Heikki Talvitie: Sadan vuoden taipaleelta: Suuri venäläinen vallankumous (19.10.2017)

Sadan vuoden taipaleelta: Suuri venäläinen vallankumous

Moskovassa järjestettiin 9.-11. lokakuuta 2017 kansainvälinen konferenssi koskien Suurta venäläistä vallankumousta. Suomella oli konferenssissa varsin näkyvä rooli, sillä suurlähettiläs Mikko Hautala puhui Suomen itsenäisyydestä ja siihen vaikuttaneista tekijöistä avausistunnossa. Kansanedustaja Erkki Tuomioja puhui ennen avausplenarin historiaosuutta ”Historioitsijoista ilman rajoja”. Timo Vihavainen toimi vallankumousta ja kansallisia liikkeitä käsitelleen työryhmän puheenjohtajana ja käytti myös Suomen tapausta tarkastelleen puheenvuoron. Kimmo Rentola taas puhui Suomen ja Venäjän vaihtelevista suhteista työryhmässä, jonka otsikkona oli ”Venäläinen vallankumous ja maailma”.

Konferenssin anti oli pitkälti historioitsijoiden aikaansaamaa, ja virallinen hyväksyntä sille tuli Venäjän historiallisen seuran puheenjohtajan Sergei Naryshkinin käyttäessä avausistunnossa puheenvuoron.

Tämä oli minulle neljäs Suomen ja Venäjän suhteita käsitellyt seminaari. Ensin Petroskoissa Karjalan kysymys, Pietarissa kulttuurifoorumissa Suomen itsenäisyys ja Venäjän vallankumous, Pietarissa Snellman-symposium, ja nyt tämä Moskovan konferenssi. Näiden tilaisuuksien antina olen päätynyt seuraavaan omaan yhteenvetoon koskien Suuren venäläisen vallankumouksen asemaa Venäjän historiagrafiassa tällä hetkellä.

Venäläiset historioitsijat ovat päätyneet kuvaamaan vuosia 1917 – 1922 Suurena venäläisenä vallankumouksena (Velikaja rossiiskaja revolutsija ). Sen osia ovat helmikuun vallankumous, lokakuun vallankumous ja sisällissota. Helmikuun vallankumousta pidetään aitona ja yhteiskunnallisena vallankumouksena. Se, oliko lokakuun kumous vallankaappaus vai vallankumous, on jätetty enemmän tai vähemmän auki. Vallankumouksen aikajänteen määrittelyllä ei tähän kysymykseen tarvitse antaa yksiselitteistä vastausta. Sisällissodan katsotaan kuuluneen vallankumoukselliseen vaiheeseen.

Vallankumous oli myös ”suuri”. Tästäkin on keskusteltu, niin kuin myös Suuren venäläisen vallankumouksen suhteesta Ranskan vallankumoukseen. Neuvostoajan ideologia on helppo häivyttää teksteistä, kun vallankumouksen aikarajaa on täten laajennettu.

Osana vanhan ideologian häivyttämistä on ollut Venäjän historian uudelleenmäärittely. Siinä ensimmäinen vaihe oli historian koulukirjojen uusiminen, jolloin sallittiin muutama erilainen tulkintamahdollisuus.

Seuraava vaihe on käsittänyt Pietarin Smolnan vallankumousmuseon uudelleenjärjestelyn. Siinä on palattu historiallisten faktojen ääreen. Trotski on nostettu Leninin rinnalle lokakuun vallankumouksen toisena suurena johtajana. Stalinin rooli on määritelty hänen tuonaikaisen asemansa mukaiseksi. Samalla on tuotu esille se, miten Stalin pyrki myöhemmin osoittamaan, että hän oli Leninin ohella keskeinen vallankumouksen johtaja.

Seuraava vaihe on Moskovassa olevan valtiollisen historian museon vallankumousnäyttelyn uusiminen. Tämä uudistettu näyttely avataan marraskuun alkupäivinä ja se tulee varmaan olemaan pitkälti esikuvana eri alueiden vastaaville museoille, kun yhdistetään valtakunnan ja paikallisen tason historiat.

Viimeinen vaihe tässä sarjassa on kaiken todennäköisyyden mukaan alueellisten historiankirjojen kirjoittaminen kouluille.

Itse Kansainvälisestä konferenssista ja muista seminaareista voisi poimia muutaman näkökohdan, jolla on merkitystä Suomen aseman määrittelyn kannalta.

Venäläiset ja kansainväliset historioitsijat olivat varsin yksimielisiä siitä, että Väliaikaisen hallituksen aikana (helmikuu 1917 – marraskuu 1917) imperiumin reuna-alueiden pyrkimykset eivät tähdänneet itsenäisyyteen vaan autonomian saavuttamiseen tai sen lisäämiseen. Tämä koski Suomea, Baltiaa, Valko-Venäjää ja Ukrainaa samoin kuin erillispyrkimyksiä Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa.

Snellman-symposiumissa keskusteltiin siitä, että kun Väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan kesällä 1917, niin sillä oli siihen omat intressit, koska Venäjällä lähdettiin siitä, että Suomen perustuslailliset oikeudet palautetaan mutta niitä ei laajenneta. Kuitenkin Ståhlbergin aloitteesta laadittiin kompromissiehdotus Väliaikaiselle hallitukselle valtalain pohjalta, ja Väliaikainen hallitus hyväksyi tämän ehdotuksen juuri ennen bolshevikkien valtaantuloa. Se jäi siis kuolleeksi kirjaimeksi Suomen ja Venäjän suhteissa.

Sekä kulttuurifoorumin historiaosuudessa että kansainvälisessä konferenssissa tuotiin esille Saksan osuus Suomen itsenäistymisvaiheissa. Tätä asiaa on Venäjällä tutkinut Pietarin yliopiston professori Irina Novikova, ja suomalaisille esitettiin kysymys, tunnetaanko Novikovan tuotantoa Suomessa. Itse asiassa Irina Novikova otti osaa Snellman-symposiumiin ja hän tuntee hyvin Suomen ja Venäjän historian väliaikaisen hallituksen aikana. Häneltä on myös ilmestynyt kirja Ruotsin politiikasta ensimmäisen maailmansodan aikana. Siinä hän tarkastelee hyvin lähdevertauksin myös suomalaista separatismia saksalaisten taktiikkana heikentää Venäjän sotaponnistuksia.

Kimmo Rentola viittasi konferenssissa Hentilöiden kirjaan ”Saksalainen Suomi” ja totesi saksalaissuuntauksen olevan Suomessa hyvin tutkittu ja tunnettu asia. Se, mitä ei käsitelty juuri ollenkaan, oli kuitenkin vuoden 1918 tilanne, jossa Brest-Litovskin rauhan jälkeen Saksa kykeni Ludendorffin politiikan mukaisesti luomaan Venäjän itärajalle Saksan Itä-imperiumin, jonka osaksi myös Suomi liitettiin.

Konferenssissa venäläiset historioitsijat korostivat nykytilanteen etuja vanhaan systeemiin verrattuna. Arkistoja on avattu ja niitä aukeaa jatkuvasti lisää, joten myös käsitys vallankumousvaiheesta tulee vielä muuttumaan.

Neuvostoajan ideologiaa arvosteltiin yhdessä plenarin puheenvuorossa. Kommunisteilla oli kansan tuki varsinkin avaruuden valloituksen alettua ja Neuvostoliiton ollessa johtoasemassa tällä saralla. Kuitenkin 1970- ja 1980-luvuilla tilanne muuttui oleellisesti. Huhujen valtava merkitys neuvostotodellisuudessa ja sitten mafian leviäminen myös mainittiin.

Espoo 19.10.2017 

Heikki Talvitie