Risto Volanen 5.8.2023: Pähkinäsaaren rauhasta 700 vuotta – mitä tapahtui todella 12. 8. 1323?

Katkelma tulevasta teoksesta Kolmen tien risteys – Pohjolan geopolitiikka 800–1815.

On ymmärrettävää, että rajan kulkuun liittyvät kysymykset ovat seuranneina vuosisatoina olleet suuren mielenkiinnon kohteena. Mutta niihin rajoittuminen on samalla rajannut Pähkinäsaaren rauhan tarkastelusta pois vuoden 1323 tilanteen polttavimpien kysymysten ratkaisut puhumattakaan niiden kytkeytymisestä ajan laajimpaan geopoliittiseen tilanteeseen.

Uusi aika Pohjolassa 1266–1364

Myös pohjoisessa aikakausi alkoi muuttua 1200-luvun lopulla.

Toistamiseen lupaavasti noussut Tanska oli kärsinyt tappion, ja sen kuningas Valdemar II kuoli vuonna 1241. Sitä seurasi hänen poikiensa valtataistelu, taloudellinen kriisi, aateliston vallan nousu sekä suurten maa-alueiden joutuminen velkojen pantteina Holsteinin aateliston omistukseen.

Se merkitsi helpotusta ja mahdollisuuksia Tanskan naapureille eli saksalaisille ja ruotsalaisille. Ne myös käyttivät sitä mutta joutuivat samalla törmäyskurssille sekä keskenään että kilpailussa idän kaupasta ja sen reittien hallinnasta. Siihen liittyi sekä Rooman että Konstantinopolin vielä keskeneräinen hanke kastaa vielä pakanalliset pohjoiset heimot, erityisesti karjalaiset.

Vaikka kirkon poliittisen vallan hiipuminen oli alullaan, etenkin vanhan Rooman ulkopuolisilla alueilla kuten Pohjolassa elettiin vielä alkuperäsikansojen arjessa. Poliittis-sotilaallisten myrskyjen varjossa kirkon merkitys laajan kansan sivistämisessä oli paremminkin nousussa kuin laskussa.

Alkavan aikakauden menetelmät eivät Pohjolassakaan poikenneet muusta Euroopasta. Valtakuntien sisällä monarkin asemasta kilpailtiin valtasukujen sisällä sekä välillä, ja se oli yhtä keskeinen osa ulkopolitiikkaa kuin sotiminen ja kauppapolitiikka. Valtakuntien sisällä linnoitusten hallinta korostui reaalisen vallan perustana.

Ajan oloissa vesireitit toimivat yhä paremmin kuin maayhteydet. Se korosti myös Itämerta, jolla Tanskan taantuminen teki tilaa Lyypekille mantereen saksalaisine tukialueineen. Vendien ristiretken jälkeen myös Pommerin, Mecklenburgin ja Pohjanmeren vanhat pakanallisen ajan valtasuvut ja klaanit alkoivat nyt kristittyinä ruhtinaina ja kauppiaina laajentaa valtapiiriään.

Itämeren uudet saksalaiset kauppiaat kehittivät ensin spontaanisti ja sitten sopimuksin Hansa-liiton turvaamaan etujaan aluksi Itämerellä ja Pohjanmerellä sekä pian myös silloin tunnetuilla maailman merillä. Yksi suurista Hansan vaatimista ja vaalimista eduista oli esteetön ja turvallinen vesitie Novgorodiin ja Venäjän vesireiteille, mutta sitä vaaransivat sekä pohjoisen heimot sotaretkineen että Ruotsin ja Novgorodin sisäiset ja keskinäiset kamppailut.

Ruotsissa Birger Jaarli oli vallassa vuoteen 1266. Hänen pojistaan Valdemar Birgerinpoika vuoteen 1275 ja Maunu III Ladonlukko vuoteen 1290 sekä tämän poika Birger Maununpoika vuoteen 1318 ja pojanpoika Maunu IV Eerikinpoika vuoteen 1364. Heidän Bjälbo eli Folkunga -sukunsa historia on varsin monimutkainen, mutta kertoo juuri sellaisena ajan toisiinsa kietoutuneista sisä- ja ulkopolitiikasta.

Maunu Ladonlukon kuollessa vuonna 1290 hänen vanhin poikansa Birger oli kymmenenvuotias Ruotsin herttua, ja tämän nuoremmista veljistä Erik oli Södermanlandin herttua sekä Valdemar Suomen herttua. Birgerin ollessa alaikäinen Ruotsin sisäistä tilannetta vielä hallitsi Birgerin holhoojahallinnon johtoon tullut marski Torkkeli Knuutinpoika (1290–1298). Sen jälkeen Ruotsissa alkoi veljesten monimutkainen ja monivaiheinen valtataistelu, jossa koko 1300-luvun ajan kietoutuivat yhteen koko Pohjolan ja Itämeren alueen dynastiset, turvallisuuspoliittiset ja taloudelliset intressit.

Vuosisadan alussa Ruotsin ulkosuhteita etelään helpotti Tanskan heikkous ja Birger Jaarlin aloittama kohtuullisten suhteiden politiikkaa katoliseen kirkkoon sekä aluksi myös Lyypekkiin ja Hansaan. Kun selusta etelään oli turvattu, alkoivat Torkkeli Knuutinpojan aikana jälleen katolisen Ruotsin sotaretket itään, missä vastaavasti entinen liittolainen ja nyt kilpailija ortodoksinen Novgorod oli aloittamassa uutta nousuaan ja etenemistä pohjoiseen ja länteen.

Ruotsi etenee Viipuriin 1293–1318

Birger Jaarlin kauden jälkeen Ruotsin ja Novgorodin väliin oli vielä jäänyt laaja pakanallisen karjalaisten heimon alue. Rooman kannalta se merkitsi tarvetta jatkaa läntisen kirkon pohjoisia ristiretkiä. Ruotsin kannalta idän-politiikassa oli kyse myös sen vielä varsin heikon valtakunnan voimien lisäämisestä, jatkuvien rajaselkkausten hallitsemisesta, Novgorodin etenemisen estämisestä ja pääsystä kontrolloimaan Venäjälle menevää kauppaa. Ruotsin ja Novgorodin lisäksi kauppa ja kauppareitin hallinta oli keskeinen tavoite myös Itämeren ja Pohjanmeren saksalaisille ruhtinaskunnille.

Ruotsin toisen ristiretken jälkeen karjalaisten tilanne oli entistäkin vaikeampi. Vielä 1100-luvun puolivälissä Novgorodilla ja Ruotsilla oli varsin hyvät dynastiset suhteet, ja silloiset venäläiset lähteet mainitsivat välissä olleet karjalaiset melko riippumattomana pakanallisena heimona. Tilanne alkoi muuttua, kun kahden valtakunnan dynastiset suhteet huonontuivat 1100-luvun puolivälissä. Kummallakin oli syytä odottaa toisen olevan kiinnostunut vielä jäljellä olevien pakanallisten pohjoisten heimojen käännyttämisestä omaan uskoon ja omalle puolelle. Lisäksi lännen ja idän pohjoinen kauppareitti kulki niiden läpi tai ohi.

Ruotsin toisen ristiretken ja vuoden 1240 Nevan tappion jälkeisinä vuosikymmeninä Ruotsin ja Novgorodin välillä oli jatkuvia sotaretkiä, joihin osallistuivat yhdessä ja erikseen puolin ja toisin myös suomensukuiset heimot eli (varsinais)suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset. Yksi merkittävimmistä oli Ruotsin kolmanneksi ristiretkeksi kutsuttu hyökkäys kesällä 1293.

Novgorod oli hyökännyt kevättalvella 1292 Hämeeseen ja hävittänyt siellä niin paljon kuin pystyi. Aleksanteri Nevski oli kuollut vuonna 1263, ja hänen poikiensa välillä käytiin valtataistelua. Paavi oli jo pitkään kannustanut Ruotsia uuteen ristiretkeen karjalaisten kastamiseksi osaksi Rooman katolista kirkkoa.

Todennäköisesti, mutta sitä ei varmuudella tiedetä, Torkkeli Knuutinpojan johtama Ruotsin laivasto nousi kesällä 1293 maihin nykyisen Viipurin kohdalle. Mukana oli rakennusmestareita ja muurareita, jotka alkoivat rakentaa Viipurin linnaa. Siitä edettiin Käkisalmeen, mihin rakennettiin puurakenteinen linna. Novgorodissa valtataistelu oli ratkennut Aleksanteri Nevskin pojan Andrein hyväksi, ja hän teki vastahyökkäyksen, jossa Käkisalmen linna poltettiin, mutta Viipurin linna kesti.

Ruotsin päälaivasto palasi kotiin, ja Viipurissa linnan rakennustyö vietiin loppuun. Se antoi Ruotsille kohtalaisen mahdollisuuden kontrolloida Nevan kauppaa, joka ajan oloissa merkitsi mahdollisia tulli- tai kaapparituloja reitillä kulkeneilta laivoilta. Lyypekin hansakokous protestoi Ruotsin hyökkäystä, ja sille vastattiin Ruotsin tavoitteena olevan rauhoittaa hyökkäilevät karjalaiset kauppareitin turvaamiseksi, sekä saada heidät oikeaan uskoon.

Menestys Viipurissa motivoi Ruotsin seuraavaa askelta, jota auttoi poliittisesti myös Baltian sekava tilanne. Seuraava ruotsalaisten, (varsinais)suomalaisten ja hämäläisten hyökkäys tehtiin kesällä 1300, ja sen alkumenestyksen jälkeen Ruotsi alkoi rakentaa nykyisen Pietarin kaupungin kohdalle ”Landskronan” linnoitusta. Mutta nyt Lyypekki huolestui toden teolla. Se alkoi etsiä liittolaisia Ruotsin sisältä ja lupasi Novgorodin Andreille tukea hänen luvattua Hansalle vapaan kulun Nevalle. Talven lähestyessä Ruotsin päälaivaston oli palattava kotiin, ja sen jälkeen Novgorod valtasi ja tuhosi keskeneräisen Landskronan linnoituksen.

Tässä vaiheessa Ruotsin sisä- ja ulkopolitiikka kietoutuivat seuraaviksi vuosikymmeniksi yhteen tavallista tiiviimmin.

Maunu Ladonlukon vanhimman pojan Birger Maununpojan tultua täysi-ikäiseksi vuonna 1298 ja avioiduttua Tanskan kuninkaan Eerik V:n tyttären Märtan kanssa hänet oli kruunattu kuninkaaksi vuonna 1302. Holhoojahallitusta johtanut Torkkeli Knuutinpoika joutui vähitellen ensin Birgerin veljien ja sitten myös itse kuningas Birgerin epäsuosioon, ja hänet teloitettiin vuonna 1306. Samaan aikaan Ruotsin sisäinen tilanne alkoi karata käsistä. Aluksi nuoremmat herttuaveljet Eerik ja Valdemar kapinoivat myös veljeään kuningas Birgeriä vastaan, ja ajan tavan mukaisesti he alkoivat etsivät tukea muista maista, jotka vastaavasti käyttivät tilannetta hyväksi.

Vuonna 1311 Novgorod hyökkäsi jälleen Hämeeseen. Sitä seurasi molemmin puolin sarja vastahyökkäyksiä. Vuonna 1314 karjalaiset olivat saaneet tarpeekseen, ja he nousivat kapinaan Novgorodia vastaan sekä pyysivät apua Ruotsilta. Novgorod vastasi vuonna 1318 hyökkäämällä Turkuun ja polttamalla sen. Ajoitus sopi hyvin yhteen Ruotsin sisäiseen kriisiin, joka kehittyi myös ulkoiseksi kriisiksi ensin etelässä.

Kamppailu Ruotsista ja sen itärajasta 1312–1323

Ruotsin kuningas Birger Maununpojan avioliitto Tanskan Eerik V:n tyttären Märtan kanssa oli ollut yritys parantaa maiden suhteita, mutta se oli myös merkinnyt Birgerin kihlauksen purkamista Norjan kuninkaan Haakon V:n tyttären Ingeborgin kanssa, joka puolestaan oli kihlautunut Birgerin nuoremman veljen Södermanlandin herttuan Eerikin kanssa. Ingeborgin serkku taas avioitui Birgerin ja Eerikin veljen Suomen herttuan Valdemarin kanssa. Maunu Ladonlukon poikien vuoden 1310 jaossa Valdemar sai hallintaansa Turun ja Hämeen linnat, mutta Viipurin linna jäi vanhimmalle veljelle kuningas Birgerille.

Edessä oli ajalle tyypillinen kuninkaallisten veljesten valtataistelu, jota ruokki naapurimaiden pyrkimys saada sijaa toisessa valtakunnassa tai ainakin pitää se hajanaisena – ja vastaavasti vallasta kamppailleiden pyrkimys saada tukea sieltä mistä sitä oli saatavilla.

Nuorempien veljien herttuapariskunnat vihittiin yhdessä Oslossa vuonna 1312. Eerik ja Valdemar aloittivat kapinan veljeään kuningas Birgeriä vastaan, ja he menestyivät aseellisissa yhteenotoissa. Joulukuussa 1317 kuningas Birger kutsui veljet neuvottelemaan Nyköpingiin ja vangitsi heidät. Eerikin puoliso Norjan Ingeborg oli ehtinyt saada pojan ja tyttären, ja hän otti johtoonsa Birgerin vastustuksen vaatien Eerikin ja Valdemarin vapauttamista. Vuoden 1318 lopulla saatiin kuitenkin tietää nuorempien herttuaveljien kuolleen ilmeisesti vankeina, eikä syyllisestä voinut olla epäselvyyttä.

Tämän jälkeen Ingeborgin isä Norjan kuningas Haakon V kuoli toukokuussa 1319, ja hänen tyttärensä Ingeborgin ja herttua Eerikin kolmevuotias poika Maunu Eerikinpoika julistettiin heinäkuussa Norjan kuninkaaksi, holhoojahallitsijanaan oma äitinsä Ingeborg.

Tässä vaiheessa Ruotsin kuningas Birger Maununpoika oli heikoilla. Norjan ja Ruotsin johtavien sukujen edustajat tekivät vallankaappauksen sopimalla heinäkuussa 1319 valtakuntien personaaliunionista ”Oslon traktaatilla”, jota Ruotsissa kutsuttiin Vapauskirjeeksi (Frihetsbrevet). Näin Maunu Ladonlukon nuoremman pojan herttua Eerikin ja Norjan Ingeborgin pieni Maunu Eerikinpoika huudettiin myös Ruotsin kuninkaaksi. Kahden veljensä surmaamisesta syytetty Ruotsin kuningas Birger Maununpoika sai puolisoineen lähteä maanpakoon appensa luokse Tanskaan.

Maunu Eerikinpojasta tuli täysi-ikäinen vuonna 1331. Siihen asti Ruotsin holhoojahallitsijana oli ensin hänen äitinsä Ingeborg ja sen jälkeen johtavien sukujen valtaneuvosto, mutta myrskyisissä merkeissä. Norjan prinsessalla ja Ruotsin kuninkaan äidillä eli kummankin maan sijaishallitsijalla Ingeborgilla oli kalavelkoja Tanskan hovin suuntaan, ja valtakunnan laajentaminen Tanskan valtaamaan Skooneen varmaankin vahvistaisi Ingeborgin asemaa.

Ingeborg perusti oman suosikkiensa hovin nykyisen Ruotsin länsirannikolle Varbergiin. Hänellä oli oma armeija ensimmäisenä tavoitteena Tanskalle kuuluneen Skoonen valtaaminen. Hän otti siihen lainan Stralsundilta takuuna tullivapaus Ruotsiin ja Norjaan. Ingeborgin suureelliseen pakettiin kuului myös avioliittosopimus hänen neljävuotiaan tyttärensä Eufemian ja Mecklenburgin hallitsijan Henrik II:n kolmevuotiaan pojan Albrektin välillä – sekä sopimus myös Saksin, Holsteinin, Regensburgin ja Schleswigin tuesta Ingeborgin hyökkäykselle Skooneen.

Mutta kun Ingeborgin suosikin Hallannin herttuan Knut Porsen johtama armeija hyökkäsi Skooneen vuosina 1322–1323, Mecklenburgin Henrik menikin Tanskan puolelle, ja koko hanke epäonnistui. Ingeborg ja paljon katkeruutta Ruotsissa herättänyt Knut Porse avioituivat vuonna 1327, ja Knut murhattiin kolme vuotta myöhemmin.

Epäonnistuneen Skoonen hyökkäyksen ensimmäinen seuraus oli törmäys Ingeborgin ja Ruotsin valtaneuvoston välillä. Sijaishallitsijan päätösvalta kiellettiin ilman valtaneuvoston hyväksyntää, ja häneltä takavarikoitiin maatiloja sekä linnoja. Ingeborg ei kuitenkaan antanut periksi, vaan jatkoi politikointia. Eufemian ja Mecklenburgin Henrik II:n pojan Albrektin avioliittosopimuskin pysyi voimassa, ja se johti lopulta heidän poikansa Albrekt Mecklenburgilainen nuoremman Ruotsin kuninkaaksi.

Linköpingin piispa Albert oli toukokuun 1319 vallankaappauksen ja Ruotsin ulkopolitiikan keskeinen henkilö, ja hän lähetti kesäkuussa 1321 Pietari Joninpojan ottamaan maanpakoon lähteneen Birger Maununpojan hallintaan jääneen Viipurin linnan uuden vallan johtoon. Uutena ja innokkaana linnan päällikkönä Pietari Joninpoika hyökkäsi seuraavana keväänä 1322 Käkisalmeen. Siellä tuli kuitenkin tappio Novgorodin armeijalle. Sitä seurasi Viipuriin tuolloisen koko Venäjän voimahahmon Juri Danilovitšin johtama vastahyökkäys, jonka Pietari Joninpoika kuitenkin torjui.

Tässä vaiheessa Ruotsin keskenään kiistelevällä johdolla oli Karjalan kannaksen ja Viipurin taisteluiden lisäksi menossa myös holhoojahallitsija Ingeborgin aloittama sota Skoonessa. Sen aiheuttama kriisi kärjistyi toukokuussa 1323, kun Mecklenburgin herttua Henrik II teki edellä mainitulla tavalla vastoin Ingeborgin kanssa sovittua kaupat Tanskan Kristofer II:n kanssa. Siinä Kristofer luovutti naapurilleen joitakin kaupunkeja ja sai tämän luopumaan Ingeborgin tukemisesta. Saksalaiset hansakaupungit olivat nyt lähentyneet Tanskaan, ja Lyypekki protestoi yhä jyrkemmin Ruotsin ja Novgorodin sotimisen sille aiheuttamia vaikeuksia Nevan-Novgorodin kaupassa.

Nyt oli vaarana, että pohjoisen Saksan hansakaupungit sekä myös Skoonea ja pohjoista Viroa hallitseva Tanska liittoutuisivat sotaan sisäisesti hajanaista Ruotsia vastaan. Mikä pahinta, ne voisivat liitoutua myös Ruotsia vastaan Viipurissa samaan aikaan sotineen Novgorodin kanssa.

Tässä vaiheessa Linköpingin piispa Karlille tulla tupsahti yllättäen loppukeväällä 1323 Novgorodin joukkoja johtaneelta Juri Danilovitšilta kutsu Pähkinäsaareen neuvottelemaan rauhasta. Se tuli kuin tilauksesta.

Lopulta elokuussa 1323 allekirjoitetun Pähkinäsaaren rauhan teksti alkaa komeasti: ”Minä suuriruhtinas Juri kaupunginpään Alfarmiuksen, herttua Abrahamin ja koko Novgorodin kansan kanssa, minä tein rajasopimuksen veljeni Ruotsin kuninkaan Maunu Eerikinpojan kanssa. He tulivat Ruotsin kuninkaan luota lähettiläinä Eerik Tuurenpoika, Hemming Ødgislason, Pietari Joninpoika ja pappi Waemundus. Siellä olivat Gotlannin kauppiaista Ludovicus ja Fodra.”

Kuka oli tämä Juri Danilovitš, ja miksi hän halusi juuri nyt pohjoisen rajan sotaisten vuosisatojen jälkeen saada rauhansopimuksen?

Venäjän sisäinen tilanne 1303–1323

Venäjällä oli koettu lähes sata vuotta Sarain kaanin mongolivaltaa, ja siinä Aleksanteri Nevskin pojanpojalla Juri Danilovitšilla oli nyt sekä keskeinen että vaikea paikka.

Aleksanteri Nevski oli hallinnut Moskovasta noin 200 kilometriä itään olevaa, tuon ajan keskeistä Vladimirin kaupunkia suuriruhtinaana vuosina 1252–1263. Hänen vanhemmat poikansa Dimitri ja Andrei kävivät Aleksanterin kuoleman jälkeen Vladimirin hallinnasta valtataistelun, joka päättyi Sarain kaanin ratkaisulla Dimitrin voittoon.

Aleksanteri Nevskin nuorin poika Daniel oli tullut vielä tuossa vaiheessa vähempiarvoisen Moskovan ruhtinaaksi. Daniel kehitti ja laajensi tarmokkaasti Moskovaa, ja hänen kuoltuaan vuonna 1303 hänen poikansa Juri Danielinpoika eli Juri Danilovitš peri isänsä tavallisen ruhtinaan arvon ja alkoi tavoitella Moskovalle ja itselleen suuriruhtinaan arvoa. Sen Sarain kaani kuitenkin myönsi noin 200 kilometriä koilliseen Moskovasta olevan Tverin ruhtinas Mikael Jaroslavitšille.

Venäjän kaupunkien ja niiden ruhtinaiden valtataistelu alkoi vähitellen keskittyä Tverin ja Vladimirovin-Moskovan väliseksi, keskeisinä puoltaan vaihdelleina liittolaisina muun muassa Novgorod, Pihkova ja Rostov. Pelin rakentajana ja tuomarina oli ajan jättiläisarmeijaansa nojannut, hajota ja hallitse -politiikkaa toteuttanut Sarain kaani, joksi oli vuonna 1313 kruunattu suoraan alenevassa polvessa Tsingis-kaanin jälkeläinen Uzbeg-kaani. Kaikille sopi mongolien polttaman Kiovan uuden nousun estäminen, ja nyt oli alkamassa kamppailu siitä, mikä kaupunki ja sen ruhtinas ottaisi sen jälkeen johdon Venäjällä. Sarain kaani puolestaan käytti sitä oman asemansa varmistamiseen.

Ensimmäisen suuriruhtinaan arvoa koskeneen takaiskunsa jälkeen Moskovan Juri Danilovitš ei antanut periksi vaan alkoi seuraavaksi tavoitella Venäjän ortodoksisen metropoliitan istuimen saamista Moskovaan, ja lopulta hän onnistuikin siinä. Juri liittoutui Novgorodin kanssa vuonna 1314 ja matkusti sitten kahdeksi vuodeksi uuden kaanin Uzbegin vieraaksi Saraihin. Siellä hän onnistui saamaan uudelta kaanilta valtakirjan suuriruhtinaaksi ja jopa puolisokseen tämän sisaren Konchakan. Tverin Mikael ei kuitenkaan tyytynyt tähän vaan aloitti sodan, jossa hän voitti Jurin ja otti tämän puolison Konchakan vangiksi, joka kuoli ollessaan Tverissä. Juri syytti siitä Mikaelia eikä Sarain Uzbeg-kaanikaan pitänyt tapahtuneesta, vaan kutsui ruhtinaat kuultavaksi ja tuomitsi Tverin Mikaelin kuolemaan vuonna 1318.

Juri palasi Moskovaan vuonna 1319 ja hän oli nyt suuriruhtinaana ensimmäinen venäläinen tehtävänään myös verojen kanto kaanille, mikä vaati Novgorodista käsin kaanin armeijaan nojaavaa voiman käyttöä veroja vastaan pohjoisilla alueilla kapinoivien pakottamiseksi. Yksi näistä oli Tverin kaupunki, jonka johdossa ollut Mikaelin poika Dimitri syytti Juria isänsä kuolemasta, ja hän kanteli vuonna 1322 Saraihin Uzbeg-kaanille Jurin kavaltavan tälle kuuluvia verovaroja. Kaani kutsui Moskovan Jurin ja Tverin Mikaelin Saraihin kuultavaksi ja tuomittavaksi. Sinne oli pakko mennä, mutta samaan aikaan Jurilla oli menossa eräs toinen projekti. Ruotsin Viipurin linnan päällikkö Pietari Joninpoika oli hyökännyt Jurin liittolaisen Novgorodin alueelle Käkisalmeen ja elokuussa 1322 Juri oli tekemässä vastahyökkäystä Viipurin linnaan.

Jurin johtama Viipurin linnan kuukauden mittainen piiritys ei onnistunut, ja samaan aikaan samalla suunnalla oli muitakin harmeja. Liettuan vielä pakanallinen ruhtinas Gediminas oli vallannut Pihkovan ja kehitteli myös yhteyksiä paaviin sekä kaupallista sopimusta Hansan kanssa, mikä merkitsisi Novgorodin kaupalle vaikeuksia. Novgorod liittoutui Baltian Saksalaisen ritarikunnan kanssa ja talvella 1323 saksalaisten ja liettualaisten välille syttyi sota. Gediminas menestyi sen verran, että hän pysyi vallassa Pihkovassa ja uhkasi sieltä myös Novgorodia.

Tästä kaikesta oli harmia Novgorodin ja Hansan kauppiaille, jotka vaativat kaupan esteetöntä sujumista. Lisäksi pohjoinen Viro oli horjuvien tanskalaisten hallussa ja ympärillä oli puolen tusinaa muita tilanteen rauhoittamista vaativia ja sotimiseen kykeneviä osapuolia. Jotakin oli tehtävä. Juri aloitti turvallista kauppareittiä tukevan Pähkinälinnan rakentamisen, ja hän päätti yrittää rauhansopimusta ainakin Ruotsin kanssa. Sillä oli kiire myös siksi, että Uzbeg-kaani odotti Saraihin.

Pähkinäsaaren rauha 1323

Keväällä 1323 Juri Danilovitšilla oli kaikki syy saada tilanne rauhoittumaan Venäjän ja Novgorodin luoteisrajalla. Hän lähetti kahden gotlantilaisen kauppiaan mukana Ruotsiin Linköpingin piispa Karlille ja valtaneuvostolle ehdotuksen rauhanneuvottelusta uudessa Pähkinäsaaren linnoituksessa.

Samanaikaisten Skoonen ja Karjalan kannaksen sotien laukaisemissa ongelmissaan olleelta Ruotsin johdolta ei vienyt paljoa aikaa vastata myönteisesti neuvottelukutsuun. Ruotsalaiset lähettivät ajan valtasukuihin kuuluneet neuvottelijat Pähkinäsaareen alkukesällä 1323. Ruotsin neuvottelijoiden mukaan mahtui myös Viipurin linnan päällikkö sekä kaksi gotlantilaista, jotka pitivät huolta Hansan eduista.

Näistä kenelläkään ei voinut olla kovin tarkkaa käsitystä neuvottelun maantieteestä, kun ensimmäinen Olaus Magnuksen Pohjolan varsin suuripiirteinen kartta valmistui Venetsiassa vuonna 1539 ja ensimmäinen Anders Strengin kartta Karjalasta vuonna 1640. Tähän nähden sopimustekstissä on yllättävänkin konkreettinen muotoilu rajan kulusta. Sen mukaan

”Rajamerkit ja rajapyykit, niin sanotut maamerkit: merestä Siestarjoelle, Siestarjoesta suohon ja keskellä suota on vuori, sitten Saijanjokeen, Saijanjoesta Päiväkiveen, Päiväkivestä Ruskeavuoreen, Ruskeavuoresta Lempojärveen, Lempojärvestä Pehkäsuohon, Pehkäsuosta Kangasjärveen, Kangasjärvestä Purnujärveen, Purnujärvestä Aitojärveen, Aitojärvestä Torsajärveen, Torsajärvestä Särkilahteen, Särkilahdesta Samusaloon, Samusalosta Siitiin, sitten Karjalankoskeen, sitten Kolemakoskeen, sitten Pattijokeen, sitten Helsingin mereen.

Meidän Novgorodin kihlakunnalla on vettä ja maata ja kalavettä: puolet kaikkea tuota Ylivettä, Kokinkalliosta puolet, Vatikivestä puolet, Suomenvedestä puolet, Ykspäästä puolet, Ketvalammesta kuudennes majavista, Kunustaniemessä kuudennes majavista; alapuolella rajoja, mainittujen maamerkkien sisällä nuo kuuluvat Novgorodille.”

Rajan eteläinen pää Siestarjoki eli Rajajoki on selkeä, ja sitä seuraa tunnistettavia rajamäärityksiä Karjalan kannaksella, mutta sitten maininnat jatkuvat kymmenien kilometrien välein, ja Saimaan vesistöstä pohjoiseen ne päättyvät venäjänkielisessä versiossa ”Kajano more” ruotsinkielisessä ”norr i haffuit” ja latinankielisessä ”Helisingh haff”. Pitkään kiisteltiin, tarkoittiko tämä Pohjanlahtea vai Jäämerta tai Vienanmerta. On myös mahdollista, etteivät sopijat itsekään tienneet kovin tarkkaan, tai kysymys oli kompromissista.

Oma kirjallisuutensa on kehittynyt siitä, mitä eri tutkimukset kertovat rajan kulusta. Ne ovat aaltoilleet tarkoista rajan maastotutkimuksista toiseen äärimmäisyyteen, ettei raja tai ainakaan sen merkitys olisi ollut esillä lainkaan. Tutkijoiden erimielisyydet jatkuvat nykyäänkin, mutta varsin yleiseksi on muodostunut erityisesti John Lindin ja Jarl Gallénin selkeästi perusteellisimman tutkimuksen johtopäätös kaksoisrajasta, joista toinen jatkui Saimaan vesistön alueelta Pohjanlahden perukkaan ehkä Pyhäjoelle ja toinen Jäämerelle, väliin jääneen alueen ollessa tavalla tai toisella yhteistä nautinta-aluetta, jossa tehtiin kompromisseja osuuksista sekä kalavesiin että ilmeisesti turkiksina arvokkaisiin majaviin.

Karjalaisten asema sai tehdä tilaa ajankohtaisille kaupan intresseille sekä geopolitiikan realiteeteille, ja niitä autettiin julistamalla Karjala vyöhykkeeksi, jolle ei rakenneta uusia linnoja.

Joka tapauksessa Pähkinäsaaren rauhan teksti sanoo Ruotsille kuuluneen Savon, Äyräpään ja Jääsken kihlakunnat. Tekstissä on myös määräyksiä rajan ylitysten käsittelystä ja Novgorodin karjalaisiin kohdistuvista rajoituksista: ”Velalliset, takaajat, orjat, pahantekijät, jotka pakenevat meidän puolellemme tai teidän puolellenne, on palautettava lain mukaan. Maata tai vettä eivät ruotsalaiset saa ostaa Novgorodin karjalaisilta, ei myöskään Viipurin linnaväki… Ja jos joitakin rikoksia tätä rauhaa vastaan tehdään meidän tai teidän puoleltanne, se ei missään suhteessa saa estää tätä rauhan uudistamista; ja rikkojia on ojennettava; missä joku rikkoo, siellä hän on velvollinen suorittamaan korvauksen Jumalan lain mukaan.”

Aikalaiset siis tunnistivat rauhan merkitsevän lännen ja idän kirkkojen ja ruhtinaiden kilpajuoksun pohjoiseen törmänneen karjalaisten heimon kohdalla ja jakaneen sen.

Neuvottelut etenivät varsin nopeasti, ja 12. elokuuta 1323 valtuuskunnat suutelivat ristiä Pähkinäsaaren rauhan vahvistamisen merkkinä.

Oikeastaan vasta tässä vaiheessa Novgorodissa herättiin toden teolla varmistamaan pitkään pakanallisten karjalaisten uskonnollista ja poliittista lojaalisuutta. Siitä oli ensimmäinen konkreettinen merkki seuraavan vuosikymmenen alussa hallintomiesten palkkaaminen karjalaisten alueelle, ja siitä seurannut karjalaisten uusi kapina vuonna 1337. Kun sitten Ruotsi teki vuonna 1347 ”neljännen ristiretken” kohti Novgorodia, ortodoksinen kirkko ryhtyi tositoimiin ja perusti Valamon luostarin vuonna 1389 ja Konevitsan luostarin vuonna 1393.  

On ymmärrettävää, että rajan kulkuun liittyvät kysymykset ovat seuranneina vuosisatoina olleet suuren mielenkiinnon kohteena, mutta niihin rajoittuminen on samalla rajannut Pähkinäsaaren rauhan tarkastelusta pois sen vuoden 1323 tilanteen polttavimpien kysymysten ratkaisut puhumattakaan niiden kytkeytymisestä ajan laajimpaan geopoliittiseen tilanteeseen.

Sekä Ruotsin että Novgorodin ongelmana olivat 1320-luvun alussa vuosikymmeniä jatkuneiden hävitys- ja kostoretkien eskalaatio sekä sen haitat väestön turvallisuudelle. Samoin kummallakin oli menossa konflikteja lähellä ja kaukana, jolloin yhden rauhoittamisella oli merkitystä niiden suursodaksi eskaloitumisen estämisen kannalta.

Mutta olennaista Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli, että sillä poistettiin häiriöitä ja esteitä Lyypekin ja Hansan sekä koko Suomenlahden–Nevan kaupankäynnin tieltä.

Sopimustekstin mukaan: ”Kauppiaat saavat esteettömästi kulkea kaikkialta Saksasta, Lyypekistä, Gotlannista ja Ruotsin maasta Nevan kautta kohti Novgorodia sekä maata että vettä myöten. Ruotsalaiset ja Viipurin linnaväki eivät saa estää kauppiaita; siten meidän kauppiaillamme tulee olla turvallinen tie tämän rauhan kestäessä.” Se takasi kaupan vapauden Nevalle ja Nevalta eli myös Suomenlahdella.

Samaan kokonaisuuteen liittyi myös Suomenlahden eteläpuolen varmistaminen. Novgorodia uhkasi lännestä laajeneva Liettua eikä se voinut tietää, miten pohjoista Viroa hallinnut Tanska suhtautuisi mahdolliseen laajempaan sotaan. Siksi Pähkinäsaaressa sovittiin, että jos Novgorodin ruhtinas joutuu sotaan Narva-joen länsipuolella olevien kanssa, Ruotsi ei avusta heitä. Tekstin mukaan: ”Mutta jos narvalaiset eivät luovu huonosta menettelystään suurta kuningasta ja Novgorodin asukkaita kohtaan, ruotsalaiset eivät saa heitä auttaa.”

Niinpä myös Tanskan Tallinnan linnoituksen päällikkö Johann Kanne ja Viron vasallipäälliköt jo syyskuussa 1323 reagoivat rauhansopimukseen lupaamalla osaltaan hansakauppiaille turvallisen matkan Novgorodiin ja takaisin.

Ruotsin kannalta keskeinen tavoite oli kesällä 1323 rauhoittaa Hansa-kauppiaita ja sitä itseäänkin pahasti häirinnyt Itämeren–Nevan kaupan epävarmuus ja sen kärjistyminen Ingeborgin Skoonen hyökkäyksen jälkeen sodaksi sekä Hansan että Tanskan ja Novgorodin kanssa. Samalla sovittu Karjalan rajalinja ja sen lähin pohjoispuoli vahvisti Ruotsille edellisten vuosikymmenien sotimisen tuloksena rakennetun Viipurin linnan. Siitä pohjoiseen oli erämaita, joihin ehdittäisiin vielä palata.

Vaikka mieli tekikin, Tukholmalla ja Viipurilla tai Novgorodilla ei tuossa tilanteessa ollut mahdollisuutta enempään.

Ruotsi, Novgorod ja Hansa olivat löytäneet yhteisen edun välttää suursota Itämerellä ja rauhoittaa kaikille tärkeä kauppa rauhansopimuksella, joka ajan tavan mukaan oli yhtä ikuinen kuin lyhytaikainenkin. Se toteutti tarkoitustaan, mutta alue oli yhä rauhaton.

Ruotsi asutti sekä sille tullutta aluetta että myös jakamatta jäänyttä. Viipurin linnan päällikkö Pietari Joninpoika vaati hansakauppiailta maksua rauhansopimuksen noudattamisesta. Seuraavana vuonna Turun linnan päälliköksi tullut varsin itsenäinen Matias Kettilmundinpoika yritti päästä Tallinnan kanssa yhteistyöhön Suomenlahden liikenteen rahastamisesta. Kun Tallinna ei rauhansopimusta seuranneen lupauksensa mukaisesti suostunut, Matias yritti vallata sen.

Tallinnan ja Viron herrojen hallitsija Tanskan kuningas oli kaukana, ja myös he toteuttivat omaa politiikkaa. Etelämmässä Baltiassa Saksalaisilla ritareilla ja Riian hiippakunnalla oli omat sisäiset ja keskinäiset ristiriidat. Ruotsin kanssa saadun rauhan jälkeen Venäjän kaupunkien ruhtinaskunnissa oli jatkuvasti valtataistelua ja kapinointia Sarain kaania vastaan.

Liettuan ruhtinas Gediminas käytti sekavaa tilannetta hyväkseen, ja sai Novgorodin läänittämään karjalaisalueita itselleen. Sitä seurasi jälleen vuonna 1336 karjalaisten kapina, jota Viipurin linnan Pietari Joninpoika yritti laihoin tuloksin käyttää hyväksi. Siinä vaiheessa Ruotsin valtaneuvosto ja pian kuningas Maunu Eerikinpoika pitivät parhaana säilyttää saavutetun itärajan rauhan, sillä lähempänä oli muutakin puuhaa.

Moskova: Jurista veli Iivana I:een 1325–1327

Myös Juri Danilovitšilla oli syytä olla tyytyväinen, mutta se ei kestänyt pitkään. Hän ehti vielä paluumatkalla Pähkinäsaaresta kukistaa Veliki Ustjugin kaupungin kapinan ennen menoa Saraihin. Siellä Tverin Dimitri surmasi hänet ennen kaanin oikeudenkäyntiä 21. marraskuuta 1325. Uzbeg-kaani puolestaan tuomitsi sen jälkeen Dimitrin kuolemaan, ja joukko hänen jälkeläisiään sai kohta saman kohtalon.

Tässä vaiheessa Uzbeg-kaanilla oli ollut ja oli jatkossakin aina vuoteen 1341 kädet täynnä muutakin työtä kuin setviä venäläisten kaupunkien ja ruhtinassukujen välejä. Lisäksi koillisen Venäjän kaupunkien verotusoikeuden myöntäminen Moskovalle merkitsi käytännössä sen sotilaallista tukemista pakottamaan vastahakoiset ruhtinaat maksamaan. Uzbeg-kaani vaihtoikin 1320-luvulla Venäjän politiikkansa kuten suuren osan muutakin.

Vuonna 1282 syntynyt Uzbeg-kaani oli suoraan alenevassa polvessa Tšingis-kaanin jälkeläinen, mutta hänkin oli joutunut käymään raivokkaan valtataistelun ennen Kultaisen ordan kaaniksi kruunaamista vuonna 1313. Siihen oli myös liittynyt perinteisistä sahamaanikulteista muslimiksi kääntyminen. Sitä taas seurasi 1320-luvun lopulle 300 000 miehen armeijan sotaretkiä Egyptin liittolaisena muslimimaihin, Konstantinopolin alueille, Serbiaan, Bulgariaan ja Unkariin. Yksi niiden keskeisistä rauhansopimuksista oli liittolaisen Egyptin ja Iranin välinen vuonna 1323 eli samaan aikaan kuin Pähkinäsaaren rauha.

Saavutettuaan tavoitteitaan ja törmättyään voimiensa rajoihin Uzbeg vakautti vuodesta 1324 alkaen suhteensa Kiinan Yan-dynastian keisariin, Venetsiaan, Genovaan ja paaviin mm. sallimalla valtakunnassaan myös katolisuuden ja sen piispan sekä italialaisten kaupan. ”Uudesta Saraista” rakennettiin yksi aikakauden loistokkaimmista pääkaupungeista.

Uzbekin 1320-luvun lopun vakautta tavoittelevaan politiikkaan ei sopinut jatkuva rähjääminen Venäjän ruhtinaiden kanssa. Moskovan Jurin surmaamisen jälkeen Tverin Dimitrin tuomitseminen johti vuonna 1327 Tverin kapinaan, jonka kukistamisen Jurin nuorempi Moskovan veli ja nyt myös suuriruhtinas ja verottaja Iivana sai hoitaakseen kaanin armeijan tuella. Mutkia oli vielä matkassa myös Novgorodissa, Pihkovassa ja Liettuassa, mutta niissä Moskovan Iivana I pelasi lopulta Saraihin parhaimman pelin. Molemminpuolinen tuki Sarain kaanin kanssa jatkui ja jopa vahvistui edelleen myös hänen poikansa Simeonin kanssa.

Uzbeg-kaanin ja Moskovan suuriruhtinas-verottajien kovat otteet johtivat Venäjän läntiset kaupungit etsimään tukea lännestä ja myös niiden heikentymiseen, mikä tarjosi tilaa Liettuan ja Puolan lisääntyvään etenemiseen. Liettuan suuriruhtinas Gediminas voitti jo vuonna 1321 Irpinin taistelussa joidenkin muiden venäläisten kaupunkien tukeman Kiovan, joka lopulta liitettiin Liettuaan vuonna 1362 sen ruhtinaiden hallittavaksi tullakseen vakiintuneemmaksi provinssiksi vuodesta 1471.

Lopputuloksena oli Uzbek-kaanin aloittama Kultaisen ordan Venäjän-politiikan muuttaminen hajottamalla hallitsemisesta nojaamaan selkeästi Moskovan luottoruhtinaaseen Iivanaan ja hänen seuraajiinsa. Se oli tuossa tilanteessa lyhyellä tähtäimellä kaanilta ymmärrettävä ratkaisu, mutta strategiana sama virhe, jonka vanhan Rooman johto oli tehnyt antaessaan kehittyä raja-alueilleen voimakeskuksia, jotka kääntyivät sitä vastaan – ja josta Konstantinopolin keisari ja Rooman paavi ottivat oppia 1500 vuotta.

Kun Kiovasta jo vuonna 1229 mongolien alta paennut ortodoksinen patriarkka vuonna 1325 asettui Moskovaan, suuriruhtinas Iivana I:n jälkeen Moskovan nousu koko Venäjän johtoon oli vain ajan kysymys mutta vielä myös monien katkerien kamppailujen aihe. Ne tulivat vielä moneen kertaan Ruotsia ja Pohjolaakin vastaan, kuten myös koko Eurooppaa.

Osana Kultaisen ordan ja sen venäläisen sivustan järjestelyä Ruotsin kanssa oli saatu aikaan rauhansopimus, mutta sen ja Novgorodin rajasotimiset jatkuivat varsin pian.

5.8.2023 YTT Risto Volanen