Alustus Louhisaari-seminaarissa Turussa 31.8.2019

Alpo Juntunen

Euroopan unioni, Venäjä, Kiina ja koillisväylä – geopoliittisia näkökohtia

Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin laajeneminen olivat samanaikaisia geopoliittisia prosesseja. Presidentti Putin on katsonut Neuvostoliiton hajoamisen olleen aikamme suurin geopoliittinen katastrofi. Silloin manner eli heartland joutui perääntymään rimlandin eli rantamaan levittäytyessä itään. Toisaalta lienee aikaista sanoa Euroopan unionin laajenemisen olleen geopoliittinen menestys.

Neuvostoliiton ja Venäjän geopolitiikka

Toisen maailmansodan jälkeinen stalinilainen ulkopolitiikka perustui V. P. Semjonov - Tjan-šanskin (1870 – 1942) ja P. N. Savitskin (1895 – 1968) opeille laajojen maa-alueiden hallitsemisesta ja rajojen työntämisestä mahdollisimman kauaksi Venäjän ydinalueilta. Tämä vastasi H. Mackinderin heartlandin oppia, jonka mukaan Euraasian sydänmaan hallitseminen merkitsee maailman herruutta. Rimland-maiden eli Ison-Britannian ja Amerikan Yhdysvaltojen oli estettävä yhtenäisen euraasialaisen valtion voimistuminen. Savitskin aikalainen V. Ustrjalov (1890-1938) tähdensi Euraasian merkitystä. Euraasialaisuus on koko mantereen käsittävä aate, joka ei ole yhteneväinen läntisen liberalismin ja ahtaan nationalismin kanssa. Venäjä on nähtävä suuren alueen geopoliittisena yhdistäjänä, ja sen tehtävä on nähtävä imperiumin rakentajana.

Geopoliittisessa tutkimuksessaan vuonna 1998 moskovalainen Ju. V. Tihonravov katsoi tuollaisen opin lähestyvän euraasialaista sosialismia ja liberaalin talousjärjestelmän olevan ominaista atlanttiselle lännelle. Neuvostojärjestelmä näyttäytyi ylimenovaiheena sekä perinteisen venäläisen nationalistisen pyrkimyksen modernina muotona planetaariseen ekspansioon ja euraasialaiseen anti-atlanttiseen universalismiin eli maailman herruuteen. Kun euraasialaisuuteen liitettiin kommunistiystävällinen tendenssi, voidaan puhua uus-euraasialaisuudesta. Voidaan sanoa Stalinin noudattaneen tällaista geopolitiikkaa, joskin geopolitiikka tuomittiin porvarillisena tieteenä ja geopoliitikot joutuivat puhdistusten uhreiksi. Toisen maailmansodan lopputulos oli tämän politiikan triumfi, ja on ymmärrettävää, että Stalinin seuraajat noudattivat samaa linjaa. Berliini 1953, Budapest 1956, Praha 1968 ja Kabul 1979 todistivat linjan pitäneen.

Geopoliittisista onnistumisista huolimatta Neuvostoliitto sortui, ei ulkoisten paineiden vaan sisäisten heikkouksiensa tähden. Alkoi noin vuosikymmenen kestänyt välivaihe, jolloin kansakunta ja valtio etsivät tietään. Kaudelle oli ominaista vilkuilu eri tahoille ennen muuta länteen, jonka voima näytti kasvavan.

Nyt voidaan todeta liberaalin lännen liehittelyn loppuneen. Liehittelyn huippu oli 1990-luvulla A. V. Kozyrevin ollessa ulkoministerinä 1990–1996. Hänen kaudellaan Venäjä solmi lukuisia sopimuksia länsivaltojen kuten EU:n kanssa. Länsi iloitsi sopimuksista ja kuviteltiin vastakohtaisuuksien siirtyneen syrjään. Venäläisten mielestä oli antauduttu lännelle ja Kozyrev sai lähteä. Hän muutti perheineen siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, jossa hän kritisoi mm. Putinin politiikkaa. Venäjällä Kozyrevia pidetään petturina (Предатель).

Tällä hetkellä voidaan todeta Putinin harjoittavan edellä esitettyä euraasialaista politiikkaa ja torjuvan läntisen liberalismin. Tärkeänä syynä tähän ovat myös lännen asenteet. Neuvostoliiton hajottua uskottiin Venäjän muuttuvan lännen kaltaiseksi ja länsi odottaa edelleen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä irronneiden maiden harjoittavan lännenkaltaista politikkaa. Venäjällä tämän katsotaan olevan puuttumista maiden suvereniteettiin. Räikeimmin se näkyy Ukrainan ja Georgian kohdalla. Venäläiset katsovat, ettei länsi niinkään ole kiinnostunut Ukrainasta ja Georgiasta, vaan Venäjän heikentämisestä. Toisaalta Moskovassa tiedetään, ettei länsi ole valmis sotilaalliseen konfliktiin. EU on sotilaallinen kääpiö ja poliittisesti hajalla. Sotilaallisilla toimilla Kaukasiassa ja Krimillä Venäjä näytti lännelle geopoliittiset realiteetit.

Venäjän pohjoinen politiikka

Neuvostoliiton hajottua tapahtui merkittävä geopoliittinen muutos. Venäjä siirtyi pohjoisemmaksi sekä menetti Kaukasian ja Keski-Aasian luonnonvarat. Siksi pohjoisista alueista luonnonvaroineen tuli entistä tärkeämpiä. Putinin johtama hallitus on harjoittanut johdonmukaisesti pohjoista politiikkaa. Etusijalla on ollut voimannäyttö ja sotilaallinen toiminta. Tästä on osoituksena titaanisen Venäjän lipun pystyttäminen 2.8.2007 merenpohjaan pohjoisnavan kohdalle ja Putinin näyttävä esiintymisen pohjoisen laivaston harjoituksissa ja paraateissa. Vastoinkäymisistä huolimatta Venäjä on määrätietoisesti vahvistanut pohjoisia tukikohtiaan ja uudistanut aseistustaan.

Pohjoiset alueet ovat Venäjälle tärkeämmät kuin muille maailmanpolitiikan toimijoille. Sen pääsy valtamerille on rajoitettua, ja pohjoinen meritie on erittäin tärkeä strategisesti, mutta se voisi hyödyttää Venäjää kaupallisesti. Pohjoisessa törmäävät sotilasstrategia ja kaupalliset näkökohdat. Tällä törmäyksellä on maailmanpoliittinen merkitys.

Läntiset maat mukaan luettuna Suomi ovat viime vuosikymmeninä tarkastelleet arktisia alueita ekologisesti ja kaupallisesti. Pohjoismaiden yhteistyöhön ja maailman arktisen neuvoston ohjelmiin ei ole kuulunut strategis-geopoliittinen tarkastelu. Tämä on erittäin suuri puute. Jotta arktinen kehitys konkretisoituisi, on nostettava ”kissa” pöydälle.

Maailmaa yleisesti huolestuttavan ilmaston lämpiämisen katsotaan hyödyntävän Venäjää. Arktisen kylmyyden väistyessä elämä helpottuu ja asutusmahdollisuudet laajenevat. Globaalinen merkitys on pohjoisen merenkulkuperiodin pidentymisellä. Lisäksi Venäjällä on herätty pohtimaan Siperian jokien liikenteellistä käyttöä etelän ja pohjoisen välisessä liikenteessä. Tavoitteena on yhdistää Kiinan, Mongolian ja Keski-Aasian entisten neuvostotasavaltojen liikenneverkot uusien rautateiden ja jokien avulla pohjoiseen meritiehen. Suunnitelmissa on rakentaa Siperian jokisuihin uusia satamia palvelemaan meriliikennettä ja tavaravirtojen siirtämistä Aasian sisäosiin.

Pohjoinen meriväylä

Euraasian pohjoisella rannikolla on suuri strateginen merkitys. Maailman paras sukellusveneiden tukialue on Barentsin meren rannikko syvine, pitkine ja jäättömine vuonoineen. Sieltä ovat suorat ja avoimet yhteydet maailman tärkeimmälle meriliikenneväylälle eli Pohjois-Atlantille. On ymmärrettävää, ettei Venäjä halua päästää tuolle alueelle muita toimijoita. Donald Trumpin pyrkimys ostaa Grönlanti voi näyttää absurdilta, mutta se perustuu Yhdysvaltojen tarpeeseen vahvistaa asemaansa pohjoisessa.

Barentsin mereltä väylät jatkuvat Vienanmerelle ja edelleen Venäjän sisäosiin. Pohjois-Venäjän sisävesireittejä on kehitetty vuosikymmeniä. Neuvostoliiton hajottua ne alkoivat rappeutua, mutta Putinin kaudella reittejä on korjattu määrätietoisesti. Suomen aloitteesta syntynyt suunnitelma pohjoisesta valokaapelista palvelisi merkittävästi pohjoisen meritien kansainvälistymistä, mutta Venäjä haluaa kansainvälistyä omilla ehdoillaan.

Uusi silkkitie yhdistää Venäjää ja Kiinaa

Tämä olisi vaihtoehto Kiinan tavoitteille rakentaa länteen suuntautuvaa uutta ”silkkitietä” Venäjän eteläpuolelle. Kiinaa houkuttelevat arktiselle alueelle suuret pohjoiset energia- ja raaka-ainereservit. Tässä onkin peruste Venäjän ja Kiinan lähentymiselle, jota lännen politiikka vuodesta 2014 alkaen on tukenut asettaessaan pakotteita mm. EU:n ja Venäjän väliselle kaupalle. Sanktioiden tähden Venäjä on pyrkinyt lähempään poliittiseen ja kaupalliseen yhteyteen Kiinan kanssa. Lännen Venäjän-vastainen sotilaallinen aktiivisuus lähentää edelleen Venäjää ja Kiinaa. Strategisen kumppanuuden ohella Venäjä pyrkii saamaan Kiinalta taloudellista tukea taloutensa kehittämiseen.

Venäjää ja Kiinaa lähentävät myös hallintojärjestelmien samankaltaisuudet. Molemmat ovat keskitetysti johdettuja autoritaarisia valtioita, joiden sisäpoliittisena tavoitteena on vakaus. Venäjän Putinin ja Kiinan Xi Jinpingin ulkopoliittiset ohjelmat ovat samankaltaiset. Molemmat haluavat kohottaa maidensa kansainvälistä asemaa ja luoda vaihtoehdon Yhdysvaltojen johtamalle maailmanjärjestykselle. Globaalisti USA on ylivoimainen, mutta alueellisesti erot tasoittuvat. Pohjoisessa Venäjä on vahva, ja Kiinalle kuuluu Itä-Aasia. Osapuolten intressissä on kunnioittaa toistensa reviirejä, jolloin ne yhdessä voivat puolustaa asemiaan Yhdysvaltoja ja Euroopan unionia vastaan.

EU:n tulevaisuus

Euroopan unioni on maailmanpolitiikan heikoin lenkki. Se on sotilaallisesti kääpiö, kärsii hajaannuksesta, sen taloudellinen voima heikkenee ja siltä puuttuu johtaja. Mitä on tehtävä?

Tässä eräitä ehdotuksia.

1. Hallintojärjestelmä on nykyaikaistettava.
2. Kansalliset näkökohdat ja konsensus toiminnassa on syrjäytettävä. Sulle – mulle -periaate on johtanut valtavaan byrokratiaan ja hyödyttömien virkojen kohtuuttomaan määrään.
3. On valittava hallitus ja johtaja, jolla on todellista valtaa toteuttaa päätöksiä.
4. Johtajuus merkitsee vain Saksan ja Ranskan yhteistyötä.
5. Sotilas- ja puolustuspolitiikassa on turvauduttava Natoon. EU:n oman puolustuksen rakentaminen on haihattelua.