Pekka Visuri 14.4.2022: Klassiset sotateoriat ja Ukrainan sota

Taustaa

Olen 1980-luvulta alkaen tutkinut ja opettanut sotateorioita ja seurannut erilaisten konfliktien tapahtumia. Ajankohtaisiin asioihin en enää mielelläni ota kantaa nykyisessä mediaympäristössä, jota hallitsee kiihkeä propaganda. Sotien ja muiden konfliktien tutkimuksellista tarkastelua pidän silti edelleen tärkeänä.

Vaikka Ukrainan sota ymmärrettävästi herättää voimakkaita tunteita ja tuottaa poliittisia kannanottoja, syyllisten etsiminen tai politiikkasuositusten tekeminen ei kuulu turvallisuuspoliittisen ja strategiantutkimuksen ydintehtäviin. Siihen kuuluu ensi sijassa sotiin liittyvien ilmiöiden analysointi ja yleistävien johtopäätösten teko, jolloin tarkastelukehyksenä käytetään mielellään klassisia sotateorioita ja sotahistoriasta saatuja kokemuksia.

Vanhat klassikot

Nykyajan kannalta tärkeimpiin kansainvälisen politiikan ja sodankäynnin kuvauksiin kuuluu yhä Thukydideen kirja Peloponnesolaissodasta, jota käytiin antiikin Kreikassa noin 2 400 vuotta sitten. Hänen selityksensä sodan alkamiselle on kiinnostava: Oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun kreikkalaisten yhteinen liitto oli torjunut persialaisten hyökkäyksen, mutta Spartan johtama Peloponnesoksen liittokunta pelkäsi Ateenan voiman kasvavan liian suureksi ja ryhtyi sitä vastustamaan. Sota alkoi, kun ”kummallakin puolella oli riittävästi nuoria miehiä, jotka eivät olleet kokeneet sotaa vaan tervehtivät sitä ilomielin”. Seurasi hegemoniasta käyty pitkä kamppailu, joka oli antiikin kreikkalaisille tuhoisa.

Thukydides kuvasi sodan vaiheita niin taitavasti, että teosta käytetään nykyisin kansainvälisen politiikan perusoppikirjana. Antiikin suursodan syyt ja alkuvaiheen tapahtumat sopivat hyvin tarkastelukehykseksi muun muassa tutkittaessa ensimmäisen maailmansodan syitä ja tapahtumia. Ajankohtainen kiinnostavuus syntyy vertailusta Yhdysvaltojen ja Kiinan välille kehittyneeseen hegemoniakamppailuun, joka voi kärjistyä sodaksi, jos poliittiset toimet tasapainon säilyttämiseksi epäonnistuvat.

Samoihin aikoihin, yli kaksi vuosituhatta sitten, syntyi Kiinassa sotataidon alalta kirjoituskokoelma, joka on merkitty Sunzin tai Sun Tzun nimiin. Nämä tekstit on tunnettu Euroopassakin jo satojen vuosien ajan ja tulleet käytetyksi oppikirjoina.

Vanhalle kiinalaiselle sotataidolle oli tunnusmerkillistä epäsuorien menetelmien ja harhautuksien käyttö. Silloin perusajatuksena on päästä konfliktissa voitolle antautumatta ratkaisutaisteluun, jos vastustaja on liian voimakas. Vihollista on aina pyrittävä harhauttamaan esimerkiksi teeskentelemällä heikkoa, kun on vahva, tai näyttämällä voimakkaalta, kun on heikko. Oppi kiteytyy päätelmään: ”Kaikki sodankäynti perustuu harhaanjohtamiseen.” Sunzi opetti myös, että edullisinta on saavuttaa voitto ilman taistelua, ja toisaalta vastustajalle pitäisi tasaväkisessä tilanteessa tarjota edullinen tapa vetäytyä, jotta vältyttäisiin kuluttavien taistelujen jatkumiselta.

Iso-Britannia sovelsi epäsuoraa strategiaa jo useissa Ranskaa vastaan käymissään sodissa merisaarroilla sekä viime vuosisadalla kahdessa maailmansodassa kuluttamalla Saksaa ja sen johtamaa liittokuntaa laajoilla saartotoimilla. Saksa puolestaan pyrki hakemaan mahdollisimman nopeaa voittoa ratkaisutaisteluissa, mutta kun voimat eivät siihen riittäneet, vastakkaisen liittokunnan ylivoima lopulta tuotti Saksalle häviön. Nykyaikana vihollisen kuluttaminen ilmapommituksilla on myös epäsuoran strategian sovellus, jota erityisesti Yhdysvallat on käyttänyt viime vuosikymmenien sodissaan.

Eurooppalaiset suursodat

Nykyiseen poliittiseen tilanteeseen ja sotilaalliseen ajatteluun on Euroopassa saatu vahvoja vaikutteita suursodista, joita on käyty kerran vuosisadassa. Tässä laskutavassa ensimmäinen ja toinen maailmansota voidaan niputtaa yhteen. Pohjois-Euroopan ja samalla Suomen tilannekehitykseen vaikutti merkittävästi ensin Suuri Pohjan sota, jota käytiin Itämeren piirissä 1700–1721 ja joka romahdutti Ruotsin suurvalta-aseman. Tuossa pitkässä sodassa Ruotsi menetti Itämeren takaiset alueensa pian Ukrainan Poltavassa vuonna 1709 kärsimänsä murskatappion jälkeen. Ruotsin armeijan tuhoutuminen taisteluissa kaukomailla jätti Ruotsille kuuluneet Suomen ja Baltian alueet lähes puolustamatta. Venäjän armeijan tunkeutuminen Viipuriin ja kohta koko Suomeen tunnetaan ”Ison vihan” aikana. Uudenkaupungin rauhassa 1721 vedettiin raja Kaakkois-Suomeen suunnilleen nykyiselle rajalinjalle.

Ranskan suuren vallankumouksen jälkeiset Napoleonin sodat 1800-luvun alussa toivat sodan myös Suomen niemelle. Ruotsin puolustuksen painopiste oli etelässä Tanskaa vastaan, eikä se enää kyennyt puolustamaan Suomea, joka liitettiin Haminan rauhassa 1809 autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan yli sadaksi vuodeksi. Siitä tuli myös suomalaisille pitkä rauhan kausi, sillä suuriruhtinaskunnan asukkaita ei pakotettu osallistumaan Venäjän sotiin edes ensimmäisen maailmansodan aikana.

Napoleonin sotien päätyttyä 1815 Wienin kongressissa syntyi suurvaltojen johtama järjestelmä, ”suurvaltojen konsertti”, joka toimi kohtalaisen hyvin rauhan takaajana sadan vuoden ajan. Eurooppalaiset valtiot kävivät siirtomaasotia, ja Balkanilla sodittiin Turkkia vastaan. Kuitenkin Preussin ja Ranskan lyhyt sota, joka johti Saksan yhdistymiseen keisarikunnaksi vuonna 1871, antoi jo viitteitä uusista suurvaltaryhmityksistä ja sodankäyntitavoista. Saksan vahvistuminen uhkasi tasapainojärjestelmää ja sai vastaansa vähitellen ympärysvaltojen liittokunnan.

Ensimmäinen ja toinen maailmansota 1900-luvulla saivat alkunsa Euroopan valtioiden kiistoista, ja sotatoimet levisivät kohta muuallekin maailmaan. Noiden suursotien asetelmat olivat hyvin samanlaiset: keskellä oli Saksa ja sen johtama liittokunta, jota piirittivät Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä liittolaisineen sekä ulkopuolisena ratkaisijana lopulta Yhdysvallat. Sotivilla osapuolilla oli miljoonia sotilaita riveissään pitäneet armeijat, jotka vyöryivät monien maiden yli.

Toiseen maailmansotaan liittyi myös laajaa siviiliväestön tuhoamista. Saksa kohdisti historian pahimman kansanmurhan erityisesti juutalaisväestöön mutta myös slaaveihin, Neuvostoliitto vainosi lähinnä sisäisiä vastustajiaan ja läntiset liittoutuneet tuhosivat pommituksilla Saksan kaupunkeja väestöineen. Sodan päätteeksi Yhdysvallat tuhosi atomipommeilla kaksi kaupunkia Japanissa. Toisaalta erittäin suuret tuhot syntyivät Japanin hyökkäyksissä kiinalaisille, mihin on alettu Euroopassa kiinnittää huomiota vasta viime aikoina.

Toisessa maailmansodassa arvioidaan sodan johdosta kuolleiden ihmisten määräksi noin 70 miljoonaa. Kokemus sodan tuhoista oli niin rankka, että arveltiin sen muiston hillitsevän suursodan aloittamista usean sukupolven ajan, varsinkin kun ydinaseiden käytön uhka nousi tietoisuuteen. Nyt tuosta ajasta on kulunut kohta 80 vuotta, ja verraten yleisesti arvioidaan, että totaalisen suursodan muistot alkavat jo pahasti haalistua nuorempien sukupolvien mielissä. Siksi niistä olisi tarpeellista yhä muistuttaa.

Toisen maailmansodan jälkeenkin on käyty suuria sotia, joskin ne pysyivät alueellisesti rajattuina. Suurimmat tuhot koettiin Vietnamin sodassa 1960-luvun puolivälistä eteenpäin kymmenen vuoden aikana. Yhdysvallat teki ensin intervention Etelä-Vietnamiin avustaakseen sikäläistä hallitusta torjumaan kommunistikapinallisia, joita tuettiin Pohjois-Vietnamista. Kohta Yhdysvalloista tuli sodan pääosapuoli, jolla oli usean vuoden ajan taisteluissa puoli miljoonaa sotilasta ja erittäin vahvat ilmavoimat. Sota levisi myös Laosiin ja Kambodzhaan, jotka yhä kärsivät raskaiden pommitusten seurauksista. Yhdysvallat käytti Vietnamin sodassa räjähteitä kaksi kertaa enemmän kuin koko toisessa maailmansodassa. Amerikkalaissotilaita kuoli taisteluissa 58 000, ja paikallisten asukkaiden kuolleiden määräksi on arvioitu kahdesta kolmeen miljoonaa.

Ukrainan sota on nyt ensimmäinen suurvallan käymä sota Euroopan mantereella pitkään aikaan, joten syystäkin pelätään sen avaavan uusia, pahoja näkymiä maanosan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta maailmanlaajuisessa vertailussa se ei ole, ainakaan toistaiseksi, kovin poikkeuksellinen tapahtuma, vaan arviointiin voidaan hyvin soveltaa sodista yleisesti saatuja kokemuksia.

Eurooppalaiset klassikot Clausewitz ja Jomini                                                                                     

Preussilainen upseeri Carl von Clausewitz koki nuorena kadettina jo Ranskan vallankumouksen jälkeiset taistelut Reininmaalla 1790-luvulla, ja niitä seuranneissa Napoleonin sodissa hän osallistui Ranskan vastaisiin taisteluihin lopulta kenraalina Venäjän armeijassa. Kokemuksiensa perusteella hän kirjoitti teoksen Vom Kriege (Sodasta), joka julkaistiin hänen kuoltuaan 1830-luvun alussa. Sitä pidetään yhä parhaana kuvauksena sotien luonteesta ja sodankäynnin periaatteista.

Clausewitzin sotateorioiden pääpiirteet (nykyaikaa ajatellen):

• Sodan luonne ja suhde politiikkaan: Sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia keinoja. Politiikka määrää sodankäynnin puitteet. Sota on äärimmäistä väkivallan käyttöä.
• Strategian käsite: oppi taistelujen käytöstä sodanpäämäärien hyväksi.
• Taktiikan käsite: oppi taistelujen käymisestä.
• Keskeinen ongelma: kitka (hidastukset, yllätykset, epäonnistumiset).
• Sodan oloissa irrationaaliset tekijät saavat helposti vallan (eskalaatio eli kärjistyminen).
• Suunnitelmat ovat päteviä vain ensimmäiseen kohtaamiseen saakka.
• Henkiset tekijät määrääviä: kansan, hallituksen ja armeijan kolmiyhteys, sekä toisaalta ”tahtojen kaksintaistelu”.
• Sotatoimien kulminaatio: hyökkääjän voimat kuluvat enemmän kuin puolustajan, jolloin puolustaja voi päästä lopulta voitolle (vastahyökkäyksellä).

Nykyaikaa ajatellen Clausewitzin suurin ansio oli sodan luonteen määrittely politiikan jatkamiseksi lisäämällä siihen uusia keinoja, jolloin poliittinen johto määrää sotatoimien puitteet asettamalla päämäärät ja rajoitukset. Sota ei siis ole irrallinen, politiikasta ja yhteiskunnasta erillään oleva ilmiö, eikä politiikan vaikutus lopu sodan alettua. Clausewitzin määritelmä ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin” kylläkin on usein väärinkäsitetty tarkoittamaan, että politiikan vaikutus loppuisi sodan alettua. Huomattakoon myös, että Clausewitz ei pohtinut rauhanaikaisia toimia sotien estämiseksi, mikä ydinaseiden kaudella on tullut strategian keskeiseksi tehtäväksi.

Sodan luonteeseen kuuluu väkivallan käyttö, jolla on taipumus ”kärjistyä äärimmilleen”. Sille on vaikea asettaa täsmällisiä rajoja, mutta rajoittamiseen pitäisi silti pyrkiä, ja usein siinä onnistutaankin. Käytännössä myös erilaiset kitkatekijät ja voimien kuluminen rajoittavat tuntuvasti sotatoimia, ja ”sotaväsymys” saa vallan. Ongelmana yhä on, että irrationaaliset voimat pääsevät helposti valloilleen, kun sota alkaa. Huhuilla vihollisen julmuuksista on aina ollut sotaa kärjistävä vaikutus, ja nykyajan tehokkaan sotapropagandan mieliä kiihottavasta vaikutuksesta on saatu tuoreita esimerkkejä suomalaisestakin mediasta.

Pitkälle kehittyneen tietotekniikan ja tehokkaiden suunnittelujärjestelmien aikakaudella helposti unohtuu Clausewitzin toteamus, että aseiden käytön alettua tilanteiden kehittymisen ennustamisen mahdollisuudet kapenevat ratkaisevasti. Havainto, että sota on täynnä yllätyksiä, on toistunut viimeaikaisissa sodissa kaikesta tekniikan kehityksestä huolimatta.

Myös Ukrainan sodassa on todettu, että hyökkääjän voimat kuluvat yleensä enemmän kuin puolustajalla. Clausewitzin havaintojen mukaan puolustajalla on etuja, jotka tasoittavat voimasuhteita. Niistä tärkein on omaa maataan puolustavien sotilaiden parempi motivaatio. Tämän sai kokea myös Saksan armeija, joka hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Huolimatta alkumenestyksistä ja alkuvaiheen ylivoimastaan sodan pitkittyessä hyökkääjä joutui vaikeuksiin. Sama ilmiö kohtasi Yhdysvaltoja viimeksi Irakin ja Afganistanin sodissa.

Napoleonin sodista oppinsa sai myös sveitsiläinen kenraali Antoine-Henry Jomini, joka toimi aluksi ranskalaisten puolella ja lopulta myös Venäjän armeijassa. Hän pyrki kehittämään sodankäyntiin ”positiivisia lakeja”, joilla saavutettaisiin menestystä sotatoimissa. Jomini kiinnitti erityistä huomiota joukkojen liikkeiden suunnitteluun eli operaatioihin, joita piti suorittaa mahdollisimman tehokkaiden kaavojen mukaisesti. Siinä suhteesta hän poikkesi aikalaisestaan Clausewitzista, joka ei luottanut suunnitelmien toteutumiseen vaan kehotti alituisesti varautumaan yllätyksiin.

Kansansodan kauhistus

Sodat ovat aina tuottaneet väestölle kärsimyksiä ja alueille tuhoja. Toisaalta usein sotajoukot ovat olleet pieniä ja liikkuneet verraten kapeilla alueilla. Tällainen vaihe koettiin 1700-luvulla, kunnes Ranskan vallankumouksen myötä yleistyivät laajat asevelvollisarmeijat. Euroopassa sitten ylläpidettiin asevelvollisuuteen perustuvia armeijoita aina kylmän sodan loppuun asti.

Napoleonin sotien aikana kiinnitettiin huomiota myös vaaroihin, joita seuraa, kun kansat taistelevat keskenään. Katkelma Jominin kirjasta muistuttaa tästä: ”Päinvastoin kuin eilisen armeijat, jotka olivat ylijäämäväestöstä muodostetut, ovat armeijat nykyisin kokonaisia kansakuntia, jotka on kutsuttu palvelukseen lain perusteella. Myös sodan olemus on muuttunut: nyt taistellaan koko kansan olemassaolosta eikä enää johonkin suotuisaan rajankulkuun pakottamisesta.” Jominia kauhistutti erityisesti Espanjassa käyty sissisota, jossa ei piitattu sodankäynnin laeista ja sopimuksista, joihin ammattiarmeijat olivat tottuneet.

Mainittakoon, että Suomen sodassa 1808 Ruotsin ja Venäjän armeijoiden komentajat sopivat heti keskenään siitä, ettei siviileille saa antaa aseita. Sopimus piti, eikä tuossa sodassa muutenkaan koettu samanlaisia julmuuksia kuin oli nähty Pohjanmaalla ”Ison vihan” aikana lähes 100 vuotta aikaisemmin. Toisen maailmansodan aikaan erittäin raakaa sissisotaa (partisaanisotaa) käytiin erityisesti Saksan miehittämillä Neuvostoliiton alueilla ja Jugoslaviassa. Miehittäjien kostotoimet kohdistuivat laajalti väestöön, jota epäiltiin partisaanien tukemisesta. Sama on toistunut sittemmin muun muassa Vietnamin sodassa ja Afganistanissa.

Ukrainan sodan alkaessa siviiliväestölle jaettiin aseita ja polttopulloja, kuten uutiskuvat kertoivat. On toistaiseksi vaikea sanoa, mitä se on vaikuttanut sodan luonteeseen, mutta siviilien aseistamista on yleensä pidetty vaarallisena, koska se tuottaa väestöön kohdistettuja kostotoimia.

Suomessakin pohdittiin 1960-luvun alussa mahdollisuutta perustaa puolustus sissisodan menetelmille. Taustana olivat tuoreet kokemukset muun muassa ranskalaisia vastaan käydyistä sissisodista. Yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Viljanen arvioi vuonna 1960: "Esitys perustuu siihen, että vastustaja on hyvin ritarillinen, valtavia elintarvikemääriä voidaan kätkeä jne. Kyseessä olisi vain kuukausissa (noin 9) laskettava sota. Vastustaja voi todellisuudessa siirtää väestön, polttaa asunnot, ampua miehet 'rauhoittaakseen' alueet 1–2 vuodessa." Viljanen suositteli sissisodan asemasta sissien käyttöä taistelussa kenttäarmeijan apuna, ei korvikkeena.

Rauhan, kriisien ja sotien tulevaisuus

Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa ehdittiin jo tottua – ja myös kyllästyä – kylmän sodan asetelmaan, jossa Itämeren ja Alppien välisellä alueella toisiaan vastassa 40 vuoden ajan seisoivat jatkuvassa taisteluvalmiudessa olleet miljoonan sotilaan armeijat mittavien ilmavoimien ja ydinaseiden tukemina. Voimien tasapaino ja ydinsodan uhka pidättelivät tehokkaasti kumpaakaan osapuolta aloittamasta hyökkäystä.

Silloin sotilaallisena oppina oli pelotusstrategia, jonka ylläpidon edellytyksiä tutkittiin tarkoin ja kehitettiin monimutkaisia teorioita myös siltä varalta, että pelote pettäisi. Tilannetta on sattuvasti, kuvattua toteamuksella, että se oli ”vakaa mutta vaarallinen”. Kaikista varotoimista huolimatta oli vaarana, että jonain päivänä suurvaltojen välinen tasapaino pettäisi ja maailma ajautuisi ydinsotaan, jossa ei olisi voittajia vaan pelkästään häviäjiä.

Ranskalainen filosofi Raymond Aron tutki perusteellisesti Clausewitzin teorioita ja arvioi viimeistään Kuuban kriisin 1962 kokemuksena päädytyn tilanteeseen, että kaikki toimet oli keskitettävä kriisitilanteessa sodan alkamisen estämiseen. Hänen totesi, miten ”Clausewitzin mukaan sodan alkaminen on totuuden hetki, jolloin diplomaattien tekemät vekselit täytyy lunastaa käteisellä, mutta ydinasekaudella suurvaltojen välisissä kiistoissa totuuden hetki onkin kriisi, sillä ei ole varaa päästää ydinsotaa alkamaan.”

Keski-Euroopan tilanteessa ei ollut varaa aloittaa myöskään tavanomaisten aseiden käyttöä, sillä tuhot olisivat joka tapauksessa olleet liian suuret mahdollisiin hyötyihin nähden. Tämä ajattelu omaksuttiin myös Suomessa turvallisuuspolitiikan ja puolustuksen perustaksi, jolloin kaikki toimet pyrittiin keskittämään sellaisiin ulkopoliittisiin ja sotilaallisiin keinoihin, joilla Suomi pidettäisiin erossa suurvaltojen kiistoista ja niiden välillä mahdollisesti alkavasta sodasta. Strategian peruslinjaksi valittiin puolueettomuuspolitiikka ja sitä tukemaan alueellinen puolustus.

Kylmän sodan päätyttyä 1990-luvun alussa Keski-Euroopassa toisiaan vastassa seisoneet armeijat pääosin kotiutettiin ja jäljelle jääneet asevoimat vähitellen organisoitiin paremmin kriisinhallintatehtäviin soveltuviksi. Maavoimien raskasta kalustoa vähennettiin radikaalisti ja ydinaseet poistettiin melkein kokonaan. Tämän mahdollisti poliittisen tilanteen helpottuminen, ja asiaa auttoi myös vuonna 1990 tehty sopimus tavanomaisten aseiden vähentämisestä.

Samalla kun idästä Varsovan liitto lakkautettiin, länteen jäi kuitenkin Nato, jota kohta ryhdyttiin laajentamaan kohti itää. Natolle tuli myös tehtäviä Jugoslavian hajoamissotien päättäneiden rauhansopimusten valvonnassa. Jugoslaviassa ja Kaukasiassa alkaneet sodat muistuttivat koko 1990-luvun siitä, kuinka kansallisuus- ja rajakiistat saattavat kärjistyä verisiksi taisteluiksi. Bosnian sodassa arvioidaan noin 100 000 ihmisen saaneen surmansa vuoteen 1995 mennessä.

Sotien painopiste siirtyi Lähi-itään ja Keski-Aasian Afganistaniin. Yhdysvallat keskitti Irakia vastaan ensin vuonna 1991 ja uudelleen 2003 noin puolen miljoonan sotilaan armeijat, joita tuki erittäin vahvat ilmavoimat. Teknisen ja materiaalisen ylivoiman turvin taistelleiden Yhdysvaltojen liittokunnan sotilaiden tappiot jäivät varsinaisissa alkuvaiheen sotatoimissa vähäisiksi, sillä ennen maahyökkäyksiä puolustajien asemat ja huoltojärjestelmät tuhottiin perusteellisesti pommituksilla. Sotatoimet olivat verraten perinteisiä taisteluperiaatteiltaan, vaikka uusi asetekniikka vähensi hyökkääjien ja miehittäjien tappioita. Nuo sodat eivät silti olleet sen siistimpiä kuin sodat yleensä, vaan laajat tuhot kohtasivat siviiliväestöä, kuten parhaillaankin tapahtuu Jemenin sodassa. Siinä on kymmenen vuoden kuluessa kuollut YK:n ilmoituksen mukaan jo 380 000 ihmistä.

Tekniikan kehityksen myötä on usein arvioitu, että jokin keksintö olisi sodankäynnille käänteentekevä tai tekisi sodat mahdottomiksi. Tällaisia ajatuksia esitettiin jo 1800-luvun lopulla konekivääristä, joka tehokkaasti esti jalkaväen käytön suoraan hyökkäykseen puolustajan asemia vastaan. Seuraavana ihmeaseena pidettiin kaasua, jolla sodan kulku piti heti ratkaista hyökkäämällä ilmasta kaupunkeihin. Ennuste meni täydellisesti metsään, sillä kohta toinen maailmansota käytiin ilman taistelukaasujen laajamittaista käyttöä. Sodan päätöksenä saatiin näyte atomipommin tuhovoimasta, ja sitä alettiin kutsua ”absoluuttiseksi aseeksi”, joka estää sodan alkamisen. Kun vastakkaisilla puolilla oli tuhansittain ydinaseita, niiden pelotusvoima riitti kyllä ydinaseiden käytön estämiseen, mutta sotia käytiin siitä huolimatta ”ydinasekynnyksen” alapuolella.

Viime vuosina on usein kuultu ennuste, että lähinnä tietoverkoilla ja harhauttavan informaation keinoilla käytävä ”hybridisota” olisi tulevan sodan kuva. Tällainen ajattelu sai Suomessakin kannatusta. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan käyty yhtään noiden oletusten mukaista hybridisotaa, vaan viimeaikaisten sotien luonne on ollut melko lailla perinteisiä sotia vastaava. On siis syytä varautua siihen, että sotia tullaan käymään totutuin keinoin käyttäen luonnollisesti apuna uusimpia tekniikan sovellutuksia.

Joka tapauksessa olisi aiheellista pitää kiinni kylmän sodan aikana hankitusta kokemuksesta, että täytyy käyttää hyväksi kaikkia keinoja, joilla sodan alkaminen voidaan estää tai ainakin saada hillityksi sen laajentamista. Kuuban kriisin ratkaisun jälkeen syksyllä 1962 Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert McNamara totesi, että ”tästä lähtien on keskityttävä kriisinhallintaan, sillä meillä ei ole varaa aloittaa sotaa, joka hyvin todennäköisesti laajenisi pian ydinsodaksi”. Silloin kriisinhallinta toimi aivan viime hetkellä ja sodan alkaminen estettiin neuvotteluilla.

Toivottavasti nuo opit eivät ole unohtuneet, vaikka ajautuminen sotaan Euroopassa on nyt vienyt uskoa ulkopolitiikan keinojen tehokkuuteen. Alussa mainitun Thukydideen kokemuksen mukaan Peloponnesolaissodan alkaminen antiikin Kreikassa oli tulosta politiikan epäonnistumisesta ja sotakiihkon vallalle pääsystä, ja se vei koko kukoistaneen kreikkalaisen maailman tuhon tielle. Muulloinkin on havaittu, että sodan aloittaminen on helpompaa kuin sen lopettaminen. Siksi pitäisi myös suosia turvallisuuspolitiikan ja sotahistorian tutkimusta, jotta löydettäisiin päteviä keinoja rauhan säilyttämiseksi ja kriisien hallitsemiseksi sekä jo alkaneiden sotien saamiseksi päättymään mahdollisimman vähin vaurioin.