Heikki Talvitie 6.10.2020: Juho Kusti Paasikivi poliitikkona ja historianfilosofina

Heikki Talvitie 6.10.2020: Juho Kusti Paasikivi poliitikkona ja historianfilosofina

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta J.K. Paasikiven syntymästä. Olin mukana helmikuussa suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa, kun Paasikiven elämäntyötä käsiteltiin varsin laajasti. Minulta on sittemmin pyydetty parikin esitelmää, jotka keskittyisivät Paasikiven toimintaan historian käyttäjänä. Tämän termin olen kehittänyt siksi, että en ole ihan varma siitä, kuinka varmalta pohjalta Paasikivi voitaisiin nähdä historioitsijana.

Paasikivi itse sanoi pitävänsä itseään historicuksena. Myöhemmin hän ei täysin allekirjoittanut tätä aikaisempaa näkemystään. Paasikiven kirjallinen tuotanto perustuu pitkälti päiväkirjoihin, joita hän piti 1920-luvulta asti. Päiväkirjojen pohjalta hän kirjoitti sitten useammankin muistelmateoksen. Varsinaista alkuperäisasiakirjoihin tutustumista hän suoritti sortovuosia käsittävää muistelmateosta kirjoittaessaan. Eino Jutikkala on määritellyt esitelmässään Paasikiven siten, että hän oli hengeltään historiantutkija.

Paasikivi ja suku

Paasikiven tausta isän ja äidin puolelta keskittyy kolmeen alueeseen: Oriveteen, Lempäälään ja Tampereeseen. Isänsä kautta hänen juurensa ovat osittain Lahdessa. Isä tuli Lahteen pienyrittäjänä, ja Paasikivi ehti toimia Lahden kauppalan ja sittemmin Lahden kaupunginkin kehittämistoimissa. Koulujen ja opintojen osalta Hämeenlinna ja Helsinki olivat ratkaisevia.

Paasikivi ja opinnot sekä uran alku

Paasikivi suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1892. Hänen pääaineinaan olivat venäjän kieli ja kirjallisuus. Tutkinnossa oli myös cum laude -arvosana Venäjän historiasta ja hän korotti sen myöhemmin laudaturiksi.

Historian tutkimus kiinnosti mutta sai väistyä lakitieteen tieltä. Paasikivi valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1897 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1901. Väitöskirjan aiheena oli Lainkäytön kehittäminen veronkanto- ja finanssikontrollikysymyksissä varhaisemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan.

Paasikivi nimitettiin vuonna 1899 Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtoriksi. Vuonna 1902 hänet nimitettiin hallinto-oikeuden apulaisprofessoriksi.

Tieteenteko sai jäädä, kun Paasikivi nimitettiin vuonna 1903 valtiokonttorin ylitirehtööriksi eli nykykielellä pääjohtajaksi.

Paasikivi ja konjunktuurit

Tuomo Polvisen viisiosainen Paasikivi-elämäkerta on edelleen pitänyt pintansa aikojen muuttuessa siten, että Paasikiven elämäntyön eri osa-alueet ovat tulleet jotenkin tasaveroiseen katsantoon toisiinsa nähden. Polvinen summaakin Paasikiven karriäärin eri konjunktuurien vaiheissa seuraavasti:

”1950-luvulle tultaessa Paasikivi oli ehtinyt kannattaa yhteistyötä aluksi keisarillisen Venäjän sekä sittemmin Väliaikaisen hallituksen, Saksan keisarikunnan, Pohjoismaiden, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kanssa, mikä näennäisesti on tulkittavissa vailla idealismia toteutetuksi laskelmoinniksi ja konjunktuuripolitiikaksi.”

Itse näin asian niin, että tässä katsannossa Paasikivi oli realisti. Politiikka tuli asettaa kulloistenkin kansainvälisten voimapoliittisten asetelmien mukaan. Paasikivi katsoi, että Venäjän yhteiskunta oli vieras suomalaisille, jotka olivat saaneet Ruotsin kautta länsimaisen arvopohjan. Tämä arvopohja oli länsimainen sivistys. Jotta Suomi voisi olla itsenäinen Venäjästä, Suomen tuli tukeutua Venäjän vastapooliin eurooppalaisessa politiikassa. Vuonna 1918 se oli Saksa, jonka syliin Suomi syöstiin sopimuksin, jotka veivät Suomen autonomiseksi alueeksi Saksan itä-imperiumin piirissä.

Marraskuussa 1918 Saksa pyysi aselepoa, ja Paasikiven hallituksen politiikka kärsi haaksirikon. Edelleen oltiin itsenäisiä Venäjästä, joka oli sisällissodan kaaoksessa. Sen sijaan Suomi oli hakeutunut Saksan suojelukseen ja noudatti siten pidättyvää politiikkaa lännen demokraattisten maiden suhteen. Yhdysvallat ja Englanti eivät olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä. Ranska oli tunnustanut, mutta ei solminut diplomaattisia suhteita. Suomen suhteet piti korjata lännen valtioiden kanssa, ja siihen tehtävään kutsuttiin Mannerheim.

Paasikivi itse katsoi, että ei saa olla aktivisti ajattomalla ajalla. ”Minä olin aktivisti 1914–1918, mutta syksyllä 1939 en ollut.”

Paasikivi ja itsenäisyys

Paasikiven oppi-isälle J.R. Danielson-Kalmarille Suomen itsenäisyys oli ongelmallinen kysymys. Hän totesi, että jos Suomi tulee itsenäiseksi, niin sehän merkitsee sitä, että menetämme Viipurin läänin. Tässä on historioitsijan ylivertainen ymmärrys siitä, mitä geopolitiikka tulee merkitsemään itsenäisen Suomen valtioalueelle. Siten on myös ymmärrettävä talvi- ja jatkosota keisarillisen Venäjän hajoamissotina.

Paasikiven toiminta pohjautui hänen käsitykseensä siitä, miten Suomi oli pelastettavissa viidakon lakia noudattavien suurvaltain imperialististen pyrkimysten kynsistä. Itsenäisyys Venäjästä oli päämäärä sinänsä. Sen sijaan itsenäisyys länteen ei ollut päämäärä, koska itsenäisyyttä piti luovuttaa sille Venäjän vastaiselle voimalle ja valtiolle, joka näki edukseen Suomen suojelun Venäjän valtapyyteiltä.

Venäjä oli vuonna 1918 heikko ja sisällissodan piirissä. Siksi Suomi voi tulla itsenäiseksi. Paasikivi oman historiantajunsa kautta tuli siihen tulokseen, että kun Venäjä taas vahvistuu, niin se tulee olemaan haaste Suomen itsenäisyydelle. Tämäkin visio sitten aikanaan toteutui. Suomalainen todellisuus kulki kuitenkin aivan muita ratoja. Suomi halusi koko Itä-Karjalan. Historialliset rajat olivat soille ja erämaihin vedettyjä viivoja. Suomi halusi luonnolliset rajat. Paasikivi ei tähän kuvioon lähtenyt täysimääräisesti, mutta kyllä hänellekin oli tarkoituksenmukaista saada taloudellista etua ja metsävarantoja Venäjän Karjalasta.

Suomeen piti saada saksalainen kuningas ja Suomen tuli saada monarkistinen hallitusmuoto. Paasikivi ei arvostanut demokratiaa kovin korkealle. Sisällissodan riehuessa Saksan oli tultava aseellisen voiman kanssa ratkaisemaan tilanne. Itsenäisyys Saksasta uhrattiin, jotta voitaisiin pysyä itsenäisenä Venäjästä. Tämä asetelma on toistunut Suomen itsenäisyyden aikana Suomen periaatteellisena kantana. Itsenäisyyden kaventaminen lännen (Saksan) suuntaan on nähty edulliseksi, jotta voitaisiin pitää välimatkaa Venäjään (Neuvostoliittoon). Vuonna 1918 perustuslaillinen ja tasavaltalainen K.J. Ståhlberg katsoi, että Suomi oli ajanut itsensä Saksan vasallivaltioksi.

Kun ulkoministeri Holsti suunnitteli reunavaltioiden yhteistä rintamaa Venäjää vastaan, niin Paasikivi vaikutti kokoomuspuolueen kantaan siten, että eduskunta ei äänestänyt sopimuksen ratifioinnin puolesta. Holsti oli allekirjoittanut pitkälle menevän sopimuksen poliittisesta yhteistyöstä Puolan kanssa. Myös sosiaalidemokraatit ja ruotsalainen kansanpuolue vastustivat sopimusta ja Holstin oli pakko erota.

Keväällä 1944 Suomessa neuvoteltiin Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumiseksi. Paasikivi erityisesti katsoi, että silloin olisi ollut edullinen vaihe saada kohtalaiset ehdot Neuvostoliitolta. Saksan asenne ja rintamatilanne ratkaisi, ja Suomi vetäytyi ajatuksesta saada neuvottelutulos Neuvostoliiton kanssa tuossa tilanteessa. Päiväkirja toteaa 16.3.1944: ”On käynyt aivan selväksi, että olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi.”

Vuosien 1944–47 aikana valvontakomission ollessa maassa ja kun rauhansopimus odotti myöhempää aikaa, Paasikivi katsoi, että Suomen itsenäisyys ei ollut kovin hyvin sovitettavissa kansainvälisen oikeuden määritelmään suvereenista valtiosta.

Valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1947 Paasikivi puhui itsenäisyydestä: ”Sillä tosiasia, joka meidän on aina muistettava, on, että tulevaisuutemme riippuu loppujen lopuksi meistä itsestämme, meidän omasta tarmostamme, kansamme henkisestä sitkeydestä ja siveellisestä kunnosta. Tästä kaikesta, meihin itseemme keskittyvästä, riippuu taloudellinen menestyksemme. Meistä itsestämme riippuu myös valtiollinen tulevaisuutemme, siitä nimittäin, miten voimakas on kansassamme valtiotietoisuus ja miten elävä on tahtomme ylläpitää, kehittää ja kohottaa asemaamme sivistyskansana ja riippumattomana, suvereenina valtiona.”

Oli siis tultu pitkä matka vuoden 1918 pääministeristä. Arvoitus selviää sillä, että 1918 annettiin Saksalle omasta vapaasta tahdosta elimellinen osa Suomen suvereenisuutta, jolla tähdättiin irti Venäjästä, kun taas 1944–47 pidettiin kovasti kiinni Suomen itsenäisyyden rippeistä valvontakomissiota ja Neuvostoliittoa vastaan ilman mitään tukea lännestä.

Paasikivi ja moraali

Paasikivi oli toimissaan realisti ja empiirikko. Hän käytti kuitenkin paljon aikaa pyrkimykseen löytää sellainen kansainvälinen moraali, joka tukisi pienten valtioiden olemassaolon oikeutusta.  Siksi hän suhtautui myönteisesti Kansainliittoon, vaikka myönsikin sen kulkevan tappiosta toiseen ja ettei sillä ollut mitään vaikutusta suurten politiikkaan.

Kansainvälinen oikeus oli lakimies Paasikivelle myös ongelma. Ei ollut mitään oikeudellista järjestelmää, joka olisi pantu voimaan kaikkien suostumuksella tai sitten niskuroivat olisi pakotettu noudattamaan lakia voimakeinoin. Kansainvälinen oikeus oli suosituksia, joiden velvoittavuus ei ollut kovin korkealla, jos jokin valtio, suuri tai pieni, katsoi etujensa olevan vaakalaudalla pykälien mukaisesti.

Paasikiven ajattelussa oli myös voimakkaasti käsitys siitä, että suurvallatkaan eivät aina aja omia etujaan, vaan niitä ajaa hegemonian halu, pyrkimys oman valtakunnan mahtavuuteen ja kunniaan ja niille kaikille ominainen imperialismi.

Jutikkalan mukaan Paasikiven reaalipolitiikka sai näistä ajatuksista toiminnallisen lisäyksen. Suurvallan epäluulot on otettava tosiasiana huomioon silloinkin, kun ne eivät perustu tosiasioihin (tai Suomen näkökantaan kyseisessä asiassa).

Paasikiven monet kasvot

Sortovuosien muistelmat ovat sikäli poikkeukselliset, että vaikka Paasikivi pyrkii puolustamaan vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinjaa, niin hän toteaa kuitenkin, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin taistelussa Suomen autonomisia oikeuksia puolustettaessa.

Paasikiven päiväkirjat ovat historian lähteitä, eivät historian kirjoitusta. Muistelmissaan hän pyrki selittämään Suomen suuriruhtinaskunnan ja itsenäisen Suomen ajanjaksoja, joissa hän oli itse ollut enemmän tai vähemmän poliittisena ja/tai taloudellisena toimijana. Niissä hän pyrkii puolustamaan aikoinaan esittämiään näkemyksiä Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvosto-Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Hän on myös myöhemmällä iällään tasavallan presidenttinä ottanut huomioon moraalikysymykset kansainvälisissä suhteissa enemmän kuin oli tehnyt vanhasuomalaisena poliitikkona.

Tässä katsannossa Paasikivi on lähempänä Snellmania ja filosofiaa kuin Yrjö Sakari Yrjö-Koskista ja J.R. Danielson-Kalmaria, jotka olivat historioitsijoita ja siinä katsannossa esittivät myös filosofisia ajatuksia. Paasikiven perintö on hyvin pitkälti filosofista kysymyksenasettelua suurvalloista ja pienvalloista, sodasta ja rauhasta, kansainvälisen politiikan pelisäännöistä, kaitselmuksesta valtioiden ja ihmisten kohtaloiden johdattajana sekä moraalin ja sivistyksen roolista valtioiden välisissä suhteissa. Hän myös korosti snellmanilaisittain pienen maan kansallistunnetta ja moraalia itsenäisyyden tukipilareina. Paasikiveen sopisi hyvinkin määritelmä, että hän oli historianfilosofi tai niin kuin Eino Jutikkala katsoi, että Paasikivi oli hengeltään historioitsija.

Paasikiven poliittista toimintaa voidaan tarkastella kahden ison asian summana. Sortovuosien kokemuksena Paasikivi oli myöntyväisyysmies, vanhasuomalainen poliitikko. Jos Yrjö-Koskinen oli vanhasuomalaisten auktoriteetti, niin kaikki eivät jakaneet hänen jyrkkiä kantojaan. Hieman lievempää vanhasuomalaisuutta esitti valtioneuvos Danielson-Kalmari, ja hyvin pitkälle hänen näkemyksiinsä Paasikivi tukeutui. Suuriruhtinaskunnan aikana vanhasuomalaiset katsoivat, että Suomelle keisarien päätöksillä taattuja autonomisia oikeuksia tulee puolustaa, mutta hakea yhteisymmärrystä venäläisten kanssa. Kun sitten Stolypin ajoi Suomen autonomisten oikeuksien mitätöintiä, myös vanhasuomalaiset Danielson-Kalmari ja Paasikivi katsoivat yhteistyön Venäjän hallituksen kanssa hyödyttömäksi, ja niin Hjeltin senaatti jätti vuonna 1909 paikkansa.

Toista kantaa edustivat perustuslailliset, joita olivat nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset. Heidän joukossaan oli useita juristeja ja heidän taktiikkanaan Venäjän pyrkimyksiä vastaan kaventaa Suomen autonomiaa oli passiivinen vastarinta. Ensimmäisen sortokauden vaihtuessa Nikolai II:n myönnytyksiin perustuslailliset voivat katsoa taktiikkansa purreen. Heidänkään taktiikkansa ei purrut Stolypiniin, mutta tämän tultua murhatuksi perustuslailliset voivat yhtä hyvin kuin sortokauden aikana selittää oman taktiikkansa toimineen.

Toinen suuri kysymys Paasikiven toiminnassa koski Suomen itsenäisyysvaiheita. Paasikivi katsoi, että Suomi ei voi säilyä itsenäisenä Venäjän jälleen vahvistuessa, ellei Suomella ole suojelijavaltiota. Täksi suojelijaksi Paasikivi valitsi Saksan. Nämä kaksi ajatusta, Suomen pyrkimys sopia Venäjän kanssa Suomen statuksesta, silloin kun suomalaiset olivat kaksin suurvaltanaapurinsa kanssa, ja suojelijavaltioon tukeutuminen, silloin kun tällainen valtio oli olemassa suurvalta-Venäjän vastapainona, leimasivat Paasikiven valtiollista uraa.

Tämä kysymys koskee nimenomaisesti Suomen itsenäisyyttä, Suomen suvereenisuutta. Suomen pyrkiessä itsenäiseksi Venäjästä, se tarvitsi Paasikiven mielestä suojelijavaltion, jolla olisi resurssit kahlita Venäjän pyrkimyksiä Suomen suunnalla. Suojelijavaltion tuli siis olla suurvalta, jolla olisi kapasiteettia ja motiivia puolustaa Suomen asemaa Venäjää vastaan. Tässä on Suomen itsenäisyyden ajan iso teema. Vuonna 1918 suojelijavaltio oli Vilhelm II:n ja Ludendorffin Saksa. Vuosina 1941-44 suojelijavaltio oli Hitlerin Saksa. Nyt Suomen suojelijavaltion tehtävää hoitaa poliittisesti Euroopan unioni, jossa Saksa on johtavassa asemassa, ja sotilaallisen turvallisuuden alueella Amerikan Yhdysvallat. Lojaalisuus suojelijaa kohtaan verottaa omaa liikkumatilaa eli suvereenisuutta.

Paasikivi joutui heti toukokuusta 1918 tultuaan senaatin varapuheenjohtajaksi eli pääministeriksi miettimään sitä kysymystä, miten paljon Suomen suvereenisuutta luovutetaan suojelijavaltiolle, jotta tämän motivaatio Suomen puolustamisessa säilyisi korkeana. Paasikivi ajoi monarkistista perustuslakia, jonka pohjalta Suomen kuninkaaksi piti tuleman saksalainen Hessenin prinssi. Suomi oli tehnyt Saksan kanssa jo ennen Paasikiven senaattia sopimuksia, jotka rajoittivat voimakkaasti Suomen suvereenisuutta kansainvälisissä suhteissa. Paasikiven senaatti vahvisti tätä trendiä, ja voidaan sanoa, että Suomi ei voinut syksyllä 1918 toimia itsenäisesti kolmansiin valtioiden nähden sotilaallisesti, poliittisesti eikä sotilaallisesti. Lisäksi kreivi von der Goltzin komentama divisioona jäi Suomeen sisällissodan ratkettua, ja Svinhufvud sekä Paasikivi sopivat von der Goltzin kanssa siitä, että Suomen sotaväki ja tiedustelulaitos organisoitiin saksalaiseen malliin ja saksalaisten toimesta. Mannerheim syrjäytettiin ja siirtyi Ruotsiin.

Suomi oli vuonna 1918 toukokuusta marraskuuhun suhteissaan Saksaan hyvin samanlaisessa kansainvälisoikeudellisessa tilanteessa kuin se oli ollut autonomian aikana suhteissaan keisarilliseen Venäjään. Tässä voidaan sanoa, että pyrkimys oli päästä itsenäiseksi Venäjästä eikä muusta itsenäisyydestä ollut niin suurta väliä. Olenkin usein todennut, että suomalaisille itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä.

Paasikiven asema historioitsijana on heikoimmillaan juuri vuonna 1918. Ainoa tämän valtiomiehen merkittävä periodi Suomen johdossa, joka ei saanut omaa muistelmateosta, on Paasikiven toiminta pääministerinä vuonna 1918. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 4.11.1929: ”Minun mielipiteeni oli, että Suomen itsenäisyys oli mahdollista ainoastaan, jos saksalaiset tulevat maahan sotaväellä. Mutta saksalaisten tulo oli epävarmaa. Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä me emme mitään voineet tietää. ” Sen sijaan Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa 16.3.1944 tilanteessa, jossa neuvottelut Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumiseksi olivat kariutuneet: ”On käynyt aivan selväksi, että me olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi.”

Ensimmäinen sortokausi

Paasikivi oli juuri saavuttanut täysi-ikäisyytensä, kun Venäjän taholta 1800-luvun lopulla aloitettiin Suomen autonomisten privilegioiden kyseenalaistaminen. Missä määrin suomalaisilla oli tiedossa tai pohdinnassaan ollut se, mistä tämä venäläisten politiikka johtui, ei varmaan ole kovin hyvin kattavasti tarkistettavissa. Voidaan olettaa, että Saksan yhdistyminen Preussin johdolla ja Saksan käymät sodat Itävallan ja Ranskan kanssa herättivät vanhoissa eurooppalaisissa suurvalloissa tiettyä huolestumista siinä määrin, että venäläisten huolenaiheet olivat varmaankin tulleet suomalaisten tietoon.

1800-luku oli kansallisten liikkeiden aikaa Suomi mukaan lukien. Panslavismi oli tietenkin Venäjän vastaus näihin varsinkin keisarikunnan reunoilla sijaitsevien kansojen pyrkimyksiin kehittää identiteettejään kansallisilla ohjelmilla opetuksen alalla ja erityisesti kielikysymyksen avulla. Samoin ortodoksinen kirkko oli vahva venäläiskansallinen instituutio, jonka roolia valtakunnan yhtenäisyyden hoitajana pyrittiin vahvistamaan.

Sotilaallisella puolella Pietarissa oli kaavailtu erilaisia skenaarioita siitä, mitä reittiä myöten vihollinen (saksalaiset) hyökkäisi Pietaria kohti. Nikolai Bobrikov niminen upseeri oli laatinut muistion siitä, että vihollinen (Saksa) tulisi nousemaan maihin Hangossa. Tämä jälkeen Bobrikov nimitettiinkin kenraalikuvernööriksi Suomeen.

Oli siis monia syitä siihen, että Venäjän hallituspiirit painostivat keisari Nikolai II:a rajoittamaan suomalaisten eriytymispyrkimyksiä kehittämällä omaa autonomiaan.

Paasikivi oli ensimmäisen sortokauden aikana varsin aktiivisesti mukana vanhasuomalaisten politiikassa. Venäläistämistoimien alettua Venäjä joutui nopeasti sotaan Japania vastaan. Vuosina 1903–1904 käydyssä sodassa Venäjä kärsi tappion ja melkein koko keisarikunnan laivasto tuhoutui Japanin vesillä. Bobrikov murhattiin Suomessa 1904 ja huonosti hoidettu sota poiki vallankumouksellista liikehdintää. Vuosi 1905 olikin lakkoilujen vuosi. Keisari joutui antamaan periksi, Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan, jonka vaaleissa myös naiset olivat mukana. Tämä päätti Suomessa sääty-yhteiskunnan, ja ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin vuonna 1906. Niissä vanhasuomalaiset pärjäsivät paremmin kuin perustuslailliset, vaikkakin vanhasuomalaisiin oli kohdistunut varsin paljon kritiikkiä heidän ollessa yhteydessä Venäjän hallitukseen kompromissitulosta haettaessa perustuslailliseen kiistaan. Paasikivi tuli valituksi eduskuntaan.

Toinen sortokausi

Venäjän pääministeriksi nimitettiin vuonna 1906 Pjotr Stolypin. Paasikivellä on huomionarvoinen käsitys siitä, että duuman alettua toimintansa Pietarissa, Venäjän hallitus kykenisi sivuuttamaan Suomen ministerivaltiosihteerin yksinoikeuden esitellä Suomen asiat keisarille sekä heikentämään ministerivaltiosihteerin asemaa keisarin neuvonantajana Suomen asioista päätettäessä. Tämä nyt joka tapauksessa tuli Stolypinin taktiikaksi suomalaisia vastaan. Stolypin sai aikaan vuonna 1908 uuden esittelyjärjestyksen, jonka mukaan keisarille esitettävät Suomen asiat tulisivat ensin Venäjän hallituksen tarkasteluun. Vuonna 1910 säädettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, jolla mitätöitiin suuri osa Suomen omaa lainsäädäntövaltaa.

Paasikiven myöhempi kanta oli se, että toinen sortokausi oli ensimmäistä paljon vaarallisempi ja että suomalaisilla, sen enempää vanhasuomalaisilla kuin perustuslaillisillakaan, ei olisi ollut mitään aseita Stolypinin politiikkaa vastaan, ellei kaitselmus tai sattuma olisi puuttunut peliin.

Stolypinin suhdetta Suomeen vaikeutti se tosiasia, että keisarinvallan vastustajat Venäjällä saivat suojapaikan aivan pääkaupungin Pietarin kupeessa, Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Stolypin oli kääntynyt senaatin puheenjohtajan Leo Mechelinin puoleen tässä kysymyksessä. Ilmeistä on, että Mechelinin senaatti ei joko pystynyt asiassa mitään tekemään tai ei halunnut sitä hoitaa, ja siten Stolypinin politiikka Suomea kohtaan jyrkkeni entisestään. Stolypin joutui kuitenkin eristetyksi Venäjän politiikassa, ja häntä ammuttiin kuolettavasti vuonna 1911.

On myös syytä todeta, että Stolypinin hallitus teki päätöksen, jonka mukaan Uusikirkko ja Kivennapa olisi liitetty suoraan keisarikuntaan. Keisari vahvisti tämän päätöksen vuonna 1911, mutta sitä ei koskaan saatettu voimaan. 1820-luvulla Suomen ministerivaltiosihteeri Fredrik Henrik Rehbinder oli tehnyt saman esityksen, mutta Aleksanteri I ei ollut sitä hyväksynyt. Aleksanterin perusteluna oli, että mitä lähempänä suuriruhtinaskunnan raja on Pietarin kaupunkia, sitä lujemmin suuriruhtinaskunta on osa Venäjän keisarikuntaa. Syksyllä 1939 Josif Stalin otti uudelleen esiin tämän kaltaiset rajamuutokset.

Paasikivi istui Edvard Hjeltin senaatissa 1908–09. Kun näytti selvältä, että Stolypinin kanssa ei voitu neuvotella, niin Danielson-Kalmari yhtyi perustuslaillisten kantaan siitä, että Venäjän tahto oli nyt Suomen erityisaseman tuhoaminen. Tällöin myös Paasikivi katsoi, että Suomen autonomiaa ei enää palveltu istumalla senaatissa keisarin politiikan välikappaleina. Suomella oli nyt erotuksena ensimmäiseen sortokauteen omat valtiopäivät, ja protestin tuli tapahtua valtiopäivien kautta. Hjeltin senaatti erosi vastalauseena Stolypinin politiikkaan.

Kaitselmus tai sattuma johti sitten ensimmäiseen maailmansotaan ja helmikuussa 1917 Venäjän vallankumoukseen. Väliaikaisen hallituksen politiikkana oli antaa suuriruhtinaskunnalle takaisin sen autonomiset privilegiot. Sen sijaan väliaikainen hallitus ei halunnut laajentaa Suomen autonomiaa, vaan se tehtävä ajateltiin perustuslakia laativan komitean tehtäväksi. Täten väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan, joka oli käsittelemässä valtalakia.

Kaitselmus tai sattuma vei sitten Venäjän bolshevikkien vallankaappaukseen lokakuussa 1917. Joulukuun alussa 1917 Brest-Litovskissa aloitettiin Neuvosto-Venäjän ja Saksan rauhanneuvottelut. Trotskin viivytystaktiikkaan kyllästyneet saksalaiset aloittivat vihollisuudet uudelleen helmikuussa 1918 ja saapuivat jo Pietarin kaupungin porteille. Tällöin Lenin sai yliotteen Trotskista, ja rauha solmittiin maaliskuun alussa. Rauhanehdoissa Neuvosto-Venäjä luovutti Suomen, Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan Saksan etupiiriin.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917, ja Saksan painostaessa Neuvosto-Venäjän hallitus, kansankomissariaatti, tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917. Tunnustus myös ratifioitiin Neuvosto-Venäjällä 4.1.1918.

Paasikiven muistelmat sortovuosilta tähtäsivät kahteen asiaan. Hän puolusti ensinnäkin vanhasuomalaisten myöntyväisyyspolitiikkaa, joskin totesi, että tällä politiikalla ei olisi saatu tuloksia aikaiseksi toisen sortokauden aikana. Samalla kun hän totesi myös perustuslaillisten olleen ilman aseita toisen sortokauden aikaan, niin hän myöntää, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin yhteisessä taistelussa autonomian puolustamisessa ja itsenäisyyden sitten tullessa mahdolliseksi meistä riippumattomista syistä.

Paasikivi katsoi Baltian maiden itsenäistymisen olevan esimerkki siitä, että Suomi olisi siinä maailmanpolitiikan konjunktuurissa tullut itsenäiseksi ilman passiivista vastarintaakin. Baltiassa tätä ilmiötä ei esiintynyt. Tosin voidaan jälkikäteen todeta, että Baltian itsenäisyys vaati aseellista toimintaa.

Missä määrin sortokausien politiikka ja Paasikiven toiminta tuona aikana enteili ns. Paasikiven linjaa myöhemmin 1940-luvulla? Kyseessähän oli Suomen suuriruhtinaskunta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Sisäinen autonomia oli Suomen asia. Sen sijaan ulko- ja sotilasasiat kuuluivat keisarille ja Venäjän hallitukselle. Suuriruhtinaskunnassa ei tätä tosiasiaa pyritty muuttamaan, ja myös ns. valtalaki 1917 lähti siitä tosiasiasta.

Jos ajatellaan vastaavaa tilannetta Suomen itsenäisyyden aikana ja sitten varsinkin tilannetta vuonna 1944 Suomen irtautuessa sodasta, niin voitaisiin Paasikiven ajattelussa erottaa kaksi erilaista ilmaisua. Suuriruhtinaskunnan aikana oli kyseessä Venäjän sotilaalliset edut Suomen alueeseen nähden, eikä se ollut ongelma Suomen ja Venäjän välillä Suomen tunnustaessa näiden etujen olemassaolon. Silti oli tärkeätä, että Suomen autonomiaa ei katsottaisi Venäjän etujen vastaiseksi. Tästä tuli sitten sortokausien vastakohtaisuus Suomen ja Venäjän välillä. Tappiollisen jatkosodan jälkeen ja valvontakomission ollessa maassa Paasikivi tukeutuen liittoutuneiden päätöksiin Suomen itsenäisyydestä lähti siitä, että Neuvostoliiton (Venäjän) intressit Suomen suunnalla olivat sotilaalliset mutta puolustukselliset.

Keisarivallan aikana Suomen autonomia oli koskematon, kun keisari oli Venäjän politiikan johtaja. Suomen tilanne muuttui radikaalisti Nikolai II:n aikana, kun keisari menetti ohjaavan kykynsä Venäjän politiikkaan ja hallitus pääsi toteuttamaan omia suunnitelmiaan duuman avulla.

Paasikiven hallitus 1918

Paasikivestä muodostui toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hän toimi pääministerinä ja sittemmin presidenttinä, jonkinasteinen myyttinen hahmo, joka hallitsi kanssakäymisen venäläisten kanssa ja siten kykeni puolustamaan Suomen suvereenisuutta Neuvostoliiton pyrkimyksiä vastaan. Tämä myyttinen hahmo oli tarkoituksenmukainen myös U.K. Kekkosen presidenttikaudella. Hyvin vähälle huomille jäi Paasikiven Saksan politiikka, joka kulkee myös varsin johdonmukaisena hänen poliittisen uransa aikana. Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta toi esiin Paasikiven ajattelun kokonaisvaltaisuuden ja merkitsi Paasikiven uran analyysia kohti realistista kuvaa valtioneuvoksesta. Myös Max Jakobson toteaa kirjassaan Paasikivi Tukholmassa, että Paasikivi seurasi suurvaltain keskinäisiä valtasuhteita ja pyrki löytämään Suomelle selviytymisstrategian. Tarvittiin kuitenkin Seppo Hentilän kirja Saksalainen Suomi, jotta suomalaisten täydellinen riippuvaisuus Saksasta vuonna 1918 tulisi suuremman yleisön tietoisuuteen. Historialliset prosessit vaativat oman aikansa.

Paasikiven hallitus istui sisällissodan jälkeen 27.5.–27.11.1918 välisenä aikana. Svinhufvud valtionhoitajana ja Paasikivi pääministerinä ajoivat kahta asiaa: Suomen hallitusmuodoksi piti tuleman monarkia ja monarkiksi oli ajateltu saksalaista prinssiä. Toisaalta sisällissodan ratkaisu oli Saksan aseellinen interventio Suomeen. Tämän vuoksi Svinhufvud ja Paasikivi olivat valmiit antamaan Saksalle kaikki avaimet käteen, mitä tuli Suomen sotilaspolitiikkaan, Suomen ulkopolitiikkaan ja Suomen kauppapolitiikkaan. Näistä Saksalle myönnetyistä privilegioista Suomessa tehtiin valtiosopimukset. Hallituksen saksalaismyönteinen politiikka rapautti Suomen itsenäisyyden suurin piirtein sisäiseen autonomiaan.  Kenraali von der Goltz oli Paasikiven hallituksen aikana Suomen todellinen hallitsija. Saksassa tätä politiikkaa hoiti kenraali Ludendorff.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että historioitsijat ovat vähätelleet von der Goltzin roolia Suomessa 1918. Sen sijaan Paasikivi piti koko 1920-luvun ja puoleenväliin 1930-lukua hyviä suhteita von der Goltziin. Saksalaiskenraalin käydessä Suomessa Helsingin valtauksen vuosipäivien yhteydessä hän asui Paasikivillä. Tähän käytäntöön tuli loppu Paasikiven siirtyessä lähettilääksi Tukholmaan. Svinhufvud oli toinen 1918-mies, jolle von der Goltz näyttäytyi vielä eläkkeellä ollessaan merkittäväksi henkilöksi. Vaikkei von der Goltzilla ollut mitään roolia Hitlerin Saksassa Svinhufvud kävi vielä vuonna 1939 tapaamassa von der Goltzia ja vetosi kenraaliin, jotta Saksa tukisi Suomea Neuvostoliiton vaateilta.

Svinhufvudin ja Paasikiven politiikkaan vaikutti voimakkaasti se, että ulkoministeri Richard Kühlmann oli hyvin erilaisen politiikan kannalla kuin päämajan kenraali Ludendorff. Von Kühlmann ei kannattanut Viron eikä Liivinmaan valtausta eikä myöskään tukenut apuretkikunnan lähettämistä Suomeen. Auswärtiges Amtin suhtautuminen sotaan 1918 oli pyrkimys rauhantekoon. Siinä von Kühlmann edusti kantaa, jonka mukaan rauha keskusvaltojen ja ympärysvaltojen kesken tulisi tehdä sille pohjalle, jonka mukaan rajat tulisi palauttaa vastaamaan aikaa ennen vuotta 1914. Tämä kanta olisi johtanut siihen, että myös Suomen itsenäisyys Venäjästä olisi joutunut spekulaatioiden piiriin.

Paasikiven päiväkirjoissa esiintyy passus, jossa hän toteaa, ettei meillä (Suomella) ollut mitään tietoa Saksan strategisista päämäristä Suomeen lähetettävän apuretkikunnan ja Saksan idänpolitiikan osalta. Tässä tullaan siihen tärkeään kysymykseen, että Suomen johto itsenäisyyden alussa ei tietenkään voinut tukeutua pitkään perinteeseen valtioiden välisiä suhteita analysoidessaan. Lisäksi molemmat, Svinhufvud ja Paasikivi, olivat piileskelleet Helsingissä sisällissodan aikana ja se ehkä oli omiaan viemään heitä varsin radikaaliin politiikkaan koskien Saksan apua kapinan kukistamiseksi.

19.7.1930 Paasikivellä on seuraava päiväkirjamerkintö: ”Suomessa historiallisen käsityksen ja -ymmärryksen heikkous sekä historian tuntemisen puute.”

30.10.30: ”Monarkia parempi kuin tasavalta.” Samoin lapualaisten riehuessa Suomessa Paasikivi tilittää 2.12.1930: ”Monarkia ja tasavalta. Ei luulisi Suomessa juuri monen erityisesti nykyään enää voivan pitää tätä tasavaltaa minään ihannemuotona.” Muutama päivä myöhemmin hän toteaa päiväkirjaansa: ”Demokratia ja kaikki yhtä köyhiä.” Hän on tyytymätön Lapuan liikkeen aikaisiin demokraattisiin instituutioihin. Valtiollisiin laitoksiin, parlamentarismiin, joka tuottaa heikkoja hallituksia, ja presidentti-instituutioon, joka aiheuttaa tappelun joka kuudes vuosi.

Suomi tuli todella itsenäiseksi, kun Saksa antautui marraskuussa 1918. Suomessa seurauksena oli, että Mannerheim kutsuttiin Ruotsista valtionhoitajaksi Svinhufvudin tilalle ja Paasikiven hallitus erosi 27.11. Svinhufvudin ja Paasikiven Saksan-politiikka 1918 koki täydellisen haaksirikon ja se aiheutti molempien valtiollisten toimijoiden ajautumisen pitkäksi aikaa poliittiseen paitsioon. Paasikiven asiantuntemusta kuitenkin tarvittiin, mikä näkyi vuonna 1920 siinä, että hänet valittiin johtamaan Suomen rauhanvaltuuskuntaa Tarttoon Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin neuvotteluihin. Paasikiven toinen merkittävä elämäntyön alue, pankkimaailma, teki hänestä tietyn oppimisvaiheen jälkeen arvostetun finanssialan asiantuntijan ja toimijan Suomessa.

Tarton rauha

26.11.1930 Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa Tarton rauhasta seuraavan ajatelman: ”Jos olisi edes mobilisoitu, niin ehkä olisi saatu Repola ja Porajärvi. ”

Tarton rauhansopimusta ei tarvittu Suomen sisällissodan takia. Rauhansopimusta tarvittiin Suomen itsenäistyttyä Venäjän vallasta. Miten vuosisadan yhdessäolo purettaisiin ja miten kohdeltaisiin omaisuuskysymyksiä? Mitkä tulisivat olemaan itsenäisen Suomen rajat suhteessa Neuvosto-Venäjään.

Viro oli tehnyt oman rauhansopimuksensa vuoden 1920 alussa. Suomessakin haluttiin Ståhlbergin tultua presidentiksi 1919 vakaampia kansainvälisiä suhteita, joista ongelmallisin oli suhde entiseen emämaahan Venäjään. Myös Neuvosto-Venäjällä päädyttiin siihen, että vallankumouksen ja sisäisten taisteluiden riehuessa Venäjällä, Kaukasiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa tulisi Luoteis-Venäjä rauhoittaa. Vaikka bolshevikkihallitus oli siirtynyt turvallisimmille alueille Pietarista Moskovaan, olivat Venäjän ydinalueet Muurmansk ja Pietarin kaupunki varsin voimakkaiden sotilaallisten spekulaatioiden aiheena. Samalla Suomen vaateet aluelaajennuksista Itä-Karjalassa vaikeuttivat alueen vakauttamista. Myös suomalaiset punaiset pakolaiset olivat ongelma Pietarissa, ja ne haluttiin sieltä pois. Ajankohdan kansainväliset konfliktit, varsinkin Neuvosto-Venäjän ja Puolan välinen sota, vaikuttivat neuvottelujen kulkuun, ja lopulta nekin suosivat sopimuksen syntymistä.

Paasikivi ja Väinö Tanner olivat valtuuskunnan voimahahmot. Tulokseen pääseminen vaati epävirallisiakin yhteydenottoja venäläisen valtuuskunnan johtoon, ja se rooli tuli Tannerin osaksi – Paasikiven tieten tai tietämättä. Ståhlberg ja Tanner edustivat rajakysymyksissä realistista linjaa. Heimorajat eivät olleet realistisia, ja siksi sopimus tuli tehdä historiallisten rajojen kautta. Paasikivi oli edustanut vuonna 1918 sitä käsitystä, että Suomi tarvitsi Itä-Karjalaa taloudellisessa mielessä. Saksalainen monarkki ja saksalaissuuntaus hallituksen linjana takaisi Itä-Karjalan saamisen Suomelle. Tarttoon mentäessä Paasikivellä oli kuitenkin katkerana muistona Saksan tappio maailmansodassa ja hänen senaattinsa tappio, joka aiheutui täydellisestä sitoutumisesta Saksan voimaan. Nyt astui peliin vanhasuomalainen valtiomies, joka osasi tehdä diilejä venäläisten kanssa. Tästä syystä valtuuskunnan johtaja Paasikivi ja varajohtaja Tanner vetivät yhtä köyttä. Petsamo oli ensisijainen vaade ja toissijaisesti Paasikivi pyrki pitämään Repolan ja Porajärven, jotka suomalaiset olivat miehittäneet.

Lopulta varsinaiset alueelliset kysymykset fokusoituivat Petsamoon, Repolaan ja Porajärveen sekä Itä-Karjalan autonomiaan. Suomi sai Petsamon, Venäjälle luovutettiin Repola ja Porajärvi.

Itä-Karjalan autonomia ei kuulunut varsinaisen sopimuksen piiriin, mutta Neuvosto-Venäjän valtuuskunta antoi asiasta myönteisen lausunnon. Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisu Neuvosto-Venäjän toimesta on vielä tänäkin päivänä kysymys, joka pitäisi ymmärtää Suomessa oikein, jotta Venäjän Karjalan poliittinen merkitys Suomen ja Neuvostoliiton sekä Suomen ja Venäjän Federaation suhteissa voitaisiin määritellä realistisesti ja siten vetää siitä oikeat johtopäätökset. Suomessa ei missään vaiheessa ole ymmärretty eikä hyväksytty ns. Suomi-tekijää ja sen vaikutusta Venäjän Karjalan poliittisiin konstellaatioihin.

Itä-Karjalan kysymyksessä yksi tekijä oli bolshevikkien ajaman kansallisuuskysymyksen sen hetkinen tulkinta. Toinen tekijä oli halu saada rauhansopimus Suomen kanssa solmituksi ja siksi jonkinlainen myönteinen asenne Itä-Karjalan autonomiaan tuli ottaa. Rauhansopimuksen avulla pyrittiin vakiinnuttamaan olot Venäjän luoteisosassa eli Itä-Karjalassa. Tässä suhteessa Suomen punaiset pakolaiset Neuvosto-Venäjällä muodostivat vakavan ongelman. Heidät haluttiin pois Pietarista, jossa he olivat suuressa määrin epävakautta aiheuttanut elementti keskinäisine riitoineen ja aseellisine kahakoineen.

Lenin kutsui vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtamaan Karjalan työväen kommuunia, josta piti tuleman suomalais-karjalainen alue. Gyllingin johdolla punaiset pakolaiset saatiin rakentavaan olotilaan Neuvosto-Venäjällä. Suomalaisille tämä järjestely esitettiin Itä-Karjalan autonomian luomisena. Tiedossa ei ole, että Paasikivi tai kukaan muukaan rauhanvaltuuskunnan jäsenistä olisi analysoinut Neuvosto-Venäjän Karjala-politiikkaa jotenkin oikein perustein. Siihen suomalaisten aluevaatimukset olivat liian utopistiset. Rauhansopimuksen jälkeenkin Suomen taholta otettiin kysymys Itä-Karjalan autonomiasta esille Neuvosto-Venäjän kanssa. Tällöin Lenin viittasi Gyllingin tuloon Petroskoihin ja suomalais-karjalaisen työväen kommuunin luomiseen.

Repolan ja Porajärven nimismies Bobi Sivén ampui itsensä rauhansopimuksen teon vuoksi. Suomalaiset oikeisto- sekä heimoaktivistit leimasivat Tarton rauhan häpeärauhaksi. Heikko Neuvosto-Venäjä oli saanut rauhattoman rauhan luoteeseen, jossa rauha rikkoutui jo 1922 Vienan kansannousun aikana. Suomalaisten ns. vapaaehtoisten miesten interventio Vienaan lopahti tasavallan presidentin ja sisäministeri Heikki Ritavuoren tiukkaan asenteeseen interventiota vastaan ja Neuvosto-Venäjän sotilaalliseen vastarintaan. Ritavuori murhattiin poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa, mutta samana vuonna tehtiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa rajarauhaa koskeva erillinen sopimus.

Historian Ystävien Liitto (HYL)

Paasikiven suhteesta historiaan on Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkertaan kirjoittanut Hannu Immonen. Seuraan tässä Immosen keräämää tietoa Historian ystävien liiton perustamisesta ja sen taustoista sekä Paasikiven ajasta liiton puheenjohtajana vuodesta 1926 vuoteen 1946, jolloin Paasikivi tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi luopui yhdistyksen puheenjohtajuudesta.

Kuriositeettina voin mainita, että kun olin aloittanut vuonna 1991 Danielson-Kalmari seminaarit Asikkalan Vääksyssä Danielson-Kalmarin huvilassa ja kun vuonna 2000 järjestettiin ensimmäiset Suomalaiset Historiapäivät Lahdessa ja Asikkalassa, niin HYLin silloinen puheenjohtaja, Veikko Löyttyniemi soitti minulle Tukholmaan, jossa toimin silloin Suomen suurlähettiläänä, ja esitti, että voisinko ajatella mahdollisuutta ryhtyä HYLin puheenjohtajaksi. Vastasin Veikolle, että en millään voi ajatella moista vastuullista tehtävää, kun tarkoituksena on, että jätän Tukholman vasta pari vuotta myöhemmin. Veikko sanoi tähän, että eihän Tukholman suurlähettilään tehtävät ole mikään este ryhtyä myös HYLin puheenjohtajaksi. Hän jatkoi, että Paasikivikin oli HYLin puheenjohtaja aikana, jolloin hän oli Tukholmassa Suomen suurlähettiläänä. Tämä oli sen verran tehokas ja ovela argumentti, että suostuin puheenjohtajaksi ja tulin olleeksi kymmenisen vuotta tuossa tehtävässä.

Vuonna 1991 Suomen Moskovan suurlähettiläänä järjestin ensimmäisen Danielson-Kalmari-seminaarin Asikkalan Vääksyssä, ja helmikuussa seminaarissa esitelmöi Tuomo Polvinen Paasikivestä. Aloitin seminaarit Neuvostoliitossa tapahtuvan poliittisen muutosprosessin aikana ja tarkoituksena oli katsoa, miten Suomen tulisi näissä oloissa käyttäytyä. Paasikivi oli tietenkin ensimmäinen kiinnekohta tätä kysymystä pohdittaessa.

Suomalaisuusasiat olivat itsenäisyyden alkuaikoina Paasikiven agendalla. Kansallis-Osake-Pankki oli suomenkielisen liike-elämän tukija. Paasikivi katsoi huolestuneesti, että suomenkielisen eliitin historian taju ja ymmärrys omasta asemastaan historian kautta nähtynä oli melkein olematon. Tähän epäkohtaan tuli puuttua, ja tämä kysymyksen asettelu keräsikin sitten yhteen yliopiston piirissä vaikuttaneita ja poliittisen taustan omaavia, historiasta kiinnostuneita henkilöitä.

Alkusysäys tuli Helsingin yliopiston yleisen historian professorilta U.L. Lehtoselta. Danielson-Kalmari, joka oli Lehtosen appi, ja Paasikivi, joka taas piti monessa asiassa Danielson-Kalmaria oppi-isänään, tulivat mukaan. Samoin myös Tarton rauhanneuvotteluihin osallistuneet sosiaalidemokraatit, professori Väinö Voionmaa ja varatuomari Väinö Tanner. Yliopiston professoreista voisi mainita vielä K.R. Brotheruksen, Edvard Reinin ja Martti Ruuthin.

Historian Ystäväin Liiton perustamiskokous pidettiin huhtikuussa 1926. Puheenjohtajaksi valittiin Paasikivi ja sihteeriksi Lehtonen. J.R. Danielson-Kalmari kutsuttiin uuden liiton kunniajäseneksi. Vuoden 1926 joulukuun 10. päivänä pidettiin liiton ensimmäinen vuosikokous, jossa Väinö Voionmaa valittiin varapuheenjohtajaksi. Joulukuun 10. on Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen syntymäpäivä, joten liiton vuosijuhlat on sittemmin järjestetty tuona päivänä. Omana puheenjohtaja-aikanani tästä päivämäärästä poikettiin ainoastaan yhden kerran. Toimin Tukholmassa diplomaattikunnan vanhimpana, ja Ruotsin protokollasta ilmoitettiin, että suurlähettilään olisi syytä olla Nobel-päivänä 10.12. läsnä tilaisuudessa, jolloin Nobel-palkinnon jakamisesta tulee kuluneeksi 100-vuotta ja jossa palkinnot luovuttaa Ruotsin kuningas. Pidin protokollan toivetta tarkoituksenmukaisena, joten HYLin vuosikokous vuonna 2001 järjestettiin seuraavana päivänä eli 11.12. Sain sapiskaa Eino Jutikkalalta, joka ihmetteli, millä ihmeen syyllä HYLin vuosijuhlaa oli siirretty päivällä.

HYLin perustajissa oli muitakin kuin vanhasuomalaisia. Silti tapahtui jonkinasteinen jako siten, että vanhasuomalaiset olivat HYLissä ja perustuslailliset priorisoivat Suomen Historiallista Seuraa, joka oli myös ammatillinen seura. Harrastajat kuuluivat HYLiin ja vakiintuneeseen tapaan Liiton puheenjohtajaksi on valittu historian harrastaja ja varapuheenjohtajaksi historioitsija. Allekirjoittanut, Janne Virkkunen ja nyt Kari Salmi HYLin puheenjohtajina ovat olleet myös suomalaisten Historiapäivien hallituksen puheenjohtajia ja istuneet Historiallisen Aikakauskirjan (HAIKin) hallituksessa. Näin on saatu koordinaatiota näiden yhdistysten toimintaan.

Immosen mukaan Lehtonen oli aikoinaan Suomen Historiallisen Seuran esimiehenä aiheuttanut eripuraa historioitsijoiden keskuudessa, ja siksi Historiallisen Seuran ”herrat” boikotoivat HYLin perustamiskokousta. Lehtosen johtaman Historiallisen aikakauskirjan välit Suomen Historialliseen Seuraan olivat myös poikki. Lehtosen kuolema 1927 vaikutti siihen, että vuonna 1928 Historiallisen Aikakauskirjan omistusoikeus sekä vastuu sen taloudesta siirtyivät tietyin ehdoin HYLille. HYLin jäsenmaksutuloista suurin osa menee HAIKin kustantamiseen. HAIKin hallituksessa on nykyisin HYLin ja Historiallisen Seuran edustus, ja puheenjohtajuus vuorottelee näiden välillä. HAIK on edelleen tiukasti tieteellinen lehti.

HYLin säännöissä oli maininta liiton tarkoitusperistä. Sen tuli edistää kotimaisen ja yleisen historian tutkimista ja tuntemusta, kohottaa kansalaisissa historian harrastusta ja tukea muuta samaa tarkoittavaa työtä. Tarkoituksena oli siis pysyä historian raameissa mutta siten, että tavallinen kansalainenkin pysyisi mukana resonemangissa. Aika ajoin HYLinkin piirissä on mietitty HAIKin osalta jonkinasteista historian popularisointia, joka toisi HAIKille mahdollisesti enemmän lukijakuntaa. HAIKin osalta tähän ei ole menty. Sen sijaan Suomalaiset Historiapäivät ovat foorumi, jolla keskustelut voivat liikkua vapaasti, vaikka esitelmöitsijät ovat useimmiten historian ammattilaisia.

Paasikiven idea oli käsitellä paitsi Suomen, Ruotsin ja Venäjän historiaa, niin laajemminkin Euroopan valtioiden, maiden ja kansojen historiaa. Tässä mielessä ei järjestetty vain esitelmiä eri kaupungeissa vaan pyrittiin julkaisemaan helposti avautuvia historian kirjoituksia eri maista ja niiden historiasta. 1920-luvulla radio oli uusi tiedotusväline, ja sen suomia mahdollisuuksia Liitto käytti hyväkseen alusta alkaen. Lahden suuraseman valmistuminen vuonna 1928 merkitsi laajenevaa kuulijakuntaa. Radiossa käsiteltiin Suomen historian vaiheet, ja Paasikivi esitelmöi vuonna 1928 valtiolainasta 1840 sekä ” hänen hirmuisuutensa ” Lars Gabriel von Haartmanin toiminnasta. Esitelmät radiossa jatkuivat vaihtelevin intensiteetein aina vuoteen 1945 asti. Uudet poliittiset konstellaatiot lopettivat tuolloin Historian Ystävien Liiton radiotoiminnan. Suomalaisten Historiapäivien eräät 2000-luvun alun esitelmät televisioitiin YLEn Teeman opetusohjelmistossa, joten Paasikiven luotsaaman liiton alkuaikojen ideat ovat olleet kovassa kurssissa nykyisinkin.

Paasikiven aikana haluttiin myös tarjota ulkomaille Suomen historiaa koskevaa aineistoa. Anders Chydeniuksen syntymän 200-vuotisen muiston kunnioittamiseksi liitto pani alulle hänen kirjoitelmansa ”Kansallinen voitto ” julkaisemisen englanninkielisenä kirjana. 1990-luvulla EU-jäsenyyden kautta Suomessa esiintyi kiinnostusta nivoa Chydenius eurooppalaisiin yhteyksiin ja HYLin varastoissa on edelleen Chydenius-mitaleja, joita voidaan nyt käyttää palkittaessa historian alalla ansioituneita henkilöitä.

Liiton talous oli alkuaikoina varsin vahvalla pohjalla, ja Paasikivellä oli tähän merkittävä osuus. Liitto nautti valtion apua ja sai yksityisiä lahjoituksia. Kansallis-Osake-Pankki oli todellinen sponsori, jonka rooli kuitenkin loppui Paasikiven eläköityä ja siirryttyä Tukholmaan lähettilääksi.

HYLin ongelma Paasikiven aikana oli Yrjö-Koskinen ja hänen asemansa Suomen historiassa. Vaikka HYLin yksi tehtävä oli Paasikiven mukaan Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen, niin Yrjö-Koskinen pysyi ristiriitaisena hahmona kahdessakin katsannossa. Suomenruotsalaisia ei voinut vakuuttaa Paasikiven näkemys HYListä kielipoliittisesti neutraalina. Samoin radikaaleille suomenmielisille itsenäisyysmiehille HYL oli liian vaisu. Äärioikeistolle Yrjö-Koskinen oli Nuijasodan ja Suomen kansan historian kirjoittaja ja hänen kansallisuusnäkemyksensä oli toisaalta ruotsinkielisyyttä ja ruotsalaisuutta vastaan ja toisaalta venäläisyyttä vastaan. Tämä tosiasia oli varsinkin 1930-luvun poliittisissa myrskyissä omiaan vaikuttamaan siihen, että HYLin jäsenmäärässä alkoi laskukausi.

HYLin lisäksi Paasikivellä oli harrastusta myös Helsingin kaupungin historiaprojektiin. Maailmansotien välisenä aikana Paasikivi oli historian harrastajana ja poliitikkona ensisijaisesti empiirikko. Filosofiset moraalikysymykset nousivat esille toisen maailmansodan melskeissä, jolloin pienten valtioiden turvallisuus oli suurvaltojen shakkipelin nappuloiden siirtojen varassa. Paasikivi epäili omia tuntemuksiaan siitä, minkä takia historiaa piti lukea ja historiallisia trendejä tuli analysoida omien päätösten ja päätelmien tueksi. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa3.3.1930: ”Historiassa tahdotaan ymmärtää kaikki, mitä tapahtuu ja samalla selittää, saada selitys ja jonkinlainen hyväksyminen. Historian hyväksyntä versus historian tuomio. Eikö tämä historiallinen katsantokanta ole väärä?”

Paasikivi, paljolti omien kokemustensa kautta, filosofoi myös historian käyttökelpoisuutta palkintoja ja tuomioita jaettaessa. Paasikivellä oli takanaan poliittinen epäonnistuminen vuoden 1918 pääministerinä. Tukholman aikainen tavoite, Ruotsin sitominen Suomen taisteluun itsenäisyydestä Neuvostoliittoa vastaan, ei sekään toteutunut, ja Paasikiven missio epäonnistui tältä tärkeältä osalta. Paasikivi ei osallistunut 1941 vuoden hyökkäyssodan valmisteluihin, mutta hyväksyi sen jälkikäteen. Hänen ja Suomen hyväksi hän oli siis vapaasti käytettävissä tappioon johtaneen sodan jälkeen, jolloin Suomen itsenäisyys riippui Neuvostoliiton kannasta ja Suomen kyvystä joustaa mutta pitää kiinni itsenäisyyden olennaisista piirteistä. Syntyi Paasikiven linja. Se oli tietenkin konjunktuuripolitiikkaa, mutta siihen liittyivät ne Paasikiven fundeeraukset Venäjän (Neuvostoliiton) perimmäisistä turvallisuuskysymyksistä Suomen suunnalla. Paasikiven linja onnistui. Rotkosta noustiin valoisimpiin aikoihin. 1952 Suomi isännöi Olympian kisoja, sotakorvaukset oli maksettu ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Porkkalan tukikohdan palauttaminen vuonna 1956 Suomen suvereenisuuteen oli piste I:n päälle.

Mitä Paasikivi luki

Paasikivi oli varsin lukenut mies. Hänen kirjastonsa on nyttemmin yhdessä osassa Turun yliopistossa. Historiaan tutustuminen oli omien käsitysten muotoutumiselle erinomaisen tärkeätä. Mikäli historiaa lukemalla haki sellaisia esimerkkejä, joita voitaisiin käyttää pohjana arvioitaessa ajankohtaisia kansainvälisen politiikan kuvioita, niin Paasikivi oli sitä mieltä, että kovin kaukaisia asioita ei pitäisi käyttää tässä mielessä. Toisaalta, kyllä hänkin haki pohjaa omalle politiikalleen historian saatosta pyrkiessään luomaan harjoitetulle politiikalle uskottavuutta ja jatkuvuutta sekä selitystä, jonka aika näyttäisi oikeaksi linjaksi.

Paasikiven ensisijainen historiallinen kiinnostus oli Suomen alueen historiassa. Siten sekä Ruotsin että Venäjän historia oli moneltakin osalta myös Suomen historiaa. Paasikiven oppi-isällä Danielson-Kalmarilla oli tässäkin suhteessa ilmeisen tärkeä rooli. Danielson-Kalmarihan kirjoitti pääteoksensa: Vapauden aika I–II, Kustavilainen Aika I–III sekä Aleksanterin aika I-VI siitä Suomen historian särmäkohdasta, jossa Ruotsi ei enää 1700-luvulla kyennyt puolustamaan Suomen aluetta voimistuvaa Venäjää vastaan ja kun sitten Venäjän otettua Ruotsilta loputkin Suomen alueen läänit 1809 Suomelle annettiin Jumalan kaitselmuksesta ja Aleksanterin sivistyneestä otteesta johtuen autonomisen suuriruhtinaskunnan arvo ja Suomi nostettiin täten kansakuntien joukkoon. Lisäksi Danielson-Kalmarin teos: Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen oli tärkeä teos myös Paasikivelle ja hänen uransa aikana käsitellyn Karjala-problematiikan osalta. Venäjän historiasta Paasikivi on lukenut varmaan alkukielellä useita klassikkoteoksia.

Machiavellin teos Ruhtinas on Jutikkalan mukaan kirjaston ehkä luetuin teos. Paasikivi ei yhtynyt Machiavellin karkeaan realismiin, mutta oppia voi saada häneltäkin, kun arvioi suurvaltain johtajien päätöksiä ja poliittista käytösmallia. On myös mielenkiintoista, että George Kennan ei ollut Paasikiven suosiossa. Kennan ehdotti järkevää suhtautumista Neuvostoliittoon ja katsoi, että pitkällä tähtäimellä tällainen politiikka olisi Yhdysvaltain etujen mukainen. Kennan myös vähätteli pienten valtioiden roolia kansainvälisessä politiikassa. Ei Paasikiven pirtaan kuulunut myöskään hyväksyä Spenglerin ennustusta länsimaiden taantumisesta.

Paasikivi luki myös klassisen ajan kirjoittajia (mm. Thukydidestä). Vaikka hänen mielestään kovin paljoa meidän ajastamme taaksepäin ei pidä historiasta hakea oppia, niin itse asiassa hän oli mielestäni tässä väärässä. Kreikkalaiset sanoivat Troijan sodan syyksi Pariksen Helenan ryöstön, vaikka tosiasiallinen syy oli lopettaa Troijan strategisesta sijainnista johtunut Mustalle merelle johtavan väylän verottaminen ja kontrolloiminen. Samoin ruotsalaisten mukaan Suomeen tehdyt ristiretket tarkoittivat Suomen kristillistämistä. Sitäkin, mutta päämääränä oli ensisijaisesti Nevan valloittaminen ja Novgorodin kaupan kontrollointi. Politiikassa usein motivoidaan valtapolitiikka yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin. Näin on tehty aikojen alusta meidän päiviimme asti. Ei siis mitään uutta auringon alla. Toisaalta Paasikivi oli kylläkin kovasti historiallisten analogioiden perään.

Paasikivi luki paitsi historioitsijoiden teoksia myös diplomaattien ja poliitikkojen muistelmia sekä elämäkertoja. Tämä avaukseksi sille, että mielestäni eräs amerikkalainen diplomaatti, jonka ajattelu on saattanut vaikuttaa Paasikiveen, kun hän muotoili toisen maailmansodan jälkeistä ja varsinkin Pariisin rauhansopimuksen jälkeistä politiikkaa Suomelle, on syytä mainita tässä. Hän oli Yhdysvaltain Moskovassa ollut lähettiläs J.E. Davies. Daviesin mukaan Stalinin politiikka Suomea kohtaan 1939–1940 ei ollut imperialistista vaan puolustuksellista. Kun Yhdysvaltain lähettiläs

Shoenfeld vetosi tähän Daviesin esittämään kantaan, niin Paasikivi oli sodan vielä jatkuessa epäröivä viitaten Molotovin syksyllä 1940 Hitlerille esittämiin vaatimuksiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvan Suomen osalta. Kuitenkin Paasikiven perusidea sodan jälkeen oli, että Neuvostoliiton edut Suomen suunnalla ovat sotilaalliset ja että nämä sotilaalliset edut olivat ja ovat puolustukselliset.

Paasikivi demokratian puolustajana

Paasikiven eläköityessä monet asiat olivat muuttumassa Euroopassa. Hitler oli tullut valtaan vuonna 1933. Samana vuonna kokoomuspuolue oli kärsinyt vaalitappion. Tähän oli syynsä. Oikeistoradikalismi nosti päätään Saksan malliin. Isänmaallinen Kansanliike oli irtautunut Kansallisesta Kokoomuksesta ja aiheutti emäpuolueessa kriisin.

Tässä vaiheessa Paasikivi valittiin Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 1934. Paasikivi myötäili aluksi Lapuan liikettä, mutta kääntyi sittemmin sitä vastaan. Hän alkoi miettiä konservatiivisten puolueiden demokraattisuutta ja oli nyt valmis myöntämään, että demokratian voima oli siinä, että jopa autoritäärisesti johdettujen valtioiden johto katsoi tarkoituksenmukaisesti esiintyä ”demokratioina.”

Paasikivi kykeni vetämään rajaa Kokoomuksen ja IKL:n välille. Hänen puheenjohtajuutensa jatkui vuoteen 1936, jolloin Tukholman lähettilään posti alkoi. Paasikivi haki myös yhteistyötä porvarillisen rintaman kesken, mutta vaaliliittoneuvottelut Maalaisliiton ja Edistyspuolueen kanssa kariutuivat. Kokoomus sai kuitenkin seuraavissa vaaleissa muutaman lisäpaikan, joten Paasikiven ote puolueesta oli ollut sille myönteinen. Paasikiven ansioksi on yleisesti katsottu se, että Kansallinen Kokoomus liputti Lapuan liikkeen vuosina pohjoismaisen demokraattisen perinteen puolesta.

Paasikivi ja Ruotsi

Paasikiven suhde Ruotsiin on nähty paljolti hänen Tukholman lähettiläskautensa kautta. Tämä on kuitenkin hyvin kapea näkökulma, sillä Paasikivellä ja Ruotsilla on pitkä yhteinen historia alkaen niistä keskusteluista, joita Paasikivi kävi joulukuun alussa 1917 Ruotsin pääministerin Nils Edénin kanssa.

Paasikivi lähetettiin joulukuun alussa 1917 Pohjoismaihin tarkoituksella saada näiden maiden tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Tärkein näistä oli Ruotsi, olihan Suomella ollut pitkä yhteinen taival osana Ruotsin valtakuntaa.

Voidaan olettaa, että Paasikivi oli keskustellut Danielson-Kalmarin kanssa Ruotsista ja Venäjästä. Historioitsija Danielson-Kalmari oli tutkinut varsinkin kustavilaista aikaa ja sitten Aleksanterin aikaa eli Suomen alueen kohdalla merkittävää saumakohtaa. Suomen alue oli miehitetty 1700-luvulla kahdesti Venäjän toimesta, eikä Ruotsin kyky ja halu puolustaa Suomen aluetta enää ollut uskottava. Napoleonin sotien yhteydessä Napoleonin tahto pakottaa Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen johti käytännössä Venäjän Suomen valloitukseen vuosina 1808–1809. Paasikivi katsoi historiassa eräiden tapahtumien olleen kaitselmuksen sallimia. Ja Suomen suuriruhtinaskunnan muodostaminen laajalla autonomialla edistyksellisen keisarin Aleksanteri I:n tahdosta kuului näihin Paasikiven sallimuskohtiin historian saatossa. Danielson-Kalmari oli se suomalainen historioitsija, joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota ns. Ruotsin 1812-vuoden politiikkaan. Tämä aspekti on varmasti ollut Paasikiven tiedossa, joskaan 1812-vuoden politiikan käytännön sovellutukset Ruotsissa olivat hänelle uusi asia. Sen pariin hän joutui joulukuun alussa 1917 tavatessaan pääministeri Edénin. Paasikivi on tehnyt omat muistiinpanonsa keskustelustaan Ruotsin pääministerin kanssa. Edén epäili Suomen kykyä saada suvereenisuus aikaan tilanteessa, jossa venäläistä sotaväkeä oli vielä Suomessa. Edén mietti myös sitä, että kuinka pysyvä bolshevikkihallinto Venäjällä tulee olemaan ja mikä olisi Suomen tilanne, jos regiimi Venäjällä muuttuisi. Loppuhuomio Edéniltä oli se, että Ruotsi ei voi taata Suomen itsenäisyyttä. Itse asiassa Ruotsi jo tässä vaiheessa odotti Saksan painostusta Neuvosto-Venäjän suuntaan Suomen itsenäisyyden tunnustamiseksi, jolloin myös Ruotsi voisi ottaa kysymykseen kantaa.

Paasikivellä oli varsin selvä käsitys Suomen intresseistä Ruotsin suunnalla itsenäisyyden koittaessa. Hän ei yhtynyt niihin, jotka halusivat toteuttaa ajatuksen yhdestä kansasta ja yhdestä kielestä. Suomi oli kaksikielinen maa ja ruotsin kieli oli paitsi vähemmistön kieli myös silta Ruotsiin ja ruotsalaisiin. Kieli oli myös väline muita Pohjoismaita kohtaan. Kieli liittyi lisäksi vahvasti Ahvenanmaan kysymykseen, joka oli itsenäisyytemme alkuaikoina erimielisyyden aiheuttaja Suomen ja Ruotsin suhteissa.

Suomessa saatiin uutta valaistusta Ruotsin suhtautumisesta Suomen turvallisuuteen vuonna 1923. Ruotsin uusi ulkoministeri Carl Hederstierna piti 29.10 1923 puheen, jossa hän ehdotti, että Ruotsin tulisi ottaa Suomea kohtaan pitkäaikaisempia velvoitteita jopa yli sen, mitä Kansainliiton peruskirja sallii ja velvoittaa. Puheen tarkoitus lienee ollut hahmotella Ruotsin ja Suomen jonkinasteista puolustussopimusta. Puhe sai Ruotsissa aikaan kiivaan poliittisen kalabaliikin, jonka johdosta Hederstierna joutui eroamaan.

Hitler tultua valtaan Saksassa vuonna 1933 alkoi kehitys kohti toista maailmansotaa, ja myös suomalaiset pohtivat omaa asemaansa suurvaltapolitiikan pyörteissä. Mannerheim, Tanner ja Hackzell olivat poliittisia vaikuttajia, jotka ajoivat Suomen pohjoismaista orientaatiota ja erittäinkin lähestymistä Ruotsiin. Kesäkuussa vuonna 1935 Neuvostoliiton lähettiläs Suomessa Eric Assmus ilmoitti pääministeri Kivimäelle, että sodan syttyessä Euroopassa Neuvostoliiton olisi ehkä pakko oman turvallisuutensa takia miehittää eräitä osia Suomesta. Tämä ilmoitus sai Suomen hallituksen reagoimaan siten, että hallitus antoi loppuvuodesta 1935 eduskunnassa pohjoismaista suuntausta tarkoittavan lausuntonsa. Suomessa jäi vähemmälle merkitykselle Neuvostoliitossa 1934–1935 tapahtuneet politiikan muutoksen tuulet. Vuonna 1934 murhattiin Leningradin puoluejohtaja Kirov, ja 1935 vangittiin Karjalassa Gylling.

Paasikiveä houkuteltiin Tukholmaan lähettilääksi pohjoismaista suuntausta vahvistamaan. Paasikivi näköjään epäröi, mutta eläkkeellä ollessaan politiikka veti entistä enemmän huomiota osakseen ja toisaalta uusi nuorikko Alli tarvitsi myös toimintatarmolleen vaikuttavan forumin. Ukko suostui ja olen kyllä omassa mielessäni ajatellut, että nimitys Tukholmaan ei ollut mitenkään epämiellyttävä tehtävä Paasikivelle. Pieni jurputtaminen auttoi siinä, että valtioneuvos saattoi asettaa tehtävälleen erityisehtoja, joista tavallinen virkamies ei voinut edes uneksia.

Monin evästyksin Paasikivi lähti Tukholmaan. Suomen ja Ruotsin suhteita tuli vahvistaa ja Ruotsin saaminen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osittaiseksi takaajaksi oli päämäärä. Päämäärä ei ollut siinä mielessä aivan utopistinen, että myöhemmin varsinkin ulkoministeri Rickard Sandler ajoi tiiviimpää puolustuspolitiikkaa Suomen kanssa. Ruotsin merkitys Suomelle oli joka tapauksessa tärkeä valtiollisesti, kaupallisesti ja kulttuurillisesti, ja se piti valjastaa Suomelle hyödyksi kansainvälisesti vaikeina aikoina. Loppupeleissä Suomen ajautuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa, myös Sandler sai lähteä hallituksesta Suomi-politiikkansa vuoksi.

Max Jakobson oli sitä mieltä, että Paasikiven toiminnassa lähettiläänä oli aukko siinä, että hän ei pitänyt läheisiä suhteita pääministeri Per Albin Hanssoniin eikä vaikutusvaltaiseen ministeriin Ernst Wigforssiin. Paasikivi katsoi, että Väinö Tanner sai hoitaa Hanssonin. Wigforss oli kovin negatiivinen ajatukseen, että Ruotsi sitoutuisi Suomen auttamiseen sotilaallisesti konfliktitilanteessa. Lisäksi Paasikiveltä ja myös Jakobsonilta jäi huomiomatta se, että tuon ajan johtavat sosiaalidemokraatit tulivat Skånesta, Hallandista tai Blekingestä tai ainakin Lundin yliopistosta ja katsoivat siten Saksan olevan Ruotsille uhka pikemminkin kuin Neuvostoliitto. Ernst Wigforss oli tyypillinen sen ajan sosiaalidemokraatti Ruotsissa. Hän oli syntynyt Hallandissa Halmstadin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Hän oli dosentti Lundin yliopistossa ja toimi Ruotsin valtiovarainministerinä vuosina 1925–26 ja 1932–49, lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa vuonna 1936.

Paasikivi ilmeisesti patisteli Ruotsin hallitusta Suomen avuksi siinä määrin, että ruotsalaiset reagoivat varsin voimakkaasti, kun Paasikivi uhkasi, että jos Ruotsi ei auta Suomea, niin voi olla, että Neuvostoliitosta tulee Ruotsin naapuri. Paasikivelle oli tähän vastattu, että Venäjä oli 1800-luvulla hyvä naapuri. Kun Neuvostoliitto sitten syksyllä 1939 esitti Suomelle neuvotteluja toisen maailmansodan jo alettua, hallitus katsoi, että Paasikivellä voisi olla uskottavuutta neuvottelijana Moskovassa. Tukholmasta Paasikivi lähti neuvottelumatkalle ymmärtämättä vielä sitä, että Suomen hallitus ei aikonut neuvotella Suomen alueesta.

Jos jotakin myönteistä hakee Paasikiven ajasta Ruotsissa ja Ruotsin käytöksestä Talvisodan aikana, niin voidaan sanoa, että se tosiasia, että Ruotsi ei julistautunut Suomen ja Neuvostoliiton sodan suhteen puolueettomaksi vaan ”ei-sotaakäyväksi maaksi”, on tällainen tosiasia. Tällä markkeerauksella Ruotsi pystyi auttamaan Suomea monilla meille tärkeillä yhteiskunnan toimivuuden ja puolustuksen vahvistamisen alueilla.

Paasikivi realistina

Paasikivi on nähty ennen kaikkea vanhasuomalaisena myöntyväisyysmiehenä. Tämä on varsin yksisilmäinen näkemys Paasikiven käsityksestä siitä, mitä Suomen geopoliittinen asema historian taustaa vasten katsottunakin vaatii.

Kuten Paasikiven politiikka Tukholman-lähettiläänä todistaa, hänen tehtävänsä oli saada Ruotsi vahvemmin tukemaan Suomea 30-luvun jännityksen täytteisessä geopoliittisessa tilanteessa.

Sortokauden poliitikko oli neuvottelulinjalla Suomen statuksesta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Itsenäisyys saavutettiin Venäjän ollessa heikkona. Venäjän vahvistuessa Suomi tarvitsi Paasikiven resonemangin mukaan suojelijavaltion tasapainottamaan Venäjän kasvavaa vaikutusta. Täksi suojelijaksi Paasikivi ja Svinhufvud valitsivat Saksan. Saksasta piti tuleman kuningas, Saksan tuli tehdä sotilaallinen interventio sisällissodan Suomeen, Saksan tuli organisoida Suomen armeija ja tiedustelupalvelu ja lopulta Svinhufvud ja Paasikivi tekivät Saksan kanssa sopimukset, jotka merkitsivät Suomen ajautumisen Saksan vasallivaltioksi vuoden 1918 ajaksi Paasikiven ollessa pääministeri. Paasikivi vei Suomen osaksi Saksan Itäimperiumia. Paasikivi myönsi myöhemmin päiväkirjassaan, ettei heillä (Paasikiven hallituksella) ollut käsitystä Saksan strategisista päämääristä. ”Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä emme mitään voineet tietää”. Paasikiven historian harrastus ei ollut siis varustanut häntä suurvaltojen strategisiin kaavailuihin eikä Brest-Litovskin rauhansopimuskaan antanut mitään herätteitä saksalaisten tarkoitusperien analysointiin. Pelättiin Venäjää, ja se sokaisi lännen suunnassa. Tällöin jo näkyi se suomalaisten erityinen piirre, jonka mukaan Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Lännessä annetaan vapaaehtoisesti pois tärkeät osat suvereenisuudesta, kunhan vain joku ilmoittautuu Suomen suojelijaksi Venäjää vastaan.

Tartossa 1920 oltiin taas kahdestaan Venäjän kanssa, joka tosin haki rauhaa luoteisessa sisällissodan heikentämänä. Paasikivi lähti historiallisista rajoista. Petsamo ja miksei myös Repola ja Porajärvi voitaisiin saada lisänä ja Itä-Karjalaan tulisi saada itsehallinto. Hyvin nopeasti hän tyytyi Petsamoon. Repola ja Porajärvi luovutettiin takaisin Venäjälle. Itä-Karjalan osalta saatiin Venäjän lausunto autonomian toteuttamisesta.

Vuoden 1939 neuvottelumatkat Moskovaan tehtiin jo Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimuksen varjossa. Tässä on jo viitattu Neuvostoliiton lähettilääseen Eric Asmuss ´een, joka vuonna 1935 teki tiettäväksi, että suursodan syttyessä Neuvostoliitto tulisi miehittämään osan Suomen aluetta. Vuonna 1938 tätä linjaa jatkoi Neuvostoliiton lähetystöstä käsin Stalinin erikoisemissaari Boris Jartsev, joka pyrki sellaisiin aluejärjestelyihin, jotka turvaisivat Leningradin aseman. Suomalaisilla oli siis jonkinasteinen käsitys siitä, mitä tuleman piti. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliiton erityislähettiläs Boris Stein ehdotti Suomen hallitukselle Suursaaren ja kolmen muun Suomenlahden saaren vuokraamiseksi 30 vuodeksi Neuvostoliitolle. Paasikivi pidettiin kuitenkin niiden henkilöiden ulkopuolella, joille hallitus kertoi Jartsevin ja Steinin käyntien tarkoituksen. Samoin Baltian maille esitetyt tukikohtavaatimukset olivat jo osoittaneet Neuvostoliiton strategiset laskelmat tällä suunnalla. Sen sijaan tuolloin ei osattu arvioida Stalinin vainojen merkitystä Itä-Karjalassa Neuvostoliiton ja Suomen suhteisiin. Gylling oli vangittu jo 1935, ja suurin osa Itä-Karjalassa olleista suomalaisista likvidoitiin vuosina 1937–38. Alue piti saada Kremlin valvontaan. Samaan aikaan NKP:n keskuskomitean jäsenistä ja ehdokasjäsenistä, joita oli 139, teloitettiin 98. Myös keskuskomitea piti saada kontrolliin.

Paasikiven ensimmäinen matka Moskovaan oli tunnustelumatka, jonka aikana tuli selvittää Neuvostoliiton vaatimukset. Suomessa hallituksen vahvaksi mieheksi tuli ulkoministeri Eljas Erkko. Hän oli sitä mieltä, että rajoista ei neuvotella ja että Neuvostoliitto bluffaa eikä ryhdy sotaan vaatimustensa tueksi. Paasikivi taas oli neuvotellut Suomen rajoista ja oli tietoinen suuriruhtinaskunnan aikana tehdyistä rajaehdotuksista Karjalan kannaksella niin Suomen kuin Venäjän aloitteesta. Paasikivi oli kuitenkin myöntyväisyysmies eikä hänellä ollut tässä mielessä auktoriteettia ajaa neuvottelulinjaa. Samoin neuvottelulinjaa tukeva marsalkka Mannerheim oli monille ”ryssänupseeri ” ja valkoinen kenraali eikä hänelläkään ollut vielä sitä kansallista auktoriteettia, jonka hän sitten sotien myötä sai. Myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli sairauden heikentämä ja paljolti sisäpiirin ulkopuolella tässä kysymyksessä. Neuvottelut sitten kariutuvatkin, ja Neuvostoliitto aloitti Talvisodan, jonka tavoitteet olivat sitten aivan toiset kuin neuvottelutilanteessa.

Talvisodan hallituksessa Paasikivi oli salkuttomana ministerinä ja eräänlaisena jokerina suhteessa Neuvostoliittoon, jos tätä korttia tarvittaisiin. Paasikivi tuki tietenkin ulkoministerinä toiminutta Tanneria, jonka ainoa tehtävä oli pyrkiä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhan aika oli Suomelle vaikea. Neuvostoliitto painosti ja Suomi haki erilaisia formaatteja, joilla sen kansainvälistä asemaa olisi vahvistettu. Suomi ja Ruotsi tutkivat eräänlaista puolustusliittoa syksyllä 1940. Kun asiasta sitten kysyttiin sekä Saksan että Neuvostoliiton kantaa, niin molemmat omista erillisistä syistään asettuivat vastustavalle kannalle ja asia raukesi. Paasikivi ei ymmärtänyt, miksi Neuvostoliitto vastusti Suomen ja Ruotsin läheisempää yhteyttä. Tälle kannalleen hän sai hyvitystä sitten, kun Neuvostoliitto oli keväällä 1941 vaihtanut lähettilästä. Uusi lähettiläs Orlov kertoi Paasikivelle, että jopa Suomen ja Ruotsin liittosuhde voisi tulla kyseeseen, mikäli Suomi orientoituisi pois Saksan voimistuvasta vaikutuksesta Suomen politiikkaan.

Välirauha oli erityisen vaikea Paasikivelle, joka lähetettiin Moskovaan Suomen lähettilääksi. Moskovan rauhan yksityiskohtien osalta aika oli vaativa, ja kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan, alkoi Saksan ja Neuvostoliiton yhteiselo Hitler-Stalin-paktin osalta jo rakoilla. Paine tuntui Paasikiveen varsinkin nikkelidiplomatiassa, mutta sitten myöhemmin saksalaisten kauttakulun Suomen kautta Norjaan alettua Neuvostoliitossa kasvoi epäily Saksan tavoitteisiin Suomen suunnassa. Paasikiven ongelma Moskovassa oli se, että hän luotti ainoastaan Saksan suurlähettilääseen Friedrich-Werner von der Schulenburgiin, mutta Hitler piti lhänet Moskovassa autuaan tietämättömänä Barbarossa suunnitelmasta. Hitler teloitti Schulenburgin vuonna 1944 salaliiton tukijana. Schulenburgin rikos Hitlerin mielestä oli se, että hän vastusti Saksan ja Neuvostoliiton sotaa. Samoin Suomen hallitus piti Paasikiven tietämättömänä Saksan politiikkansa yksityiskohdista ja varsinkin siitä, mitä oli sovittu Saksan kanssa hyökkäyssodan aloittamisesta Neuvostoliittoa vastaan.

Kun Paasikivi ei kyennyt näkemään Saksan kasvavaa selustatukea Suomelle, niin hän veti usein vääriä johtopäätöksiä hallituksen politiikasta ja sen realistisuudesta. Voidaan olettaa, että Paasikivi ei periaatteessa olisi ollut vastustamassa saksalaissuuntausta myöskään tässä tilanteessa. Sitä selittää se, että Jatkosodan alettua Paasikivi hyväksyi hallituksen Saksan politiikan. Paasikivelle ja Suomelle oli onni, että Paasikivi ei ollut tästä politiikasta päättämässä eikä siten siitä vastuussa. Näin Paasikivi nousi tappiollisen sodan jälkeen Suomen politiikan voimahahmoksi ja neuvostosuhteiden takuumieheksi.

Tämän jälkeen Paasikivi huomasi johtavansa Suomen politiikkaa tilanteessa, jossa Suomen tuli kyetä rakentamaan suhteensa toiseen supervaltaan Neuvostoliittoon ilman ulkoista tukea. Nämä ajanjaksot Paasikiven poliittisella uralla olivat pääministeriys 1944–1946 ja toiminta tasavallan presidenttinä 1946–1956.

Vuodet 1944–1956

Paasikiven käsitys Venäjän historiasta, Stalinin politiikasta Suomen itsenäisyyden suhteen (Moskovan neuvottelut 1939 ja Teheran 1943) ja suurvaltojen perinteinen tasapainoajattelu Pohjolassa, sai Paasikiven luomaan ns. Paasikiven linjan. Sen mukaan itäisen naapurimme intressit, olipa sen valtiomuoto mikä tahansa, olivat Suomen suunnalla puolustukselliset.

Neuvostojohdon lähtökohta taas oli se, että Neuvostoliitto ei halunnut koskea Suomen itsenäisyyteen, ellei Suomi antaisi siihen syytä. Ongelmana oli, että Suomen alueelta käsin saattoi Neuvostoliittoa kohtaan kohdistua sotilaallinen uhka tai hyökkäys. Todisteena oli Saksan toiminta Suomesta käsin sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Jos jokin tai molemmat näistä uhista realisoituisi, olisi Suomen tehtävänä torjua nämä uhat joko yksin tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Tämä Paasikiven linja näytti korreloivan Neuvostoliiton Suomen politiikkaan maailmansodan loppupuolella ja sen jälkeen, kun Neuvostoliitossa katsottiin Suomen miehittäminen liiaksi resursseja vaativaksi toimenpiteeksi. Tästä on olemassa myös Molotovin haastattelulausunto eläkkeellä ollessaan. Suomen alueen pitäminen Neuvostoliiton vastustajien ulottumattomissa saatiin aikaan YYA-sopimuksella.

Mannerheim ja Paasikivi olivat olleet aloitteellisia vuoden 1945 alussa sen suhteen, että Suomi olisi vakauttanut asemaansa, mikäli maailmansodan vielä ollessa loppusuoralla Suomi olisi saanut sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Suomen alueen statuksesta. Tätä varten Mannerheim luonnosteli kaksi artiklaa koskien Suomen alueen merkitystä Neuvostoliiton puolustuksessa. Stalin ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, koska sota oli edelleen käynnissä, suhde liittolaisiin oli tärkeä ja niiden kanssa sovitusta täytyi pitää kiinni. Suomen osalta tarkemmat järjestelyt saivat jäädä rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan.

Kun Stalinin ehdotus YYA-sopimukseksi tuli vuonna 1948, tilanne maailmalla ja Suomessa oli muuttunut. Kylmä sota oli alkanut, mutta toisaalta Pariisin rauhansopimus oli astunut voimaan ja valvontakomissio oli jättänyt Suomen. Paasikivi katsoi, että sopimusehdotusta ei ollut syytä torjua, mutta Suomen tulisi voida tehdä neuvottelujen pohjaksi tarkoitettu luonnos. Stalin hyväksyi tämän lähestymistavan, jonka takana täytyi olla Mannerheimin Zhdanoville tammikuussa 1945 laatima ehdotus. Silloin Mannerheimin kirjoittamat mutta lopulta esittämättä jääneet artiklaluonnokset Paasikivi otti nyt uuteen sopimusluonnokseen kahdeksi ensimmäiseksi artiklaksi. Tältä pohjalta myös YYA-sopimus sitten laadittiin ja allekirjoitettiin.

Kylmän sodan rintamalinjat muodostuivat YYA-sopimuksen solmimisen aikaan. Sopimuksen tultua voimaan Paasikivi tasapainotti Suomen tilannetta jättämällä kommunistit hallituksen ulkopuolelle sisäiseen turvallisuuteen viitaten.

Nikita Hrushtshevin tultua valtaan Neuvostoliitossa 1950-luvun puolivälissä alkoi destalinisointi, ja suurvaltasuhteissa nähtiin eräänlainen suojasää. Porkkalan tukikohta ei enää ollut Neuvostoliitolle niin tärkeä, kuin 1930- ja 1940-luvuilla ajateltiin. Neuvostoliitto oli uudessa tilanteessa valmis luovuttamaan Porkkalan takaisin Suomelle ennen vuokra-ajan päättymistä. Tämä tietenkin kruunasi Paasikiven valtiomiestyön. Kynä oli korjannut sen, mitä aseet olivat rikkoneet. Vanha valtiomies oli nyt aikaisemmasta käytännöstään poiketen valmis ja myös tarpeeksi terve matkalle Moskovaan hakemaan Porkkalan takaisin Suomen valtioalueeseen.

Väheksymättä tätä Paasikivelle suotua palkintomatkaa voidaan todeta Neuvostoliiton ajatusten kulkeneen jo tulevaisuudessa. Valta oli vaihtumassa Suomessa. Paasikiven seuraajasta ei ollut varmuutta. Siinä tilanteessa Neuvostoliitto luovutti Porkkalan tukikohdan ennen vuokra-ajan päättymistä ehdolla, että YYA-sopimusta jatkettiin kahdellakymmenellä vuodella.

Toisaalta myös Suomi kurkotti tulevaisuuteen. Pääministeri Kekkonen otti Moskovan matkalla puheeksi pääsihteeri Nikita Hrushtshevin kanssa Suomen jäsenyyden Pohjoismaiden neuvostossa. Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyys oli suurvaltojen sopimuksen takana, mutta sekin järjestyi presidentin viran haltijan vaihtuessa Paasikivestä Kekkoseen. Pöytä oli katettu aktiiviselle puolueettomuuspolitiikalle, joka sittemmin osoittautui menestykseksi. Jäsenyydet näissä kansainvälisissä järjestöissä olivat edellytys aktiivisen puolueettomuuspolitiikan kehittämiselle ja hyväksymiselle de facto suurvaltojen taholta. Paasikivi ei aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa kannattanut. Puolueettomuus ei hänen mukaansa oikein hyvin istunut Suomen silloiseen kansainväliseen tilanteeseen. YYA-sopimuksen johdannossa mainittu Suomen halu pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella tarkoitti Paasikivelle ennen kaikkea passiivista asennetta suurvaltojen keskinäisiin kiistoihin. Meillä oli oikeus olla ottamatta niihin kantaa.

Paasikiven filosofia

Muistelmissaan ja esitelmissään Paasikivi pohti paljon pienten valtioiden ongelmaa. Isot katsoivat valtion edun olevan riittävä selitys myös moraalin kannalta. Mikä oli valtion etu? Eikö se ollut aina asioista päättävien ihmisten käsitys siitä, mikä oli valtion etu eri aikoina ja kulloisessakin asiayhteydessä. Siis, oliko olemassa objektiivista määrittelyä valtion edulle? Tätä asiaa olivat pohtineet Hegel, Snellman ja Yrjö-Koskinen. Ongelma oli siinä, oliko reaalitilanteessa tarkoituksenmukaista vedota oikeudenmukaisuuden ideaaleihin.

Paasikivi oli oikeudenmukaisuuden ja kansainvälisen oikeuden kannattaja. Toisaalta reaalipoliitikkona hän ei nähnyt tarkoituksenmukaiseksi saarnata suurille maille niiden synneistä oikeuden näkökulmasta. Se saattaisi johtaa tuloksiin, jotka oikeudenmukaisuuden kannalta olisivat vaarallisia, ja saattaisi vähentää kansainvälisen oikeuden arvostusta ja käyttöä valtioiden välisissä suhteissa. Paasikivi ei myöskään ummistanut silmiään pienten valtioiden pyrkimyksille ajaa valtion etuaan suurten tavoin valloitusmentaliteetilla. Tämä ajatus hänellä lienee ollut mielessä myös itsenäisen Suomen alkutaipaleelta.

Paasikiven filosofian kehittymiselle oli ensiarvoisen tärkeää lukea historiaa ja pyrkiä ymmärtämään valtioiden käyttäytymistä. Suomi oli saanut Ruotsin yhteydessä länsimaisen sivistyksen, joka oli Suomessa voimassa myös silloin, kun Suomi oli autonomisena suuriruhtinaskuntana osana Venäjän keisarikuntaa. Se oli se Suomen privilegio, jonka Aleksanteri I tai sallimus tai sattuma oli taannut Suomelle. Tätä privilegiota Paasikivi puolusti sortovuosien aikana vanhasuomalaisella politiikalla, joka ei tuominnut Venäjää vaan pyrki sovittamaan Suomen intressit Venäjän sotilaallisiin intresseihin Suomen suunnalla.

Jos tässä ottaisi esimerkiksi Saksan, joka Paasikiven politiikassa näytteli niin keskeistä roolia Suomen ”suojelijana”, niin Paasikivi näki uudenlaisen valtapolitiikan isäksi Bismarckin. Sitten seurasi Vilhelm II ja Ludendorff ja kolmas tukijalka oli Hitler. Lukija voikin kysyä, mitä länsimaista sivistystä edustivat Ludendorff ja Hitler? Mielestäni Paasikiveltä jäi näkemättä, että saksalainen sivistys perustui pitkälti siihen aikaan, kun Saksa oli pirstoutunut pieniin ruhtinas- ja kuningaskuntiin, joiden hallitsijat kilpailivat kulttuurin saralla sponsoreina ottamalla hoveihinsa ja sen virkoihin ajankohdan menestyneimpiä taiteilijoita kulttuurin eri aloilta.

Toinen puhuva esimerkki on George Kennan. Kennanhan on saanut kansainvälisen diplomatian parnassoksella kulttihenkilön statuksen. Hänen visiointinsa Yhdysvaltain politiikaksi Neuvostoliittoa kohtaan kohtasi ensin vastustusta Yhdysvaltain johdossa, mutta tuli sitten vuosikymmeneksi kylmän sodan doktriiniksi ja ilmeisesti oli osana johtamassa siihen tulokseen, että Yhdysvallat tuli ulos kylmän sodan voittajana ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta antaen tietä Venäjälle. Paasikivi kammoksui Kennanin ajatusta siitä, että Yhdysvaltojen tuli luopua ulkopolitiikassaan legalistisista ja moralistisista periaatteista. Lisäksi Kennan ei erityisemmin arvostanut pienten valtioiden roolia ja merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Tänä päivänähän me keskustelemme jälleen kerran näistä asioista. Jos Kiina, Venäjä ja Turkki (ja monet muut myös Euroopan unionin piirissä) eivät noudata demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuden periaatteita niin kuin me ne näemme, niin me emme leiki heidän kanssaan samalla hiekkalaatikolla ja rankaisemme heitä. Paasikivi olisi varmaan tämän periaatteen puolella, mutta noudattaisi hänkin Kennanin viitoittamaa tietä, niin kuin teki omana aikanaankin.

Paasikiven linja ja suomalaiset

Juuri Suomen presidentinvaalin alla 10.2.1943 Paasikivi keskusteli Yhdysvaltain Tukholman lähetystössä työskennelleen tuomari Tikanderin kanssa. Tikanderin tiedusteltua Paasikiven omaa ehdokkuutta presidentinvaalissa hän vastasi:

”Olen kyllä käytettävissä maamme ulkopoliittisien asioiden järjestämisessä, jos minut halutaan, mutta hetki ei ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sotatapauksien tasalla. Sitä paitsi minä en tulisi valituksi, koska minulla on Suomessa se maine, että olen Venäjän ystävä, ainakin liian suuri Venäjän ystävä”.

Samoin lainaus Paasikiven keskustelusta Yhdysvaltain Suomessa olleen lähettilään Schoenfeldin päivällisillä 2.6.1942. Shoenfeld vetoaa Yhdysvaltain entiseen lähettilääseen J.E. Davies´iin, jonka mukaan Neuvostoliiton Suomen politiikka 1939–1940 oli ollut puolustuksellista eikä imperialistista. Paasikivi epäili tätä varsinkin ottaen huomioon Molotovin vaatimukset Hitlerille Suomen osalta syksyllä 1940. Schoenfeld toteaa, että jos Neuvostoliitto on imperialistinen Suomen suunnalla, niin eihän Suomi voi itse puolustaa itseään, ellei Yhdysvaltain ja Englannin suunnittelema yleinen vapauden järjestys saataisi aikaan.

Paasikivi vastaa tähän, että on kaksi alternatiivia: ”On Keski-Euroopan vahva suurvalta-Saksa, joka voi pitää Neuvostoliiton kurissa ja toiseksi mikäli kaikki sivistysvaltiot Yhdysvallat, Englanti, Ranska, Saksa ja Italia ym. ryhtyisivät yhteistoimintaan, joka pitää Euroopan ja maailman järjestyksessä”.

Paasikiven fundeeraukset vuodelta 1942 tuntuvat tänä päivänä vähintäänkin profeetallisilta. Paasikivi olisi varmaan hyväksynyt Euroopan unionin jäsenyyden ja varmaan myös Suomen menon talous- ja rahaliittoon. Hän olisi kuitenkin ollut varsin varovainen liikkeissään, jota osoittivat hänen suhtautumisensa aikoinaan Suomen jäsenyyteen Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Pohjoismaiden Neuvostossa. Nykyinen suurvaltain välinen konjunktuuritilanne on hyvin erilainen kuin Paasikiven presidenttikautena, joten on mahdotonta sijoittaa Paasikiveä tämän päivän konjunktuureihin siten, että hän itse sen hyväksyisi. Olettaisin, että keskeinen kysymys Paasikivellekin olisi ollut Suomi kansallisvaltiona ja sen tulevaisuus Euroopan federatiivisessa kehityksessä. Oliko Paasikivi herännyt millään tavoin Suomen itsenäisyyteen lännen suunnalla vai katsoiko hän edelleen, että Venäjän ollessa heikkona Suomi tarvitsi suojelijavaltion, ja sille tuli olla lojaali. Mitä Paasikivi olisi ajatellut tässä uudessa konjunktuurissa? Sitä tässä on kuitenkin turha spekuloida ilman, että laitetaan Paasikivi puun ja kuoren väliin eikä anneta hänelle liikkumavaraa uuden omaksumisessa. Se voidaan varmuudella sanoa, että Paasikivi olisi hyväksynyt läheisemmän sotilaallisen yhteistyön Ruotsin kanssa.

Jos Paasikivi vielä 1942 hyväksyi Suomen politiikan Saksan suojeluksessa, niin viimeistään vuonna 1943 hän tajusi, että kun Saksa tulee häviämään sodan, Suomen tulee järjestää suhteensa Neuvostoliittoon ilman kolmansien maiden tukea. Tämän jälkeen Paasikiven asenne Suomen suojelijavaltio ajatukseen tuli erittäin varovaiseksi. Kaikkea provokaatiota piti välttää.

Myös Paasikiven muistelmien osalta piti välttää kaikkea provokaatiota. Presidentti Kekkonen oli sitten se mies, joka arvioi mitä voitiin sanoa ja milloin, jotta ”Juhon” politiikan perusta ei murentuisi.

Paasikivi ja auktoriteetti

Aikaisemmin on ollut kyse siitä, että Paasikivellä enempää kuin Mannerheimillakaan ei ollut vuonna 1939 sellaista auktoriteettia, jonka avulla heidän mielipiteensä aluekysymyksistä ja neuvottelutaktiikasta olisivat päässeet vaikuttamaan neuvottelujen lopputulokseen. Virkojensa nojalla Eljas Erkko ja Juho Niukkanen valitsivat Suomen tien. Erkolla ei kuitenkaan ollut auktoriteettia eikä edes virkaa elää tilanteessa, jossa Talvisota sitten käytiin. Erkko, joka ei uskonut sotaan, kiiruhti sotatoimien alettua ja Cajanderin hallituksen kaaduttua Ruotsiin.

Mannerheimin auktoriteetti kasvoi talvi- ja jatkosodan aikana varsinkin siitä syystä, että hän tietoisesti vältti tekemästä poliittisia päätöksiä, vaikka hän olisi ollut niiden alullepanija. Poliittinen johto kantoi niistä vastuun, joka sitten kulminoitui sotasyyllisyysoikeudessa. Mannerheimin auktoriteetti oli 1944 sillä tasolla, että vain hän saattoi tehdä aseleposopimuksen ja irrottaa Suomen sodasta. Vielä enemmän tarvittiin Mannerheimin auktoriteettia, kun piti katkaista yhteydet Oulusta Lappiin Suomea miehittävään Saksan sotavoimaan ja sitten sodan kautta tyhjentää Suomen valtioalue saksalaisista. Mannerheimilla oli ylivoimainen auktoriteetti suomalaisten keskuudessa, ja siihen laski myös Stalin. Mannerheimille vakuutettiin, ettei hän joutuisi sotasyyllisyysoikeuteen, ja hänen sallittiin matkustaa Portugaliin terveyttään hoitamaan. Paasikivi ja Kekkonen katsoivat, että Mannerheim oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä esiin tulleiden seikkojen takia kompromettoitunut ja siksi oli syytä siirtyä ulkomaille. Stalin salli tämän, vaikka neuvostoliittolaiset ihmettelivät, mikseivät Neuvostoliiton lämpimät seudut houkutelleet Mannerheimiä. Marsalkka Mannerheim otti myös omalla tavallaan psykologisen yliotteen kenraalieversti Zhdanovista.

Paasikivi oli varsin kärsimätön, kun näytti siltä, että Mannerheim ei ymmärtänyt, mitä kello oli lyönyt nimittämällä Castrénin hallituksen. Tärkeintä oli, että Stalin ei reagoinut voimakkaammin Castrénin hallitukseen. Valituksia tuli varsinkin Suomesta vasemmiston järjestäydyttyä kuutosten ja kommunistien päästessä vankiloista. Castrénin hallitus oli välivaihe, mutta tärkeä välivaihe Paasikiven etabloidessa itsensä pääministeriksi ja de facto Suomen toimivaksi päämieheksi Mannerheimin siirtyessä enemmän taka-alalle. Mannerheim luopui sitten presidentin virasta, kun sotasyyllisyysoikeus ei kattanut hänen persoonaansa. Paasikivi oli jo tässä vaiheessa ainoa suomalainen poliitikko, jolla oli auktoriteettia sekä suomalaisten keskuudessa että Stalinin silmissä. Paasikiven auktoriteetti kasvoi sitten presidentti-instituution mukana. Paasikiven arvovaltaa nostettiin vielä luomalla käsite Paasikiven linja. Se, että sen sanottiin olevan konjunktuuripolitiikan ulkopuolella ei vähennä sen arvoa, vaikka linja suurelta osin liittyi vallitsevaan konjunktuuriin eli Neuvostoliiton statukseen supervaltana, jonka kanssa Suomi oli solminut 1948 YYA-sopimuksen. Läntiset vallat hyväksyivät tämän asetelman.

Urho Kekkosen valinta tasavallan presidentiksi ei alkanut hyvin. Heti kärkeen vuonna 1956 alkoi yleislakko, joka merkitsi vasemmiston taholta vallitsevan systeemin haastamista. Vuoden 1958 yöpakkaset, jolloin Neuvostoliiton taholta esitettiin epäluottamusta Fagerholmin hallitukselle. Ja sitten 1961 noottikriisi Suomen valmistuessa presidentinvaaliin ja Honka-liiton uhatessa Kekkosen uudelleenvalintaa. Myös kansainvälinen tilanne oli vaikea Berliinin kriisin ympärillä. Neuvostoliitto esitti YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Kekkonen ei suostunut konsultaatioihin, eikä Novosibirskiin matkustaneessa valtuuskunnassa saanut olla sotilaallista komponenttia.

Konsultaatioilta vältyttiin ja Kekkonen voi jatkaa valitsemallaan aktiivisella puolueettomuuspolitiikalla. Avuksi otettiin kuitenkin Paasikiven auktoriteetti. Kekkosen ulkopolitiikka sai tässä vaiheessa Paasikiven-Kekkosen linjan nimen.

Mannerheim sai Hietaniemeen oman paatensa. Myöhemmin näin kävi myös Urho Kekkoselle ja Mauno Koivistolle. Paasikivi haudattiin perhehautaan.

Tänä päivänä Paasikivi seisoo Suomessa kaapin päällä merkittävänä valtiomiehenä, jonka monipuolista uraa ja hänen kaiken kattavaa ajatteluaan Suomen asemasta tulisi ymmärtää hänen aikansa edellytysten valossa. Tällä en halua sanoa, etteikö hänen ajatteluaan olisi syytä tutkia myös Suomen nykytodellisuuden valossa.

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs

Espoo 6.10.2020

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta J.K. Paasikiven syntymästä. Olin mukana helmikuussa suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa, kun Paasikiven elämäntyötä käsiteltiin varsin laajasti. Minulta on sittemmin pyydetty parikin esitelmää, jotka keskittyisivät Paasikiven toimintaan historian käyttäjänä. Tämän termin olen kehittänyt siksi, että en ole ihan varma siitä, kuinka varmalta pohjalta Paasikivi voitaisiin nähdä historioitsijana.

Paasikivi itse sanoi pitävänsä itseään historicuksena. Myöhemmin hän ei täysin allekirjoittanut tätä aikaisempaa näkemystään. Paasikiven kirjallinen tuotanto perustuu pitkälti päiväkirjoihin, joita hän piti 1920-luvulta asti. Päiväkirjojen pohjalta hän kirjoitti sitten useammankin muistelmateoksen. Varsinaista alkuperäisasiakirjoihin tutustumista hän suoritti sortovuosia käsittävää muistelmateosta kirjoittaessaan. Eino Jutikkala on määritellyt esitelmässään Paasikiven siten, että hän oli hengeltään historiantutkija.

Paasikivi ja suku

Paasikiven tausta isän ja äidin puolelta keskittyy kolmeen alueeseen: Oriveteen, Lempäälään ja Tampereeseen. Isänsä kautta hänen juurensa ovat osittain Lahdessa. Isä tuli Lahteen pienyrittäjänä, ja Paasikivi ehti toimia Lahden kauppalan ja sittemmin Lahden kaupunginkin kehittämistoimissa. Koulujen ja opintojen osalta Hämeenlinna ja Helsinki olivat ratkaisevia.

Paasikivi ja opinnot sekä uran alku

Paasikivi suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa vuonna 1892. Hänen pääaineinaan olivat venäjän kieli ja kirjallisuus. Tutkinnossa oli myös cum laude -arvosana Venäjän historiasta ja hän korotti sen myöhemmin laudaturiksi.

Historian tutkimus kiinnosti mutta sai väistyä lakitieteen tieltä. Paasikivi valmistui molempien oikeuksien kandidaatiksi vuonna 1897 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1901. Väitöskirjan aiheena oli Lainkäytön kehittäminen veronkanto- ja finanssikontrollikysymyksissä varhaisemman ruotsalais-suomalaisen oikeuden mukaan.

Paasikivi nimitettiin vuonna 1899 Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtoriksi. Vuonna 1902 hänet nimitettiin hallinto-oikeuden apulaisprofessoriksi.

Tieteenteko sai jäädä, kun Paasikivi nimitettiin vuonna 1903 valtiokonttorin ylitirehtööriksi eli nykykielellä pääjohtajaksi.

Paasikivi ja konjunktuurit

Tuomo Polvisen viisiosainen Paasikivi-elämäkerta on edelleen pitänyt pintansa aikojen muuttuessa siten, että Paasikiven elämäntyön eri osa-alueet ovat tulleet jotenkin tasaveroiseen katsantoon toisiinsa nähden. Polvinen summaakin Paasikiven karriäärin eri konjunktuurien vaiheissa seuraavasti:

”1950-luvulle tultaessa Paasikivi oli ehtinyt kannattaa yhteistyötä aluksi keisarillisen Venäjän sekä sittemmin Väliaikaisen hallituksen, Saksan keisarikunnan, Pohjoismaiden, Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton kanssa, mikä näennäisesti on tulkittavissa vailla idealismia toteutetuksi laskelmoinniksi ja konjunktuuripolitiikaksi.”

Itse näin asian niin, että tässä katsannossa Paasikivi oli realisti. Politiikka tuli asettaa kulloistenkin kansainvälisten voimapoliittisten asetelmien mukaan. Paasikivi katsoi, että Venäjän yhteiskunta oli vieras suomalaisille, jotka olivat saaneet Ruotsin kautta länsimaisen arvopohjan. Tämä arvopohja oli länsimainen sivistys. Jotta Suomi voisi olla itsenäinen Venäjästä, Suomen tuli tukeutua Venäjän vastapooliin eurooppalaisessa politiikassa. Vuonna 1918 se oli Saksa, jonka syliin Suomi syöstiin sopimuksin, jotka veivät Suomen autonomiseksi alueeksi Saksan itä-imperiumin piirissä.

Marraskuussa 1918 Saksa pyysi aselepoa, ja Paasikiven hallituksen politiikka kärsi haaksirikon. Edelleen oltiin itsenäisiä Venäjästä, joka oli sisällissodan kaaoksessa. Sen sijaan Suomi oli hakeutunut Saksan suojelukseen ja noudatti siten pidättyvää politiikkaa lännen demokraattisten maiden suhteen. Yhdysvallat ja Englanti eivät olleet tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä. Ranska oli tunnustanut, mutta ei solminut diplomaattisia suhteita. Suomen suhteet piti korjata lännen valtioiden kanssa, ja siihen tehtävään kutsuttiin Mannerheim.

Paasikivi itse katsoi, että ei saa olla aktivisti ajattomalla ajalla. ”Minä olin aktivisti 1914–1918, mutta syksyllä 1939 en ollut.”

Paasikivi ja itsenäisyys

Paasikiven oppi-isälle J.R. Danielson-Kalmarille Suomen itsenäisyys oli ongelmallinen kysymys. Hän totesi, että jos Suomi tulee itsenäiseksi, niin sehän merkitsee sitä, että menetämme Viipurin läänin. Tässä on historioitsijan ylivertainen ymmärrys siitä, mitä geopolitiikka tulee merkitsemään itsenäisen Suomen valtioalueelle. Siten on myös ymmärrettävä talvi- ja jatkosota keisarillisen Venäjän hajoamissotina.

Paasikiven toiminta pohjautui hänen käsitykseensä siitä, miten Suomi oli pelastettavissa viidakon lakia noudattavien suurvaltain imperialististen pyrkimysten kynsistä. Itsenäisyys Venäjästä oli päämäärä sinänsä. Sen sijaan itsenäisyys länteen ei ollut päämäärä, koska itsenäisyyttä piti luovuttaa sille Venäjän vastaiselle voimalle ja valtiolle, joka näki edukseen Suomen suojelun Venäjän valtapyyteiltä.

Venäjä oli vuonna 1918 heikko ja sisällissodan piirissä. Siksi Suomi voi tulla itsenäiseksi. Paasikivi oman historiantajunsa kautta tuli siihen tulokseen, että kun Venäjä taas vahvistuu, niin se tulee olemaan haaste Suomen itsenäisyydelle. Tämäkin visio sitten aikanaan toteutui. Suomalainen todellisuus kulki kuitenkin aivan muita ratoja. Suomi halusi koko Itä-Karjalan. Historialliset rajat olivat soille ja erämaihin vedettyjä viivoja. Suomi halusi luonnolliset rajat. Paasikivi ei tähän kuvioon lähtenyt täysimääräisesti, mutta kyllä hänellekin oli tarkoituksenmukaista saada taloudellista etua ja metsävarantoja Venäjän Karjalasta.

Suomeen piti saada saksalainen kuningas ja Suomen tuli saada monarkistinen hallitusmuoto. Paasikivi ei arvostanut demokratiaa kovin korkealle. Sisällissodan riehuessa Saksan oli tultava aseellisen voiman kanssa ratkaisemaan tilanne. Itsenäisyys Saksasta uhrattiin, jotta voitaisiin pysyä itsenäisenä Venäjästä. Tämä asetelma on toistunut Suomen itsenäisyyden aikana Suomen periaatteellisena kantana. Itsenäisyyden kaventaminen lännen (Saksan) suuntaan on nähty edulliseksi, jotta voitaisiin pitää välimatkaa Venäjään (Neuvostoliittoon). Vuonna 1918 perustuslaillinen ja tasavaltalainen K.J. Ståhlberg katsoi, että Suomi oli ajanut itsensä Saksan vasallivaltioksi.

Kun ulkoministeri Holsti suunnitteli reunavaltioiden yhteistä rintamaa Venäjää vastaan, niin Paasikivi vaikutti kokoomuspuolueen kantaan siten, että eduskunta ei äänestänyt sopimuksen ratifioinnin puolesta. Holsti oli allekirjoittanut pitkälle menevän sopimuksen poliittisesta yhteistyöstä Puolan kanssa. Myös sosiaalidemokraatit ja ruotsalainen kansanpuolue vastustivat sopimusta ja Holstin oli pakko erota.

Keväällä 1944 Suomessa neuvoteltiin Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumiseksi. Paasikivi erityisesti katsoi, että silloin olisi ollut edullinen vaihe saada kohtalaiset ehdot Neuvostoliitolta. Saksan asenne ja rintamatilanne ratkaisi, ja Suomi vetäytyi ajatuksesta saada neuvottelutulos Neuvostoliiton kanssa tuossa tilanteessa. Päiväkirja toteaa 16.3.1944: ”On käynyt aivan selväksi, että olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi.”

Vuosien 1944–47 aikana valvontakomission ollessa maassa ja kun rauhansopimus odotti myöhempää aikaa, Paasikivi katsoi, että Suomen itsenäisyys ei ollut kovin hyvin sovitettavissa kansainvälisen oikeuden määritelmään suvereenista valtiosta.

Valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1947 Paasikivi puhui itsenäisyydestä: ”Sillä tosiasia, joka meidän on aina muistettava, on, että tulevaisuutemme riippuu loppujen lopuksi meistä itsestämme, meidän omasta tarmostamme, kansamme henkisestä sitkeydestä ja siveellisestä kunnosta. Tästä kaikesta, meihin itseemme keskittyvästä, riippuu taloudellinen menestyksemme. Meistä itsestämme riippuu myös valtiollinen tulevaisuutemme, siitä nimittäin, miten voimakas on kansassamme valtiotietoisuus ja miten elävä on tahtomme ylläpitää, kehittää ja kohottaa asemaamme sivistyskansana ja riippumattomana, suvereenina valtiona.”

Oli siis tultu pitkä matka vuoden 1918 pääministeristä. Arvoitus selviää sillä, että 1918 annettiin Saksalle omasta vapaasta tahdosta elimellinen osa Suomen suvereenisuutta, jolla tähdättiin irti Venäjästä, kun taas 1944–47 pidettiin kovasti kiinni Suomen itsenäisyyden rippeistä valvontakomissiota ja Neuvostoliittoa vastaan ilman mitään tukea lännestä.

Paasikivi ja moraali

Paasikivi oli toimissaan realisti ja empiirikko. Hän käytti kuitenkin paljon aikaa pyrkimykseen löytää sellainen kansainvälinen moraali, joka tukisi pienten valtioiden olemassaolon oikeutusta. Siksi hän suhtautui myönteisesti Kansainliittoon, vaikka myönsikin sen kulkevan tappiosta toiseen ja ettei sillä ollut mitään vaikutusta suurten politiikkaan.

Kansainvälinen oikeus oli lakimies Paasikivelle myös ongelma. Ei ollut mitään oikeudellista järjestelmää, joka olisi pantu voimaan kaikkien suostumuksella tai sitten niskuroivat olisi pakotettu noudattamaan lakia voimakeinoin. Kansainvälinen oikeus oli suosituksia, joiden velvoittavuus ei ollut kovin korkealla, jos jokin valtio, suuri tai pieni, katsoi etujensa olevan vaakalaudalla pykälien mukaisesti.

Paasikiven ajattelussa oli myös voimakkaasti käsitys siitä, että suurvallatkaan eivät aina aja omia etujaan, vaan niitä ajaa hegemonian halu, pyrkimys oman valtakunnan mahtavuuteen ja kunniaan ja niille kaikille ominainen imperialismi.

Jutikkalan mukaan Paasikiven reaalipolitiikka sai näistä ajatuksista toiminnallisen lisäyksen. Suurvallan epäluulot on otettava tosiasiana huomioon silloinkin, kun ne eivät perustu tosiasioihin (tai Suomen näkökantaan kyseisessä asiassa).

Paasikiven monet kasvot

Sortovuosien muistelmat ovat sikäli poikkeukselliset, että vaikka Paasikivi pyrkii puolustamaan vanhasuomalaisten myöntyväisyyslinjaa, niin hän toteaa kuitenkin, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin taistelussa Suomen autonomisia oikeuksia puolustettaessa.

Paasikiven päiväkirjat ovat historian lähteitä, eivät historian kirjoitusta. Muistelmissaan hän pyrki selittämään Suomen suuriruhtinaskunnan ja itsenäisen Suomen ajanjaksoja, joissa hän oli itse ollut enemmän tai vähemmän poliittisena ja/tai taloudellisena toimijana. Niissä hän pyrkii puolustamaan aikoinaan esittämiään näkemyksiä Suomen ja Venäjän, Suomen ja Neuvosto-Venäjän sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Hän on myös myöhemmällä iällään tasavallan presidenttinä ottanut huomioon moraalikysymykset kansainvälisissä suhteissa enemmän kuin oli tehnyt vanhasuomalaisena poliitikkona.

Tässä katsannossa Paasikivi on lähempänä Snellmania ja filosofiaa kuin Yrjö Sakari Yrjö-Koskista ja J.R. Danielson-Kalmaria, jotka olivat historioitsijoita ja siinä katsannossa esittivät myös filosofisia ajatuksia. Paasikiven perintö on hyvin pitkälti filosofista kysymyksenasettelua suurvalloista ja pienvalloista, sodasta ja rauhasta, kansainvälisen politiikan pelisäännöistä, kaitselmuksesta valtioiden ja ihmisten kohtaloiden johdattajana sekä moraalin ja sivistyksen roolista valtioiden välisissä suhteissa. Hän myös korosti snellmanilaisittain pienen maan kansallistunnetta ja moraalia itsenäisyyden tukipilareina. Paasikiveen sopisi hyvinkin määritelmä, että hän oli historianfilosofi tai niin kuin Eino Jutikkala katsoi, että Paasikivi oli hengeltään historioitsija.

Paasikiven poliittista toimintaa voidaan tarkastella kahden ison asian summana. Sortovuosien kokemuksena Paasikivi oli myöntyväisyysmies, vanhasuomalainen poliitikko. Jos Yrjö-Koskinen oli vanhasuomalaisten auktoriteetti, niin kaikki eivät jakaneet hänen jyrkkiä kantojaan. Hieman lievempää vanhasuomalaisuutta esitti valtioneuvos Danielson-Kalmari, ja hyvin pitkälle hänen näkemyksiinsä Paasikivi tukeutui. Suuriruhtinaskunnan aikana vanhasuomalaiset katsoivat, että Suomelle keisarien päätöksillä taattuja autonomisia oikeuksia tulee puolustaa, mutta hakea yhteisymmärrystä venäläisten kanssa. Kun sitten Stolypin ajoi Suomen autonomisten oikeuksien mitätöintiä, myös vanhasuomalaiset Danielson-Kalmari ja Paasikivi katsoivat yhteistyön Venäjän hallituksen kanssa hyödyttömäksi, ja niin Hjeltin senaatti jätti vuonna 1909 paikkansa.

Toista kantaa edustivat perustuslailliset, joita olivat nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset. Heidän joukossaan oli useita juristeja ja heidän taktiikkanaan Venäjän pyrkimyksiä vastaan kaventaa Suomen autonomiaa oli passiivinen vastarinta. Ensimmäisen sortokauden vaihtuessa Nikolai II:n myönnytyksiin perustuslailliset voivat katsoa taktiikkansa purreen. Heidänkään taktiikkansa ei purrut Stolypiniin, mutta tämän tultua murhatuksi perustuslailliset voivat yhtä hyvin kuin sortokauden aikana selittää oman taktiikkansa toimineen.

Toinen suuri kysymys Paasikiven toiminnassa koski Suomen itsenäisyysvaiheita. Paasikivi katsoi, että Suomi ei voi säilyä itsenäisenä Venäjän jälleen vahvistuessa, ellei Suomella ole suojelijavaltiota. Täksi suojelijaksi Paasikivi valitsi Saksan. Nämä kaksi ajatusta, Suomen pyrkimys sopia Venäjän kanssa Suomen statuksesta, silloin kun suomalaiset olivat kaksin suurvaltanaapurinsa kanssa, ja suojelijavaltioon tukeutuminen, silloin kun tällainen valtio oli olemassa suurvalta-Venäjän vastapainona, leimasivat Paasikiven valtiollista uraa.

Tämä kysymys koskee nimenomaisesti Suomen itsenäisyyttä, Suomen suvereenisuutta. Suomen pyrkiessä itsenäiseksi Venäjästä, se tarvitsi Paasikiven mielestä suojelijavaltion, jolla olisi resurssit kahlita Venäjän pyrkimyksiä Suomen suunnalla. Suojelijavaltion tuli siis olla suurvalta, jolla olisi kapasiteettia ja motiivia puolustaa Suomen asemaa Venäjää vastaan. Tässä on Suomen itsenäisyyden ajan iso teema. Vuonna 1918 suojelijavaltio oli Vilhelm II:n ja Ludendorffin Saksa. Vuosina 1941-44 suojelijavaltio oli Hitlerin Saksa. Nyt Suomen suojelijavaltion tehtävää hoitaa poliittisesti Euroopan unioni, jossa Saksa on johtavassa asemassa, ja sotilaallisen turvallisuuden alueella Amerikan Yhdysvallat. Lojaalisuus suojelijaa kohtaan verottaa omaa liikkumatilaa eli suvereenisuutta.

Paasikivi joutui heti toukokuusta 1918 tultuaan senaatin varapuheenjohtajaksi eli pääministeriksi miettimään sitä kysymystä, miten paljon Suomen suvereenisuutta luovutetaan suojelijavaltiolle, jotta tämän motivaatio Suomen puolustamisessa säilyisi korkeana. Paasikivi ajoi monarkistista perustuslakia, jonka pohjalta Suomen kuninkaaksi piti tuleman saksalainen Hessenin prinssi. Suomi oli tehnyt Saksan kanssa jo ennen Paasikiven senaattia sopimuksia, jotka rajoittivat voimakkaasti Suomen suvereenisuutta kansainvälisissä suhteissa. Paasikiven senaatti vahvisti tätä trendiä, ja voidaan sanoa, että Suomi ei voinut syksyllä 1918 toimia itsenäisesti kolmansiin valtioiden nähden sotilaallisesti, poliittisesti eikä sotilaallisesti. Lisäksi kreivi von der Goltzin komentama divisioona jäi Suomeen sisällissodan ratkettua, ja Svinhufvud sekä Paasikivi sopivat von der Goltzin kanssa siitä, että Suomen sotaväki ja tiedustelulaitos organisoitiin saksalaiseen malliin ja saksalaisten toimesta. Mannerheim syrjäytettiin ja siirtyi Ruotsiin.

Suomi oli vuonna 1918 toukokuusta marraskuuhun suhteissaan Saksaan hyvin samanlaisessa kansainvälisoikeudellisessa tilanteessa kuin se oli ollut autonomian aikana suhteissaan keisarilliseen Venäjään. Tässä voidaan sanoa, että pyrkimys oli päästä itsenäiseksi Venäjästä eikä muusta itsenäisyydestä ollut niin suurta väliä. Olenkin usein todennut, että suomalaisille itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä.

Paasikiven asema historioitsijana on heikoimmillaan juuri vuonna 1918. Ainoa tämän valtiomiehen merkittävä periodi Suomen johdossa, joka ei saanut omaa muistelmateosta, on Paasikiven toiminta pääministerinä vuonna 1918. Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 4.11.1929: ”Minun mielipiteeni oli, että Suomen itsenäisyys oli mahdollista ainoastaan, jos saksalaiset tulevat maahan sotaväellä. Mutta saksalaisten tulo oli epävarmaa. Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä me emme mitään voineet tietää. ” Sen sijaan Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa 16.3.1944 tilanteessa, jossa neuvottelut Neuvostoliiton kanssa sodasta irtautumiseksi olivat kariutuneet: ”On käynyt aivan selväksi, että me olemme Saksan alusmaa. Emme ole voineet tehdä mitään Saksan vuoksi.”

Ensimmäinen sortokausi

Paasikivi oli juuri saavuttanut täysi-ikäisyytensä, kun Venäjän taholta 1800-luvun lopulla aloitettiin Suomen autonomisten privilegioiden kyseenalaistaminen. Missä määrin suomalaisilla oli tiedossa tai pohdinnassaan ollut se, mistä tämä venäläisten politiikka johtui, ei varmaan ole kovin hyvin kattavasti tarkistettavissa. Voidaan olettaa, että Saksan yhdistyminen Preussin johdolla ja Saksan käymät sodat Itävallan ja Ranskan kanssa herättivät vanhoissa eurooppalaisissa suurvalloissa tiettyä huolestumista siinä määrin, että venäläisten huolenaiheet olivat varmaankin tulleet suomalaisten tietoon.

1800-luku oli kansallisten liikkeiden aikaa Suomi mukaan lukien. Panslavismi oli tietenkin Venäjän vastaus näihin varsinkin keisarikunnan reunoilla sijaitsevien kansojen pyrkimyksiin kehittää identiteettejään kansallisilla ohjelmilla opetuksen alalla ja erityisesti kielikysymyksen avulla. Samoin ortodoksinen kirkko oli vahva venäläiskansallinen instituutio, jonka roolia valtakunnan yhtenäisyyden hoitajana pyrittiin vahvistamaan.

Sotilaallisella puolella Pietarissa oli kaavailtu erilaisia skenaarioita siitä, mitä reittiä myöten vihollinen (saksalaiset) hyökkäisi Pietaria kohti. Nikolai Bobrikov niminen upseeri oli laatinut muistion siitä, että vihollinen (Saksa) tulisi nousemaan maihin Hangossa. Tämä jälkeen Bobrikov nimitettiinkin kenraalikuvernööriksi Suomeen.

Oli siis monia syitä siihen, että Venäjän hallituspiirit painostivat keisari Nikolai II:a rajoittamaan suomalaisten eriytymispyrkimyksiä kehittämällä omaa autonomiaan.

Paasikivi oli ensimmäisen sortokauden aikana varsin aktiivisesti mukana vanhasuomalaisten politiikassa. Venäläistämistoimien alettua Venäjä joutui nopeasti sotaan Japania vastaan. Vuosina 1903–1904 käydyssä sodassa Venäjä kärsi tappion ja melkein koko keisarikunnan laivasto tuhoutui Japanin vesillä. Bobrikov murhattiin Suomessa 1904 ja huonosti hoidettu sota poiki vallankumouksellista liikehdintää. Vuosi 1905 olikin lakkoilujen vuosi. Keisari joutui antamaan periksi, Venäjä sai duuman ja Suomi yksikamarisen eduskunnan, jonka vaaleissa myös naiset olivat mukana. Tämä päätti Suomessa sääty-yhteiskunnan, ja ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin vuonna 1906. Niissä vanhasuomalaiset pärjäsivät paremmin kuin perustuslailliset, vaikkakin vanhasuomalaisiin oli kohdistunut varsin paljon kritiikkiä heidän ollessa yhteydessä Venäjän hallitukseen kompromissitulosta haettaessa perustuslailliseen kiistaan. Paasikivi tuli valituksi eduskuntaan.

Toinen sortokausi

Venäjän pääministeriksi nimitettiin vuonna 1906 Pjotr Stolypin. Paasikivellä on huomionarvoinen käsitys siitä, että duuman alettua toimintansa Pietarissa, Venäjän hallitus kykenisi sivuuttamaan Suomen ministerivaltiosihteerin yksinoikeuden esitellä Suomen asiat keisarille sekä heikentämään ministerivaltiosihteerin asemaa keisarin neuvonantajana Suomen asioista päätettäessä. Tämä nyt joka tapauksessa tuli Stolypinin taktiikaksi suomalaisia vastaan. Stolypin sai aikaan vuonna 1908 uuden esittelyjärjestyksen, jonka mukaan keisarille esitettävät Suomen asiat tulisivat ensin Venäjän hallituksen tarkasteluun. Vuonna 1910 säädettiin laki yleisvaltakunnallisesta lainsäädännöstä, jolla mitätöitiin suuri osa Suomen omaa lainsäädäntövaltaa.

Paasikiven myöhempi kanta oli se, että toinen sortokausi oli ensimmäistä paljon vaarallisempi ja että suomalaisilla, sen enempää vanhasuomalaisilla kuin perustuslaillisillakaan, ei olisi ollut mitään aseita Stolypinin politiikkaa vastaan, ellei kaitselmus tai sattuma olisi puuttunut peliin.

Stolypinin suhdetta Suomeen vaikeutti se tosiasia, että keisarinvallan vastustajat Venäjällä saivat suojapaikan aivan pääkaupungin Pietarin kupeessa, Suomen suuriruhtinaskunnan alueella. Stolypin oli kääntynyt senaatin puheenjohtajan Leo Mechelinin puoleen tässä kysymyksessä. Ilmeistä on, että Mechelinin senaatti ei joko pystynyt asiassa mitään tekemään tai ei halunnut sitä hoitaa, ja siten Stolypinin politiikka Suomea kohtaan jyrkkeni entisestään. Stolypin joutui kuitenkin eristetyksi Venäjän politiikassa, ja häntä ammuttiin kuolettavasti vuonna 1911.

On myös syytä todeta, että Stolypinin hallitus teki päätöksen, jonka mukaan Uusikirkko ja Kivennapa olisi liitetty suoraan keisarikuntaan. Keisari vahvisti tämän päätöksen vuonna 1911, mutta sitä ei koskaan saatettu voimaan. 1820-luvulla Suomen ministerivaltiosihteeri Fredrik Henrik Rehbinder oli tehnyt saman esityksen, mutta Aleksanteri I ei ollut sitä hyväksynyt. Aleksanterin perusteluna oli, että mitä lähempänä suuriruhtinaskunnan raja on Pietarin kaupunkia, sitä lujemmin suuriruhtinaskunta on osa Venäjän keisarikuntaa. Syksyllä 1939 Josif Stalin otti uudelleen esiin tämän kaltaiset rajamuutokset.

Paasikivi istui Edvard Hjeltin senaatissa 1908–09. Kun näytti selvältä, että Stolypinin kanssa ei voitu neuvotella, niin Danielson-Kalmari yhtyi perustuslaillisten kantaan siitä, että Venäjän tahto oli nyt Suomen erityisaseman tuhoaminen. Tällöin myös Paasikivi katsoi, että Suomen autonomiaa ei enää palveltu istumalla senaatissa keisarin politiikan välikappaleina. Suomella oli nyt erotuksena ensimmäiseen sortokauteen omat valtiopäivät, ja protestin tuli tapahtua valtiopäivien kautta. Hjeltin senaatti erosi vastalauseena Stolypinin politiikkaan.

Kaitselmus tai sattuma johti sitten ensimmäiseen maailmansotaan ja helmikuussa 1917 Venäjän vallankumoukseen. Väliaikaisen hallituksen politiikkana oli antaa suuriruhtinaskunnalle takaisin sen autonomiset privilegiot. Sen sijaan väliaikainen hallitus ei halunnut laajentaa Suomen autonomiaa, vaan se tehtävä ajateltiin perustuslakia laativan komitean tehtäväksi. Täten väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan, joka oli käsittelemässä valtalakia.

Kaitselmus tai sattuma vei sitten Venäjän bolshevikkien vallankaappaukseen lokakuussa 1917. Joulukuun alussa 1917 Brest-Litovskissa aloitettiin Neuvosto-Venäjän ja Saksan rauhanneuvottelut. Trotskin viivytystaktiikkaan kyllästyneet saksalaiset aloittivat vihollisuudet uudelleen helmikuussa 1918 ja saapuivat jo Pietarin kaupungin porteille. Tällöin Lenin sai yliotteen Trotskista, ja rauha solmittiin maaliskuun alussa. Rauhanehdoissa Neuvosto-Venäjä luovutti Suomen, Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan Saksan etupiiriin.

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6.12.1917, ja Saksan painostaessa Neuvosto-Venäjän hallitus, kansankomissariaatti, tunnusti Suomen itsenäisyyden vuoden viimeisenä päivänä 1917. Tunnustus myös ratifioitiin Neuvosto-Venäjällä 4.1.1918.

Paasikiven muistelmat sortovuosilta tähtäsivät kahteen asiaan. Hän puolusti ensinnäkin vanhasuomalaisten myöntyväisyyspolitiikkaa, joskin totesi, että tällä politiikalla ei olisi saatu tuloksia aikaiseksi toisen sortokauden aikana. Samalla kun hän totesi myös perustuslaillisten olleen ilman aseita toisen sortokauden aikaan, niin hän myöntää, että molempia, vanhasuomalaisia ja perustuslaillisia, tarvittiin yhteisessä taistelussa autonomian puolustamisessa ja itsenäisyyden sitten tullessa mahdolliseksi meistä riippumattomista syistä.

Paasikivi katsoi Baltian maiden itsenäistymisen olevan esimerkki siitä, että Suomi olisi siinä maailmanpolitiikan konjunktuurissa tullut itsenäiseksi ilman passiivista vastarintaakin. Baltiassa tätä ilmiötä ei esiintynyt. Tosin voidaan jälkikäteen todeta, että Baltian itsenäisyys vaati aseellista toimintaa.

Missä määrin sortokausien politiikka ja Paasikiven toiminta tuona aikana enteili ns. Paasikiven linjaa myöhemmin 1940-luvulla? Kyseessähän oli Suomen suuriruhtinaskunta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Sisäinen autonomia oli Suomen asia. Sen sijaan ulko- ja sotilasasiat kuuluivat keisarille ja Venäjän hallitukselle. Suuriruhtinaskunnassa ei tätä tosiasiaa pyritty muuttamaan, ja myös ns. valtalaki 1917 lähti siitä tosiasiasta.

Jos ajatellaan vastaavaa tilannetta Suomen itsenäisyyden aikana ja sitten varsinkin tilannetta vuonna 1944 Suomen irtautuessa sodasta, niin voitaisiin Paasikiven ajattelussa erottaa kaksi erilaista ilmaisua. Suuriruhtinaskunnan aikana oli kyseessä Venäjän sotilaalliset edut Suomen alueeseen nähden, eikä se ollut ongelma Suomen ja Venäjän välillä Suomen tunnustaessa näiden etujen olemassaolon. Silti oli tärkeätä, että Suomen autonomiaa ei katsottaisi Venäjän etujen vastaiseksi. Tästä tuli sitten sortokausien vastakohtaisuus Suomen ja Venäjän välillä. Tappiollisen jatkosodan jälkeen ja valvontakomission ollessa maassa Paasikivi tukeutuen liittoutuneiden päätöksiin Suomen itsenäisyydestä lähti siitä, että Neuvostoliiton (Venäjän) intressit Suomen suunnalla olivat sotilaalliset mutta puolustukselliset.

Keisarivallan aikana Suomen autonomia oli koskematon, kun keisari oli Venäjän politiikan johtaja. Suomen tilanne muuttui radikaalisti Nikolai II:n aikana, kun keisari menetti ohjaavan kykynsä Venäjän politiikkaan ja hallitus pääsi toteuttamaan omia suunnitelmiaan duuman avulla.

Paasikiven hallitus 1918

Paasikivestä muodostui toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hän toimi pääministerinä ja sittemmin presidenttinä, jonkinasteinen myyttinen hahmo, joka hallitsi kanssakäymisen venäläisten kanssa ja siten kykeni puolustamaan Suomen suvereenisuutta Neuvostoliiton pyrkimyksiä vastaan. Tämä myyttinen hahmo oli tarkoituksenmukainen myös U.K. Kekkosen presidenttikaudella. Hyvin vähälle huomille jäi Paasikiven Saksan politiikka, joka kulkee myös varsin johdonmukaisena hänen poliittisen uransa aikana. Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta toi esiin Paasikiven ajattelun kokonaisvaltaisuuden ja merkitsi Paasikiven uran analyysia kohti realistista kuvaa valtioneuvoksesta. Myös Max Jakobson toteaa kirjassaan Paasikivi Tukholmassa, että Paasikivi seurasi suurvaltain keskinäisiä valtasuhteita ja pyrki löytämään Suomelle selviytymisstrategian. Tarvittiin kuitenkin Seppo Hentilän kirja Saksalainen Suomi, jotta suomalaisten täydellinen riippuvaisuus Saksasta vuonna 1918 tulisi suuremman yleisön tietoisuuteen. Historialliset prosessit vaativat oman aikansa.

Paasikiven hallitus istui sisällissodan jälkeen 27.5.–27.11.1918 välisenä aikana. Svinhufvud valtionhoitajana ja Paasikivi pääministerinä ajoivat kahta asiaa: Suomen hallitusmuodoksi piti tuleman monarkia ja monarkiksi oli ajateltu saksalaista prinssiä. Toisaalta sisällissodan ratkaisu oli Saksan aseellinen interventio Suomeen. Tämän vuoksi Svinhufvud ja Paasikivi olivat valmiit antamaan Saksalle kaikki avaimet käteen, mitä tuli Suomen sotilaspolitiikkaan, Suomen ulkopolitiikkaan ja Suomen kauppapolitiikkaan. Näistä Saksalle myönnetyistä privilegioista Suomessa tehtiin valtiosopimukset. Hallituksen saksalaismyönteinen politiikka rapautti Suomen itsenäisyyden suurin piirtein sisäiseen autonomiaan. Kenraali von der Goltz oli Paasikiven hallituksen aikana Suomen todellinen hallitsija. Saksassa tätä politiikkaa hoiti kenraali Ludendorff.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että historioitsijat ovat vähätelleet von der Goltzin roolia Suomessa 1918. Sen sijaan Paasikivi piti koko 1920-luvun ja puoleenväliin 1930-lukua hyviä suhteita von der Goltziin. Saksalaiskenraalin käydessä Suomessa Helsingin valtauksen vuosipäivien yhteydessä hän asui Paasikivillä. Tähän käytäntöön tuli loppu Paasikiven siirtyessä lähettilääksi Tukholmaan. Svinhufvud oli toinen 1918-mies, jolle von der Goltz näyttäytyi vielä eläkkeellä ollessaan merkittäväksi henkilöksi. Vaikkei von der Goltzilla ollut mitään roolia Hitlerin Saksassa Svinhufvud kävi vielä vuonna 1939 tapaamassa von der Goltzia ja vetosi kenraaliin, jotta Saksa tukisi Suomea Neuvostoliiton vaateilta.

Svinhufvudin ja Paasikiven politiikkaan vaikutti voimakkaasti se, että ulkoministeri Richard Kühlmann oli hyvin erilaisen politiikan kannalla kuin päämajan kenraali Ludendorff. Von Kühlmann ei kannattanut Viron eikä Liivinmaan valtausta eikä myöskään tukenut apuretkikunnan lähettämistä Suomeen. Auswärtiges Amtin suhtautuminen sotaan 1918 oli pyrkimys rauhantekoon. Siinä von Kühlmann edusti kantaa, jonka mukaan rauha keskusvaltojen ja ympärysvaltojen kesken tulisi tehdä sille pohjalle, jonka mukaan rajat tulisi palauttaa vastaamaan aikaa ennen vuotta 1914. Tämä kanta olisi johtanut siihen, että myös Suomen itsenäisyys Venäjästä olisi joutunut spekulaatioiden piiriin.

Paasikiven päiväkirjoissa esiintyy passus, jossa hän toteaa, ettei meillä (Suomella) ollut mitään tietoa Saksan strategisista päämäristä Suomeen lähetettävän apuretkikunnan ja Saksan idänpolitiikan osalta. Tässä tullaan siihen tärkeään kysymykseen, että Suomen johto itsenäisyyden alussa ei tietenkään voinut tukeutua pitkään perinteeseen valtioiden välisiä suhteita analysoidessaan. Lisäksi molemmat, Svinhufvud ja Paasikivi, olivat piileskelleet Helsingissä sisällissodan aikana ja se ehkä oli omiaan viemään heitä varsin radikaaliin politiikkaan koskien Saksan apua kapinan kukistamiseksi.

19.7.1930 Paasikivellä on seuraava päiväkirjamerkintö: ”Suomessa historiallisen käsityksen ja -ymmärryksen heikkous sekä historian tuntemisen puute.”

30.10.30: ”Monarkia parempi kuin tasavalta.” Samoin lapualaisten riehuessa Suomessa Paasikivi tilittää 2.12.1930: ”Monarkia ja tasavalta. Ei luulisi Suomessa juuri monen erityisesti nykyään enää voivan pitää tätä tasavaltaa minään ihannemuotona.” Muutama päivä myöhemmin hän toteaa päiväkirjaansa: ”Demokratia ja kaikki yhtä köyhiä.” Hän on tyytymätön Lapuan liikkeen aikaisiin demokraattisiin instituutioihin. Valtiollisiin laitoksiin, parlamentarismiin, joka tuottaa heikkoja hallituksia, ja presidentti-instituutioon, joka aiheuttaa tappelun joka kuudes vuosi.

Suomi tuli todella itsenäiseksi, kun Saksa antautui marraskuussa 1918. Suomessa seurauksena oli, että Mannerheim kutsuttiin Ruotsista valtionhoitajaksi Svinhufvudin tilalle ja Paasikiven hallitus erosi 27.11. Svinhufvudin ja Paasikiven Saksan-politiikka 1918 koki täydellisen haaksirikon ja se aiheutti molempien valtiollisten toimijoiden ajautumisen pitkäksi aikaa poliittiseen paitsioon. Paasikiven asiantuntemusta kuitenkin tarvittiin, mikä näkyi vuonna 1920 siinä, että hänet valittiin johtamaan Suomen rauhanvaltuuskuntaa Tarttoon Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiin neuvotteluihin. Paasikiven toinen merkittävä elämäntyön alue, pankkimaailma, teki hänestä tietyn oppimisvaiheen jälkeen arvostetun finanssialan asiantuntijan ja toimijan Suomessa.

Tarton rauha

26.11.1930 Paasikivi kirjaa päiväkirjaansa Tarton rauhasta seuraavan ajatelman: ”Jos olisi edes mobilisoitu, niin ehkä olisi saatu Repola ja Porajärvi. ”

Tarton rauhansopimusta ei tarvittu Suomen sisällissodan takia. Rauhansopimusta tarvittiin Suomen itsenäistyttyä Venäjän vallasta. Miten vuosisadan yhdessäolo purettaisiin ja miten kohdeltaisiin omaisuuskysymyksiä? Mitkä tulisivat olemaan itsenäisen Suomen rajat suhteessa Neuvosto-Venäjään.

Viro oli tehnyt oman rauhansopimuksensa vuoden 1920 alussa. Suomessakin haluttiin Ståhlbergin tultua presidentiksi 1919 vakaampia kansainvälisiä suhteita, joista ongelmallisin oli suhde entiseen emämaahan Venäjään. Myös Neuvosto-Venäjällä päädyttiin siihen, että vallankumouksen ja sisäisten taisteluiden riehuessa Venäjällä, Kaukasiassa, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa tulisi Luoteis-Venäjä rauhoittaa. Vaikka bolshevikkihallitus oli siirtynyt turvallisimmille alueille Pietarista Moskovaan, olivat Venäjän ydinalueet Muurmansk ja Pietarin kaupunki varsin voimakkaiden sotilaallisten spekulaatioiden aiheena. Samalla Suomen vaateet aluelaajennuksista Itä-Karjalassa vaikeuttivat alueen vakauttamista. Myös suomalaiset punaiset pakolaiset olivat ongelma Pietarissa, ja ne haluttiin sieltä pois. Ajankohdan kansainväliset konfliktit, varsinkin Neuvosto-Venäjän ja Puolan välinen sota, vaikuttivat neuvottelujen kulkuun, ja lopulta nekin suosivat sopimuksen syntymistä.

Paasikivi ja Väinö Tanner olivat valtuuskunnan voimahahmot. Tulokseen pääseminen vaati epävirallisiakin yhteydenottoja venäläisen valtuuskunnan johtoon, ja se rooli tuli Tannerin osaksi – Paasikiven tieten tai tietämättä. Ståhlberg ja Tanner edustivat rajakysymyksissä realistista linjaa. Heimorajat eivät olleet realistisia, ja siksi sopimus tuli tehdä historiallisten rajojen kautta. Paasikivi oli edustanut vuonna 1918 sitä käsitystä, että Suomi tarvitsi Itä-Karjalaa taloudellisessa mielessä. Saksalainen monarkki ja saksalaissuuntaus hallituksen linjana takaisi Itä-Karjalan saamisen Suomelle. Tarttoon mentäessä Paasikivellä oli kuitenkin katkerana muistona Saksan tappio maailmansodassa ja hänen senaattinsa tappio, joka aiheutui täydellisestä sitoutumisesta Saksan voimaan. Nyt astui peliin vanhasuomalainen valtiomies, joka osasi tehdä diilejä venäläisten kanssa. Tästä syystä valtuuskunnan johtaja Paasikivi ja varajohtaja Tanner vetivät yhtä köyttä. Petsamo oli ensisijainen vaade ja toissijaisesti Paasikivi pyrki pitämään Repolan ja Porajärven, jotka suomalaiset olivat miehittäneet.

Lopulta varsinaiset alueelliset kysymykset fokusoituivat Petsamoon, Repolaan ja Porajärveen sekä Itä-Karjalan autonomiaan. Suomi sai Petsamon, Venäjälle luovutettiin Repola ja Porajärvi.

Itä-Karjalan autonomia ei kuulunut varsinaisen sopimuksen piiriin, mutta Neuvosto-Venäjän valtuuskunta antoi asiasta myönteisen lausunnon. Itä-Karjalan kysymyksen ratkaisu Neuvosto-Venäjän toimesta on vielä tänäkin päivänä kysymys, joka pitäisi ymmärtää Suomessa oikein, jotta Venäjän Karjalan poliittinen merkitys Suomen ja Neuvostoliiton sekä Suomen ja Venäjän Federaation suhteissa voitaisiin määritellä realistisesti ja siten vetää siitä oikeat johtopäätökset. Suomessa ei missään vaiheessa ole ymmärretty eikä hyväksytty ns. Suomi-tekijää ja sen vaikutusta Venäjän Karjalan poliittisiin konstellaatioihin.

Itä-Karjalan kysymyksessä yksi tekijä oli bolshevikkien ajaman kansallisuuskysymyksen sen hetkinen tulkinta. Toinen tekijä oli halu saada rauhansopimus Suomen kanssa solmituksi ja siksi jonkinlainen myönteinen asenne Itä-Karjalan autonomiaan tuli ottaa. Rauhansopimuksen avulla pyrittiin vakiinnuttamaan olot Venäjän luoteisosassa eli Itä-Karjalassa. Tässä suhteessa Suomen punaiset pakolaiset Neuvosto-Venäjällä muodostivat vakavan ongelman. Heidät haluttiin pois Pietarista, jossa he olivat suuressa määrin epävakautta aiheuttanut elementti keskinäisine riitoineen ja aseellisine kahakoineen.

Lenin kutsui vuonna 1920 Edvard Gyllingin johtamaan Karjalan työväen kommuunia, josta piti tuleman suomalais-karjalainen alue. Gyllingin johdolla punaiset pakolaiset saatiin rakentavaan olotilaan Neuvosto-Venäjällä. Suomalaisille tämä järjestely esitettiin Itä-Karjalan autonomian luomisena. Tiedossa ei ole, että Paasikivi tai kukaan muukaan rauhanvaltuuskunnan jäsenistä olisi analysoinut Neuvosto-Venäjän Karjala-politiikkaa jotenkin oikein perustein. Siihen suomalaisten aluevaatimukset olivat liian utopistiset. Rauhansopimuksen jälkeenkin Suomen taholta otettiin kysymys Itä-Karjalan autonomiasta esille Neuvosto-Venäjän kanssa. Tällöin Lenin viittasi Gyllingin tuloon Petroskoihin ja suomalais-karjalaisen työväen kommuunin luomiseen.

Repolan ja Porajärven nimismies Bobi Sivén ampui itsensä rauhansopimuksen teon vuoksi. Suomalaiset oikeisto- sekä heimoaktivistit leimasivat Tarton rauhan häpeärauhaksi. Heikko Neuvosto-Venäjä oli saanut rauhattoman rauhan luoteeseen, jossa rauha rikkoutui jo 1922 Vienan kansannousun aikana. Suomalaisten ns. vapaaehtoisten miesten interventio Vienaan lopahti tasavallan presidentin ja sisäministeri Heikki Ritavuoren tiukkaan asenteeseen interventiota vastaan ja Neuvosto-Venäjän sotilaalliseen vastarintaan. Ritavuori murhattiin poliittisesti tulehtuneessa tilanteessa, mutta samana vuonna tehtiin Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssa rajarauhaa koskeva erillinen sopimus.

Historian Ystävien Liitto (HYL)

Paasikiven suhteesta historiaan on Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkertaan kirjoittanut Hannu Immonen. Seuraan tässä Immosen keräämää tietoa Historian ystävien liiton perustamisesta ja sen taustoista sekä Paasikiven ajasta liiton puheenjohtajana vuodesta 1926 vuoteen 1946, jolloin Paasikivi tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi luopui yhdistyksen puheenjohtajuudesta.

Kuriositeettina voin mainita, että kun olin aloittanut vuonna 1991 Danielson-Kalmari seminaarit Asikkalan Vääksyssä Danielson-Kalmarin huvilassa ja kun vuonna 2000 järjestettiin ensimmäiset Suomalaiset Historiapäivät Lahdessa ja Asikkalassa, niin HYLin silloinen puheenjohtaja, Veikko Löyttyniemi soitti minulle Tukholmaan, jossa toimin silloin Suomen suurlähettiläänä, ja esitti, että voisinko ajatella mahdollisuutta ryhtyä HYLin puheenjohtajaksi. Vastasin Veikolle, että en millään voi ajatella moista vastuullista tehtävää, kun tarkoituksena on, että jätän Tukholman vasta pari vuotta myöhemmin. Veikko sanoi tähän, että eihän Tukholman suurlähettilään tehtävät ole mikään este ryhtyä myös HYLin puheenjohtajaksi. Hän jatkoi, että Paasikivikin oli HYLin puheenjohtaja aikana, jolloin hän oli Tukholmassa Suomen suurlähettiläänä. Tämä oli sen verran tehokas ja ovela argumentti, että suostuin puheenjohtajaksi ja tulin olleeksi kymmenisen vuotta tuossa tehtävässä.

Vuonna 1991 Suomen Moskovan suurlähettiläänä järjestin ensimmäisen Danielson-Kalmari-seminaarin Asikkalan Vääksyssä, ja helmikuussa seminaarissa esitelmöi Tuomo Polvinen Paasikivestä. Aloitin seminaarit Neuvostoliitossa tapahtuvan poliittisen muutosprosessin aikana ja tarkoituksena oli katsoa, miten Suomen tulisi näissä oloissa käyttäytyä. Paasikivi oli tietenkin ensimmäinen kiinnekohta tätä kysymystä pohdittaessa.

Suomalaisuusasiat olivat itsenäisyyden alkuaikoina Paasikiven agendalla. Kansallis-Osake-Pankki oli suomenkielisen liike-elämän tukija. Paasikivi katsoi huolestuneesti, että suomenkielisen eliitin historian taju ja ymmärrys omasta asemastaan historian kautta nähtynä oli melkein olematon. Tähän epäkohtaan tuli puuttua, ja tämä kysymyksen asettelu keräsikin sitten yhteen yliopiston piirissä vaikuttaneita ja poliittisen taustan omaavia, historiasta kiinnostuneita henkilöitä.

Alkusysäys tuli Helsingin yliopiston yleisen historian professorilta U.L. Lehtoselta. Danielson-Kalmari, joka oli Lehtosen appi, ja Paasikivi, joka taas piti monessa asiassa Danielson-Kalmaria oppi-isänään, tulivat mukaan. Samoin myös Tarton rauhanneuvotteluihin osallistuneet sosiaalidemokraatit, professori Väinö Voionmaa ja varatuomari Väinö Tanner. Yliopiston professoreista voisi mainita vielä K.R. Brotheruksen, Edvard Reinin ja Martti Ruuthin.

Historian Ystäväin Liiton perustamiskokous pidettiin huhtikuussa 1926. Puheenjohtajaksi valittiin Paasikivi ja sihteeriksi Lehtonen. J.R. Danielson-Kalmari kutsuttiin uuden liiton kunniajäseneksi. Vuoden 1926 joulukuun 10. päivänä pidettiin liiton ensimmäinen vuosikokous, jossa Väinö Voionmaa valittiin varapuheenjohtajaksi. Joulukuun 10. on Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen syntymäpäivä, joten liiton vuosijuhlat on sittemmin järjestetty tuona päivänä. Omana puheenjohtaja-aikanani tästä päivämäärästä poikettiin ainoastaan yhden kerran. Toimin Tukholmassa diplomaattikunnan vanhimpana, ja Ruotsin protokollasta ilmoitettiin, että suurlähettilään olisi syytä olla Nobel-päivänä 10.12. läsnä tilaisuudessa, jolloin Nobel-palkinnon jakamisesta tulee kuluneeksi 100-vuotta ja jossa palkinnot luovuttaa Ruotsin kuningas. Pidin protokollan toivetta tarkoituksenmukaisena, joten HYLin vuosikokous vuonna 2001 järjestettiin seuraavana päivänä eli 11.12. Sain sapiskaa Eino Jutikkalalta, joka ihmetteli, millä ihmeen syyllä HYLin vuosijuhlaa oli siirretty päivällä.

HYLin perustajissa oli muitakin kuin vanhasuomalaisia. Silti tapahtui jonkinasteinen jako siten, että vanhasuomalaiset olivat HYLissä ja perustuslailliset priorisoivat Suomen Historiallista Seuraa, joka oli myös ammatillinen seura. Harrastajat kuuluivat HYLiin ja vakiintuneeseen tapaan Liiton puheenjohtajaksi on valittu historian harrastaja ja varapuheenjohtajaksi historioitsija. Allekirjoittanut, Janne Virkkunen ja nyt Kari Salmi HYLin puheenjohtajina ovat olleet myös suomalaisten Historiapäivien hallituksen puheenjohtajia ja istuneet Historiallisen Aikakauskirjan (HAIKin) hallituksessa. Näin on saatu koordinaatiota näiden yhdistysten toimintaan.

Immosen mukaan Lehtonen oli aikoinaan Suomen Historiallisen Seuran esimiehenä aiheuttanut eripuraa historioitsijoiden keskuudessa, ja siksi Historiallisen Seuran ”herrat” boikotoivat HYLin perustamiskokousta. Lehtosen johtaman Historiallisen aikakauskirjan välit Suomen Historialliseen Seuraan olivat myös poikki. Lehtosen kuolema 1927 vaikutti siihen, että vuonna 1928 Historiallisen Aikakauskirjan omistusoikeus sekä vastuu sen taloudesta siirtyivät tietyin ehdoin HYLille. HYLin jäsenmaksutuloista suurin osa menee HAIKin kustantamiseen. HAIKin hallituksessa on nykyisin HYLin ja Historiallisen Seuran edustus, ja puheenjohtajuus vuorottelee näiden välillä. HAIK on edelleen tiukasti tieteellinen lehti.

HYLin säännöissä oli maininta liiton tarkoitusperistä. Sen tuli edistää kotimaisen ja yleisen historian tutkimista ja tuntemusta, kohottaa kansalaisissa historian harrastusta ja tukea muuta samaa tarkoittavaa työtä. Tarkoituksena oli siis pysyä historian raameissa mutta siten, että tavallinen kansalainenkin pysyisi mukana resonemangissa. Aika ajoin HYLinkin piirissä on mietitty HAIKin osalta jonkinasteista historian popularisointia, joka toisi HAIKille mahdollisesti enemmän lukijakuntaa. HAIKin osalta tähän ei ole menty. Sen sijaan Suomalaiset Historiapäivät ovat foorumi, jolla keskustelut voivat liikkua vapaasti, vaikka esitelmöitsijät ovat useimmiten historian ammattilaisia.

Paasikiven idea oli käsitellä paitsi Suomen, Ruotsin ja Venäjän historiaa, niin laajemminkin Euroopan valtioiden, maiden ja kansojen historiaa. Tässä mielessä ei järjestetty vain esitelmiä eri kaupungeissa vaan pyrittiin julkaisemaan helposti avautuvia historian kirjoituksia eri maista ja niiden historiasta. 1920-luvulla radio oli uusi tiedotusväline, ja sen suomia mahdollisuuksia Liitto käytti hyväkseen alusta alkaen. Lahden suuraseman valmistuminen vuonna 1928 merkitsi laajenevaa kuulijakuntaa. Radiossa käsiteltiin Suomen historian vaiheet, ja Paasikivi esitelmöi vuonna 1928 valtiolainasta 1840 sekä ” hänen hirmuisuutensa ” Lars Gabriel von Haartmanin toiminnasta. Esitelmät radiossa jatkuivat vaihtelevin intensiteetein aina vuoteen 1945 asti. Uudet poliittiset konstellaatiot lopettivat tuolloin Historian Ystävien Liiton radiotoiminnan. Suomalaisten Historiapäivien eräät 2000-luvun alun esitelmät televisioitiin YLEn Teeman opetusohjelmistossa, joten Paasikiven luotsaaman liiton alkuaikojen ideat ovat olleet kovassa kurssissa nykyisinkin.

Paasikiven aikana haluttiin myös tarjota ulkomaille Suomen historiaa koskevaa aineistoa. Anders Chydeniuksen syntymän 200-vuotisen muiston kunnioittamiseksi liitto pani alulle hänen kirjoitelmansa ”Kansallinen voitto ” julkaisemisen englanninkielisenä kirjana. 1990-luvulla EU-jäsenyyden kautta Suomessa esiintyi kiinnostusta nivoa Chydenius eurooppalaisiin yhteyksiin ja HYLin varastoissa on edelleen Chydenius-mitaleja, joita voidaan nyt käyttää palkittaessa historian alalla ansioituneita henkilöitä.

Liiton talous oli alkuaikoina varsin vahvalla pohjalla, ja Paasikivellä oli tähän merkittävä osuus. Liitto nautti valtion apua ja sai yksityisiä lahjoituksia. Kansallis-Osake-Pankki oli todellinen sponsori, jonka rooli kuitenkin loppui Paasikiven eläköityä ja siirryttyä Tukholmaan lähettilääksi.

HYLin ongelma Paasikiven aikana oli Yrjö-Koskinen ja hänen asemansa Suomen historiassa. Vaikka HYLin yksi tehtävä oli Paasikiven mukaan Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen, niin Yrjö-Koskinen pysyi ristiriitaisena hahmona kahdessakin katsannossa. Suomenruotsalaisia ei voinut vakuuttaa Paasikiven näkemys HYListä kielipoliittisesti neutraalina. Samoin radikaaleille suomenmielisille itsenäisyysmiehille HYL oli liian vaisu. Äärioikeistolle Yrjö-Koskinen oli Nuijasodan ja Suomen kansan historian kirjoittaja ja hänen kansallisuusnäkemyksensä oli toisaalta ruotsinkielisyyttä ja ruotsalaisuutta vastaan ja toisaalta venäläisyyttä vastaan. Tämä tosiasia oli varsinkin 1930-luvun poliittisissa myrskyissä omiaan vaikuttamaan siihen, että HYLin jäsenmäärässä alkoi laskukausi.

HYLin lisäksi Paasikivellä oli harrastusta myös Helsingin kaupungin historiaprojektiin. Maailmansotien välisenä aikana Paasikivi oli historian harrastajana ja poliitikkona ensisijaisesti empiirikko. Filosofiset moraalikysymykset nousivat esille toisen maailmansodan melskeissä, jolloin pienten valtioiden turvallisuus oli suurvaltojen shakkipelin nappuloiden siirtojen varassa. Paasikivi epäili omia tuntemuksiaan siitä, minkä takia historiaa piti lukea ja historiallisia trendejä tuli analysoida omien päätösten ja päätelmien tueksi. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa3.3.1930: ”Historiassa tahdotaan ymmärtää kaikki, mitä tapahtuu ja samalla selittää, saada selitys ja jonkinlainen hyväksyminen. Historian hyväksyntä versus historian tuomio. Eikö tämä historiallinen katsantokanta ole väärä?”

Paasikivi, paljolti omien kokemustensa kautta, filosofoi myös historian käyttökelpoisuutta palkintoja ja tuomioita jaettaessa. Paasikivellä oli takanaan poliittinen epäonnistuminen vuoden 1918 pääministerinä. Tukholman aikainen tavoite, Ruotsin sitominen Suomen taisteluun itsenäisyydestä Neuvostoliittoa vastaan, ei sekään toteutunut, ja Paasikiven missio epäonnistui tältä tärkeältä osalta. Paasikivi ei osallistunut 1941 vuoden hyökkäyssodan valmisteluihin, mutta hyväksyi sen jälkikäteen. Hänen ja Suomen hyväksi hän oli siis vapaasti käytettävissä tappioon johtaneen sodan jälkeen, jolloin Suomen itsenäisyys riippui Neuvostoliiton kannasta ja Suomen kyvystä joustaa mutta pitää kiinni itsenäisyyden olennaisista piirteistä. Syntyi Paasikiven linja. Se oli tietenkin konjunktuuripolitiikkaa, mutta siihen liittyivät ne Paasikiven fundeeraukset Venäjän (Neuvostoliiton) perimmäisistä turvallisuuskysymyksistä Suomen suunnalla. Paasikiven linja onnistui. Rotkosta noustiin valoisimpiin aikoihin. 1952 Suomi isännöi Olympian kisoja, sotakorvaukset oli maksettu ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi. Porkkalan tukikohdan palauttaminen vuonna 1956 Suomen suvereenisuuteen oli piste I:n päälle.

Mitä Paasikivi luki

Paasikivi oli varsin lukenut mies. Hänen kirjastonsa on nyttemmin yhdessä osassa Turun yliopistossa. Historiaan tutustuminen oli omien käsitysten muotoutumiselle erinomaisen tärkeätä. Mikäli historiaa lukemalla haki sellaisia esimerkkejä, joita voitaisiin käyttää pohjana arvioitaessa ajankohtaisia kansainvälisen politiikan kuvioita, niin Paasikivi oli sitä mieltä, että kovin kaukaisia asioita ei pitäisi käyttää tässä mielessä. Toisaalta, kyllä hänkin haki pohjaa omalle politiikalleen historian saatosta pyrkiessään luomaan harjoitetulle politiikalle uskottavuutta ja jatkuvuutta sekä selitystä, jonka aika näyttäisi oikeaksi linjaksi.

Paasikiven ensisijainen historiallinen kiinnostus oli Suomen alueen historiassa. Siten sekä Ruotsin että Venäjän historia oli moneltakin osalta myös Suomen historiaa. Paasikiven oppi-isällä Danielson-Kalmarilla oli tässäkin suhteessa ilmeisen tärkeä rooli. Danielson-Kalmarihan kirjoitti pääteoksensa: Vapauden aika I–II, Kustavilainen Aika I–III sekä Aleksanterin aika I-VI siitä Suomen historian särmäkohdasta, jossa Ruotsi ei enää 1700-luvulla kyennyt puolustamaan Suomen aluetta voimistuvaa Venäjää vastaan ja kun sitten Venäjän otettua Ruotsilta loputkin Suomen alueen läänit 1809 Suomelle annettiin Jumalan kaitselmuksesta ja Aleksanterin sivistyneestä otteesta johtuen autonomisen suuriruhtinaskunnan arvo ja Suomi nostettiin täten kansakuntien joukkoon. Lisäksi Danielson-Kalmarin teos: Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen oli tärkeä teos myös Paasikivelle ja hänen uransa aikana käsitellyn Karjala-problematiikan osalta. Venäjän historiasta Paasikivi on lukenut varmaan alkukielellä useita klassikkoteoksia.

Machiavellin teos Ruhtinas on Jutikkalan mukaan kirjaston ehkä luetuin teos. Paasikivi ei yhtynyt Machiavellin karkeaan realismiin, mutta oppia voi saada häneltäkin, kun arvioi suurvaltain johtajien päätöksiä ja poliittista käytösmallia. On myös mielenkiintoista, että George Kennan ei ollut Paasikiven suosiossa. Kennan ehdotti järkevää suhtautumista Neuvostoliittoon ja katsoi, että pitkällä tähtäimellä tällainen politiikka olisi Yhdysvaltain etujen mukainen. Kennan myös vähätteli pienten valtioiden roolia kansainvälisessä politiikassa. Ei Paasikiven pirtaan kuulunut myöskään hyväksyä Spenglerin ennustusta länsimaiden taantumisesta.

Paasikivi luki myös klassisen ajan kirjoittajia (mm. Thukydidestä). Vaikka hänen mielestään kovin paljoa meidän ajastamme taaksepäin ei pidä historiasta hakea oppia, niin itse asiassa hän oli mielestäni tässä väärässä. Kreikkalaiset sanoivat Troijan sodan syyksi Pariksen Helenan ryöstön, vaikka tosiasiallinen syy oli lopettaa Troijan strategisesta sijainnista johtunut Mustalle merelle johtavan väylän verottaminen ja kontrolloiminen. Samoin ruotsalaisten mukaan Suomeen tehdyt ristiretket tarkoittivat Suomen kristillistämistä. Sitäkin, mutta päämääränä oli ensisijaisesti Nevan valloittaminen ja Novgorodin kaupan kontrollointi. Politiikassa usein motivoidaan valtapolitiikka yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin. Näin on tehty aikojen alusta meidän päiviimme asti. Ei siis mitään uutta auringon alla. Toisaalta Paasikivi oli kylläkin kovasti historiallisten analogioiden perään.

Paasikivi luki paitsi historioitsijoiden teoksia myös diplomaattien ja poliitikkojen muistelmia sekä elämäkertoja. Tämä avaukseksi sille, että mielestäni eräs amerikkalainen diplomaatti, jonka ajattelu on saattanut vaikuttaa Paasikiveen, kun hän muotoili toisen maailmansodan jälkeistä ja varsinkin Pariisin rauhansopimuksen jälkeistä politiikkaa Suomelle, on syytä mainita tässä. Hän oli Yhdysvaltain Moskovassa ollut lähettiläs J.E. Davies. Daviesin mukaan Stalinin politiikka Suomea kohtaan 1939–1940 ei ollut imperialistista vaan puolustuksellista. Kun Yhdysvaltain lähettiläs

Shoenfeld vetosi tähän Daviesin esittämään kantaan, niin Paasikivi oli sodan vielä jatkuessa epäröivä viitaten Molotovin syksyllä 1940 Hitlerille esittämiin vaatimuksiin Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvan Suomen osalta. Kuitenkin Paasikiven perusidea sodan jälkeen oli, että Neuvostoliiton edut Suomen suunnalla ovat sotilaalliset ja että nämä sotilaalliset edut olivat ja ovat puolustukselliset.

Paasikivi demokratian puolustajana

Paasikiven eläköityessä monet asiat olivat muuttumassa Euroopassa. Hitler oli tullut valtaan vuonna 1933. Samana vuonna kokoomuspuolue oli kärsinyt vaalitappion. Tähän oli syynsä. Oikeistoradikalismi nosti päätään Saksan malliin. Isänmaallinen Kansanliike oli irtautunut Kansallisesta Kokoomuksesta ja aiheutti emäpuolueessa kriisin.

Tässä vaiheessa Paasikivi valittiin Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 1934. Paasikivi myötäili aluksi Lapuan liikettä, mutta kääntyi sittemmin sitä vastaan. Hän alkoi miettiä konservatiivisten puolueiden demokraattisuutta ja oli nyt valmis myöntämään, että demokratian voima oli siinä, että jopa autoritäärisesti johdettujen valtioiden johto katsoi tarkoituksenmukaisesti esiintyä ”demokratioina.”

Paasikivi kykeni vetämään rajaa Kokoomuksen ja IKL:n välille. Hänen puheenjohtajuutensa jatkui vuoteen 1936, jolloin Tukholman lähettilään posti alkoi. Paasikivi haki myös yhteistyötä porvarillisen rintaman kesken, mutta vaaliliittoneuvottelut Maalaisliiton ja Edistyspuolueen kanssa kariutuivat. Kokoomus sai kuitenkin seuraavissa vaaleissa muutaman lisäpaikan, joten Paasikiven ote puolueesta oli ollut sille myönteinen. Paasikiven ansioksi on yleisesti katsottu se, että Kansallinen Kokoomus liputti Lapuan liikkeen vuosina pohjoismaisen demokraattisen perinteen puolesta.

Paasikivi ja Ruotsi

Paasikiven suhde Ruotsiin on nähty paljolti hänen Tukholman lähettiläskautensa kautta. Tämä on kuitenkin hyvin kapea näkökulma, sillä Paasikivellä ja Ruotsilla on pitkä yhteinen historia alkaen niistä keskusteluista, joita Paasikivi kävi joulukuun alussa 1917 Ruotsin pääministerin Nils Edénin kanssa.

Paasikivi lähetettiin joulukuun alussa 1917 Pohjoismaihin tarkoituksella saada näiden maiden tunnustus Suomen itsenäisyydelle. Tärkein näistä oli Ruotsi, olihan Suomella ollut pitkä yhteinen taival osana Ruotsin valtakuntaa.

Voidaan olettaa, että Paasikivi oli keskustellut Danielson-Kalmarin kanssa Ruotsista ja Venäjästä. Historioitsija Danielson-Kalmari oli tutkinut varsinkin kustavilaista aikaa ja sitten Aleksanterin aikaa eli Suomen alueen kohdalla merkittävää saumakohtaa. Suomen alue oli miehitetty 1700-luvulla kahdesti Venäjän toimesta, eikä Ruotsin kyky ja halu puolustaa Suomen aluetta enää ollut uskottava. Napoleonin sotien yhteydessä Napoleonin tahto pakottaa Ruotsi Englantia vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen johti käytännössä Venäjän Suomen valloitukseen vuosina 1808–1809. Paasikivi katsoi historiassa eräiden tapahtumien olleen kaitselmuksen sallimia. Ja Suomen suuriruhtinaskunnan muodostaminen laajalla autonomialla edistyksellisen keisarin Aleksanteri I:n tahdosta kuului näihin Paasikiven sallimuskohtiin historian saatossa. Danielson-Kalmari oli se suomalainen historioitsija, joka ensimmäisenä kiinnitti huomiota ns. Ruotsin 1812-vuoden politiikkaan. Tämä aspekti on varmasti ollut Paasikiven tiedossa, joskaan 1812-vuoden politiikan käytännön sovellutukset Ruotsissa olivat hänelle uusi asia. Sen pariin hän joutui joulukuun alussa 1917 tavatessaan pääministeri Edénin. Paasikivi on tehnyt omat muistiinpanonsa keskustelustaan Ruotsin pääministerin kanssa. Edén epäili Suomen kykyä saada suvereenisuus aikaan tilanteessa, jossa venäläistä sotaväkeä oli vielä Suomessa. Edén mietti myös sitä, että kuinka pysyvä bolshevikkihallinto Venäjällä tulee olemaan ja mikä olisi Suomen tilanne, jos regiimi Venäjällä muuttuisi. Loppuhuomio Edéniltä oli se, että Ruotsi ei voi taata Suomen itsenäisyyttä. Itse asiassa Ruotsi jo tässä vaiheessa odotti Saksan painostusta Neuvosto-Venäjän suuntaan Suomen itsenäisyyden tunnustamiseksi, jolloin myös Ruotsi voisi ottaa kysymykseen kantaa.

Paasikivellä oli varsin selvä käsitys Suomen intresseistä Ruotsin suunnalla itsenäisyyden koittaessa. Hän ei yhtynyt niihin, jotka halusivat toteuttaa ajatuksen yhdestä kansasta ja yhdestä kielestä. Suomi oli kaksikielinen maa ja ruotsin kieli oli paitsi vähemmistön kieli myös silta Ruotsiin ja ruotsalaisiin. Kieli oli myös väline muita Pohjoismaita kohtaan. Kieli liittyi lisäksi vahvasti Ahvenanmaan kysymykseen, joka oli itsenäisyytemme alkuaikoina erimielisyyden aiheuttaja Suomen ja Ruotsin suhteissa.

Suomessa saatiin uutta valaistusta Ruotsin suhtautumisesta Suomen turvallisuuteen vuonna 1923. Ruotsin uusi ulkoministeri Carl Hederstierna piti 29.10 1923 puheen, jossa hän ehdotti, että Ruotsin tulisi ottaa Suomea kohtaan pitkäaikaisempia velvoitteita jopa yli sen, mitä Kansainliiton peruskirja sallii ja velvoittaa. Puheen tarkoitus lienee ollut hahmotella Ruotsin ja Suomen jonkinasteista puolustussopimusta. Puhe sai Ruotsissa aikaan kiivaan poliittisen kalabaliikin, jonka johdosta Hederstierna joutui eroamaan.

Hitler tultua valtaan Saksassa vuonna 1933 alkoi kehitys kohti toista maailmansotaa, ja myös suomalaiset pohtivat omaa asemaansa suurvaltapolitiikan pyörteissä. Mannerheim, Tanner ja Hackzell olivat poliittisia vaikuttajia, jotka ajoivat Suomen pohjoismaista orientaatiota ja erittäinkin lähestymistä Ruotsiin. Kesäkuussa vuonna 1935 Neuvostoliiton lähettiläs Suomessa Eric Assmus ilmoitti pääministeri Kivimäelle, että sodan syttyessä Euroopassa Neuvostoliiton olisi ehkä pakko oman turvallisuutensa takia miehittää eräitä osia Suomesta. Tämä ilmoitus sai Suomen hallituksen reagoimaan siten, että hallitus antoi loppuvuodesta 1935 eduskunnassa pohjoismaista suuntausta tarkoittavan lausuntonsa. Suomessa jäi vähemmälle merkitykselle Neuvostoliitossa 1934–1935 tapahtuneet politiikan muutoksen tuulet. Vuonna 1934 murhattiin Leningradin puoluejohtaja Kirov, ja 1935 vangittiin Karjalassa Gylling.

Paasikiveä houkuteltiin Tukholmaan lähettilääksi pohjoismaista suuntausta vahvistamaan. Paasikivi näköjään epäröi, mutta eläkkeellä ollessaan politiikka veti entistä enemmän huomiota osakseen ja toisaalta uusi nuorikko Alli tarvitsi myös toimintatarmolleen vaikuttavan forumin. Ukko suostui ja olen kyllä omassa mielessäni ajatellut, että nimitys Tukholmaan ei ollut mitenkään epämiellyttävä tehtävä Paasikivelle. Pieni jurputtaminen auttoi siinä, että valtioneuvos saattoi asettaa tehtävälleen erityisehtoja, joista tavallinen virkamies ei voinut edes uneksia.

Monin evästyksin Paasikivi lähti Tukholmaan. Suomen ja Ruotsin suhteita tuli vahvistaa ja Ruotsin saaminen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osittaiseksi takaajaksi oli päämäärä. Päämäärä ei ollut siinä mielessä aivan utopistinen, että myöhemmin varsinkin ulkoministeri Rickard Sandler ajoi tiiviimpää puolustuspolitiikkaa Suomen kanssa. Ruotsin merkitys Suomelle oli joka tapauksessa tärkeä valtiollisesti, kaupallisesti ja kulttuurillisesti, ja se piti valjastaa Suomelle hyödyksi kansainvälisesti vaikeina aikoina. Loppupeleissä Suomen ajautuessa sotaan Neuvostoliiton kanssa, myös Sandler sai lähteä hallituksesta Suomi-politiikkansa vuoksi.

Max Jakobson oli sitä mieltä, että Paasikiven toiminnassa lähettiläänä oli aukko siinä, että hän ei pitänyt läheisiä suhteita pääministeri Per Albin Hanssoniin eikä vaikutusvaltaiseen ministeriin Ernst Wigforssiin. Paasikivi katsoi, että Väinö Tanner sai hoitaa Hanssonin. Wigforss oli kovin negatiivinen ajatukseen, että Ruotsi sitoutuisi Suomen auttamiseen sotilaallisesti konfliktitilanteessa. Lisäksi Paasikiveltä ja myös Jakobsonilta jäi huomiomatta se, että tuon ajan johtavat sosiaalidemokraatit tulivat Skånesta, Hallandista tai Blekingestä tai ainakin Lundin yliopistosta ja katsoivat siten Saksan olevan Ruotsille uhka pikemminkin kuin Neuvostoliitto. Ernst Wigforss oli tyypillinen sen ajan sosiaalidemokraatti Ruotsissa. Hän oli syntynyt Hallandissa Halmstadin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Hän oli dosentti Lundin yliopistossa ja toimi Ruotsin valtiovarainministerinä vuosina 1925–26 ja 1932–49, lukuun ottamatta lyhyttä jaksoa vuonna 1936.

Paasikivi ilmeisesti patisteli Ruotsin hallitusta Suomen avuksi siinä määrin, että ruotsalaiset reagoivat varsin voimakkaasti, kun Paasikivi uhkasi, että jos Ruotsi ei auta Suomea, niin voi olla, että Neuvostoliitosta tulee Ruotsin naapuri. Paasikivelle oli tähän vastattu, että Venäjä oli 1800-luvulla hyvä naapuri. Kun Neuvostoliitto sitten syksyllä 1939 esitti Suomelle neuvotteluja toisen maailmansodan jo alettua, hallitus katsoi, että Paasikivellä voisi olla uskottavuutta neuvottelijana Moskovassa. Tukholmasta Paasikivi lähti neuvottelumatkalle ymmärtämättä vielä sitä, että Suomen hallitus ei aikonut neuvotella Suomen alueesta.

Jos jotakin myönteistä hakee Paasikiven ajasta Ruotsissa ja Ruotsin käytöksestä Talvisodan aikana, niin voidaan sanoa, että se tosiasia, että Ruotsi ei julistautunut Suomen ja Neuvostoliiton sodan suhteen puolueettomaksi vaan ”ei-sotaakäyväksi maaksi”, on tällainen tosiasia. Tällä markkeerauksella Ruotsi pystyi auttamaan Suomea monilla meille tärkeillä yhteiskunnan toimivuuden ja puolustuksen vahvistamisen alueilla.

Paasikivi realistina

Paasikivi on nähty ennen kaikkea vanhasuomalaisena myöntyväisyysmiehenä. Tämä on varsin yksisilmäinen näkemys Paasikiven käsityksestä siitä, mitä Suomen geopoliittinen asema historian taustaa vasten katsottunakin vaatii.

Kuten Paasikiven politiikka Tukholman-lähettiläänä todistaa, hänen tehtävänsä oli saada Ruotsi vahvemmin tukemaan Suomea 30-luvun jännityksen täytteisessä geopoliittisessa tilanteessa.

Sortokauden poliitikko oli neuvottelulinjalla Suomen statuksesta autonomisena osana Venäjän keisarikuntaa. Itsenäisyys saavutettiin Venäjän ollessa heikkona. Venäjän vahvistuessa Suomi tarvitsi Paasikiven resonemangin mukaan suojelijavaltion tasapainottamaan Venäjän kasvavaa vaikutusta. Täksi suojelijaksi Paasikivi ja Svinhufvud valitsivat Saksan. Saksasta piti tuleman kuningas, Saksan tuli tehdä sotilaallinen interventio sisällissodan Suomeen, Saksan tuli organisoida Suomen armeija ja tiedustelupalvelu ja lopulta Svinhufvud ja Paasikivi tekivät Saksan kanssa sopimukset, jotka merkitsivät Suomen ajautumisen Saksan vasallivaltioksi vuoden 1918 ajaksi Paasikiven ollessa pääministeri. Paasikivi vei Suomen osaksi Saksan Itäimperiumia. Paasikivi myönsi myöhemmin päiväkirjassaan, ettei heillä (Paasikiven hallituksella) ollut käsitystä Saksan strategisista päämääristä. ”Tulivat strategisten kombinaatioiden vuoksi. Niistä emme mitään voineet tietää”. Paasikiven historian harrastus ei ollut siis varustanut häntä suurvaltojen strategisiin kaavailuihin eikä Brest-Litovskin rauhansopimuskaan antanut mitään herätteitä saksalaisten tarkoitusperien analysointiin. Pelättiin Venäjää, ja se sokaisi lännen suunnassa. Tällöin jo näkyi se suomalaisten erityinen piirre, jonka mukaan Suomen itsenäisyys on itsenäisyyttä Venäjästä. Lännessä annetaan vapaaehtoisesti pois tärkeät osat suvereenisuudesta, kunhan vain joku ilmoittautuu Suomen suojelijaksi Venäjää vastaan.

Tartossa 1920 oltiin taas kahdestaan Venäjän kanssa, joka tosin haki rauhaa luoteisessa sisällissodan heikentämänä. Paasikivi lähti historiallisista rajoista. Petsamo ja miksei myös Repola ja Porajärvi voitaisiin saada lisänä ja Itä-Karjalaan tulisi saada itsehallinto. Hyvin nopeasti hän tyytyi Petsamoon. Repola ja Porajärvi luovutettiin takaisin Venäjälle. Itä-Karjalan osalta saatiin Venäjän lausunto autonomian toteuttamisesta.

Vuoden 1939 neuvottelumatkat Moskovaan tehtiin jo Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimuksen varjossa. Tässä on jo viitattu Neuvostoliiton lähettilääseen Eric Asmuss ´een, joka vuonna 1935 teki tiettäväksi, että suursodan syttyessä Neuvostoliitto tulisi miehittämään osan Suomen aluetta. Vuonna 1938 tätä linjaa jatkoi Neuvostoliiton lähetystöstä käsin Stalinin erikoisemissaari Boris Jartsev, joka pyrki sellaisiin aluejärjestelyihin, jotka turvaisivat Leningradin aseman. Suomalaisilla oli siis jonkinasteinen käsitys siitä, mitä tuleman piti. Maaliskuussa 1939 Neuvostoliiton erityislähettiläs Boris Stein ehdotti Suomen hallitukselle Suursaaren ja kolmen muun Suomenlahden saaren vuokraamiseksi 30 vuodeksi Neuvostoliitolle. Paasikivi pidettiin kuitenkin niiden henkilöiden ulkopuolella, joille hallitus kertoi Jartsevin ja Steinin käyntien tarkoituksen. Samoin Baltian maille esitetyt tukikohtavaatimukset olivat jo osoittaneet Neuvostoliiton strategiset laskelmat tällä suunnalla. Sen sijaan tuolloin ei osattu arvioida Stalinin vainojen merkitystä Itä-Karjalassa Neuvostoliiton ja Suomen suhteisiin. Gylling oli vangittu jo 1935, ja suurin osa Itä-Karjalassa olleista suomalaisista likvidoitiin vuosina 1937–38. Alue piti saada Kremlin valvontaan. Samaan aikaan NKP:n keskuskomitean jäsenistä ja ehdokasjäsenistä, joita oli 139, teloitettiin 98. Myös keskuskomitea piti saada kontrolliin.

Paasikiven ensimmäinen matka Moskovaan oli tunnustelumatka, jonka aikana tuli selvittää Neuvostoliiton vaatimukset. Suomessa hallituksen vahvaksi mieheksi tuli ulkoministeri Eljas Erkko. Hän oli sitä mieltä, että rajoista ei neuvotella ja että Neuvostoliitto bluffaa eikä ryhdy sotaan vaatimustensa tueksi. Paasikivi taas oli neuvotellut Suomen rajoista ja oli tietoinen suuriruhtinaskunnan aikana tehdyistä rajaehdotuksista Karjalan kannaksella niin Suomen kuin Venäjän aloitteesta. Paasikivi oli kuitenkin myöntyväisyysmies eikä hänellä ollut tässä mielessä auktoriteettia ajaa neuvottelulinjaa. Samoin neuvottelulinjaa tukeva marsalkka Mannerheim oli monille ”ryssänupseeri ” ja valkoinen kenraali eikä hänelläkään ollut vielä sitä kansallista auktoriteettia, jonka hän sitten sotien myötä sai. Myös tasavallan presidentti Kyösti Kallio oli sairauden heikentämä ja paljolti sisäpiirin ulkopuolella tässä kysymyksessä. Neuvottelut sitten kariutuvatkin, ja Neuvostoliitto aloitti Talvisodan, jonka tavoitteet olivat sitten aivan toiset kuin neuvottelutilanteessa.

Talvisodan hallituksessa Paasikivi oli salkuttomana ministerinä ja eräänlaisena jokerina suhteessa Neuvostoliittoon, jos tätä korttia tarvittaisiin. Paasikivi tuki tietenkin ulkoministerinä toiminutta Tanneria, jonka ainoa tehtävä oli pyrkiä rauhanneuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhan aika oli Suomelle vaikea. Neuvostoliitto painosti ja Suomi haki erilaisia formaatteja, joilla sen kansainvälistä asemaa olisi vahvistettu. Suomi ja Ruotsi tutkivat eräänlaista puolustusliittoa syksyllä 1940. Kun asiasta sitten kysyttiin sekä Saksan että Neuvostoliiton kantaa, niin molemmat omista erillisistä syistään asettuivat vastustavalle kannalle ja asia raukesi. Paasikivi ei ymmärtänyt, miksi Neuvostoliitto vastusti Suomen ja Ruotsin läheisempää yhteyttä. Tälle kannalleen hän sai hyvitystä sitten, kun Neuvostoliitto oli keväällä 1941 vaihtanut lähettilästä. Uusi lähettiläs Orlov kertoi Paasikivelle, että jopa Suomen ja Ruotsin liittosuhde voisi tulla kyseeseen, mikäli Suomi orientoituisi pois Saksan voimistuvasta vaikutuksesta Suomen politiikkaan.

Välirauha oli erityisen vaikea Paasikivelle, joka lähetettiin Moskovaan Suomen lähettilääksi. Moskovan rauhan yksityiskohtien osalta aika oli vaativa, ja kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan, alkoi Saksan ja Neuvostoliiton yhteiselo Hitler-Stalin-paktin osalta jo rakoilla. Paine tuntui Paasikiveen varsinkin nikkelidiplomatiassa, mutta sitten myöhemmin saksalaisten kauttakulun Suomen kautta Norjaan alettua Neuvostoliitossa kasvoi epäily Saksan tavoitteisiin Suomen suunnassa. Paasikiven ongelma Moskovassa oli se, että hän luotti ainoastaan Saksan suurlähettilääseen Friedrich-Werner von der Schulenburgiin, mutta Hitler piti lhänet Moskovassa autuaan tietämättömänä Barbarossa suunnitelmasta. Hitler teloitti Schulenburgin vuonna 1944 salaliiton tukijana. Schulenburgin rikos Hitlerin mielestä oli se, että hän vastusti Saksan ja Neuvostoliiton sotaa. Samoin Suomen hallitus piti Paasikiven tietämättömänä Saksan politiikkansa yksityiskohdista ja varsinkin siitä, mitä oli sovittu Saksan kanssa hyökkäyssodan aloittamisesta Neuvostoliittoa vastaan.

Kun Paasikivi ei kyennyt näkemään Saksan kasvavaa selustatukea Suomelle, niin hän veti usein vääriä johtopäätöksiä hallituksen politiikasta ja sen realistisuudesta. Voidaan olettaa, että Paasikivi ei periaatteessa olisi ollut vastustamassa saksalaissuuntausta myöskään tässä tilanteessa. Sitä selittää se, että Jatkosodan alettua Paasikivi hyväksyi hallituksen Saksan politiikan. Paasikivelle ja Suomelle oli onni, että Paasikivi ei ollut tästä politiikasta päättämässä eikä siten siitä vastuussa. Näin Paasikivi nousi tappiollisen sodan jälkeen Suomen politiikan voimahahmoksi ja neuvostosuhteiden takuumieheksi.

Tämän jälkeen Paasikivi huomasi johtavansa Suomen politiikkaa tilanteessa, jossa Suomen tuli kyetä rakentamaan suhteensa toiseen supervaltaan Neuvostoliittoon ilman ulkoista tukea. Nämä ajanjaksot Paasikiven poliittisella uralla olivat pääministeriys 1944–1946 ja toiminta tasavallan presidenttinä 1946–1956.

Vuodet 1944–1956

Paasikiven käsitys Venäjän historiasta, Stalinin politiikasta Suomen itsenäisyyden suhteen (Moskovan neuvottelut 1939 ja Teheran 1943) ja suurvaltojen perinteinen tasapainoajattelu Pohjolassa, sai Paasikiven luomaan ns. Paasikiven linjan. Sen mukaan itäisen naapurimme intressit, olipa sen valtiomuoto mikä tahansa, olivat Suomen suunnalla puolustukselliset.

Neuvostojohdon lähtökohta taas oli se, että Neuvostoliitto ei halunnut koskea Suomen itsenäisyyteen, ellei Suomi antaisi siihen syytä. Ongelmana oli, että Suomen alueelta käsin saattoi Neuvostoliittoa kohtaan kohdistua sotilaallinen uhka tai hyökkäys. Todisteena oli Saksan toiminta Suomesta käsin sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Jos jokin tai molemmat näistä uhista realisoituisi, olisi Suomen tehtävänä torjua nämä uhat joko yksin tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Tämä Paasikiven linja näytti korreloivan Neuvostoliiton Suomen politiikkaan maailmansodan loppupuolella ja sen jälkeen, kun Neuvostoliitossa katsottiin Suomen miehittäminen liiaksi resursseja vaativaksi toimenpiteeksi. Tästä on olemassa myös Molotovin haastattelulausunto eläkkeellä ollessaan. Suomen alueen pitäminen Neuvostoliiton vastustajien ulottumattomissa saatiin aikaan YYA-sopimuksella.

Mannerheim ja Paasikivi olivat olleet aloitteellisia vuoden 1945 alussa sen suhteen, että Suomi olisi vakauttanut asemaansa, mikäli maailmansodan vielä ollessa loppusuoralla Suomi olisi saanut sopimuksen Neuvostoliiton kanssa Suomen alueen statuksesta. Tätä varten Mannerheim luonnosteli kaksi artiklaa koskien Suomen alueen merkitystä Neuvostoliiton puolustuksessa. Stalin ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, koska sota oli edelleen käynnissä, suhde liittolaisiin oli tärkeä ja niiden kanssa sovitusta täytyi pitää kiinni. Suomen osalta tarkemmat järjestelyt saivat jäädä rauhansopimuksen jälkeiseen aikaan.

Kun Stalinin ehdotus YYA-sopimukseksi tuli vuonna 1948, tilanne maailmalla ja Suomessa oli muuttunut. Kylmä sota oli alkanut, mutta toisaalta Pariisin rauhansopimus oli astunut voimaan ja valvontakomissio oli jättänyt Suomen. Paasikivi katsoi, että sopimusehdotusta ei ollut syytä torjua, mutta Suomen tulisi voida tehdä neuvottelujen pohjaksi tarkoitettu luonnos. Stalin hyväksyi tämän lähestymistavan, jonka takana täytyi olla Mannerheimin Zhdanoville tammikuussa 1945 laatima ehdotus. Silloin Mannerheimin kirjoittamat mutta lopulta esittämättä jääneet artiklaluonnokset Paasikivi otti nyt uuteen sopimusluonnokseen kahdeksi ensimmäiseksi artiklaksi. Tältä pohjalta myös YYA-sopimus sitten laadittiin ja allekirjoitettiin.

Kylmän sodan rintamalinjat muodostuivat YYA-sopimuksen solmimisen aikaan. Sopimuksen tultua voimaan Paasikivi tasapainotti Suomen tilannetta jättämällä kommunistit hallituksen ulkopuolelle sisäiseen turvallisuuteen viitaten.

Nikita Hrushtshevin tultua valtaan Neuvostoliitossa 1950-luvun puolivälissä alkoi destalinisointi, ja suurvaltasuhteissa nähtiin eräänlainen suojasää. Porkkalan tukikohta ei enää ollut Neuvostoliitolle niin tärkeä, kuin 1930- ja 1940-luvuilla ajateltiin. Neuvostoliitto oli uudessa tilanteessa valmis luovuttamaan Porkkalan takaisin Suomelle ennen vuokra-ajan päättymistä. Tämä tietenkin kruunasi Paasikiven valtiomiestyön. Kynä oli korjannut sen, mitä aseet olivat rikkoneet. Vanha valtiomies oli nyt aikaisemmasta käytännöstään poiketen valmis ja myös tarpeeksi terve matkalle Moskovaan hakemaan Porkkalan takaisin Suomen valtioalueeseen.

Väheksymättä tätä Paasikivelle suotua palkintomatkaa voidaan todeta Neuvostoliiton ajatusten kulkeneen jo tulevaisuudessa. Valta oli vaihtumassa Suomessa. Paasikiven seuraajasta ei ollut varmuutta. Siinä tilanteessa Neuvostoliitto luovutti Porkkalan tukikohdan ennen vuokra-ajan päättymistä ehdolla, että YYA-sopimusta jatkettiin kahdellakymmenellä vuodella.

Toisaalta myös Suomi kurkotti tulevaisuuteen. Pääministeri Kekkonen otti Moskovan matkalla puheeksi pääsihteeri Nikita Hrushtshevin kanssa Suomen jäsenyyden Pohjoismaiden neuvostossa. Yhdistyneiden Kansakuntien jäsenyys oli suurvaltojen sopimuksen takana, mutta sekin järjestyi presidentin viran haltijan vaihtuessa Paasikivestä Kekkoseen. Pöytä oli katettu aktiiviselle puolueettomuuspolitiikalle, joka sittemmin osoittautui menestykseksi. Jäsenyydet näissä kansainvälisissä järjestöissä olivat edellytys aktiivisen puolueettomuuspolitiikan kehittämiselle ja hyväksymiselle de facto suurvaltojen taholta. Paasikivi ei aktiivista puolueettomuuspolitiikkaa kannattanut. Puolueettomuus ei hänen mukaansa oikein hyvin istunut Suomen silloiseen kansainväliseen tilanteeseen. YYA-sopimuksen johdannossa mainittu Suomen halu pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella tarkoitti Paasikivelle ennen kaikkea passiivista asennetta suurvaltojen keskinäisiin kiistoihin. Meillä oli oikeus olla ottamatta niihin kantaa.

Paasikiven filosofia

Muistelmissaan ja esitelmissään Paasikivi pohti paljon pienten valtioiden ongelmaa. Isot katsoivat valtion edun olevan riittävä selitys myös moraalin kannalta. Mikä oli valtion etu? Eikö se ollut aina asioista päättävien ihmisten käsitys siitä, mikä oli valtion etu eri aikoina ja kulloisessakin asiayhteydessä. Siis, oliko olemassa objektiivista määrittelyä valtion edulle? Tätä asiaa olivat pohtineet Hegel, Snellman ja Yrjö-Koskinen. Ongelma oli siinä, oliko reaalitilanteessa tarkoituksenmukaista vedota oikeudenmukaisuuden ideaaleihin.

Paasikivi oli oikeudenmukaisuuden ja kansainvälisen oikeuden kannattaja. Toisaalta reaalipoliitikkona hän ei nähnyt tarkoituksenmukaiseksi saarnata suurille maille niiden synneistä oikeuden näkökulmasta. Se saattaisi johtaa tuloksiin, jotka oikeudenmukaisuuden kannalta olisivat vaarallisia, ja saattaisi vähentää kansainvälisen oikeuden arvostusta ja käyttöä valtioiden välisissä suhteissa. Paasikivi ei myöskään ummistanut silmiään pienten valtioiden pyrkimyksille ajaa valtion etuaan suurten tavoin valloitusmentaliteetilla. Tämä ajatus hänellä lienee ollut mielessä myös itsenäisen Suomen alkutaipaleelta.

Paasikiven filosofian kehittymiselle oli ensiarvoisen tärkeää lukea historiaa ja pyrkiä ymmärtämään valtioiden käyttäytymistä. Suomi oli saanut Ruotsin yhteydessä länsimaisen sivistyksen, joka oli Suomessa voimassa myös silloin, kun Suomi oli autonomisena suuriruhtinaskuntana osana Venäjän keisarikuntaa. Se oli se Suomen privilegio, jonka Aleksanteri I tai sallimus tai sattuma oli taannut Suomelle. Tätä privilegiota Paasikivi puolusti sortovuosien aikana vanhasuomalaisella politiikalla, joka ei tuominnut Venäjää vaan pyrki sovittamaan Suomen intressit Venäjän sotilaallisiin intresseihin Suomen suunnalla.

Jos tässä ottaisi esimerkiksi Saksan, joka Paasikiven politiikassa näytteli niin keskeistä roolia Suomen ”suojelijana”, niin Paasikivi näki uudenlaisen valtapolitiikan isäksi Bismarckin. Sitten seurasi Vilhelm II ja Ludendorff ja kolmas tukijalka oli Hitler. Lukija voikin kysyä, mitä länsimaista sivistystä edustivat Ludendorff ja Hitler? Mielestäni Paasikiveltä jäi näkemättä, että saksalainen sivistys perustui pitkälti siihen aikaan, kun Saksa oli pirstoutunut pieniin ruhtinas- ja kuningaskuntiin, joiden hallitsijat kilpailivat kulttuurin saralla sponsoreina ottamalla hoveihinsa ja sen virkoihin ajankohdan menestyneimpiä taiteilijoita kulttuurin eri aloilta.

Toinen puhuva esimerkki on George Kennan. Kennanhan on saanut kansainvälisen diplomatian parnassoksella kulttihenkilön statuksen. Hänen visiointinsa Yhdysvaltain politiikaksi Neuvostoliittoa kohtaan kohtasi ensin vastustusta Yhdysvaltain johdossa, mutta tuli sitten vuosikymmeneksi kylmän sodan doktriiniksi ja ilmeisesti oli osana johtamassa siihen tulokseen, että Yhdysvallat tuli ulos kylmän sodan voittajana ja Neuvostoliitto lakkasi olemasta antaen tietä Venäjälle. Paasikivi kammoksui Kennanin ajatusta siitä, että Yhdysvaltojen tuli luopua ulkopolitiikassaan legalistisista ja moralistisista periaatteista. Lisäksi Kennan ei erityisemmin arvostanut pienten valtioiden roolia ja merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Tänä päivänähän me keskustelemme jälleen kerran näistä asioista. Jos Kiina, Venäjä ja Turkki (ja monet muut myös Euroopan unionin piirissä) eivät noudata demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuden periaatteita niin kuin me ne näemme, niin me emme leiki heidän kanssaan samalla hiekkalaatikolla ja rankaisemme heitä. Paasikivi olisi varmaan tämän periaatteen puolella, mutta noudattaisi hänkin Kennanin viitoittamaa tietä, niin kuin teki omana aikanaankin.

Paasikiven linja ja suomalaiset

Juuri Suomen presidentinvaalin alla 10.2.1943 Paasikivi keskusteli Yhdysvaltain Tukholman lähetystössä työskennelleen tuomari Tikanderin kanssa. Tikanderin tiedusteltua Paasikiven omaa ehdokkuutta presidentinvaalissa hän vastasi:

”Olen kyllä käytettävissä maamme ulkopoliittisien asioiden järjestämisessä, jos minut halutaan, mutta hetki ei ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sopiva siihen, että minut valittaisiin presidentiksi. Suomen kansan yleinen mielipide ei vielä ole sotatapauksien tasalla. Sitä paitsi minä en tulisi valituksi, koska minulla on Suomessa se maine, että olen Venäjän ystävä, ainakin liian suuri Venäjän ystävä”.

Samoin lainaus Paasikiven keskustelusta Yhdysvaltain Suomessa olleen lähettilään Schoenfeldin päivällisillä 2.6.1942. Shoenfeld vetoaa Yhdysvaltain entiseen lähettilääseen J.E. Davies´iin, jonka mukaan Neuvostoliiton Suomen politiikka 1939–1940 oli ollut puolustuksellista eikä imperialistista. Paasikivi epäili tätä varsinkin ottaen huomioon Molotovin vaatimukset Hitlerille Suomen osalta syksyllä 1940. Schoenfeld toteaa, että jos Neuvostoliitto on imperialistinen Suomen suunnalla, niin eihän Suomi voi itse puolustaa itseään, ellei Yhdysvaltain ja Englannin suunnittelema yleinen vapauden järjestys saataisi aikaan.

Paasikivi vastaa tähän, että on kaksi alternatiivia: ”On Keski-Euroopan vahva suurvalta-Saksa, joka voi pitää Neuvostoliiton kurissa ja toiseksi mikäli kaikki sivistysvaltiot Yhdysvallat, Englanti, Ranska, Saksa ja Italia ym. ryhtyisivät yhteistoimintaan, joka pitää Euroopan ja maailman järjestyksessä”.

Paasikiven fundeeraukset vuodelta 1942 tuntuvat tänä päivänä vähintäänkin profeetallisilta. Paasikivi olisi varmaan hyväksynyt Euroopan unionin jäsenyyden ja varmaan myös Suomen menon talous- ja rahaliittoon. Hän olisi kuitenkin ollut varsin varovainen liikkeissään, jota osoittivat hänen suhtautumisensa aikoinaan Suomen jäsenyyteen Yhdistyneissä Kansakunnissa ja Pohjoismaiden Neuvostossa. Nykyinen suurvaltain välinen konjunktuuritilanne on hyvin erilainen kuin Paasikiven presidenttikautena, joten on mahdotonta sijoittaa Paasikiveä tämän päivän konjunktuureihin siten, että hän itse sen hyväksyisi. Olettaisin, että keskeinen kysymys Paasikivellekin olisi ollut Suomi kansallisvaltiona ja sen tulevaisuus Euroopan federatiivisessa kehityksessä. Oliko Paasikivi herännyt millään tavoin Suomen itsenäisyyteen lännen suunnalla vai katsoiko hän edelleen, että Venäjän ollessa heikkona Suomi tarvitsi suojelijavaltion, ja sille tuli olla lojaali. Mitä Paasikivi olisi ajatellut tässä uudessa konjunktuurissa? Sitä tässä on kuitenkin turha spekuloida ilman, että laitetaan Paasikivi puun ja kuoren väliin eikä anneta hänelle liikkumavaraa uuden omaksumisessa. Se voidaan varmuudella sanoa, että Paasikivi olisi hyväksynyt läheisemmän sotilaallisen yhteistyön Ruotsin kanssa.

Jos Paasikivi vielä 1942 hyväksyi Suomen politiikan Saksan suojeluksessa, niin viimeistään vuonna 1943 hän tajusi, että kun Saksa tulee häviämään sodan, Suomen tulee järjestää suhteensa Neuvostoliittoon ilman kolmansien maiden tukea. Tämän jälkeen Paasikiven asenne Suomen suojelijavaltio ajatukseen tuli erittäin varovaiseksi. Kaikkea provokaatiota piti välttää.

Myös Paasikiven muistelmien osalta piti välttää kaikkea provokaatiota. Presidentti Kekkonen oli sitten se mies, joka arvioi mitä voitiin sanoa ja milloin, jotta ”Juhon” politiikan perusta ei murentuisi.

Paasikivi ja auktoriteetti

Aikaisemmin on ollut kyse siitä, että Paasikivellä enempää kuin Mannerheimillakaan ei ollut vuonna 1939 sellaista auktoriteettia, jonka avulla heidän mielipiteensä aluekysymyksistä ja neuvottelutaktiikasta olisivat päässeet vaikuttamaan neuvottelujen lopputulokseen. Virkojensa nojalla Eljas Erkko ja Juho Niukkanen valitsivat Suomen tien. Erkolla ei kuitenkaan ollut auktoriteettia eikä edes virkaa elää tilanteessa, jossa Talvisota sitten käytiin. Erkko, joka ei uskonut sotaan, kiiruhti sotatoimien alettua ja Cajanderin hallituksen kaaduttua Ruotsiin.

Mannerheimin auktoriteetti kasvoi talvi- ja jatkosodan aikana varsinkin siitä syystä, että hän tietoisesti vältti tekemästä poliittisia päätöksiä, vaikka hän olisi ollut niiden alullepanija. Poliittinen johto kantoi niistä vastuun, joka sitten kulminoitui sotasyyllisyysoikeudessa. Mannerheimin auktoriteetti oli 1944 sillä tasolla, että vain hän saattoi tehdä aseleposopimuksen ja irrottaa Suomen sodasta. Vielä enemmän tarvittiin Mannerheimin auktoriteettia, kun piti katkaista yhteydet Oulusta Lappiin Suomea miehittävään Saksan sotavoimaan ja sitten sodan kautta tyhjentää Suomen valtioalue saksalaisista. Mannerheimilla oli ylivoimainen auktoriteetti suomalaisten keskuudessa, ja siihen laski myös Stalin. Mannerheimille vakuutettiin, ettei hän joutuisi sotasyyllisyysoikeuteen, ja hänen sallittiin matkustaa Portugaliin terveyttään hoitamaan. Paasikivi ja Kekkonen katsoivat, että Mannerheim oli sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä esiin tulleiden seikkojen takia kompromettoitunut ja siksi oli syytä siirtyä ulkomaille. Stalin salli tämän, vaikka neuvostoliittolaiset ihmettelivät, mikseivät Neuvostoliiton lämpimät seudut houkutelleet Mannerheimiä. Marsalkka Mannerheim otti myös omalla tavallaan psykologisen yliotteen kenraalieversti Zhdanovista.

Paasikivi oli varsin kärsimätön, kun näytti siltä, että Mannerheim ei ymmärtänyt, mitä kello oli lyönyt nimittämällä Castrénin hallituksen. Tärkeintä oli, että Stalin ei reagoinut voimakkaammin Castrénin hallitukseen. Valituksia tuli varsinkin Suomesta vasemmiston järjestäydyttyä kuutosten ja kommunistien päästessä vankiloista. Castrénin hallitus oli välivaihe, mutta tärkeä välivaihe Paasikiven etabloidessa itsensä pääministeriksi ja de facto Suomen toimivaksi päämieheksi Mannerheimin siirtyessä enemmän taka-alalle. Mannerheim luopui sitten presidentin virasta, kun sotasyyllisyysoikeus ei kattanut hänen persoonaansa. Paasikivi oli jo tässä vaiheessa ainoa suomalainen poliitikko, jolla oli auktoriteettia sekä suomalaisten keskuudessa että Stalinin silmissä. Paasikiven auktoriteetti kasvoi sitten presidentti-instituution mukana. Paasikiven arvovaltaa nostettiin vielä luomalla käsite Paasikiven linja. Se, että sen sanottiin olevan konjunktuuripolitiikan ulkopuolella ei vähennä sen arvoa, vaikka linja suurelta osin liittyi vallitsevaan konjunktuuriin eli Neuvostoliiton statukseen supervaltana, jonka kanssa Suomi oli solminut 1948 YYA-sopimuksen. Läntiset vallat hyväksyivät tämän asetelman.

Urho Kekkosen valinta tasavallan presidentiksi ei alkanut hyvin. Heti kärkeen vuonna 1956 alkoi yleislakko, joka merkitsi vasemmiston taholta vallitsevan systeemin haastamista. Vuoden 1958 yöpakkaset, jolloin Neuvostoliiton taholta esitettiin epäluottamusta Fagerholmin hallitukselle. Ja sitten 1961 noottikriisi Suomen valmistuessa presidentinvaaliin ja Honka-liiton uhatessa Kekkosen uudelleenvalintaa. Myös kansainvälinen tilanne oli vaikea Berliinin kriisin ympärillä. Neuvostoliitto esitti YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Kekkonen ei suostunut konsultaatioihin, eikä Novosibirskiin matkustaneessa valtuuskunnassa saanut olla sotilaallista komponenttia.

Konsultaatioilta vältyttiin ja Kekkonen voi jatkaa valitsemallaan aktiivisella puolueettomuuspolitiikalla. Avuksi otettiin kuitenkin Paasikiven auktoriteetti. Kekkosen ulkopolitiikka sai tässä vaiheessa Paasikiven-Kekkosen linjan nimen.

Mannerheim sai Hietaniemeen oman paatensa. Myöhemmin näin kävi myös Urho Kekkoselle ja Mauno Koivistolle. Paasikivi haudattiin perhehautaan.

Tänä päivänä Paasikivi seisoo Suomessa kaapin päällä merkittävänä valtiomiehenä, jonka monipuolista uraa ja hänen kaiken kattavaa ajatteluaan Suomen asemasta tulisi ymmärtää hänen aikansa edellytysten valossa. Tällä en halua sanoa, etteikö hänen ajatteluaan olisi syytä tutkia myös Suomen nykytodellisuuden valossa.

Heikki Talvitie

Erikoislähettiläs

Espoo 6.10.2020