Jaakko Kalela: Suomi kylmässä sodassa 1943-1991

Artikkeli perustuu esitelmään Suomen geopoliittisen seuran Louhisaari-seminaarissa (Suomen itsenäisyys ja geopolitiikka Euroopassa, itsenäisyyden säilyttäminen) Turussa 26.8.2017.

Kun tarkastellaan Suomen asemaa ja politiikkaa kylmän sodan aikana, lähtökohdaksi on paras ottaa joulukuu 1943. Silloin toisen maailmansodan liittoutuneiden johtajat Churchill, Roosevelt ja Stalin tapasivat ensimmäistä kertaa, kokouspaikkana Teheran. Suomi kävi edelleen sotaa Saksan rinnalla, mutta maailmasodassa oli jo tapahtunut ratkaiseva käänne, ja lopputulos nähtävissä.

Tuossa tilanteessa tulevat suursodan voittajat kokoontuivat sopimaan, millainen olisi sodanjälkeinen maailmanjärjestys. Suomessa odotettiin huolestuneina huippukokouksen tuloksia, miten Roosevelt ja Churchill suhtautuisivat Stalinin tunnettuihin vaatimuksiin. Saadut tiedot olivat kylmä suihku suomalaisille.

Ohto Rintala kirjoitti pari vuotta sitten mielenkiintoisen väitöskirjan amerikkalaisten valmistautumisesta sodanjälkeiseen tilanteeseen vuosina 1942-43. Amerikkalainen työryhmä päätyi johtopäätökseen, että Yhdysvallat ei kykene vaikuttamaan eikä sillä ole edes intressiä vaikuttaa Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan. Suomen todennäköisestä tulevaisuudesta maalattiin varsin synkkä kuva. Paras mitä voisi tapahtua, olisi itsenäiseksi ja demokraattiseksi jääminen, mutta aluemenetykset, Neuvostoliiton turvallisuusvaatimuksiin mukautuminen, sodanaikaisen hallituksen korvaaminen itänaapurin kannalta ystävällismielisellä hallituksella ja taloudellinen riippuvuus olisivat väistämättömiä. Pahinta, ehkä todennäköisintä olisi sama kohtalo kuin Baltian mailla.

Oman politiikkansa amerikkalaiset linjasivat 1942-43 puuttumattomuudeksi, minkä he arvioivat paitsi omien, myös suomalaisten etujen mukaiseksi. Tätä politiikkaa amerikkalaiset noudattivat sodan jälkeen ja kaikessa olennaisessa kylmän sodan päättymiseen asti. Pelkistettynä sen ilmaisi Yhdysvaltojen kylmän sodan pääarkkitehtina pidetty George Kennan arviossaan Valkoisen talon kansalliselle turvallisuusneuvostolle kesäkuussa 1950. Häneltä kysyttiin, mitä amerikkalaisten pitäisi tehdä, jos Neuvostoliitto ottaisi Suomessa vallan. Kennan sanoi: “Suomi on jo nyt Neuvostoliiton piirissä. Me emme halua tulla väliin, jos venäläiset ottavat Suomessa vallan, emmekä me halua tehdä mitään, mikä voisi provosoida venäläiset toimintaan Suomessa tai Ruotsissa. Me emme ole koskaan haastaneet Venäjää sen linjan takana, joka vedettiin niiden järjestelyjen seurauksena, jotka päättivät toisen maailmansodan, mutta me teemme kaiken mahdollisen puolustaaksemme etujamme tällä puolella tuota linjaa. Suomi on kuitenkin linjan takana.”

Teheranin pitkä varjo

Teheranissa Suomen ja eräiden muiden osalta sovittu etupiirijako sementoi Suomen kannalta sodanjälkeisen politiikan lähtökohdat ja rajoitukset, vaikka rajoitusten ahtaus selvisi lopullisesti vasta vuosina 1947-48, Pariisin rauhansopimuksen voimaantulon jälkeen. Vaatimusta puolustussopimuksen solmimiseksi oli osattu pelätä jo aikaisemmin, ja Mannerheim oli jopa tehnyt sellaisesta luonnoksen.

Jälkeenpäin tarkastellen vuonna 1948 solmitussa YYA-sopimuksessa eivät kuitenkaan toteutuneet suomalaisten pelot, ja sen sotilaalliset velvoitteet jäivät lopulta soveltamatta käytäntöön. Sopimuksessa huipentuivat Neuvostoliiton viimeiset vaatimukset Teheranin järjestelyn osalta. Se oli saanut Suomen suostumaan erillisrauhaan sanelemiensa rajojen mukaisena, saksalaisjoukkojen karkottamiseen, ystävällismielisen hallituksen muodostamiseen, sotakorvauksiin, sotaan syyllisten rankaisemiseen ja Neuvostoliitolle vihamielisten järjestöjen lakkauttamisen. Vuonna 1948 Neuvostoliitto sai myös haluamansa turvallisuussopimuksen.

Sen jälkeen Neuvostoliitto lähinnä piti saavuttamastaan status quosta kiinni. Eriasteisella vaikutustoiminnalla huolehdittiin, etteivät suomalaiset lähteneet kajoamaan yllämainittuihin status quon peruspaaluihin. Vaikka yrityksiä Suomen ulkopolitiikan tai yhteiskuntajärjestyksen muuttamiseksi tehtiin, Neuvostoliiton korkein johto viime kädessä oli kerta toisensa jälkeen valmis palaamaan jo vakiintuneeseen kaavaan. Max Jakobson kuvasi Stalinia konservatiiviksi, ja Stalinin seuraajat olivat hekin konservatiivisia sekä tyytyväisiä Teheranin järjestelyyn.

Tämä tyytyväisyys ja kylmän sodan aikana syntynyt suurvaltojen välinen kauhun tasapaino eivät kuitenkaan estäneet Neuvostoliittoa tekemästä omassa etupiirissään hyvinkin brutaaleja interventiota DDR:ssä 1953, Unkarissa 1956, Tshekkoslovakiassa 1968 ja Afganistanissa 1979, sekä uhkaamasta väliintulolla Puolaan 1981. Kapinat Varsovan liiton maissa neuvostoarmeija saattoi tukahduttaa, koska se toimi siinä etupiirissä, joka oli vahvistettu Teheranin, Jaltan ja Potsdamin huippukokouksissa.

Suomen erityisasema

Todellisuudessa Suomen kohtalo oli yhteinen Neuvostoliiton etupiirin maiden kanssa vain joulukuussa 1943, Teheranin konferenssissa. Sen jälkeen Suomen ja Itä-Euroopan maiden tiet lähtivät eri suuntiin, Suomen eduksi. Suomi torjui puna-armeijan hyökkäyksen kesällä 1944 eikä välirauhan aikanakaan sitä miehitetty, joten puna-armeija ei saanut vapaasti toimia Suomen maaperällä. Tällä oli keskeinen vaikutus siihen, mitä tuon jälkeen tapahtui.

Siksi myös Suomen 1948 solmima YYA-sopimus oli erilainen, ja sitä tulkittiin eri tavalla kuin muiden Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneiden maiden sopimuksia. Se koski vain Suomen aluetta, edellytti erillisiä neuvotteluja mahdollisesta puolustusyhteistyöstä ja tunnusti Suomen puolueettomuuspyrkimyksen. Kun muita YYA-sopimuksia muutettiin useaan otteeseen ja samalla liittosuhdetta tiivistettiin, Suomen YYA-sopimus säilyi muuttumattomana joka kerta, kun sen voimassaoloa jatkettiin. Sen myötä Suomen ero muihin Neuvostoliiton sopimusmaihin kasvoi.

Suomea ei myöskään painostettu liittymään muiden YYA-maiden tavoin Varsovan liittoon. 1970-luvun sotaharjoitusehdotuksistaankin Neuvostoliitto luopui vähin äänin, kun suomalaiset kieltäytyivät käsittelemästä niitä. Viime kädessä Kremlille riitti, kun sen saavutuksia toisessa maailmansodassa, sodan päätösvaiheessa vahvistettuine etupiirirajoineen, ei asetettu kyseenalaisiksi.

Vakaus, Yhdysvallat, Ruotsi

Suomalaisen diplomatian menestys ja Stalinin reaalipolitiikka eivät kuitenkaan olleet ainoat tekijät, jotka ratkaisivat Suomen itsenäisyyden säilymisen toisen maailmansodan jälkeen ja kylmän sodan aikana. Olennainen merkitys oli kylmän sodan kuluessa vakiintuneella sotilaallisella tasapainolla, joka supisti suurvaltojen liikkumatilaa.

Oma merkityksensä Suomen aseman vakautumiselle 1940-luvulla ja myöhemmin oli myös sillä, että Suomi sai uudelle asemalleen suoraa ja epäsuoraa tukea lännestä. Tämä tuki annettiin muodossa, johon Kennankin viittasi lausunnossaan Valkoiselle talolle vuonna 1950. Sen mukaan vältettiin mitenkään provosoimasta Moskovaa.  Kennanin sanoin: ”Ei haluta tehdä mitään, mikä voisi provosoida venäläiset toimintaan Suomessa”.

Amerikkalaisten etupiiri- ja puuttumattomuuspolitiikka piti Suomen 40-luvun suurvaltaselkkausten ulkopuolella ja tuki Suomen itsenäisyyttä aivan niin kuin Rintalan kuvaamat amerikkalaiset työryhmät olivat ennakoineet jo 1942-43. Marshall-avun kanavoimiseksi perustettua OEEC:ta lukuun ottamatta Suomi pääsi osallistumaan kylmän sodan aikana kaikkiin monenkeskisin kansainvälisen talousyhteistyön järjestelyihin. Ilman amerikkalaisten myötävaikutusta tämä tuskin olisi ollut mahdollista.

Yhtä suuri tai ehkä vieläkin suurempi välitön merkitys Suomen itsenäisyyden säilymiselle oli Ruotsin johdonmukaisella toiminnalla. Pysyttyään sodan ulkopuolella ja vaurastuttuaan muuhun Eurooppaan verrattuna merkittävästi Ruotsilla oli kaikki edellytykset auttaa. Apua oli annettu jo sotien aikana ja rauhanneuvotteluissa. Suomalaisia kohtaan tunnettiin sympatiaa. Sitäkin olennaisempaa oli, että Ruotsi oli syystä huolissaan Itämeren muuttuneesta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Siinä asetelmassa Suomen säilyminen itsenäisenä ja pohjoismaisena demokratiana oli Ruotsin ulkopolitiikan keskeinen tavoite.

Ruotsi tuki Suomea taloudellisesti ja auttoi Suomea vakiinnuttamaan kansainvälinen asemansa. Tuohon aikaan rikkaalla Ruotsilla oli maailmalla suuri vaikutusvalta ja sen mielipiteitä kuunneltiin. Suuri merkitys oli myös sillä, että integraatiopolitiikkaa suunnitellessaan Ruotsi otti 40-luvulta 1980-luvun loppuun asti huomioon Suomen aseman. Se ei halunnut tässäkään suhteessa, että Tornionjoelle syntyisi idän ja lännen rajalinja.

Samasta syystä Ruotsi jättäytyi keväällä 1949 perustetun NATO:n ulkopuolelle. Se loi itselleen poikkeuksellisen vahvat puolustusvoimat ja piti oman liittoutumisoptionsa uskottavana koko kylmän sodan ajan. Se varautui kulissien takana Yhdysvaltojen kanssa yhteistyöhön kriisitilanteessa, mistä Neuvostoliitto epäilemättä oli tietoinen. Ruotsin liittoutumattomuutta pidettiin Moskovassa tärkeänä ja mm. suomalaisia kommunisteja varoiteltiin kumousyrityksistä, koska se johtaisi Ruotsin politiikan muuttumiseen.

Kädenvääntöä Neuvostoliiton kanssa

Vaikka suomalais-neuvostoliittolaiset suhteet kylmän sodan vuosina 1947-1991 olivat pitkässä historiallisessa katsannossa vakaat ja loppupeleissä toistuvasti päädyttiin status quon säilyttämiseen, suhteissa oli koko ajan jännitystä ja kädenvääntöä. Neuvostoliitosta tähän vääntöön osallistuivat lähinnä alemman tason byrokraatit, mutta tärkeimmät kysymykset ratkaistiin aina kaikkein korkeimmalla tasolla.

Näiden tärkeimpien kiistojen selvittelyyn sopi erinomaisesti Suomen kylmän sodan ajaksi vakiintunut ulkopoliittinen päätöksentekojärjestelmä. Korkeimmat päätöksentekijät molemmissa maissa olivat itsenäisiä ja pysyivät pitkään vallassa. He oppivat tuntemaan toisensa ja kykenivät löytämään ratkaisut. Myös keskinäisen taloudellisen yhteistyön suuria projekteja kyettiin sopimaan korkeimmalla tasolla. Kertaakaan Suomi ei joutunut valitsemaan status quota huonompaa vaihtoehtoa, ja useissa tapauksissa Suomen liikkumatila läntisen integraation suuntaan kasvoi tuntuvasti.

Suomalais-neuvostoliittolaisissa kädenväännöissä oli aina kysymys myös Suomen puolueettomuudesta, viime kädessä YYA-sopimuksen johdannon puolueettomuusviittauksen suhteesta sotilaallisten 1. ja 2. artiklojen velvoitteisiin. Kysymys oli siitä, mikä sulkee pois mitäkin.

Joka kerta sorvattaessa yhteisiä asiakirjoja vuosina 1956-91 käytiin kovat neuvottelut siitä, otetaanko mukaan viittaus puolueettomuuteen. Lähes poikkeuksetta sananmuodosta syntyi kiivas ja pitkä kädenvääntö, jonka tuloksena hyväksyttiin sananmuoto, jossa edelleen oli sana ”puolueettomuus” jossain muodossa. Tätä yhteistä sananmuotoa kuitenkin harvoin kumpikaan osapuoli käytti omissa kannanotoissaan, vaan molemmat muotoilivat asian itselleen sopivalla tavalla.

NKP:n pääsihteeri Hrushtshov luonnehti Suomea puolueettomaksi maaksi vuonna 1956 pitämässään historiallisessa puheessa, samoin tehdessään valtiovierailun Suomeen seuraavana vuonna. Tämän jälkeen neuvostoliittolaiset eivät kuitenkaan enää puhuneet Suomen puolueettomuudesta kytkemättä sitä rauhanpyrkimyksiin ja/tai YYA-sopimukseen. Neuvostoliittolaisten tavoitteena oli ainakin verbaalisesti alistaa Suomen puolueettomuuspolitiikka YYA-sopimuksen kokonaisuudelle, mitä suomalaiset eivät hyväksyneet.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous muutti tilannetta ja vahvisti ratkaisevasti Suomen kuvaa yhtenä Euroopan puolueettomana maana, mitä aikaisemmin oli jo pohjustanut Suomen aktiivisuus YK:ssa ja sen rauhanturvatoiminnassa. ETYK:ssä puolueettomista ja liittoutumattomista maista, ns. N- ja N+N-ryhmistä, tuli ensi kertaa tunnustettu elementti kansainvälisissä neuvotteluissa. Tässä yhteydessä ei kukaan, ei Neuvostoliittokaan, kiistänyt Suomen puolueettomuutta.

Loppusaldo

Viimeistään Pariisin rauhankonferenssissa 1946-1947 ja neuvotteluissa YYA-sopimuksesta vuonna 1948 Suomen ulkopoliittiselle johdolle kävi selväksi, että Teheranissa syntyneeseen turvallisuuspoliittiseen asetelmaan on sopeuduttava, koska riittävää kansainvälistä tukea asetelman muuttamiseksi ei ollut saatavissa.

Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että suomalaiset olisivat alistuneet. Suomi hankki itselleen täysin ainutkertaisen aseman kylmän sodan maailmassa. Yhtäältä suomalaista yhteiskuntaa jälleenrakennettiin ja sen jälkeen kehitettiin historiallisen nopeassa tahdissa hyvinvointiyhteiskunnaksi pohjoismaisen mallin mukaisesti. Maan puolustusvalmius säilytettiin ja sitä määrätietoisesti vahvistettiin. Suomi lähti myös johdonmukaisesti kehittämään yhteyksiään länteen, ensin kaupan ja kulttuurisuhteiden muodossa, sekä osallistumalla vähitellen kaikkiin Länsi-Euroopan ja yleensä länsimaailman ei-sotilaallisiin integraatioprosesseihin.      

Kokonaisuutena Suomi onnistui erinomaisesti tasapainottelupolitiikassaan: maan itsenäisyys ja pohjoismainen demokratia eivät olleet uhattuna, kulttuuri kukoisti, talous kasvoi, elintaso nousi ja yhteiskunta integroitui länteen.

Valtiotieteen lisensiaatti Jaakko Kalela työskenteli yli kolme vuosikymmentä tasavallan presidentin ulkopoliittisena neuvonantajana ja kansliapäällikkönä ennen siirtymistään suurlähettilääksi Tallinnaan vuonna 2005.