin naamiointitoimia. Saksassa levitettiin vaivihkaa tietoa, että joukkojen keskitys itään oli ”sotahistorian suurin harhautusyritys” huomion kääntämiseksi Englantia vastaan suunnatuista toimista itään. Juuri täsmälleen päinvastaisesta hankkeesta oli kuitenkin kysymys, ja sen salaaminen onnistui lopulta hyvin.

Andreas Hillgruberin mukaan Hitlerille ja Saksan sodanjohdolle onnistui Barbarossan todellisten sodanpäämäärien, erityisesti valloitus- ja tuhoamissodan luonteen, piilottaminen hyökkäykseen lähteviltä liittolaismailtaan, ennen kaikkea Suomelta ja Romanialta. Noissa maissa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa, Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon pidettiin eräänlaisena suojatoimena Neuvostoliiton valtapyrkimyksiä ja painostustoimia vastaan. Propagandassa esille nostettiin ”bolshevismin vastainen ristiretki”, mikä oli tarkoitettu naamioimaan Saksan perimmäisiä tavoitteita. Hillgruber korosti sitä, että koko Barbarossa-suunnitelman perusajatusta ei voi ymmärtää, ellei ota huomioon tulossa olleen sodan perustavaa poikkeamista ”tavanomaisen” eurooppalaisen sodankäynnin luonteesta.

Suomen poliittisen ja sotilasjohdon epätietoisuus Saksan suunnitelmien toteutuksesta jatkui yhä toukokuun alkupuolella. Tyypillinen harhautus oli Saksasta lähetetyn tohtori Ludwig Weissauerin käynti 8. toukokuuta presidentti Rytin luona, joka kirjoitti siitä päiväkirjaansa: ”Weissauer luonani. Antoi huonon arvosanan ruotsalaisista. Hän arveli Saksan armeijan, jos sota Saksan ja Venäjän välillä syttyisi, pystyvän muutamassa viikossa lyömään venäläiset. Hän uskoi kuitenkin varmasti, ettei sotaa Saksan ja Venäjän välillä syttyisi ennen kevättä 1942, ehkä ei vielä silloinkaan. Kun venäläisetkin hyvin tietävät, ettei Saksa halua käydä talvisotaa Venäjällä, saattaa talvi 1941–42 muodostua Suomelle vaaralliseksi.” Vasta 20. toukokuuta Helsinkiin saapunut ministeri Karl Schnurre antoi ymmärtää sodan olevan kohta tulossa ja esitti kutsun sotilasneuvotteluihin Salzburgiin 25.5.

Stalin epäili brittien provosoivan Neuvostoliittoa sotaan ja pelkäsi Saksaa

John Lukacs kuvaili seikkaperäisesti Stalinin asenteen kehittymistä kirjassaan June 1941: Hitler and Stalin (2006). Hänen mukaansa Stalinilla oli Ison-Britannian toimintoja kohtaan perustavaa epäluuloa, joka oli peräisin jo vuonna 1919 alkaneista interventioista bolshevikkihallituksen kaatamiseksi. Epäluulo oli vain vahvistunut toisen maailmansodan edellä ja alkuvaiheissa, eikä vähiten interventiohankkeista Suomen talvisodan aikaan. Lukacsin mukaan Stalin piti Hitleriä taitavana johtajana, jonka kanssa oli verraten helppoa tehdä sopimuksia elokuusta 1939 alkaen, eikä loppusyksyn 1940 neuvottelujen vaikeudet vaimentaneet uskoa yhteistyön jatkamiseen. Sehän toimi hyvin talouden alalla hyödyttäen molempia osapuolia.

Stalinilla oli päteviä vakoilijoita brittihallinnossa, mutta hän tunsi tulleensa harhautetuksi Suomen talvisodan edellä, kun hänelle uskoteltiin Suomen helposti myöntyvän esitettyihin vaatimuksiin. Stalin päätteli, että Lontoosta provosoitiin sota alkamaan Suomen kanssa. Vuonna 1940 Stalin ei luottanut enää Lontooseen sijoitettujen vakoilijoiden tietoihin englantilaisten toiminnasta. Hän epäili koko ajan, että britit provosoivat Saksan hyökkäämään Neuvostoliittoon keventääkseen oman suuntansa paineita. Stalin herkästi uskoi myös tietoja Saksan ja Ison-Britannian hallitusten neuvotteluista sodan lopettamiseksi, ja aivan erityisesti tämä käsitys vahvistui Rudolf Hessin lennettyä toukokuussa salaperäisesti Skotlantiin.

Samanlaisen arvion esitti Stephen Kotkin uusimpien Neuvostoliiton/Venäjän arkistotietojen perusteella. Stalin säännöllisesti kyseenalaisti englantilaislähteistä tulleet varoitukset Saksan hyökkäyksestä, yhtä lailla diplomaateilta kuin vakoilijoiltakin peräisin olleet tiedot. Ison-Britannian Moskovan-suurlähettiläs Stafford Cripps teki useita aloitteita suhteiden parantamiseksi ja yhteistyön aloittamiseksi, mutta Stalin torjui ne. Syynä oli ainakin osaksi Stalinin epäluulo länsimaisia sosialidemokraatteja kohtaan, ja Cripps oli taustaltaan työväenpuolueen jäsen.

Perustaltaan Stalinin varovaisuus johtui kuitenkin pelosta, että Saksan hyökkäys tuhoaisi Neuvostoliiton. Hän tunsi puna-armeijan puutteet varsinkin talvisodan kokemuksien vuoksi, vaikka puheissaan kehuikin sen voimaa. Stalin pyrki kaikin keinoin jatkamaan yhteistyötä, joka takaisi rauhan ja sallisi puna-armeijan vahvistua riittävästi sekä saksalaisen teknologian että oman teollisuuden kehittymisen myötä. Sotateollisuus tuotti jo runsaasti aseistusta, mutta sen laatu oli edelleen heikompaa kuin Saksassa, ja armeijan ja ilmavoimien varustuksessa oli yhä liiaksi vanhentunutta kalustoa. Lukumäärien perusteella tehdyt voimasuhdearviot eivät Stalinin mielestä olleet päteviä.

Stalin oli asettanut asevoimien uudistamisen tavoitteeksi vuoden 1942, joten hän pyrki kaikin keinoin viivyttämään sodan alkamista kesällä 1941. Kymmeniä uusia divisioonia oli vasta muodostettavana, eikä niiltä voitu odottaa vielä taisteluvalmiutta. Myöskään strategis-operatiivinen suunnittelu ei ollut edennyt kovin hyvin. Yleisesikunta oli tehnyt edellisten vuosien kuluessa uusia sotasuunnitelmia, joiden perusajatuksena oli lyhyen torjuntavaiheen jälkeen voimakkaan vastahyökkäyksen tekeminen ja taistelujen siirtäminen vastapuolen alueelle. Stalin ei kuitenkaan hyväksynyt yleisesikunnan toukokuussa 1941 valmistamaa uutta suunnitelmaa ennaltaehkäisevästä hyökkäyksestä Ukrainan suunnalta Saksan keskityksiä vastaan, tavoitteena Itä-Preussi ja Itämeren ranta. Löytyneet arkistolähteet eivät tue usein esitettyä näkemystä, että puna-armeija olisi valmistellut tuollaisen hyökkäyksen jo pitkälle ja ollut valmis aloittamaan sen jo ehkä heinäkuussa.

Neuvostoliiton sotilasdoktriini painotti hyökkäystä, jolla taistelut siirrettäisiin vastapuolen alueelle, mutta sellaisen edellytykset kesän 1941 tilanteessa olivat erittäin kyseenalaiset. Vakavin heikkous oli johtamisjärjestelmä, joka ei ollut läheskään saksalaisten tasolla, kuten kohta osoittautui sodan alettua. Vaikka Stalin oli asettanut tavoitteeksi hyökkäyksellisen doktriinin kehittämisen, hän tiesi hyvin, ettei Saksan kokenutta ja ”salamasotaan” kykenevää armeijaa vastaan ollut liikuntasodassa hyviä edellytyksiä. Kokemuksien perusteella voidaan todeta, että Stalinin varovaisuus oli paikallaan, sillä puna-armeijan hyökkäykset useimmiten epäonnistuivat aina syksyyn 1942 asti. Poikkeuksena olivat lähinnä Moskovan alueen taistelut varsinkin alkuvaiheissaan talvella 1941/1942, mutta nekään eivät lopulta johtaneet ratkaisevaan menestykseen.

Hermostunutta odotusta kesäkuun puolivälissä

Monet merkit Saksan hyökkäyksen lähestymisestä voimistuivat kesäkuun puolivälin tienoilla. Jo usean viikon ajan Saksan ilmavoimat olivat tiedustelleet kuvauslennoillaan Neuvostoliiton puoleisia alueita, mutta Stalin oli kieltänyt niiden estämisen ja omien ilmavoimien lennot lähellä raja-alueita pelätessään provokaatioita, jotka voisivat vahingossa aloittaa sotatoimet tai antaa Saksalle syyn hyökkäykseen. Tämä tietysti huolestutti vastuullisia sotilasjohtajia, mutta Stalinin auktoriteetti oli ehdoton. Kieltojen rikkojia uhattiin ankarilla rangaistuksilla, ja kaikki tiesivät, mitä se tarkoitti.

Kotkinin kirjassa on seikkaperäinen kuvaus epävarmuudesta, joka kasvoi Neuvostoliiton johtajien keskuudessa kesäkuussa. Saksalaiset levittivät huhuja, joiden mukaan Neuvostoliitolta vaadittaisiin laajoja myönnytyksiä erityisesti Ukrainan suunnalla. Tuollaiset tiedot saavuttivat myös Suomen hallituksen ja kasvattivat epätietoisuutta Saksan hyökkäyksen aloituksen suhteen. Stalin käski 13.6. lehdistöä kumoamaan huhut ja toteamaan, ettei mitään neuvotteluja ollut käynnissä. Hänen antamansa tiedonannon mukaan Saksan ja Neuvostoliiton välinen yhteistyö jatkui ja hyökkäämättömyyssopimusta kunnioitettaisiin.

Vaikka Stalin tiesi, että Saksan sotavoimat on saatettu hyökkäysvalmiuteen, hän odotti, että Saksasta tulisi neuvottelutarjous ja voitaisiin sopia sodan välttämiseen tähtäämistä toimista. Edelleen hän torjui kaikki tiedustelupalveluiden tuomat uhkaavat viestit ja sotilasjohdon esitykset puolustusvalmiuden pikaisesta kohottamisesta. Puna-armeijan joukkoja oli ryhmitetty runsaasti länsirajalle, mutta niitä yhä kiellettiin asettumasta varsinaisesti taisteluasemiin. Epäluuloinen Stalin pelkäsi, että britit jollain keinoilla pystyvät provosoimaan sodan alkamisen. Epäluulot ulottuivat myös puna-armeijan sisälle, joten monilla käskyillä pyrittiin varmistamaan, että sota ei alkaisi vahingossa.

Hitler ei ollut halukas neuvotteluihin vaan päinvastoin pelkäsi, että Neuvostoliiton puolelta tuleva neuvottelutarjous viivyttäisi hyökkäyksen aloittamista. Se oli jo lyöty kiinni 30. toukokuuta määräämällä hyökkäyspäiväksi 22. kesäkuuta. Saksan päämaja antoi alaisilleen johtoportaille 10.6. erittäin salaisen käskyn, jossa ilmoitettiin hyökkäyksen alkavan 22.6. klo 3.30 Keski-Euroopan aikaa, ja mahdollisen peruutuksen tulevan 18.6. mennessä. Lopullinen hyökkäyskäsky annettaisiin 21.6. klo 13.00 tunnussanalla Dortmund.

Liittolaismaille Romanialle ja Suomelle Saksasta ilmoitettiin 14.6. että sota alkaa aikaisintaan 20. tai viimeistään 22. kesäkuuta sekä kehotettiin aloittamaan sovitut toimet joukkojen saamiseksi taisteluvalmiiksi. Suomessa se tarkoitti yleisen liikekannallepanon toimeenpanoa 17.6. alkaen tarkoituksella saada joukot täysin sotavalmiiksi rajoille 28.6. mennessä. Saksan Helsinkiin lähettämä yhteyskenraali Waldemar Erfurth sai iltapäivällä 21. kesäkuuta koodisanan Dortmund ja tiedotti heti päämajalle, että sota alkaa seuraavana aamuna. Illalla Saksan laivastoasiamies toimitti marsalkka Mannerheimille tiedoksi Hitlerin antaman ja itärintaman joukoille aamulla jaettavaksi tarkoitetun päiväkäskyn, jossa suomalaisten hämmästykseksi mainittiin Suomen jo olevan liitossa Saksan kanssa ja valmiina aloittamaan sotatoimet laajan rintaman osana.

Totuuden hetki Moskovassa yöllä 21./22.6.

Helteisenä lauantaina 21.6. Stalin sai työhuoneeseensa Kremlissä päivän mittaan yhä lisää ilmoituksia merkeistä, jotka viittasivat kohta alkavaan hyökkäykseen. Näihin kuului myös tieto Saksan ja Italian suurlähetystöjen henkilöstön evakuoinnista ja tavaroiden pakkaamisesta kuljetusvalmiiksi. Saksan suurlähettiläs kreivi von der Schulenburg oli yrittänyt viimeiseen asti vaikuttaa Berliiniin, että hyökkäystä ei pitäisi aloittaa, ja hän neuvotteli asiasta myös ulkoministeri Molotovin kanssa. Sekä Saksan että Neuvostoliiton ulkoministeriöissä oli paljon ihmisiä, jotka vastustivat sodan aloittamista, mutta heidät pidettiin paljolti pimennossa tilanteen kehittymisestä. Hyökkäykseen viittasi tieto, että saksalaiset laivat poistuivat parhaillaan kiireesti Neuvostoliiton satamista. Stalin ei silti antanut lupaa omille laivoilleen lähteä Saksan satamista, vaan ne jäivät sinne sodan alkuun asti. Myös rautatiekuljetukset Neuvostoliitosta Saksaan jatkuivat aina aamuun 22.6. saakka.

Neuvostoliiton tiedusteluelimet eivät kyenneet muodostamaan kovin tarkkaa kuvaa saksalaisten hyökkäysvalmisteluista. Yhtenä syynä oli se, että Stalin halusi tiedustelutiedot suoraan itselleen tehdäkseen niistä oman arvion. Tiedot olivat jatkuvasti ristiriitaisia, ja Stalin pysyi epäluuloisena pelätessään harhautuksia ja provokaatioita. Varmana pidettiin kuitenkin tietoa, että Saksa sekä sen liittolaismaat Romania, Unkari, Slovakia ja Suomi ovat jo mobilisoineet sotavoimansa taisteluvalmiiksi.

Sotilasjohto jatkoi yrityksiään saada Stalinilta käsky taisteluvalmiuden kohottamiseksi. Illalla kello 20 alkaneessa kokouksessa Stalinin luona oli läsnä myös ulkoministeri Molotov, mutta Stalin yhä kieltäytyi antamasta käskyä. Lopulta tunnin kuluttua Stalin kysyi: ”Mitä me voimme nyt tehdä?” Puolustusministeri Timoshenko ja yleisesikunnan päällikkö kenraali Zhukov laativat käskyluonnoksen, jolla määrättiin läntiset sotilaspiirit taisteluvalmiuteen, mutta Stalin edelleen odotti Hitleriltä mahdollisesti tulevaa ultimaatumia. Stalin allekirjoitti käskyn kello 22.20, ja sen jakelu alkoi heti. Kesti kuitenkin useita tunteja, ennen kuin taisteluvalmiuteen kehottanut käsky saavutti rintamajoukot, ja siinä oli edelleen varauma, jonka mukaan on vältettävä kaikkia provokaatioita, jotka voivat johtaa sodan alkamiseen. Saksalaiset erikoisjoukot olivat jo ehtineet katkoa monia tärkeitä viestiyhteyksiä Moskovan ylijohdon ja rintamaesikuntien väliltä. Yön lyhyiden tuntien kuluessa käskyn toteutus pääsi vasta alkamaan, joten muun muassa lentokoneet olivat pääosin rauhanomaisessa ryhmityksessä, kun Saksan pommikoneet iskivät niiden kentille. Hyökkäyksen alkaessa tappiot olivat heti erittäin suuria ja johtamisyhteydet katkeilivat.

Myöskään Hitler ei nukkunut. Hän lähetti kirjeet liittolaismaiden johtajille perustellakseen hyökkäyksen aloittamista ja vakuuttaakseen menestystä. Propagandaministeri Goebbels saapui Valtakunnankansliaan aamuyöllä kello kahden aikoihin ja sai Hitlerin viimeistelemän julkistuksen Saksan kansalle, jonka Goebbels sitten luki aamulla Saksan yleisradiossa. Julistuksessa oli samanlaiset laajat perustelut hyökkäykselle kuin juuri Saksan itärintaman joukoille jaetussa päiväkäskyssä. Syy sodan alkamisesta vyörytettiin Neuvostoliitolle, jonka muodostaman uhkan torjumiseksi Saksa oli pakotettu aloittamaan ”ennalta ehkäisevä” hyökkäys, jonka tarkoituksena oli pelastaa eurooppalainen sivistys ja kulttuuri.

Dimitri Volkogonov kertoo kirjassaan, kuinka kenraali Zhukov aamuyöstä ilmoitti puhelimessa Stalinille ilmahyökkäyksistä Neuvostoliiton kaupunkeihin. Zhukovin mukaan Stalin vastasi vain hiljaisella, alistuneella äänellä: ”Tulkaa Timoshenkon kanssa Kremliin!” Sitten koko päivän 22.6. Neuvostoliiton poliittinen ja sotilasjohto oli koolla Stalinin työhuoneessa, missä yritettiin saada syntymään tilannekuvaa. Se ei ollut helppoa, sillä rintamilla kaikki tuntui olevan pahasti sekaisin, mutta toisaalta pariin päivään ei myöskään saatu vielä tietoja alkuvaiheen valtavista tappioista ja saksalaisten nopeasta etenemisestä. Stalin aluksi odotti vielä yhteydenottoa Berliinistä neuvotteluja varten, mutta sieltä tuli vain sodanjulistus. Sotilasjohto toivoi, että hyökkäys kohta saataisiin pysähtymään ja vastahyökkäykset käyntiin, mutta toive osoittautui pian turhaksi.

Sodan ensi päivinä Stalin pysyi työhuoneessaan ja antoi tarvittavia poliittisia ja sotilaallisia käskyjä, jolloin joukoille annettiin tehtäviä ja perustettiin ylijohdon esikunta STAVKA. Kun Stalinille alkoi selvitä tappioiden suuruus, muun muussa 1 200 tuhoutunutta lentokonetta, ja hän tunsi olevansa vastuussa puolustusvalmistelujen puutteista, hän lähes lamaantui. Käytyään 28. kesäkuuta puolustusministeriössä tilanneselostuksessa ja kuultuaan, että saksalaiset ovat jo Minskissä Stalin sanoi lähimmille apulaisilleen alistuneesti: ”Kaikki on menetetty. Me olemme tuhonneet Leninin jättämän perinnön.”

Stalin vetäytyi lepäämään Kuntshevoon datshalleen ja oli käytännöllisesti katsoen saavuttamattomissa kaksi päivää. Lopulta 30.6. politbyroon jäsenet Molotovin johdolla lähtivät tapaamaan Stalinia, joka kysyi: ”Miksi te tulitte?” Hän nimittäin luuli joutuvansa pidätetyksi ja syrjäytetyksi. Kävi kuitenkin ilmi, että delegaatio oli tullut pyytämään Stalinia palaamaan työhönsä. Hänelle kerrottiin, että kansa luottaa tässä vaikeassa tilanteessa vain Staliniin. Seuraavana päivänä Stalin toipui työkuntoiseksi, otti taas tilanteen hallintaansa ja piti 3. heinäkuuta vakuuttavan puheen radiossa luvaten johtaa ”suuren isänmaallisen sodan” voitolliseen tulokseen.

Saksan hyökkäys eteni yhä heinäkuussa, ja yleisesti uskottiin, että puna-armeija ei enää toivu alkuiskuista. Parhaat etulinjan joukot olivat tuhoutuneet, ja lähimmät reservit olivat huonosti koulutettuja sekä lähes varustamattomia. Syksyyn tultaessa myös Saksan voimat alkoivat heiketä ja hyökkäykset hidastua. Lopulta joulukuun alussa puna-armeijan vastahyökkäykset Moskovan edustalla pysäyttivät saksalaiset, jotka joutuivat vetäytymään laajalla rintamalla. Puna-armeijan toipuminen kesän 1941 tappioista kesti kuitenkin vielä vuoden 1942 lopulle. Vasta Stalingradin voitto vuoden 1943 alussa käänsi aloitteen lopullisesti Neuvostoliiton hyväksi. Siihen auttoi merkittävästi Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen asettuminen tukemaan puna-armeijan taisteluja.

Lähteitä

Hillgruber, Andreas, Hitlers Strategie. Politik und Kriegführung 1940–1941. Bernard & Graefe, 1965.

Jokipii, Mauno, Jatkosodan synty. Otava, 1987.                                                         

Jonas, Michael, Kolmannen valtakunnan lähettiläs Wipert von Blücher ja Suomi. Ajatus, 2010.

Kotkin, Stephen, Stalin: Waiting for Hitler 1929–1941. Random House Penguin, 2017.

Krosby, H.P. Suomen valinta. Kirjayhtymä, 1967.

Lukacs, John, June 1941: Hitler and Stalin. Yale University Press, 2006.

Risto Rytin päiväkirjat 1940–1944. ”Käymme omaa erillistä sotaamme”. Toim. Ohto Manninen ja Kauko Rumpunen. Edita, 2006.

Ueberschär, Gerd – Wette, Wolfram (Hrsg.), Der deutsche Überfall auf die Sowjetunion “Unternehmen Barbarossa” 1941. Fischer, 2011.

Visuri, Pekka, Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docendo, 2017.

Visuri, Pekka – Murtorinne, Eino, Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940. Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Docendo, 2019.

Visuri, Pekka, Mannerheim ja Heinrichs: marsalkka ja hänen kenraalinsa. Docendo, 2020.

Wolkogonow, Dimitri, Stalin. Triumph und Tragödie. Ein politisches Porträt. Claassen, 1989.