Arto Nokkala                                                            16.4.2019                                                                                                

Geopolitiikan paluu? Geopolitiikan tutkimus maailman nykytilanteessa

Niin kotimaisessa kuin ulkomaisessakin mediajulkisuudessa on puhuttu 2000-luvun puolella paljon geopolitiikan ja samalla voimapolitiikan paluusta. Paluun aiheuttajaksi on useimmiten nimetty Venäjä. Krimin miehitys vuonna 2014 on viimeistään esitetty paluun todisteeksi, joskin käännekohdaksi on vaihtelevasti esitetty vuosien 1999 ja 2008 välisiä aikoja. Paljon on keskusteltu myös Kiinasta ja sen globaalin ulottuvuuden vahvistumisesta. Lisäksi on alettu usein korostaa maailmanjärjestyksen muuttumista ja ennustaa suurvaltakonfliktien kärjistymistä jopa lyhyellä aikavälillä. Geopoliittiset termit ja käsitteet ovat olleet hyvin esillä tässä muutosten kuvaamisessa.[1] 

Geopolitiikan paluun viljelystä on toki esitetty myös kritiikkiä. Esimerkiksi noin vuosi sitten emeritussuurlähettiläs Antti Kuosmanen kirjoitti blogissaan, ettei geopolitiikka ole itse asiassa mitään harjoitettavaa politiikkaa, ei voimapolitiikan synonyymi eikä koskaan mihinkään kadonnut. Hänen mukaansa geopolitiikka on ”doktriini, teesi tai kokoelma teesejä ja niiden perusteluja”, jolta ei saa vastauksia eri tilanteissa eikä varsinkaan lyhyen aikavälin ennustuksia.[2]

Geopolitiikan paluuta julistavasta yleisestä keskustelusta saa helposti hieman hämmentävän ja yksipuolisenkin kuvan. Tavanomainen paluun yhdistäminen vain Venäjään, Kiinaan ja kenties Iraniin samoin kuin ajatus geopolitiikan ”katoamisesta” välillä ovat epäilyttäviä. Kysymys on politiikan ulottuvuudesta, jota ilman minkään valtion on vaikea toimia. Geopolitiikasta näyttääkin tulleen pitkälti iskusana, etenkin kun halutaan nostaa esille turvallisuusuhkia maailman ajankohtaisessa muutoksessa.[3]  Se sopii erittäin hyvin otsikointiin, eräänlaiseksi mielenkiinnon herättäjäksi, mutta ei välttämättä tuo täsmällisemmin esille sitä, mikä muutoksessa on nimenomaan geopolitiikkaa ja mikä jotakin muuta.

Tutkimus ei ole irrallaan geopoliittisista käytännöistä ja julkisuudessa sinkoilevista väitteistä ja mielipiteistä. Siksi onkin paikallaan tarkastella, millaisia haasteita tutkimusalalle on viime aikoina geopolitiikan paluusta aiheutunut ja esitellä joitakin alan vastauksia.    

Geopolitiikan tutkimusalan haasteita

’Return of geopolitics’ on ollut esillä myös tutkimuksen puolella.[4]  Suomalaisessa, ainakaan kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa geopolitiikan sen sijaan ei ole katsottu välillä painuneen taka-alalle, joskin sen suosion nousua maantieteen yhteydessä on pidetty ”uutena tulemisena”.[5]

Geopolitiikan nykyisen esillä pitämisen voi kuitenkin nähdä tutkimusalan haasteina. Ensinnäkin korostuu jatkuva kysymys siitä, miten geopolitiikka määritellään? Mitä kaikkea voidaan pitää sen tutkimuksen kohteena? Toinen haaste on, pysyykö tutkimusala laajana niin, että se kattaisi riittävästi geopoliittiset ilmiöt, vaikka paluupuheissa on ainakin temaattisesti usein keskitytty Venäjän ja Kiinan ulko-, turvallisuus- ja kauppapolitiikkaan. Onko tutkimusala samalla tarpeeksi yhtenäinen niin, että sen eri suuntauksissa kyetään järkevästi keskustelemaan keskenään geopolitiikasta? Kolmas kysymys on, miten tutkimusalalla vastataan globaalimuutoksen yhteen keskeiseen piirteeseen eli siihen, että kybertilan käytöstä on tullut olennainen osa valtioiden ja muiden toimijoiden välistä ja keskinäistä vuorovaikutusta maailmassa.   

Geopolitiikan määrittely ja tutkimuskohde

Geopolitiikan paluuseen kytkeytyy tutkimuskentässä se, että varsinkin nyt internet-aikana on kysyntää erilaisista ajankohtaan sidotuista yleistajuisista pika-analyyseista ja ennusteista. Samoin kaivataan politiikkaa helposti palvelevia selvityksiä ja asiantuntijoita. Sujuvasanaisista kommentaattoreista on tullut arkipäivää mediassa, vaikka toisaalta näkyy paljon kritiikkiä heitä kohtaan. Säilyttääkö geopolitiikka tutkimusalana tieteellisyytensä, riippumattomuutensa, monipuolisuutensa ja silti yhtenäisyytensä ja omaleimaisuutensa?

Geopolitiikan alalla tehdään paljon informatiivista selvitys- ja analyysityötä.  Esimerkkinä olkoon vaikkapa IISS:n (The International Institute for Strategic Studies) vuotuinen Strategic Survey, jonka alaotsikkona on The Annual Assessment of Geopolitics. Analyysiä ja ennakointia harjoittavat muun muassa erilaiset ajatushautomot, tutkimus- ja opetuslaitokset[6] ja tiedusteluyhtiöt, joilla on kullakin oma käsityksensä geopolitiikasta. Hyvin tuotteliaana esimerkkinä on Stratfor, joka on alun perin George Friedmanin luomus. Siitä hän kuitenkin luopui ja perusti Geopolitical Futures -nimisen analyysilaitoksen. Kolmantena mainittakoon kanadalainen Geopolitical Monitor.

Tuollainen geopolitiikan analysointi muistuttaa tiedustelutiedon kokoamista avoimista lähteistä (open source intelligence) ja sen esittämistä havainnollisina päätelminä. Akateemisempi tutkimus ei tunnetusti pysty vastaamaan eikä sen voi olettaakaan vastaavan etenkään sovellettavan tiedon kysyntään yhtä nopeasti ja elegantin yksinkertaisesti.

Analyysit ovat myös varsin monipuolisia. Esimerkiksi Stratforin vuosi- ja neljännesvuosiennusteet käsittelevät varsin huolellisesti koko maailman.[7] Toinen kysymys on kuitenkin se, onko tuo kaikki todellakin tai leimallisesti geopolitiikkaa vai yleisemmin vain uutisointia ja analyysiä maailman tapahtumista tai maailmanpolitiikasta ja -taloudesta. Mitä se on silloin, kun ennusteita koetetaan ulottaa 100 vuoden päähän, kuten Friedmanin kirjassa The Next 100 Years, joka julkaistiin vuonna 2010? Siinä ennustettiin muun muassa Venäjän romahdusta 2020-luvulla, Turkin ja Itä-Euroopan, erityisesti Puolan, nousua ja suurta sotaa jonnekin vuosisadan puoliväliin.[8]

Geopolitiikkaa on myös varsin helppo popularisoida ja yksinkertaistaa uskottavalla tavalla laajalle yleisölle. Esimerkkinä popularisoidusta esityksestä olkoon Tim Marshallin teos Maantieteen vangit, jonka eräs lehtiarvostelu oli otsikoitu ”Geopolitiikan loistava suunnistusopas”.[9]

Kun maailman monipuolisesta ja turbulenttisesta tapahtumatodellisuudesta koetetaan saada otetta, niin helposti kuitenkin oletetaan paljon ja yleistetään liikaa. Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessahan realismiahan on tunnetusti arvosteltu tästä[10], ja sama riski on geopolitiikan käsittämisessä. Se on hyvä sanomaan osuvasti rajatusta määrästä politiikkaan vaikuttavia tekijöitä, mutta ei ole maailmanselityksenä yhtä hyvä. Ulkopolitiikan selityksenäkin maantieteellisten tekijöiden ylikorostusta kritisoi jo Kalevi J. Holsti kansainvälisen politiikan perusoppikirjassaan.[11] Tietty kritiikki geopolitiikkana esitettävää kohtaan on siis aina paikallaan.

Kysymys tutkimuksen ja politiikanteon suhteesta lienee herkempi geopolitiikassa kuin monella muulla alalla. Tämä johtunee juuri siitä, että geopolitiikkaa nostetaan keskustelussa esiin silloin, kun on kysymys jostakin kenties polarisoituvasta konfliktista, jopa kriisistä. Tutkijoita on silloin helpompi leimata politiikantekijöiksi eivätkä he aina itsekään selvennä, mikä on heidän tekemistensä suhde politiikkaan. Tästä on pitkälti ollut kysymys, kun esimerkiksi venäläisiä geopolitiikan tutkijoita ja heidän tuotantoaan on arvioitu lännessä. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa Alexander Duginin. Tosin tutkimuksen ja poliittisen päätöksenteon suhde ei ole lännessäkään ongelmaton.  

Geopolitiikan tutkimusalan määrittelyn lähtökohtana voi yhä pitää sitä, että perustekijät ovat sellaisia maantieteellisiä tekijöitä kuin alue, paikka ja rajat ja näihin liittyvät ominaisuudet ja niiden erottelut kuten sijainti, luonnonolot, luonnonvarat sekä väestön määrä ja jakautuma. Näissä tapahtuvat muutokset ja perustekijöiden väliset suhteet ja yhteydet kuten vaikkapa kulkuyhteydet ovat sellaisia, joita politisoidaan ja joilla politikoidaan. Hieman yksinkertaistetusti on kysymys siitä, miten spatiaalinen vaikuttaa poliittiseen, mutta myös siitä, miten uusia spatiaalisia käsityksiä tuotetaan sosiaalisesti ja poliittisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa niiden ei välttämättä tarvitse vastata aina tosiasioita ollakseen poliittisesti toimivia. Tämä avaa mahdollisuuden geopolitiikka-termien ja -käsitteiden joustavaan käyttöön erilaisissa yhteyksissä, jota myös tutkimusalalla voidaan tutkia.

Maantieteellisten tekijöiden vaikutusta ei välttämättä tarvitse pitää deterministisenä, mutta niillä on usein niin suurta sitovuutta politiikan fyysisinä ehtoina ja valtion tai muun toimijan ominaisuuksina, että niitä voidaan politiikassa käyttää hyväksi joskus jopa varsin dominoivalla tavalla.   

Tutkimusalan laajuus ja yhtenäisyys

Geopolitiikkaa on kylmän sodan jälkeen jaettu kansakunta- ja valtiokeskeiseksi ”poliittisemmaksi” ja ”universalistiseksi maantieteellisemmäksi” geopolitiikaksi.[12] Sitä on myös ryhmitelty klassiseksi, uudeksi ja kriittiseksi geopolitiikaksi. Näistä Suomen Geopoliittisen Seuran toiminta on epäilemättä ilmentänyt klassista, historiallista, realismiin nojaavaa ja valtiotaitoon yhdistettävissä olevaa geopolitiikkaa. Erityisesti klassisen geopolitiikan relevanssia on monesti asetettu kyseenalaiseksi maailman muutoksen myötä, vaikka sitä painotetaankin, kun puhutaan erityisesti Venäjän ja Kiinan politiikasta. 

Kriittistä geopolitiikkaa on haluttu joskus esittää varsinaisena tieteenä, mutta klassista pidetty nykykontekstissa – hieman kärjistetysti sanoen ­– enemmän vain politiikkana. Esimerkiksi Christer Pursiainen ja Tuomas Forsberg toteavat oppikirjassaan Ulkopolitiikkaa norsunluutornista (2015), että ”monien mielestä geopolitiikka onkin enemmän ideologiaa tai nationalismia kuin realismia, saatikka sitten minkäänlaista tiedettä.”[13] Jos näin on, niin vaarana on erityisesti se, ettei uusia avauksia oteta perinteisen geopolitiikan piirissä vakavasti. Tutkimusalan yhtenäisyys ja mahdollisuus vuoropuheluun kärsii siinäkin. Lisäksi painottuu kysymys siitä, millaisella geopolitiikan tutkimuksella on käyttöä poliittisessa päätöksenteossa. Onko se tutkimus tarpeeksi tieteellistä? Tämä palautuu osaksi kysymykseen siitä, mikä on ajankohtaista uutisointia palvelevan analyysityön ja ennustamisen merkitys. 

Tutkimuksen vastaaminen kyberaikakauden haasteisiin

Kolmas haaste on, mitä geopolitiikalla on sanottavana kyberaikana, johon kuuluu identiteettien hajautumista ja informaatioympäristön ja vuorovaikutuksen muutosta kaikkine hybridivaikuttamisineen ja ”totuudenjälkeisyyksineen”. Teknologian kehitys on auttanut verkottumisessa ja informaatiovolyymin kasvussa, mutta ei ole välttämättä helpottanut maailman käsittämistä tai poliittista päätöksentekoa. Myös tässä yhteydessä on esitetty, että perinteisellä geopolitiikalla ei olisi paljoa sanottavaa vuorovaikutusympäristöön, jossa valtiot ja muut toimijat nykytilanteessa siihen ja toisiinsa vaikuttavat.

Lisäksi kysytään, miten geopolitiikan tutkimus voi vastata nykyisen maailmantilanteen muihin ja silti entistä painavampiin haasteisiin, jotka viime kädessä vaikuttavat konflikteihin yhdessä perinteisten kysymysten kanssa. Tällaisesta esimerkkinä olkoon juuri nyt isoja otsikoita keräävä mutta sinänsä jo kauan ennakoitu ilmastonmuutos.  

Geopolitiikan tutkimusalan mahdollisuuksia

Mitä tutkimusalalla tuotetaan ja on tuotettu 2000-luvulla?  Teen pienen kirjallisuuskatsauksen siihen, mikä ilmentää geopolitiikan tutkimusalan käsittämistä ja nykyistä kiinnostusta ja samalla mahdollisuuksia.  Keskityn viiteen esimerkkiin: 1) Saul B. Cohenin käsitys geopolitiikasta, 2) Phil Kellyn edustama klassisen geopolitiikan revisio, 3) Sören Scholvinin käsitys, 4) kriittinen geopolitiikka ja ”välimaasto” sen ja klassisen tai ”uusklassisen” välissä sekä 5) mahdollisuus kyberulottuvuuden kytkemisessä geopolitiikkaan.

Saul B. Cohenin käsitys

Saul Bernard Cohen on ihmismaantieteilijä, jonka yksi keskeisimmistä kirjoista on Geopolitics: The Geography of International Relations (3.p.,2015).[14]  Hän toteaa geopolitiikan dynaamisen ja jatkuvasti muuttuvan luonteen ja painottaa geopoliittista analyysia, joka perustuu eri tasoilla oleviin alueisiin. Tämän hän tekee samalla historiallisessa perspektiivissä.  Cohen kuvaa teoriakehikkoaan ”todellisuuspohjaiseksi maantieteelliseksi geopolitiikaksi”, joka perustuu moninapaisuudelle ja regionalismille. Hänen lähestymistapansa on tavallaan myös systeemianalyyttinen. Se ei ole siinä mielessä mikään yksioikoinen teoria maailman geopolitiikasta.  Itse hän pitää silti tällaista ”arvokkaana työkaluna maailmanjärjestelmän rakenteen ja suunnan ymmärtämiseksi, ennustamiseksi ja muotoilemiseksi”. Tässä kehikossa Cohen käsittelee maailman eri osien kehitystä ja kartoittaa myös lähitulevaisuutta.

Cohen näki maailman 2000-luvun alussa sellaisena, että suuralueita olivat: Merellinen suuralue, Euraasian mantereellinen suuralue sekä Itä-Aasian suuralue. Niiden sisällä geopoliittisia alueita olivat Merellinen Eurooppa & Maghreb, Pohjois- ja Keski-Amerikka, Etelä-Amerikka, Lähi-itä, Keski- ja Etelä-Afrikka, Etelä-Aasia sekä Aasian ja Tyynenmeren reuna-alue. Murtumavyöhykkeitä olivat Lähi-itä ja Saharan eteläpuolinen Afrikka. Jälkimmäiseen sisältyi myös kaksi puristusvyöhykettä eli Länsi- ja Keski-Afrikka sekä Afrikan sarvi. Puristusvyöhyke on alue, jota sisäiset jaot ja valtioiden puuttuminen toistensa asioihin repivät vielä pahemmin rikki kuin muuten murtumavyöhykkeellä, jonka ”alavyöhyke” se on.[15]

Cohen käytti myös käsitettä lähenemisvyöhyke (convergence zone). Sillä hän tarkoitti alueita, jotka ovat suuralueiden välissä, mutta joiden asema oli vielä avoin. Näitä olivat Itä-Eurooppa, Keski-Aasia ja Mongolia. Lähenemisvyöhykkeestä saattaa tulla porttikäytävä eli ”silta” suuralueiden, alueiden tai valtioiden välillä.[16]

Cohen ennakoi myös, että 21. vuosisadan ensimmäisen neljänneksen kuluessa geopoliittinen kartta muuttuu siten, että uutena muodostuu Intian valtameren suuralue. Merellinen Eurooppa & Maghreb laajenee Euro-Välimeri-alueeksi, jolloin Lähi-idän murtumavyöhyke kutistuu. Eteläinen Afrikka ei myöskään enää ole murtumavyöhyke. Itäinen Eurooppa, Keski-Aasia, Karibian alue sekä Itä-Aasian rannikko ja rannikkomeri ovat porttikäytäviä.[17]    

Phil Kellyn käsitys

Toisena otan esille Phil Kellyn käsityksen siitä, mitä klassinen geopolitiikka on revisoituna. Siksi kirjan nimikin on Classical Geopolitics. A New Analytical Model (2016).[18]  Sen johtopäätöksissä hän puhuu myös “nuorentuneesta” geopolitiikasta ja ”parannetusta ja näkyvämmästä klassisen geopolitiikan mallista”.[19]

Kelly pyrkii kirjassaan vapauttamaan geopolitiikan ja sen tutkimuksen ennakkoluuloista ja yksisilmäisyydestä eli tavallaan palauttamaan sen maineen.  Hän pyrkii ikään kuin vapauttamaan klassisen geopolitiikan yhä käyttökelpoisen ytimen sivujuonista, joita siihen on tullut ja jotka usein ovat tuottaneet väärinymmärrystä. Näitä sivupolkuja liittyy kenraali Karl Haushoferiin yhdistettyyn 1920- ja 1930-lukujen Geopolitik-traditioon, kylmän sodan patoamiskoulukuntaan ja 1900-luvun lopun kriittiseen geopolitiikkaan.

 Kellyn oma määrittely on, että geopolitiikassa tutkitaan “maantieteellisten piirteiden kuten alueiden, valtioiden ja voimavarojen aseman ja sijainnin ja lisäksi topografian, ilmaston, etäisyyden, väestötekijöiden sekä valtioiden muodon ja koon vaikutusta, koska ne voivat ehdollistaa valtioiden ulkopolitiikkaa ja toimia valtiotaidon apuna”.[20]   



Kelly arvostelee Saul Cohenia siitä, että hän ei ole onnistunut soveltamaan mallinsa teorioita selittääkseen niiden vaikutusta kansainvälisiin suhteisiin.  Kelly sen sijaan viittaa Jakub Grygieliin, joka hänen mukaansa on onnistunut teorioiden soveltamisessa. Grygiel määritteli geopolitiikan kolmen muuttujan ympärille, jotka ovat: 1) tärkeiden luonnon ja taloudellisten resurssien sijainti, 2) erilaiset yhteydet, jotka yhdistävät nämä resurssit kansakunnan valtaan ja 3) näihin liittyvien rajojen vakaus.[21]

Kellyllä itsellään on tutkimusohjelmassa tai mallissa noin 60 teoriaa ja keskeistä geopoliittista käsitettä kuten shakkilauta, strateginen solmukohta, tartuntailmiö, ympäröitynä olo, jokien maantiede, puskuri-, “sokka-“ ja “kamanavaltio”, vaikutuspiiri, murtumavyöhyke ja tilatietoisuus. Moni näistä on tuttu jo klassisen geopolitiikan alkuajoilta. Havainnollistaakseen niitä esimerkein Kelly ryhmittelee teoriat viiteen kategoriaan, jotka ovat: 1) keskusta-periferia ja muut dikotomiat, 2) keskeiset geopoliittiset alueet ja paikat, 3) rajat ja rajamaat, 4) tilat sekä 5) muut geopoliittiset käsitteet ja teoriat kuten esimerkiksi maan muoto ja koko, luonnonvarat ja energia, ympäristökatastrofit, haaste ja vastaus, ilmastoteoriat ja asevaltiot.

Kelly pitää geopolitiikkaa ”puolueettomana” ja perustelee sitä sillä, että geopolitiikan on oltava ”luotettava työväline sekä valtioiden päättäjille että tutkijoille, kun he koettavat saada aikaan järjestystä valtioiden ulkosuhteiden kompleksisuuteen”.  Hän myös uskoo päättäjien rationaalisuuteen, painottaa metodologian objektiivisuutta ja ilmoittaa seuraavansa modernistista positivistista polkua, jossa ”faktat asettuvat mielipiteiden edelle”.[22]

Kellyn teos on perusoppikirjan luonteinen, yksinkertaistava ja sellaisena vain suuntaa antava. Hän kuitenkin perustelee sitä käytännöllisyydellä ja sovellettavuudella. Kirjan anti on varsin hyvä siinä, että se nostaa geopolitiikkatietoisuutta ja kannustaa tutkimuksesta kiinnostuneita.

Klassisen geopolitiikan “maineenpalautusta” on tehnyt myös Harvey Starr teoksessaan On Geopolitics.[23] Klassiseen geopolitiikkaan kytkeytyy myös Jeremy Blackin teos Geopolitics and the Quest for Dominance[24] sekä omalla tavallaan Robert D. Kaplanin tuotanto, josta esimerkkinä on The Revenge of Geography.[25] Se kuuluu hyvin popularisoidun geopolitiikan kategoriaan ja onkin ollut todellinen bestseller. Esimerkkinä olkoon tässä luokassa myös Naton Euroopan joukkojen entisen komentajan, amiraali ja oikeustieteen tohtori James G. Stavridisin kirja Sea Power[26], jota jotkut ovat pitäneet Alfred Mahanin työtä jatkavana merkittävänä päivityksenä, mutta jota myös näytetään varsin paljon kritisoidun.

Lisäksi on syytä mainita käsite uusklassinen geopolitiikka, jota Stefano Guzzini ja Mark Bassin muiden muassa ovat käyttäneet uudemmasta klassisen geopolitiikan paremmin tähän päivään soveltuvasta versiosta, joka usein liitetään Venäjän, Kiinan ja esimerkiksi Iranin uuteen geopolitiikkaan. Tästä saa lisätietoa vaikkapa uudesta kirjasta Theodor Tudoroiu:  Brexit, President Trump, and the Changing Geopolitics of Eastern Europe.[27]

Sören Scholvinin käsitys

Geopolitiikkaa on pyrkinyt täsmentämään myös Sören Scholvin. Hän on julkaissut muun muassa geoekonomiaa, josta on esimerkkinä v 2018 ilmestynyt kokoomateos Geo-Economics and Power Politics in the 21st Century. Sen hän on toimittanut yhdessä Mika Aaltolan ja Mikael Wigellin kanssa. Kirjassa on useampikin suomalainen artikkeli, mm. Kari Möttölän kirjoittama US grand strategy in flux: geo-economics, geopolitics and the liberal international order.[28]

Geopolitiikka on Scholvinin mukaan kansainvälisten suhteiden (tai politiikan) analysointia maantieteellisen sisältönsä puolesta. Ulkopoliittisen instituutin työpaperissaan[29] hän argumentoi, että maantieteelliset olot muodostavat mahdollisuuksien ja rajoitusten kokoelman, rakenteen, joka on riippumaton toimijuudesta (agency). Yleisiä piirteitä ja pitkän aikavälin prosesseja voidaan selittää sen rakenteen avulla, mutta geopolitiikka ei ole hänen mukaansa teoria valtion käyttäytymisestä tai ulkopolitiikasta.

Scholvin painottaa, että kansainvälisten suhteiden ilmiöiden ymmärtäminen vaatii ei-maantieteellisten tekijöiden ottamista huomioon. Näin maantieteellisten ja ei-maantieteellisten tekijöiden kombinaatio on se, josta järkeviä selityksiä voidaan etsiä.  Hän ehdottaa, että keskityttäisiin kolmeen ohjaavaan kysymykseen:

1)  vaikuttavatko maantieteelliset olot havaittuun tulokseen?

2)  jos vaikuttavat, niin vaikuttavatko ne merkittävästi?

3) jos vaikuttavat, niin miten ne yhdessä muiden tekijöiden kanssa vaikuttavat havaittuun tulokseen?

Kriittinen geopolitiikka ja ”välimaasto”

Jos hyväksytään ajatus siitä, että klassinen geopolitiikka voi uudistua, niin ei liene myöskään ylivoimaista se, että kriittinen geopolitiikka ja samoin ”välimaasto” klassisen tai uusklassisen ja kriittisen geopolitiikan välissä ymmärretään kiinteäksi osaksi geopolitiikkaa. Sitä ei ole tarvetta päästää ikään kuin omille teilleen varsinkaan nyt, kun ”geopolitiikan paluuseen” liittyy runsaasti alan termien ja käsitteiden löysää käyttöä mediajulkisuudessa.

Kriittisen geopolitiikan ”perustajajäseniä” ovat Gearoid O’Tuathail, John Agnew sekä Simon Dalby, joskin ranskalainen maantieteilijä Yves Lacoste edusti sen juuria jo 1970-luvulla.[30] Siitä, kuka ensimmäisenä käytti kriittisen geopolitiikan käsitettä, on kahtalaista tietoa. Toisten mukaan Peter Taylor käytti sitä jo 1980-luvulla, toisten mukaan Simon Dalby vuonna 1990.[31]

Merje Kuus pitää kriittistä geopolitiikkaa tutkimusohjelman sijasta lähestymistapojen kokoelmana, joka nojaa erityisesti mutta ei yksinomaan post-strukturalistisiin sosiaaliteorian juonteisiin.  Siinä missä perinteisessä geopolitiikassa pidetään maantiedettä ”ei-diskursiivisena” maastona, joka on olemassa ennen geopoliittisia väitteitä, kriittisessä geopolitiikassa lähestytään maantieteellistä tietoa olennaisena osana moderneja vallan diskursseja.  Esimerkiksi valtiota ei pidetä perustana suvereeniuden, turvallisuuden ja identiteetin diskurssille, vaan noiden diskurssien tuottamana tuloksena. Kuusin mukaan kriittinen geopolitiikka ei ole kiinnostunut vallasta yleisesti vaan valtasuhteiden toiminnasta tietyissä paikoissa.[32]

Kriittinen geopolitiikka soveltuu erityisen hyvin tutkimukseen, jossa tarkastellaan identiteettejä.

Tällaista tutkimusta tehtiin Suomessa 2000-luvun vaihteen molemmin puolin.[33]

Kriittisen tutkimuksen ongelma monesti on, miten kyetään perustamaan suhde teorian ja evidenssin välille ja lisäksi rakentamaan jotakin, josta on hyötyä politiikassa. Kriittinen geopolitiikka tuottaa todellakin muun geopolitiikan kritiikkiä, mutta sillä ei aina ole paljon tarjottavaa esimerkiksi päätöksenteon tueksi ulkopolitiikassa, ellei sellaisena pidetä sitä, että päättäjä ehkä osaa olla jonkin verran varovainen pohtiessaan eri tekijöiden todellista painoarvoa.  Kriittinen geopolitiikka nostaa silti esille poliittisesti merkityksellisiä ilmiöitä ja voi parhaimmillaan sitä kautta virittää politiikkaa. Esimerkiksi Simon Dalby tuo artikkelissaan The geopolitics of climate change[34]  esille, miten ilmastonmuutoksesta on tullut tuotanto-ongelma suojeluongelman sijasta. Tällä on yhteyttä geopolitiikan ja ylipäätään politiikan tekemiseen. 

Phil Kelly antaa kriittiselle geopolitiikalle tunnustusta siinä, että se paljastaa ”vallan valepukuja”. Hän kritisoi sitä kuitenkin siitä, että klassisen geopolitiikan ilmeiset edut jäävät huomiotta, kuten se, että valtioiden, alueiden ja voimavarojen sijainti voi oikeasti vaikuttaa ulkopolitiikkaan.[35]

Kriittinen geopolitiikka voi pitää yllä hyödyllistä vuoropuhelua toisenlaisten lähestymistapojen kanssa. Tavallaan paralleelia on, kun puhumme turvallisuudentutkimuksesta ja kriittisestä turvallisuudentutkimuksesta (critical security studies). Toki kriittisen geopolitiikan monitahoisuus nostaa esiin sen kysymyksen, sopiiko kaikki mahdollinen, jossa geopolitiikkakäsitteet vilahtavat, todella yhteen muun geopolitiikan tutkimuksen kanssa ja yhtenäistää sitä.

Klassisen ja kriittisen geopolitiikan välimaastoa voi lähestyä kansainvälisten suhteiden teoriaperinnöstä käsin. Siinä lähestymistapoja on jaettu rationalistisiin, reflektivistisiin ja niiden välissä oleviin konstruktivistisiin. [36] Samaa perusjakoa voi soveltaa geopolitiikan tutkimusalalla.

Näistä rationalismi on ollut läheisesti yhteydessä realismiin, josta kuitenkin esimerkiksi Kelly haluaa irrottaa geopolitiikan. Hänen mielestään: ”Valta määrittää realismia, tilallinen asema geopolitiikkaa”.[37]

Kriittisessä geopolitiikassa puolestaan reflektivistiset lähestymistavat ovat suosittuja. Konstruktivismi voi rakentaa siltaa eri lähestymistapojen välille, mutta ei ehkä ole jostakin syystä saavuttanut vastaavaa suosiota geopolitiikan tutkimuksessa kuin sillä on ollut kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa 1980-luvulta lähtien. Radikaali tai postmoderni konstruktivismi on varsin lähellä reflektivismiä ja jotkin lukevatkin sen siihen, mutta moderni tai maltillinen konstruktivismi menee hyvin lähelle klassisen geopolitiikan kiinnostuksen kohteita.[38]

Kriittiseen geopolitiikkaan tai tuohon välimaastoon voi sijoittaa esimerkkeinä sellaisia teoksia kuin edellä mainittu Stefano Guzzinin toimittama kirja The Return of Geopolitics in Europe?, Merje Kuus: Geopolitics Reframed, Dominique Moisi: The Geopolitics of Emotion tai Lisa Funnell & Klaus Dodds: Geographies, Genders and Geopolitics of James Bond, joka edustaa geopolitiikan populaarikulttuuriin liittyvää suuntausta. Klassisen geopolitiikan ulkopuolelle tai rajamaille ajautuu myös sellainen perusoppikirja kuin Colin Flint: Introduction to Geopolitics.[39]

Toisella tavalla määritellen klassisen ja kriittisen geopolitiikan välimaasto voi koostua myös ns. uudesta geopolitiikasta, joka tosin voi sisältyä myös klassisen geopolitiikan revisioon.  Osmo Tuomi  tarkasteli vuonna 1996 julkaistussa väitöstutkimuksessaan uutta geopolitiikkaa. Sen teoria on hänen mukaansa ”alueellisen poliittisen jakaantumisen sekä sen syiden ja seurausten tutkimista”. Käytännössä ilmenevä geopolitiikka on puolestaan ”taloudelliseen ja poliittiseen asemaan, turvallisuuteen ja kulttuuriin liittyvien tavoitteiden määrittelyä maantieteellisen dimension avulla”.  Tuomi piti uutta geopolitiikkaa vähemmän deterministisenä kuin klassista. Lisäksi hän toi geopolitiikkaan mukaan kulttuuria ja diskursiivisuutta, jotka esimerkiksi Kelly puolestaan pitkälti sivuuttaa.[40] 

Ainakin temaattisesti voi klassisen ja kriittisen geopolitiikan välissä olevina pitää usein töitä, joissa käsitellään alueellista tai sitten johonkin luonnonvaraan liittyvää geopolitiikkaa. Tällöin ollaan usein samalla geoekonomian alueella. Esimerkkejä tällaisista ovat Agnia Grigas: The New Geopolitics of Natural Gas,  Jean-Pierre Favennec: The Geopolitics of Energy sekä varsin monitieteinen kokoomateos Richard C. Powell & Klaus Dodds (eds.): Polar Geopolitics?, jossa on mm. Lassi Heinisen artikkeli pohjoisesta geopolitiikasta. [41]

Geopolitiikan rajanvedot lähitutkimusaloihin kuten juuri geoekonomiaan, geostrategiaan, tai poliittiseen maantieteeseen ovat kiinnostavia ajatellen tutkimusalan laajuutta ja yhtenäisyyttä. Geoekonomian painoarvo on epäilemättä kasvanut. Geostrategian ymmärrys puolestaan riippuu jonkin verran siitä, mitä strategialla tarkoitetaan: puhutaanko ns. suurstrategiasta (grand strategy) vai enemmän sotilaallista voimaa painottavasta.

Poliittinen maantiede on ottanut entistä enemmän geopolitiikan tutkimusta itseensä. Kai-Veikko Vuoristo piti 1990-luvun lopulta peräisin olevassa oppikirjassaan geopolitiikkaa pikemminkin poliittisen maantieteen alalajina kuin omana tieteen- tai tutkimusalanaan.  Hän totesi kuitenkin, että tyhjentävää ja yksiselitteistä poliittisen maantieteen määritelmää on lähes mahdotonta esittää.[42] Poliittista maantiedettä pidetäänkin usein niin sidoksissa geopolitiikkaan, ettei merkittävää eroa tutkimusalojen välille kannata välttämättä edes yrittää. Erottelua tehtäneen kuitenkin instituutioiden sisällä eli siinä, mikä tutkimuslaitos väittää harjoittavansa mitäkin tiedettä ja tutkimusalaa.

Phil Kellyllä poliittinen maantiede eroaa geopolitiikasta siinä, että se on ”paikallista ja alaltaan valtionsisäistä”, vaikka hän myöntääkin niille tiettyä päällekkäisyyttä.[43] Pursiainen ja Forsberg pitävät geopolitiikkaa normatiivisempana kuin poliittista maantiedettä. He löytävät varsinkin varhaisemmasta geopolitiikasta ideologisuutta ja pyrkimystä oikeuttaa jonkin maan määrättyä politiikkaa.[44]

Geopolitiikan uudemman tutkimuksen monipuolisuutta havainnollistavat kaksi kehityksen ja geopolitiikan yhteyteen liittyvää teosta. Clara Rachel Eybalin Casseuksen tutkimus Geopolitics of Memory and Transnational Citizenship käsittelee vertailevasti sitä, miten maasta muuttaneet kansalaiset aktiivisesti ovat kertomusten kautta yhteydessä lähtömaihinsa kahdessa erilaisessa geopoliittisessa yhteydessä, jolloin syntyy ”transnationaalista kansalaisuutta”.  Marcus Power: Geopolitics and Development tutkii geopolitiikan ja kehityksen yhteyttä erityisesti Afrikassa kuvaten sitä, miten kehityksen merkityksiä ja suhteita on geopoliittisesti kuviteltu ja kehystetty.[45]

Geopolitiikka ja kyberulottuvuus

Vuorovaikutuksen lisääntyvä siirtyminen verkkoon muuttaa maantieteellisten tekijöiden vaikutusta ja käyttöä politiikassa, mutta ei sulje niitä pois. Paikalla ja alueella on yhä merkitystä, samoin niihin sidotulla yhteisöllisyydellä ja identiteeteillä.  Maailmassa tapahtuu koko ajan kyberaikanakin fyysistä poissulkemista ja mukaan ottamista tai fyysisten yhteyksien luomista. Kyberulottuvuuden käyttö auttaa esimerkiksi rajojen asettamisessa, liikenteessä, sotilaallisessa toiminnassa ja raaka-aineiden ja tavaroiden tuotannossa ja kaupassa. Jokainen valtio on silti yhä kiinni maassa. Sillä on territorio, jolla se harjoittaa suvereeniuttaan. Se ei voi paeta ”geon” merkitystä politiikassa. Tämä korostuu etenkin kaikissa transaktioissa, joissa on kysymys fyysisestä vaikuttamisesta, jota ei voida virtuaalisuudella ja verkkoviestinnällä korvata.

Verkon palvelimet, kaapelit ja vaikkapa median keskukset sijaitsevat jossakin paikassa. Informaatio kulkee fyysisten rajojen yli ja on konkreettisesti poimittavissa kuten vaikkapa nyt Suomessa uusien tiedustelulakien voimaantullessa. Geopolitiikka näkyy myös vaikkapa Kiinan pyrkimyksissä omaan erityiseen internet-politiikkaan myös maailmanlaajuisesti[46] tai lännen ajankohtaisissa epäluuloissa Huawein laitteita kohtaan, joilla Yhdysvallat painostaa Saksaa[47], tai kysymyksessä siitä, minne venäläisten tietoja saa säilöä. Venäjällä myös tehdään ”suljettua internetiä” eli RUNET:iä. Sotilaalliseen käyttöön suunnitellaan vedettäväksi runkokaapelia pitkin Venäjän arktista aluetta vuonna 2019.[48]  Ihmisten erilainen pääsy internetiin juontuen valtioiden rajoitustoimista liittyy poliittisiin vapauksiin ja sen voi odottaa muuttavan politiikkaan vaikuttavien tekijöiden keskinäistä painoarvoa ja vaikuttavan valtioiden välisiin suhteisiin.[49] Kaikki nämä kybertilaa koskevat kysymykset ovat yhteydessä geopolitiikkaan erityisesti infrastruktuuriin liittyvien maantieteellisten tekijöiden kautta.

Kybertilan käytön yhteydessä on syytä tarkastella valtioiden ja muiden toimijoiden keskinäisen vuorovaikutuksen laajenemista etenkin teknologisten edellytysten paranemisen kautta. Jokainen valtio pyrkii käyttämään kykyjään monipuolisesti vaikuttaessaan toisiin valtioihin ja myös suoraan toisiin yhteiskuntiin, jos teknologia sen sallii. Tämä pätee valtioiden väliseen yhteistyöhön, mutta korostuu silloin, jos suhteessa toiseen valtioon on vastakkainoloa.  Muotikäsitteitä ovat nyt erilaiset ”hybridi-” eli ”yhdistelmä”-alkuiset toiminnot kansainvälisessä vuorovaikutuksessa ja näissä kybertilan kautta vaikuttaminen tulee vahvasti esille.

Muutamat ajattelijat ovat alkaneet painottaa sitä, että hybridikeinoilla voidaan äärimmillään toteuttaa Sunzin ideaalia siitä, että taitava strategi lyö vihollisen ilman taistelua.  Vaikka sotilaallista voimaakin voidaan käyttää myös viestinnässä entistä vaikuttavammin myös normaalioloissa, niin ”kineettisen voiman” tarve ei ole kadonnut mihinkään. Sotilaspolitiikka on yhä ehkä vahvimmin geopolitiikkaa, johon kasvanut vaikuttaminen kybertilan kautta on tuonut uuden ulottuvuuden. 

”Hybridipuheesta” nousee entistä selvemmin esille se, että kysymys normaalin ja jollakin lailla vihamielisen ja toista poissulkevan kansainvälisen vuorovaikutuksen välillä on hämärtynyt, samalla kun toimijuus on hämärtynyt. Usein esitetty perusvastaus turvallisuuspolitiikassa näyttää tähän ongelmaan olevan ”silmien aukipitäminen 360 astetta” ja sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajan poistaminen. Tästä huolimatta uhkaavaksi koetun hybridivaikuttamisen aikaansaajina on paikkaan ja alueelle sijoittuvia toimijoita.

Viimeisen noin kolmen vuosikymmenen aikana on nostettu esiin sellaisia käsitteitä kuin kybergeopolitiikka, informaatiogeopolitiikka ja digitaalinen geopolitiikka. Näitä on käytetty tutkimuksissa, joissa kybertilan kautta vaikuttaminen tai kyber- ja informaatiouhat yhdistyvät joihinkin maantieteellisesti sijoittuneisiin toimijoihin. Esimerkiksi Chris Bronkin teoksessa Cyber Threat. The Rise of Information Geopolitics in U.S. Security esitellään suuri joukko tällaisia tapauksia Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden näkökulmasta. Kirja lähestymistapa on uudesta tematiikasta huolimatta varsin perinteinen.[50] 

Kokonaan toisenlainen esimerkki on Mikhail Suslovin ja Mark Bassinin toimittama teos Eurasia 2.0 alaotsikkona Russian Geopolitics in the Age of New Media. Siinä tutkitaan populaarigeopolitiikkaa ja samalla ”digitaalista geopolitiikkaa” ja selvitellään muun muassa geopoliittisten ideoiden leviämistä internetin kautta, jossa mobilisoidaan ”ruohonjuuritasoa” ja ”depolitisoidaan” geopolitiikkaa.  Samalla on kyse euraasialaisesta identiteettipolitiikasta. Kirjan esseissä käsitellään muun muassa sitä, miten Venäjän “henkistä suvereeniutta” pyritään vahvistamaan ja Venäjää “brändäämään” neuvostovallan jälkeisessä maantieteellisessä tilassa.[51]

Väitän, että geopolitiikka sopeutuu hyvin kyberaikaan, jos myös tutkimusala pidetään riittävän laajana ja yhtenäisenä.  Historiallisessa geopolitiikassa kehitetyt teesit tai tehdyt johtopäätökset eivät kuitenkaan sellaisinaan ole enää välttämättä käyttökelpoisia muuttuneessa tilanteessa, jossa esimerkiksi rajojen merkityksen muuttamiseen, etäisyyksien voittamiseen, ihmisiin vaikuttamiseen ja ajan hyväksikäyttöön on uusia mahdollisuuksia, ja joka kurottautuu myös avaruuteen. Sellainenkin termi ja käsite on näkynyt kuin ”avaruusgeopolitiikka” tai peräti ”avaruuden metageopolitiikka”[52].

Geopolitiikkaa voidaan selkiyttää ja silti pitää laajana

Geopolitiikan tutkimusala on yhä monipuolinen ja uudistumiskykyinen. Sillä on käsitelty geopolitiikan paluuta, mutta myös jatkuvuutta. Geopolitiikkaa ei myöskään käytäntönä pidä eikä ole syytä rajata Venäjään, Kiinaan tai pelkästään sen valtion tai muun toimijan politiikkaan, jonka kulloinkin katsotaan tuottavan fyysistä tai informaatiota käyttävää turvallisuusuhkaa.  Geopolitiikka liittyy myös rauhaan, turvallisuuteen ja elämän mahdollisuuksia turvaavaan kehitykseen.

Geopolitiikan tutkimusta tehdään ja voidaan tehdä eri tasoilla: valtio, alue, maailmanjärjestelmä.

Geopolitiikka ei ole näin vain suurvaltapolitiikkaa tai konfliktipolitiikkaa eivätkä geopolitiikan käsitteet ja teoriat vain leimoja, jotka on helppo liittää jonkin laajan ja lausujansa käsityksen kannalta normatiivisesti ja poliittisesti kielteisen järjestelmämuutoksen yhteyteen, saatikka että geopolitiikan väitetyssä korostumisessa olisi kyse jostakin taantumasta tai paluusta vanhaan. 

Geopoliittista tietoa voidaan käyttää päätöksenteossa, siinä missä käytetään muunkinlaista tietoainesta, mutta kaikella alan tutkimuksella ei ole tarvetta tähdätä päätöksentekoon.  Geopolitiikka voi kuitenkin usein sanoa jotakin olennaista maantieteellisten fyysisten tekijöiden vaikutuksesta ja käytöstä erityisesti valtioiden politiikassa; varsinkin siitä, miten nuo tekijät ovat omiaan sitä ehdollistamaan ja mahdollistamaan eli tuottavat yllykkeitä ja pidäkkeitä. Lisäksi se pystyy sanomaan noiden tekijöiden sosiaalisesta muovaamisesta, erilaisten todellisuusymmärrysten rakentamisesta ”raaoista” tosiasioista riippumatta.

Kaikki politiikka ei kuitenkaan ole geopolitiikkaa. Tilallisilla tekijöillä täytyy olla jokin selkeä yhteys ei-tilallisiin tekijöihin esimerkiksi siten, että niitä käytetään hyväksi päätöksenteossa tai väitetään niistä jotakin politiikan argumentoinnissa.

Geopolitiikan tutkimuksen ja käytännön geopolitiikan eli ”geopolitisoinnin ja -politikoinnin” pitäminen erillään on ennen muuta tutkijoiden tehtävä, jota heidän pitää toteuttaa osoittamalla etenkin tieteellistä tutkimusta koskevien sääntöjen noudattamista.  Jos geopolitiikka pyrkii laajenemaan liikaa, seuraamukset olisivat erilaisia tutkimukselle ja käytännön politiikanteolle. Tutkimustoimintaan nähden politiikka on ylivertaista. Siinä voidaan vaikuttaa myös pinnallisella, virheellisellä tai puolueellisellakin tiedolla ja väitteillä. Esimerkiksi ylipolitisoitaessa, kuten joissakin turvallisuuskysymyksissä, voi olla hyvinkin vaikuttavaa väittää jotakin juuri maantieteellisistä tekijöistä ja niiden vaikutuksesta perustuen muuhun kuin tutkimustietoon. Geopolitiikan tutkimuksessa pitää ja voi kuitenkin systemaattisesti pureutua siihenkin, miten geopoliittisilla väitteillä saatetaan tehdä politiikkaa tai nimetä politiikkaa geopolitiikaksi.  Geopolitiikassa on myös tarvetta säilyttää ja selventää yhteydet muihin tutkimusaloihin ja -traditioihin, joissa niin ikään tutkitaan politiikkaa.

Suomessa on voimavaroihin nähden osallistuttu varsin hyvin geopolitiikan uuteen tulemiseen. Silti sen tutkimuksessa voi nähdä useita eri mahdollisuuksia esimerkiksi klassisen geopolitiikan uudistetusta viitekehyksestä käsin.  Suomen oman ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tieteellinen geopoliittinen tarkastelu olisi myös paikallaan ajatellen sitäkin, miten usein geopolitiikka-termi heitetään nykyisessä julkisessa keskustelussa myös Suomessa esille. 

---

YTT Arto Nokkala on vapaa tutkija sekä strategian ja turvallisuuspolitiikan dosentti Maanpuolustuskorkeakoulussa. Artikkeli perustuu hänen Suomen Geopoliittisen Seuran seminaarissa 25.3.2019 pitämäänsä esitelmään.

[1] Esimerkiksi 27.1.2019 verkkolehti Uusi Suomi otsikoi: ”Uudesta maailmanjärjestyksestä” varoittaneelta tutkijalta jälleen jäätävä ennuste: ’Putin saa Ukrainan ja Trump Venezuelan’. Artikkelissa viitataan Anders Åslundin ja Ian Bremmerin käsityksiin. www.uusisuomi.fi/ulkomaat/270347-uudesta-maailmanjarjestyksesta-varoittaneelta-tutkijalta-jalleen-jaatava-ennuste: tulostettu 7.3.2019. 

[2] Uusi Suomi 11.5.2018. http://anttikuosmanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/255164-geopolitiikan-paluu; tulostettu 7.3.2019

[3] Koko ’geopolitiikka’ arvotetaan usein yleisessä keskustelussa negatiivisesti.  

[4] Esim. Guzzini, Stefano (ed.) (2012) The Return of Geopolics in Europe? Social Mechanisms and Foreign Policy Identity Crises. Cambridge: Cambridge University Press. Siinä geopolitiikan paluuta on pohdittu osana ulkopolitiikan identiteettikriisejä. Ks. myös Guzzini, Stefano (2014) Revival of Geopolitical Thought in Europe. No. 11: May-August. www.academic-foresights.com/Geopolitical_Thought.pdf, tulostettu 1.4.2019.

[5] Ks. Moisio, Sami & Harle, Vilho (2000) Poliittisen maantieteen ja kansainvälisten suhteiden rajapinnalla: näkökulmia suomalaisen geopolitiikan tutkimuksen kehitykseen, teoksessa Harle, Vilho (toim.): Kriittinen geopolitiikka ja kansainvälinen ympäristöpolitiikka. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 64-96, erityisesti 76-77.  – Harle ja Moisio tekevät katsauksen alan kehitykseen erityisesti toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta ja tuovat esille muun muassa Osmo Apusen, Raimo Väyrysen, Jouni Häklin ja Anssi Paasin tuotantoa 1980- ja 1990-luvuilta. Heistä he pitävät Paasia ”suomalaisten maantieteilijöiden harrastaman geopolitiikan uuden tulemisen pioneerina”. Ks. myös Paasi, Anssi (1990): The rise and fall of Finnish geopolitics. Political Geography Qarterly 9:1, 53-65.

[6] Geopolitiikasta on tarjolla muun muassa lyhytkursseja ja verkkokursseja, ks. esim. https://geopolitics-geneva.ch

[7] www.stratfor.com

[8] Friedman, George (2010) The Next 100 Years, A Forecast for the 21st Century. New York: Anchor Books.

[9] Marshall, Tim (2018) Maantieteen vangit. Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Jyväskylä: Atena; Kymen Sanomat 16.9.2018.

[10] Esim. Donnelly, Jack (2005) Realism, teoksessa Burchill, Scott, Linklater, Andrew, Devetak, Richard, Donnelly, Jack, Paterson, Matthew, Reus-Smit, Christian & True, Lacqui: Theories of International Relations. 3.p. Houndmills and New York: Palgrave Macmillan, 29-54.

[11] Holsti, K.J. (1995): International Politics. A Framework for Analysis. 7^th ed. Englewood Cliffs: Prentice-Hall, 256.

[12] Cohen, Saul Bernard (2015) Geopolitics. The Geography of International Relations. 3^rd ed. Lanham: Rowan&Littlefield, 28-31.

[13] Pursiainen, Christer & Forsberg, Tuomas (2015) Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Chan Puma House, 97.

[14] Cohen, emt.

[15] Cohen, emt., 37-63.

[16] Cohen, emt., 37, 40.

[17] Cohen, emt., 445-457

[18] Kelly, Phil (2016) Classical Geopolitics. A New Analytical Model. Stanford: Stanford University Press.

[19] Kelly, emt., 166.

[20] Kelly, emt.,ix

[21] Kelly, emt., xi-xii; Grygiel, Jakub J. (2006) Great Powers and Geopolitical Change. Baltimore: Johns Hopkins University Press.

[22] Kelly, emt., xii,1-17.

[23] Starr, Harvey (2016) On Geopolitics: Space, Place, and International Relations. New York: Routledge.

[24] Black, Jeremy (2015) Geopolitics and the Quest for Dominance. Bloomington&Indianapolis: Indiana University Press.

[25] Kaplan, Robert D. (2012) The Revenge of Geography. What the Map tells us about Coming Conflicts and the Battle against Fate. New York: Random House.

[26] Stavridis, James G. (2017) Sea Power. The History and Geopolitics of the World’s Oceans. New York: Penguin Press.

[27] Tudoroiu, Theodor (2018) Brexit, President Trump, and the Changing Geopolitics of Eastern Europe. Houndmills and New York: Palgrave Macmillan

[28] Wigell, Mikael, Scholvin, Sören & Aaltola, Mika (2018) Geo-Economics and Power Politics in the 21st Century. The Revival of Economic Statecraft. New York: Routledge.

[29] Scholvin, Sören (2016) Geopolitics. An Overwiew of Concepts and Empirical Examples from International Relations. FIIA Working Paper no. 91, April 2016.

[30] Kriittiseen geopolitiikkaan ja sen perusteisiin voi tutustua esimerkiksi teoksista Ó Tuathail, Gearόid (1996) Critical Geopolitics. London: Routledge;  Agnew, John (1998, 2.p. 2003) Geopolitics. Re-visioning World Politics. London: Routledge. Ó Tuathail, Gearόid & Dalby, Simon (eds.)(1998) Rethinking Geopolitics. New York: Routledge.

[31] Harle & Moisio, em. artikkeli, 67; vrt. Kuus, Merje (2010) Critical Geopolitics. www.isacompss.com/info/samples/criticalgeopolitics_sample.pdf, tulostettu 2.4.2019.

[32] Kuus, em.artikkeli

[33] Ks. esim. Harle, Vilho (2000) Identiteettipolitiikka, kansainvälisten suhteiden tutkimus ja kriittinen geopolitiikka, teoksessa Moisio & Harle, emt., 35-63.; Aalto, Pami, Dalby, Simon & Harle, Vilho (2003) The Critical Geopolitics of Northern Europe: Identity Politics Unlimited. Geopolitics, vol. 8, No. 1, 1-19.; myös Aalto, Pami (2001) Constructing Post-Soviet Geopolitics in Estonia: A Study in Security, Identity and Subjectivity. Acta Politica no. 19. Helsinki: University of Helsinki. 

[34] Dalby, Simon (2013) The geopolitics of climate change. Political Geography n:o 37, 38-47.

[35] Kelly. emt.,55-62.

[36] Smith, Steve (1997)  New Approaches to International Theory, teoksessa Baylis, John & Smith, Steve (eds.): The Globalization of World Politics. New York: Oxford University Press, 165-190.

[37] Kelly, emt., 2

[38] Konstruktivismissa normatiivisia tai ideationaalisia rakenteita pidetään yhtä tärkeinä kuin materiaalisia, painotetaan toimijoiden ja rakenteiden keskinäistä rakentumista ja käsitellään toimijoita sosiaalisina, ei atomistisina ”egoisteina”. Yhteiskunta on konstitutiivinen eikä strateginen maailma. Institutionalisoituneet normit muovaavat toimijoiden identiteettejä ja intressejä.  Tämä sama voi olla lähtökohtana myös geopolitiikan tarkastelulle. Ks. Reus-Smit, Christian (2005) Constructivism, teoksessa Burchill, Scott ym., emt., 188-212.

[39] Kuus, Merje (2007) Geopolitics Reframed. Security and Identity in Europe’s Eastern Enlargement. New York and Houndmills: Palgrave Macmillan; Moïsi, Dominique (2009) The Geopolitics of Emotion. New York: Doubleday; Funnell, Lisa & Dodds, Klaus (2017) Geographies, Genders and Geopolitics of James Bond. London: Palgrave Macmillan; Flint, Colin (2016) Introduction to Geopolitics. 3.p. New York: Routledge.

[40] Tuomi, Osmo (1996) Uusi geopolitiikka. Geopoliittisen perspektiivin soveltuvuus kansainvälisen politiikan tulkintaan maailman ja ajattelutapojen muuttuessa. Helsinki: Gaudeamus.

[41] Grigas, Agnia (2017) The New Geopolitics of Natural Gas. Cambridge: Harvard University Press; Favennec, Jean-Pierre (2011) The Geopolitics of Energy. Paris: Editions Technip;  Powell, Richard & Dodds, Klaus (eds.) (2014) Polar Geopolitics? Knowledges, Resources and Legal Regimes. Cheltenham: Eward Elgar.

[42] Vuoristo, Kai-Veikko (1997) Poliittinen maantiede. Etupiirien ja yhteistyön maailma. Porvoo: WSOY.

[43] Kelly, emt.,8

[44] Pursiainen & Forsberg, emt.,97

[45] Casséus, Clara Rachel Eybalin (2018) Geopolitics of Memory and Transnational Citizenship. Thinking Local Development in a Global South. Oxford: Peter Lang; Power, Marcus (2019) Geopolitics and Development. New York: Routledge.

[46] Esim. Shen, Hong (2016) China and global internet governance: towards an alternative analytical framework. Chinese Journal of Communication n:o 3, 304-324. dx.doi.org/10.1080/17544750.2016.1206028, tulostettu 9.4.2019.

[47] Helsingin Sanomat 12.3.2019.

[48] The Barents Observer 24.4.2018.

[49] Pari ajankohtaista esimerkkiä: Russia Plants its Flag in the Digital Realm. Stratfor 19.3.2019; Visualizing the Geopolitics of Cyberspace. Stratfor 18.11.2018. www.stratfor.com

[50] Bronk, Chris (2016) Cyber Threat. The Rise of Information Geopolitics in U.S. National Security. Santa Barbara: Praeger.

[51] Suslov, Mikhail & Bassin, Mark (2016) Eurasia 2.0. Russian Geopolitics in the Age of New Media. Lanham: Lexington Books. – Kirjassa on myös kolmen suomalaisen tutkijan Sirke Mäkisen, Saara Ratilaisen ja Hanna Smithin artikkelit.

[52] A-Rodhan, Nayef R. F. (2012) Meta-Geopolitics of Outer Space. An Analysis of Space, Power, Security and Governance. Houndmills: Palgrave Macmillan.