Suomen Geopoliittisen Seuran kevätseminaari ja -kokous 31.3.2022

Kevätseminaari pidettiin Tieteiden talon väistötiloissa Helsingissä. Läsnä oli 30 henkeä.

Pääteemana: Suurvaltojen pyrkimykset ja itäisen Euroopan rajat toisen maailmansodan jälkeen.

Alustukset

Itäisen Euroopan rajojen määräytyminen toisen maailmansodan jälkeen, VTT Pekka Visuri

Toisen maailmansodan voittajavallat Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia sopivat keskenään Teheranissa marras-joulukuussa 1943, Jaltassa helmikuussa 1945 ja Potsdamissa kesällä 1945, miten valtiolliset rajat määritetään itäisessä Euroopassa sodan päätyttyä. Monen valtion osalta nuo päätökset vahvistettiin myös Pariisin rauhansopimuksissa 1947. Neuvostoliiton länsirajan kululle periaatteeksi hyväksyttiin tilanne vuoden 1941 alussa, mutta siihen lisättiin vuonna 1945 alueita Saksan Itä-Preussista (Königsberg ympäristöineen) sekä myös pienet alueet Unkarista ja Tshekkoslovakiasta.

Neuvostoliiton länsiraja sodan jälkeen Puolan suunnalla noudatteli ns. Curzonin linjaa, joka oli määritetty jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919, mutta Puolan oli onnistunut pian sen jälkeen siirtää rajalinjaa itään päin nykyisen Liettuan, Valko-Venäjän ja Ukrainan alueille. Liettuan Vilna ja Ukrainan Lviv olivat kaksi vuosikymmentä puolalaisten hallussa. Hitlerin ja Stalinin välisellä sopimuksella syksyllä 1939 puolalaiset joutuivat luopumaan noista alueista, jotka sitten sodan jälkeen liittoutuneiden päätöksellä jäivät Neuvostoliiton haltuun.

PolenGrenzenWiki

Karttapiirros: Puolan rajojen muutokset toisen maailmansodan aikoihin. Puolan itäraja määritettiin ns. Curzonin linjalle Bug-joelle ja länsiraja Oder-Neisselle. Rajamuutokset vahvistettiin vasta myöhemmin, Saksan vastainen raja 1970-luvun alussa ja vuonna 1990. Lähde: Wikipedia.

Saksan aluemenetykset Neuvostoliitolle ja Puolalle piti vahvistaa myöhemmin rauhankonferenssissa, mutta sellaista ei lopulta pidetty, vaan rajojen kulku jäi kahdenvälisten tilapäisten sopimusten varaan. Saksan liittotasavallassa maan itärajan määritys oli sisäpoliittinen kiistakysymys aina 1970-luvun alkuun asti. Silloin Willy Brandtin johtama Saksan hallitus sopi Puolan kanssa rajan kulusta, mutta oikeisto-oppositio ei edelleenkään hyväksynyt aluemenetyksiä lopullisiksi. Rajat vahvistettiin vasta Saksan yhdistymisen yhteydessä syksyllä 1990.

DeutscheGrenzen

Saksan aluemenetykset toisen maailmansodan jälkeen Puolalle (vihreällä) ja Neuvostoliitolle (keltaisella). Lähde: Wikipedia.

Sodan jäljiltä Itä-Eurooppaan jäi eräitä muitakin rajakonflikteja, joista merkittävimpiä oli Unkarin ja Romanian kiista Transilvanian asemasta. Rajoista sovittiin periaatteessa myös EYKin päätöskokouksessa Helsingissä 1975, jolloin varattiin kuitenkin mahdollisuus rauhanomaisille muutoksille.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto hallitsi itäistä Eurooppaa, ja sen puitteissa valtioiden väliset rajakiistat tukahdutettiin tehokkaasti. Varsovan liiton hajottua vuonna 1991 kiistely rajoista heräsi jälleen. Tshekkoslovakia jakautui rauhanomaisesti tshekkien ja slovakien alueisiin, mutta Jugoslaviassa alkoi erittäin tuhoisa hajoamissotien kausi, joka päättyi vasta Kosovon sotaan 1990-luvun lopussa.

Eurooppa1991comp

Euroopan geopoliittisen kartan muutosnäkymät syksyllä 1991 Neuvostoliiton hajotessa ja Jugoslavian hajoamissotien alkaessa.

Neuvostoliiton hajotessa vuoden 1991 lopulla sovittiin, että uusien valtioiden rajojen kulku noudattelisi neuvostotasavaltojen rajoja. Kuitenkin kansallisia vähemmistöjä jäi runsaasti ”väärälle puolelle” rajaa. Ongelman laajuutta kuvaa se, että Neuvostoliiton hajotessa kansallisuudeltaan venäläisiä jäi Venäjän federaation rajojen ulkopuolelle yli 20 miljoonaa. Pahimmat rajakiistat käytiin Kaukasiassa, Moldovassa ja Ukrainassa, eivätkä ongelmat ole poistuneet vieläkään. Siitä dramaattisena osoituksena ovat Ukrainassa vuonna 2014 alkaneet taistelut, jotka Venäjän hyökkäyksellä helmikuussa 2022 laajenivat täysimittaiseksi sodaksi.

Pohjois-Eurooppa ja vakaus, VTL Jaakko Blomberg

sgsHelsinki31.3.2022acomp

Kansainvälisiä suhteita Pohjois-Euroopassa – Pohjoismaat, Itämeren rantavaltiot – on toisen maailmansodan jälkeen leimannut tietty vakaus, idän ja lännen vastakkainasettelusta huolimatta.

Eurooppa jakautui kahteen vastakkaiseen leiriin: Neuvostoliitto/Varsovan liitto ja Yhdysvallat/Nato. Varsovan liitossa kuohui aika ajoin. Koettiin Berliinin kriisit, Unkari 1956 ja Praha 1968, mutta niillä ei ollut suuria vaikutuksia Pohjois-Euroopassa.

Euroopan pohjoisosaa hallitsi kehitys Pohjoismaissa. Niiden piirissä oli liittoutumaton Ruotsi ja Natoon liittyneet Islanti, Norja ja Tanska. Itämeren itärantaa hallitsi Neuvostoliitto. Suomen kanssa sillä oli maan asemaa rajoittava yya-sopimus.

Itämeren itärannan haltijana Neuvostoliitto hallitsi merialuetta, ja piti sitä suhteellisen vakaana. Turvattu läpikulku Tanskan salmista Pohjanmerelle ja Atlantille oli Neuvostoliitolle elintärkeä.

Keski-Eurooppaan verrattuna Pohjois-Eurooppa oli suhteellisen vakaa alue. 1960-luvulta lähtien alettiin puhua Pohjolan tasapainosta. Suomi harjoitti puolueettomuuspolitiikkaa rajatakseen yya-sopimuksen sotilaallisten yhteistyöartikloiden velvoitteita. Neuvostoliitto koetti useassa yhteydessä vahvistaa sopimuksen mukaista sotilaallista yhteistyötä, mutta Suomi torjui. Neuvostoliitto luopui yrittämästä muutosta vallitsevaan tilanteeseen, koska seuraukset olisivat olleet sille kielteisiä.

Pohjoismaiden neuvosto, johon myös Suomi liittyi, vahvistui yhteistyöjärjestönä, joka tosin ei käsitellyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomen asemaa vahvisti myös yhteistyö YK:ssa ja ETYK:issä muiden Euroopan puolueettomien (ja sitoutumattomien) maiden kanssa. Suomi oli puolueeton pohjoismaa.

Kylmän sodan jälkeinen kehitys Pohjois-Euroopassa oli pari vuosikymmentä suhteellisen rakentavaa, vaikka vaihtelevaa.

Suomen ja itänaapurin suhde korjattiin 1992 korvaamalla yya-sopimus tavanomaisella suhteiden perussopimuksella.

Baltian maat palauttivat itsenäisyytensä 1991 Neuvostoliiton alkaessa hajota.

Venäjälle jäi Kaliningradin alue, joka vaikuttaa Itämeren tilanteeseen jatkuvasti. Sen merkitys Venäjälle on sekä symbolinen että käytännöllinen: meri- ja ilmayhteyksien ylläpitäminen luo vaaratilanteita Itämerelle.

Suomi ja Ruotsi hakeutuivat pian Euroopan unionin jäseniksi, mikä toteutui 1995.

Muutoin asetelma Venäjän ja Pohjoismaiden kesken pysyi pääosin samana 2020-luvulle saakka. Venäjän myrskyisä kehitys 1990-luvulla tosin varjosti alueen kehitystä ja korosti vakauden merkitystä kansainvälisissä suhteissa.

1990-luvun aikana alueen vakautta pyrittiin vahvistamaan yhteistyöpolitiikalla, jota erityisesti Pohjoismaat yhdessä edistivät. Tärkeää oli, että Venäjä saatiin mukaan. Itämeren rantavaltiot Baltian maat, Puola ja Saksa luonnollisesti tulivat mukaan soveltuvin osin. Perustettiin Itämeren valtioiden neuvosto 1992, Barentsin euroarktinen neuvosto 1993 ja Arktinen neuvosto 1996.

Euroopan unionissa perustettiin Suomen aloitteesta ohjelma, joka kulki nimellä Pohjoinen ulottuvuus. Sen yhtenä tehtävänä oli vahvistaa toimintoja, joihin Venäjä saatiin mukaan.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen vahvistui puolustusyhteistyö Suomi–Ruotsi sekä Suomen ja Ruotsin yhteistyö NATOn ja NATO-maiden kanssa.

NATOssa arvioitiin, että kriisin syttyessä Baltian maiden, varsinkin Viron ja Latvian puolustaminen edellyttäisi yhteistyötä Ruotsin ja Suomen kanssa.

 

Suurvaltojen pyrkimykset ja rajamuutokset Balkanin alueella, suurlähettiläs Hannu Mäntyvaara

sgsHelsinki31.3.2022bcomp

Alustus keskittyi paljolti Jugoslavian sisäisiin rajaongelmiin, jotka liittovaltion hajotessa 1990-luvulla johtivat monivaiheisiin sotiin. Keskeinen kysymys Jugoslavian hajoamissodissa oli serbien asema suhteessa muihin Jugoslavian kansallisuuksiin.

Slovenian irrottautuminen liittovaltiosta onnistui verraten lyhyen taisteluvaiheen jälkeen kesällä 1991, mutta serbien kapinasta Kroatian hallitusta vastaan alkoi usean vuoden ajan käyty sota. Siihen liittyi pian serbien kapina juuri itsenäistynyttä Bosnia-Hertsegovinaa vastaan. Bosnian sotana tunnettu vaihe päättyi vasta kesällä 1995. Tuosta sodasta tuli erittäin tuhoisa, sillä yli 100 000 ihmistä kuoli sotatoimien ja sisäisten vainojen johdosta.

Kosovon albaanien kapina serbihallintoa vastaan kärjistyi kesällä 1998 taisteluiksi. Lyhyehkön aselevon jälkeen talvella alkoivat Naton pommitukset Jugoslaviaa vastaan ja kestivät peräti 78 päivää, ennen kuin kesäkuussa 1999 saatiin aikaan aselepo.

Hannu Mäntyvaara oli Kosovon sodan aikana suurlähettiläänä Belgradissa ja joutui läheltä seuraamaan pommituksia ja myös sodan jälkeisiä tapahtumia, jotka johtivat presidentti Slobodan Milosevitshin kukistumiseen. Naton perustaman miehityshallinnon turvin albaanit pääsivät valtaan Kosovossa, serbit suurelta osin karkotettiin ja alue itsenäistyi vuonna 2008. Nykyisin entisen Jugoslavian alueella on useita itsenäisiä tasavaltoja, joiden rajat ovat vakiintuneet, mutta etnisten ryhmittymien väliset kiistat erityisesti Bosnia-Hertsegovinan alueilla eivät ole loppuneet.

Alustuksien pohjalta keskusteltiin vilkkaasti noin tunnin ajan.

Kevätkokous

sgsHelsinki31.3.2022ccomp

Puhetta johti Anders Blom, ja sihteerinä toimi Alex Kransman.

Suomen Geopoliittisessa Seurassa oli vuoden 2021 lopussa 95 jäsentä. Seuran hallitukseen kuuluivat: pj Arto Nokkala, vpj Anders Blom sekä jäseninä Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Maria Lähteenmäki, Max Stucki, Heikki Talvitie ja Pekka Visuri.

Kokouksessa vahvistettiin tilinpäätös ja toimintakertomus vuodelta 2021. Seura osallistui aikaisempien vuosien tapaan Turun Eurooppa-foorumin yhteydessä 27.8. pidetyn ulko- ja turvallisuuspoliittisen seminaarin järjestelyihin yhdessä muiden tahojen kanssa. Seminaarin teemana oli ”Vakautta ja vaurautta: Eurooppa-politiikka osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa”. 

Seuran 5. Louhisaari-seminaari pidettiin yhteistoiminnassa Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen kanssa Joensuussa 16.9. teemalla ”Itärajan geopolitiikkaa”. Seminaarissa yliopiston rehtori Jukka Mönkkönen esitti tervehdyksen ja professori Olga Davydova-Minguet esitteli Karjalan tutkimuslaitoksen Venäjä-tutkimusta. Professorit Ilkka Liikanen, Maria Lähteenmäki ja Pekka Visuri sekä valtiotieteiden tohtori Timo Hellenberg pitivät seminaariesitelmät. Seminaariin osallistui noin 35 henkilöä, joista seuran jäseniä 10. Lisäksi osallistujina oli heidän läheisiään, Kansallismuseon ystävät ry:n jäseniä läheisineen ja henkilöitä Itä-Suomen yliopistosta ja muilta tahoilta.

17.9. tehtiin linja-autoretki Ilomantsiin. Retkellä tutustuttiin Parppeinvaarna Runokylään ja dosentti Pasi Tuunaisen opastuksella Rajakenraalin majaan ja Ilomantsin taisteluihin talvi- ja jatkosodassa. Retkelle osallistui yhteensä 19 henkilöä.

Yhdistetty kevät- ja syyskokous pidettiin Helsingissä 21.11.2021. Kokousta edelsi seminaari, jonka aiheena oli ”Kolme vuosisataa Itämeren geopolitiikkaa – Ruotsin suurvallan tuhosta Venäjän ja lännen uuteen vastakkainoloon”. Seuran puheenjohtaja Arto Nokkala käsitteli avauspuheenvuorossaan Itämeren alueen konflikti- ja yhteistyöulottuvuuksia ja niihin liittyviä geopoliittisia tekijöitä sekä läntisiä näkökulmia alueen geostrategiassa. Dosentti Risto Volanen alusti aiheesta ”Uudenkaupungin rauha 1721 ja Pohjois-Euroopan geopolitiikka” ja eversti evp. Ari Rautala aiheesta ”Venäjä ja Itämeri – Venäjän näkemys”.

Raportin kirjoitti Pekka Visuri 11.4.2022