Heikki Talvitie 27.11.2020                                             

Juho Kusti Paasikiven syntymästä 150 vuotta

Vähän ennen kuolemaansa Paasikivi evästi seuraajaansa Urho Kaleva Kekkosta sanomalla, että meidän on hoidettava politiikkamme niin, että Venäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita.

Paasikivi ei kertonut Kekkoselle sitä, miten tämä aksiooma todistetaan oikeaksi. Paasikivelle riitti, kun todetaan, että koko hänen julkinen toimintansa oli etsimistä sellaiselle politiikalle, joka jättäisi Suomelle liikkumatilaa – oli Venäjä sitten sisäisesti heikko tai vahva tai jotakin siltä väliltä.

Paasikiven ajatus vuosina 1908–09 kulki siten, että Aleksanteri I oli suonut Suomelle autonomisen suuriruhtinaskunnan statuksen ja nostanut Suomen kansakuntien joukkoon osana keisarillista Venäjää. Suomi sai pitää Ruotsin vallan aikaisen lainsäädäntönsä, ja säädyille taattiin Ruotsin vallan aikaiset privilegiot. Suomi siis säilytti länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen osana Venäjän keisarikuntaa. Suomalainen yhteiskunta erosi ratkaisevasti venäläisestä yhteiskunnasta, ja keisari hyväksyi tämän järjestelyn ja saattoipa vielä ajatella, että tämä järjestys, joka ei ollut aivan tavaton keisarikunnan laita-alueilla, olisi joskus tulevaisuudessa toiminut jopa mallina Venäjälle kokonaisuutena.

Paasikivi ei erityisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että Aleksanteri I ja Nikolai I hänen jälkeensä eivät kutsuneet valtiopäiviä koolle. Syitä saattoi olla monia, mutta yksi käytännön syy oli se, että Venäjän keisari ei halunnut kehittää Suomen omaa lainsäädäntöä, joka perustui Ruotsin aikaisempaan lainsäädäntöön. Keisarit ja tsaarit hallitsivat mieluummin asetuksilla.

Krimin sodan tappio pakotti Aleksanteri II:n uudistamaan politiikkaa siten, että aikaisemmin eräänlaisena dissidenttinä koettu J.V. Snellman sai virallisen aseman ja eräät Snellmanin keskeiset ajatukset suuriruhtinaskunnan kehittämiseksi toteutettiin. Täten Suomen autonomia laajeni merkittävästi.

Yhdistyneen Saksan pelko sai 1800-luvun lopussa Euroopan vanhat vallat varuilleen. Näin kävi myös Venäjällä. Venäjän reuna-alueita alettiin trimmata Saksan uhan varalta keskusjohtoiseen suuntaan. Alkoivat suomalaisittain katsottuna venäläistämisohjelmiin keskittyvät sortokaudet. Ensimmäisellä sortokaudella perustuslailliset ryhtyivät passiiviseen vastarintaan ja vanhasuomalaiset, Paasikivi heidän mukanaan, pyrkivät neuvotteluteitse tyydyttämään Venäjän   sotilaalliset tarpeet suuriruhtinaskunnan alueella. Tämä vaihe päättyi, kun suomalainen Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernöörinä vuosina 1898–1904 toimineen Nikolai Bobrikovin

ja kun Venäjä koki murskatappion Japania vastaan 1904–1905 käydyssä sodassa.

Syntyneessä yhteiskunnallisen jännityksen tilassa keisari Nikolai II joutui antamaan periksi, eikä Suomelle kostettu Bobrikovin murhaa. Päin vastoin, Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan. Paasikivi oli ehkä ainoa suomalainen poliitikko, joka havaitsi keisarivallan heikkenemisen ja duuman lainsäädäntövallan toimivan Suomen privilegioita vastaan. Ensimmäiset eduskuntavaalit 1906 merkitsivät sitä, että määrääviksi tulivat Suomessa poliittiset ryhmittymät eivätkä säädyt. Suomen autonomia oli muuttumassa sisällöltään myös suomalaisten omista vaatimuksista.

Venäjän pääministeriksi nousi vuonna 1906 Pjotr Stolypin. Duuman avulla hän kykeni murtamaan heikon keisarin käsitykset siitä, että Suomen ministerivaltiosihteeri esitteli Suomen asiat suoraan keisarille. Venäjän hallitus tuli nyt väliin. Stolypin kehitti yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä siihen suuntaan, että se tuli kattamaan myös suuriruhtinaskunnan alueen. Paasikivi oli mukana Edvard Hjeltin senaatissa vuosina 1808–09, mutta kun sekä perustuslailliset että vanhasuomalaiset päätyivät siihen käsitykseen, että suomalaiset eivät kyenneet vastustamaan Venäjän hallituksen hyökkäyksiä Suomen autonomian mitätöimiseksi, niin Hjeltin senaatti erosi. Senaattoreiden motiivit erosivat toisistaan. Mielestäni Paasikiven argumentti oli tilanteen kannalta järkevä ja tarkoituksenmukainen. Hän totesi, että kun Suomella nyt on valtiopäivät, niin asian käsittely pitää hoitaa siellä.

Paasikivi katsoi, että kaitselmus tai sattuma oli tullut Suomen avuksi muutaman kerran historian saatossa. Stolypinin eristäytyminen keisarista ja muusta yhteiskunnasta ja hänen murhansa 1911 sekä ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1914 olivat kaitselmuksen aikaansaamia. Maailmansota kaatoi keisarivallan ja synnytti helmikuun vallankumouksen vuonna 1917. Väliaikainen hallitus halusi palauttaa Suomelle aikaisemmat privilegiot mutta ei enempää. Siihen kaatui valtalaki. Lokakuun vallankumous toi sitten bolshevikit valtaan, ja Suomen porvaristo alkoi ajaa voimallisesti Suomen itsenäisyyttä Venäjästä.

Suomi julistautui itsenäiseksi 6.12.1917. Sitä ennen Paasikivi oli käynyt Pohjoismaissa pyytäen niiden tunnustusta itsenäisyydelle. Saksa vaati, että Neuvosto-Venäjä tunnustaa Suomen ensiksi ja sitten Saksa on valmis tekemään saman. Svinhufvud kävi Smolnassa vuoden viimeisenä päivänä ja sai Leninin johtaman kansankomissariaatin tunnustuksen. Neuvosto-Venäjän ratifioitua tunnustuksen Saksa ja Ruotsi tunnustivat Suomen itsenäisyyden 4.1.1918. Yhdysvallat ja Englanti tunnustivat Suomen itsenäisyyden vasta Versaillesin rauhankonferenssin lopulla keväällä 1919, kun Suomen suuntaus Saksaan oli loppunut.

Paasikivi kuului niihin vanhasuomalaisiin, jotka olivat ajaneet yhteiskunnallisia uudistuksia. Yksi näistä oli torpparikysymys, jonka suhteen ei Suomessa löytynyt tuona aikana yhteisymmärrystä. Suomalainen yhteiskunta kriisiytyi, ja alkoi sisällissota. Paasikivi piileksi sodan aikana Helsingissä. Valtionhoitaja Svinhufvud ja Paasikivi katsoivat, että kapina oli kukistettavissa Saksan sotilaallisella interventiolla. Brest-Litovskin rauhassa Neuvosto-Venäjä oli myöntynyt siihen, että Suomi, Baltian maat, Valko-Venäjä ja Ukraina kuuluivat Saksan etupiiriin. von der Goltzin Itämeren-divisioona lähetettiin Suomeen ottamaan haltuun saavutettu etupiiri.

Svinhufvud ja Paasikiven senaatti katsoivat, että Venäjän ollessa heikko Suomen tulisi saada suojelijavaltio, joka tasapainottaisi Venäjän voimaa Itämerellä. Saksasta piti hakea kuningas, ja Suomesta piti tulla kuningaskunta. Sillä saataisiin Saksa myönteiseksi Suomen suojelijaksi. Suomesta tuli osa Saksan itäimperiumia. Suunnitelma kariutui, kun Saksa marraskuussa 1918 pyysi lännessä aselepoa ja keisari poistui maasta. Paasikiven senaatti erosi.

Paasikivi johti vuonna 1920 Tarton rauhanneuvotteluja Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken. Ståhlberg ei viehtynyt heimorajojen ja koko Itä-Karjalan saamisesta. Hän oli ratkaissut peruskysymyksen siten, että suuriruhtinaskunnan rajoihin ei pitänyt puuttua. Venäläiset olivat esittäneet saman kannan jo huhtikuussa 1920 konsultaatioissa Rajajoella. Täten Suomen saatua Petsamon Neuvosto-Venäjälle luovutettiin takaisin Vienassa Repola ja Porajärvi. Itä-Karjala sai autonomian neuvostohallituksen julistuksella ja Edvard Gyllingin johdolla.

Paasikivi katsoi, että Suomessa sivistynyt kansanosa oli historiaton. Sitä varten piti kansaa valistaa. Syntyi ajatus Historian Ystäväin Liitosta, joka perustettiin vuonna 1926. Liitto harjoitti varsin laajaa valistustyötä. Euroopan valtioista julkaistiin kansantajuisia kirjoja, maailman ja Euroopan historiasta pidettiin eri kaupungeissa kiertäviä seminaareja. Uusi informaatiokanava radio valjastettiin myös liiton toiminnan tukemiseen. Paasikivi toimi liiton puheenjohtajana 20 vuotta.

Vuonna 1934 Paasikivi valittiin kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi. Hitlerin valtaannousun jälkeen Isänmaallinen Kansanliike IKL oli eronnut kokoomuksesta ja puolue oli kriisissä. Paasikivi vakautti puolueen aseman kahdessa vuodessa ja siirtyi sitten Ruotsiin lähettilääksi.

Neuvostoliiton Suomessa ollut lähettiläs Eric Asmuss esitti jo vuonna 1935 Suomen hallitukselle sen näkökannan, että mahdollisen sodan syttyessä Euroopassa Neuvostoliitto voisi joutua miehittämään osan Suomen valtioaluetta. Suomi antoi samana vuonna julistuksen pohjoismaisesta suuntauksesta. Paasikiven missio Tukholmassa 1936–1939 oli saada Ruotsi avustamaan Suomea sotilaallisesti, jos Neuvostoliitto uhkaisi Suomea sodalla. Ruotsin puolueettomuus esti tämän, mutta talvisodassa Ruotsi oli ”ei sotaa käyvä maa” ja avusti Suomea monin tavoin.

Hitler tuli valtaan tammikuussa 1933. Kuten 1800-luvun loppupuolella, Neuvostoliitto alkoi varautua mahdolliseen sotaan. Menetelmät olivat nyt kuitenkin toiset. Leningradin puoluejohtaja Kirov murhattiin 1934, Edvard Gylling vangittiin Petroskoissa 1935 ja suomalaiset likvidoitiin Itä-Karjalassa vuosina 1937–1938. Samaan aikaan NKP:n keskuskomitean jäsenistä likvidoitiin yli puolet ja neuvostoarmeijan ylimmässä johdossa kävi puhdistus. Vuosina 1938 ja 1939 Stalinin emisaarit kävivät jo keskusteluja Suomen kanssa rajansiirroista. Ratkaisevan muutoksen tälle politiikalle antoi vuonna 1939 solmittu sopimus Saksan ja Neuvostoliiton etupiireistä. Suomi jätettiin Neuvostoliiton etupiiriin.

Neuvostoliiton vaateet syksyllä 1939 käsittivät Suomenlahden itäiset ulkosaaret, Karjalan kannaksen rannikkoa Koivistolle asti ja Hangon vuokraamisen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi. Paasikivi ja Mannerheim olivat tässä tilanteessa vanhasuomalaisia. He olisivat neuvotelleet rajakysymyksistä Stalinin luopuessa useista maksimivaatimuksistaan. Heillä ei kuitenkaan ollut auktoriteettia viedä tätä kantaa läpi. Eljas Erkko, joka oli ulkoministeri, otti ohjat käsiinsä virkansa kautta ja edusti passiivista vastarintaa. Neuvostoliiton kanssa ei lopulta jatkettu neuvotteluja rajoista. Syttyi talvisota, ja rauha tehtiin Moskovassa 13.3.1940, jolloin raja vedettiin suunnilleen Pietari Suuren rauhan 1721 rajan mukaisesti. Hanko vuokrattiin Neuvostoliitolle.

Välirauha oli Paasikivelle vaikeaa aikaa. Hän oli lähettiläänä Moskovassa ja joutui puolustamaan hallituksen politiikkaa varsinkin nikkelidiplomatian osalta ja sittemmin saksalaisten kauttakulun alettua Suomen kautta Norjaan myös Suomen politiikan yleisen suuntautumisen osalta. Hallitus piti Paasikiven pimennossa Saksan kanssa alkaneesta sotilaallisesta yhteistyöstä operaatio Barbarossan suunnitteluvaiheessa, ja Paasikivi varoitti hallitusta ärsyttämästä Neuvostoliittoa, ellei Suomella ole Saksalta mitään takuita.

Paasikivi erosi keväällä 1941 lähettilään paikalta katsottuaan, että hallitus ei luottanut häneen ja hänen arvioihinsa. Hän oli yksityishenkilö jatkosodan aikana mutta hyväksyi hallituksen linjan Saksan kanssasotijana Neuvostoliittoa vastaan. Jatkosodan kääntyessä Suomen tappioksi Paasikivi ehkä selkeimmin poliittisesta eliitistä tajusi, että Neuvostoliitto tulee sodasta ulos voittajana ja että Suomen tulee hoitaa suhteet Neuvostoliittoon bilateraalisesti ilman mitään tukea lännestä. Nyt tarvittiin niitä avuja, joita Paasikivi oli kehittänyt vanhasuomalaisena poliitikkona.

Neuvostoliiton intressit Suomen alueen osalta olivat sotilaalliset mutta puolustukselliset. Tähän arvioon perustui Paasikiven linja, joka sitten toi Suomen ulos valvontakomission ajasta. Paasikiven kokemukset toiselta sortokaudelta keskittyivät valtiopäivien merkitykseen. Eduskuntavaalit maaliskuussa 1945 antoivat hänelle selkänojaa valvontakomission suuntaan. Eduskunnan kasvot piti uudistaa, mutta valtiopäivät olivat muuri ulkoista vyörytystä vastaan. Paasikivi piti myös ohjakset käsissään Suomi-Neuvostoliitto-Seuraa perustettaessa.

Pariisin rauhansopimuksen tultua allekirjoitetuksi 1947 Paasikivi seuraavana vuonna myöntyi Stalinin pyyntöön tehdä Suomen ja Neuvostoliiton välille YYA-sopimus. Paasikivi esitti kuitenkin, että Suomi tekisi luonnoksen, jonka pohjalta sopimus neuvoteltaisiin. Stalinin hyväksyttyä tämän YYA-sopimus allekirjoitettiin siten, että kaksi ensimmäistä artiklaa, jotka koskivat Neuvostoliitolle aiheutuvaa uhkaa tai hyökkäystä Suomen alueen kautta, olivat Mannerheimin jo vuoden 1945 alussa laatimia.

Paasikivi tasapainotti ja vakautti Suomen kansainvälistä asemaa siten, että YYA-sopimuksen tasapainoksi kommunistit joutuivat lähtemään hallituksesta. Suomen tilanteen taustalla oli vuoden 1948 yleinen kehitys, jolloin Itä-Eurooppa joutui tiiviimmin Neuvostoliiton kontrolliin. Paasikivi lavasti presidentinlinnan eteen Eteläsatamaan kriisin tuntua parilla tykkiveneellä, ja sekin oli osa vakauttamisliikettä.

Ennen Paasikiven lähtöä tasavallan presidentin virasta Neuvostoliitto luovutti Suomelle takaisin Porkkalan laivastotukikohdan ehdolla, että YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodeksi. Paasikiven sanoin: Mitä miekka oli rikkonut, niin kynä oli korjannut.

Esitetty Historian Ystäväin Liiton tilaisuudessa 27.11.2020

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs