Arto Nokkala kirja-arvio 7.2.2020: Uudenlaista sotaa                                                               

Jouni Suistola & Heikki Tiilikainen, Uussota. Vaihtuvat voimasuhteet. AtlasArt 2019, 248 sivua.

Hyökkäyksen ennaltaehkäisy edellyttää, että vastapuoli saadaan uskomaan hyökkäyksen kannattamattomuuteen viestimällä todellista kykyä ja tahtoa käydä puolustussotaa. Tämä pidäketyyppisen pelotteen yleinen idea on yhä käyttökelpoinen, vaikka pelote ei usein ole toiminutkaan. Nyt viestintä- ja teknologiaympäristön muutoksen myötä myös sota on muuttunut siinä määrin, että professori emeritus Jouni Suistola ja everstiluutnantti evp., tietokirjailija Heikki Tiilikainen ovat antaneet kirjalleen nimen Uussota. Olennaisesti siinä on kuitenkin kyse Suomen puolustamisesta ja omin voimin.

Geostrategisesti osapuolten voimasuhteiden perusta on sotaan varautumisessa yhä keskinäisessä sijainnissa, alueissa ja voimavaroissa, joita politiikassa muunnetaan sotilaalliseen käyttöön. Kuitenkin yhä tärkeämpään asemaan nousee kommunikaatio, jolla vaikutetaan tietoon ja sen hallintaan omaksi eduksi ja toisen puolen vahingoksi. Tekijöiden mukaan ”totuudenjälkeisen” ajan ase on valhe ja ”infosodan keihäänkärki” some. Nämä keinot ovat käytettävissä perinteisten fyysiseen tuhovaikutukseen pyrkivien aseiden rinnalla.  

Jos Uussota-teoksesta välittyvää sotakäsitystä vertaa Mary Kaldorin vuonna 1999 julkaiseman kirjan New and Old Wars luokitteluun, niin Suistolan ja Tiilikaisen uussota olisi pikemminkin ”vanhojen sotien” uusin vaihe. Kuten sisällissotien myös valtioiden välisten sotien kehityksessä ollaan siirtymässä modernista sodasta entistä hämärämpään sotaan, jossa erilaisia vihamielisiä tekoja tietoaseilla tehdään jo rauhan oloissa. ”Kineettisten aseiden” käyttöön siirrytään joustavasti muiden toimien rinnalla. Joku saattaisi puhua hybridisodista, mutta tätä käsitettä tekijät eivät käytä. Heistä kaikki sodat ovat olleet hybridisotia kulloisellakin teknologialla.

Suurvallalla on kuitenkin rajoituksensa ja alivoimaisella mahdollisuutensa, joihin kirja pyrkii luomaan uskoa. Tekijöiden perusteesit ovat kirkkaita. ”Jos heikompi osapuoli taistelee samoilla aseilla ja tavalla kuin vahvempi osapuoli, se armotta häviää sodan.” Suurvaltoja ei pidä apinoida, mutta näin Suomi Suistolan ja Tiilikaisen mielestä varustautuessaan nyt tekee: ”samaa kuin suurvalloilla, mutta olennaisesti vähemmän.”

Mitä siis pitäisi tehdä? Tekijät heittelevät eräänlaisia koepalloja uussodan menetelmistä, joiden soveltuvuutta Suomen oloihin lukijat voivat pohtia. Nämä alivoimaisen keinot uussodassa ovat verraten ”siistejä”, lähinnä median tai diplomatian kanavien kautta tapahtuvaa harhauttamista. Jää tosin vähän epäselväksi, millä estetään se, etteivät myös omat kansalaiset harhaudu siinä vaiheessa, kun he verraten vapaasti saavat tietoa monista lähteistä.

Sodan ytimessä on toki yhä fyysinen asevoiman käyttö. Selkeämpää yhteenvetoa Suomen puolustuksen kokonaisuudesta, jossa se eri vaiheissa yhdistyy uussodan menetelmiin, olisi kuitenkin kaivannut. Kirjassa arvostellaan nykyisiä strategisia ilma- ja merivoimien hankkeita ja korostetaan vapaaehtoista maanpuolustusta sekä suurta reserviä ja siinä piileviä käyttämättömiä mahdollisuuksia, muun muassa kodinturvajoukkojen tarvetta. Ratkaisutaisteluista ei paljon puhuta. Sen sijaan halutaan painottaa suojajoukkoja ja paikallisjoukkoja. Kaupunkisodankäynti ja taistelu sissi- ja terroritaktiikalla ovat mallissa puolustuksen ydintä, mutta aivan olennaista on siis informaatio- ja propagandasodan sekä kybersodan käynti, johon valjastetaan siviilitehtäviin korkeasti koulutettu reservi.  

Kirjassa ammennetaan paljon sodankäynnin historiasta, johon luodaan monipuolinen katsaus. Tulevaisuuden sotaan ja tiedon käsittelyyn siinä sekä viestintäympäristön ja vuorovaikutuksen muutokseen luodaan näkymä. Muutamat luvut ovat kutsuttujen kirjoittajien kirjoittamia heille erityisen läheisistä aiheista. Niinpä entinen ilmatorjunnan tarkastaja Ahti Lappi kirjoittaa siirtymästä ilmasodasta ohjussotaan, osaamisesta ja oveluudesta Helsingin ilmatorjunnassa talvella 1944 sekä korkeasta valmiudesta, joka puolustusvoimilla oli kylmän sodan aikana. Entinen puolustusvoimien suunnittelupäällikkö Pertti Tervonen puolestaan kritisoi varsin ankarasti puolustusvoimien rahankäyttöä ja puhuu paremman talousjohtamisen ja reserviläisten koulutuksen lisäämisen puolesta. Hänen väitteensä ovat sen verran uskottavan asiantuntevia, että niistä toivottavasti syntyy vilkasta keskustelua myös puolustusvoimissa.

Aki-Mauri Huhtinen kirjoittaa lyhyesti siitä, onko kuva sodasta kenties liian ”ruusuinen”. Matti Pikkarainen käsittelee oikeutetun sodan mahdollisuutta kirkkojen ajattelussa, ja Juha Vuorio esittelee oman käsityksensä ideaaleista puolustusvoimista. Tomas Ries analysoi Suomen turvallisuusympäristön kehitystä.

Kari Selén argumentoi sen puolesta, että ainakaan suojeluskunta- ja lottajärjestöt eivät soveltuisi enää nyky-yhteiskuntaan, vaikka niillä oli arvokas paikkansa aikanaan. Tämä kirjoitus pohjustaa Risto Penttisen tekstiä vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta ja paikallisjoukkojen kehittämisestä kodinturvajoukoiksi.

Kirja on osittain pamflettimainen ja sisältää joitakin varsin räväköitä kannanottoja. Joistakin voi perustellusti olla eri mieltä, mutta tarkoitus lienee ollut herättää keskustelua. Se ei Suomen puolustuksen ratkaisuista ole aina ollut helppoa. Rakenteeltaan teos on vähän epätasapainoinen ja epäyhtenäinenkin. Mukaan on koetettu ottaa mahdollisimman paljon asiaa pitkällä aikakaarella, johon kutsuttujen kirjoittajien omat aiheet on täytynyt sovittaa. Tosin etuna tästä on, että jokainen lukija löytää itseään erityisesti kiinnostavia asioita vaikkapa sodankäynnin historiasta. Pieni fontti ja tiheä riviväli voivat heikentää joidenkin lukukokemusta.

Uussota-kirja on perusteellinen ja kiinnostava. Kirjoittajat ovat näitä asioita seuraavalle yleisölle ennestään tuttuja asiantuntijoita. Sodan ja sodankäynnin muutoksesta kyber- ja someaikana on toki viime vuosina varsin paljon kirjoitettu, mutta juuri tämän kaltaisia, keskustelua virittäviä tietokirjoja Suomen puolustamisesta nyt ja tulevaisuudessa ei liiemmälti ole julkaistu. Teos on siis hyvin tervetullut.

Arto Nokkala