Seppo Niemi, kirja-arvio 14.2.2020

John J. Mearsheimer: The Great Delusion, liberal dreams and international realities. Yale University Press, 2018.

John Mearsheimerin uusin teos on itse asiassa osa sitä sarjaa kriittisiä amerikkalaisia kirjoituksia USA:n ulkopolitiikasta ja kansainvälisestä toiminnasta, joita on parin viimeisen vuoden aikana ilmestynyt runsaasti. Varsinainen ”ilotulitus” tässä mielessä oli 2018 ilmestynyt ”Chaos in the Liberal Order”, jossa kirjoittajina olivat mm. Robert Jervis, Randall Schweller, Stephen Walt ja yli 40 muuta amerikkalaista kansainvälisen politiikan tutkijaa ja professoria. Stephen Walt on lisäksi kirjoitellut ”Foreign Policy” julkaisuun varsin kriittisiä kannanottoja USAn harjoittamasta ulkopolitiikasta.

Kirjansa esipuheessa Mearsheimer kertoo aloittaneensa kirjoittamisen 10 vuotta sitten tästä aiheesta kahdesta syystä: a) halusi selvittää, miksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on ollut kylmän sodan jälkeen niin altis virheille ja suoranaisille katastrofeille ja b) kuinka liberalismi, nationalismi ja realismi ovat vuorovaikutuksessa ja vaikuttavat eri valtioiden välisissä suhteissa.

Työn edetessä hän huomasi, kuinka liberalismin, nationalismin ja realismin suhteet eli tämä ”trichotomy” muodosti ihanteellisen mallin selittää USA:n ulkopoliittisia virheitä vuoden 1990 jälkeen ja varsinkin vuoden 2001 jälkeen.

Mearsheimerin perusargumentti on, että kylmän sodan jälkeen USA oli niin vahva, että saattoi valita liberaalin ulkopolitiikan, jota voisi kutsua myös ”liberaalihegemoniaksi”. Tavoite oli muuttaa mahdollisimman moni maa liberaalidemokratiaksi, edistää avointa kansainvälistä taloutta ja rakentaa merkittävät kansainväliset institutiot.

Liberaalihegemonia oli Mearsheimerin mielestä jo alun perin tuomittu epäonnistumaan ja niin myös tapahtui. Tämä strategia väistämättä johtaa politiikkaan, joka asettaa jokaisen maan ristiriitaan nationalismin ja realismin kanssa. Ne vaikuttavat viime kädessä kansainväliseen politiikkaan paljon voimakkaammin kuin liberalismi. Tätä perustavaa laatua olevaa faktaa on monen amerikkalaisen vaikea hyväksyä. USA on syvästi liberaali maa, joka vierastaa nationalismia ja realismia, mutta liberaali ajattelumalli johtaa ongelmiin, jos se asetetaan ulkopolitiikassa etusijalle.

Kuvaillessaan liberaalihegemoniaa ja sellaista valtiota (USA), joka pyrkii levittämään sitä kaikkialle Mearsheimer selittää, mitä tapahtuu, kun voimakas valtio ajaa tätä strategiaa voimatasapainopolitiikan kustannuksella. Siitä hän käyttää nimitystä ”the Impossible Dream”.

Liberaalit uskovat, että tämä ideologia on moraalisesti hyvää, edistää ihmisoikeuksia kaikkialla, demokratiat eivät taistele keskenään, eli rauhan edistäminen maailmassa vahvistaa myös kotimaista liberalismia eliminoimalla autoritaarisia valtioita. Mearsheimer pitää tällaista ajattelumallia vääränä ja naivina. Suurvallat ovat hyvin harvoin sellaisessa tilanteessa, että voisivat toimia näin. Niiden on välttämättä pidettävä huolta voimatasapainosta, toimittava realismin mukaisesti ja turvattava valtiollinen olemassaolo. Mearsheimer toteaa, että ”They can talk like liberals but act like realists”.

Unipolariteetin alkuvaiheessa on mahdollista harjoittaa jossain määrin globaalia liberaalia demokratiaa, mutta usein ”Liberal states have a crusader mentality hardwired into them that is hard to restrain”. Tämä ”liberaali ristiretkihenki” johtaa jatkossa loputtomiin sotiin ja väkivallan kierteeseen, joka pikemminkin lisää kuin vähentää konfliktien määrää kansainvälisessä politiikassa ja täten kasvattaa mm. terrorismin vaaraa. Lisäksi valtion oma militaristinen käyttäytyminen lopulta vaarantaa valtion omat liberalistiset arvot. Mearsheimerin mukaan liberaalit eivät tavoitteissaan tule onnistumaan, vaan ovat jo epäonnistuneet ja kustannukset ovat valtaisat.

Nationalismi on voimakas poliittinen ideologia, joka näkyy muun muassa valtion itsemääräämisoikeuden korostamisena, kun taas globaali liberalismi pyrkii selvästi vaikuttamaan toisen maan sisäisiin asioihin. Nämä kaksi ismiä ovat vastakkaisia myös yksilön vapauksien osalta. Mearsheimer toteaa, että ”liberalism oversells the importance of individual rights”. Liberalismi ei myöskään sovi yhteen realismin kanssa. Kansainvälisen järjestelmän rakenne on anarkkinen, ei hierarkinen, mikä merkitsee, että liberalismin soveltaminen kansainväliseen politiikkaan ei toimi. Valtioilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa huomioon voimatasapaino, jos mielivät säilyä elossa.

Keskeinen argumentti Mearsheimerilla tässä kohtaan on, että nationalismi ja realismi lähes aina voittavat liberalismin, maailman rakenne on kertakaikkiaan tehty näiden kahden ismin varaan, ei liberalismin. Toisaalta hän ymmärtää ”Zeitgeist”-tilanteen Neuvostoliiton romahduksen jälkeen ja vielä Fukujaman artikkelin innoituksen (End of History), kun jopa kuviteltiin, että liberalismin leviäminen voisi johtaa voimatasapainopolitiikan loppumiseen. Jotain meni pahasti vikaan. USA on siitä lähtien ollut lukuisissa sodissa mukana ympäri maailmaa ja on edelleen, suurvaltasuhteet (USA – Kiina – Venäjä) ovat lähes kriisiytyneet, sanktiot ja muut rankaisutoimet ovat jokapäiväistä ulkopolitiikkaa. Vastoin yleistä käsitystä lännessä, Mearsheimer toteaa ”liberal foreign policy is not a formula for cooperation and peace but for instability and conflict”.

Mearsheimer käsittelee kirjassaan varsin laajasti ihmisluonnetta ja politiikkaa (Human Nature and Politics) sekä poliittista liberalismia (Political Liberalism) peräti kahden luvun verran. Sen jälkeen hän tarkastelee eräitä keskeisiä ongelmia poliittisessa liberalismissa (Cracks in the Liberal Edifice). Kaksi liberalismin keskeistä ominaisuutta ovat myös sen pahimmat valuviat: individualismin voimallinen korostus ja sen erottamattomat oikeudet. Mearsheimerin mukaan liberalismi on väärässä tulkitessaan ihmiset vain yksilöinä, vaikka he ovat pääosin sosiaalisia olentoja. Liberalismin toinen väittämä yksilön erottamattomista oikeuksista ei myöskään ole vakuuttava, vaan vaihtelee suuresti eri puolilla maailmaa. Nationalismi tuo näihin molempiin liberalismin perusväittämiin lukuisia ongelmia, jotka ovat nähtävillä kaikkialla maailmassa.

Kirjan keskeistä antia on seuraavissa luvuissa: ”Liberalism Goes Abroad” ja ”Liberalism as a Source of Trouble”. Mearsheimer tarkastele tilannetta, kun voimakas valtio omaksuu liberaalin ulkopolitiikan ja on kiinnittynyt yksilön oikeuksiin sekä näiden aatteiden viemiseen kaikkialle maailmaan, kuten USA on tehnyt. Tämä liberaalihegemonistinen ulkopolitiikka merkitsee voimallisia interventioita, jatkuvia sotia ja konflikteja sekä sosiaalista vaikuttamista maailmanlaajuisesti tavoitteena levittää liberaalidemokratiaa, kaataa autoritaarisia hallituksia sekä luoda sellainen maailma, jossa on vain liberaalidemokraattisia maita. Toisin sanoen, sellainen valtio (USA) pyrkii muuttamaan maailman omaksi kuvakseen.

USAn johto ymmärtää tilanteen niin, että ”liberalismin viennistä” odotettavissa olevat hyödyt ovat suuret sekä kotona että ulkomailla (ihmisoikeudet, rauha, liberaalihegemonia, demokratia). Sen lisäksi ulkopoliittinen eliitti voi hyötyä suurista uramahdollisuuksista ”maailman valloituksessa”. Ihmisoikeuksien valvonta eri puolilla maailmaa ”takaa muodolliset oikeudet” myös ”regime change” -operaatioihin missä tahansa maassa, jonka katsotaan toimivan liberaalidemokratian vastaisesti. Tällä tavalla eliminoidaan mahdolliset ideologiset vastustajat tai kuten Woodrow Wilsonin kuuluisat sanat kertoivat: ”This would make the world safe for democracy”.

Mikään suurvalta ei voi pyrkiä liberaalihegemoniaan, kun systeemissä on ainakin yksi muu suurvalta. Silloin suurvallan on toimittava realismin periaatteiden mukaan. Vain siinä erikoisessa tapauksessa (unipolarity), että yksi hallitseva suurvalta omaksuu liberaalihegemonian, tullaan näihin asioihin, joita nyt on tapahtunut kylmän sodan jälkeisenä aikana.

Mearsheimer käsittelee tässä kohdin melko perusteellisesti kansainvälistä järjestelmää realismin, neorealismin ja unipolarismin näkökulmista pitkällä aikaperspektiivillä – käyttäen avuksi myös Thukydideen, Fischerin, Hobbesin, Morgenthaun, Waltin ja Monteiron tekstejä. Hän arvioi liberalismin suhdetta anarkkiseen systeemiin ja kysyy, onko ”world state” mahdollista ja vastaa, että uutta maailmanvaltiota ei tule.

Liberaalihegemonian ongelmat alkavat niillä valtavilla kustannuksilla, joita loputtomat sodat tuovat tullessaan. Huomattakoon, kuinka amerikkalaisten asiantuntijoiden laskelmat osoittavat, että unipolariteetin aikana USA:n sotakustannukset ovat 1990–2018 välisenä nousseet aina 5 500 miljardiin dollariin, jolloin luvussa ei siis ole mukana vuosittaisia puolustusbudjetteja.

Jatkuvia sotia käyvä suurvalta lisää kansainvälisen järjestelmän konfliktialttiutta luoden epävakautta koko systeemiin. Interventiot luovat epävakaita maita ja horjuvia hallituksia, jopa romahtaneita valtioita, kuten Libya, Iraq ja Afganistan. Mearsheimerin johtopäätös on, että liberaalihegemonia luo paljon enemmän harmia kuin hyvää sekä itselleen että kohdemaille.

Liberalismin keskeinen missio on suojella ihmisiä, joiden oikeuksia on vakavasti loukattu. Kuitenkin voimakas ja jatkuva turvautuminen sotilaalliseen voimaan on luonut käsitteen ”liberal militarism”. Mearsheimerin käsityksen mukaan liberalismi tekee myös perinteisen diplomatian käytön huomattavan hankalaksi ja heikentää valtioiden suvereniteettiä, mikä entisestään lisää sodan riskiä. Lisäksi hän toteaa, että liberalismin vienti muualle heikentää liberalismia kotimaassa, koska valtion on luotava voimakas kansallinen turvallisuusbyrokratia käymään loputtomia sotia ulkomailla, vakoilemaan muita maita ja luomaan maailmaa oman kuvansa kaltaiseksi.

Seuraavassa luvussa (Liberal Theories of Piece) käsitellään liberaalihegemonian kolmea missiota: liberaalidemokratioiden lisääminen maailmassa, avoimen maailmantalouden kehittäminen, kansainvälisten instituutioiden kehittäminen. Oletus on, että näiden missioiden toteutus tuo maailmanrauhan. Tutkittuaan näiden kolmen mission toteutusta liberaalidemokratian tavalla Mearsheimer toteaa, että on ”liian kallista ja pieleen menee” vastaten luvun lopussa itse esittämäänsä kysymykseen: ”Why I am a Realist”.

Kirjan viimeisessä luvussa (The Case of Restraint) vetää yhteen tutkimuksensa, mitä tapahtuu kun voimakas valtio pyrkii liberaalihegemoniaan? Liberalismin ymmärtäminen edellyttää sen suhteuttamista nationalismiin ja realismiin.

Mearsheimer esittää muutamia suosituksia, joita USA:n pitäisi tehdä saattaakseen ulkopolitiikkansa oikeille raiteille. Ehdotukset ovat varsin dramaattisia, jos tarkastellaan juuri tämänhetkistä tilannetta. Hän ehdottaa, että ensiksi USA:n tulee luopua suuresta ambitiostaan eli liberaalihegemoniastaan, koska se sotkee USA:n puolustusvoimat kalliisiin sotiin, jotka se lopulta häviää. Toiseksi, USA:n pitäisi ottaa käyttöön paljon rajoitetumpi ulkopolitiikan doktriini, joka perustuu realismiin ja selkeään ymmärrykseen kuinka nationalismi rajoittaa suurvallan toimintamahdollisuuksia. Kuten Mearsheimer toteaa: ”In brief, the United States should learn the virtue of restraint.”

Päätän tämän kirja-arvion Stephen Waltin toteamukseen, johon voin täysin yhtyä: “Liberal states have many virtues but The Great Delusion explains, with rigorous logic and admirable clarity, why their efforts to spread their values are doomed to fail. Both liberal crusaders and unrepentant realists have much to learn from this compelling book.” Suosittelen lukemista kaikille.

Seppo Niemi