Arto Nokkala 21.3.2022: Mitä George Friedman ennusti vuonna 2009?

Stratfor-tiedusteluyhtiön perustaja George Friedman julkaisi vuoden 2009 tammikuussa kirjan The Next 100 Years. A Forecast for the 21st Century (New York: Doubleday; paperback 2010, New York: Anchor Books), joka oli huomattava myyntimenestys ilmestyttyään. Maailmanpolitiikkaa ennustettiin siinä lähinnä 2080-luvulle asti. On toki selvää, että kriittisesti arvioiden noin pitkän ajanjakson kuvaus jää vain yhdeksi useammista skenaarioista. Siitä huolimatta se virittää ajatuksia kiinnittämään huomiota joihinkin mahdollisiin kehityskulkuihin, joissa geopolitiikka on vahvana pohjavirtana. Kronologisesti ja alueittain etenevässä ennusteessa kuitenkin noin 20 vuoden ajanjakso erityisesti Euroopassa ja Euraasiassa on tavallista kiinnostavampi nyt, kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan. Tätä kirjoitettaessa (21.3.) sodan lopputulos ei ole vielä selvillä. Ilmeistä kuitenkin on, että Eurooppa on murroksessa ja geopolitiikka eri tahoilla nopeassa muutoksessa. On paikallaan katsoa, mitä Friedman ennusti hieman yli 13 vuotta sitten koskien sitä konfrontaatiota, jossa Eurooppa nyt on.

Friedmanin kirjoja ja tutkimusmetodeja on esitelty aikaisemmin Suomen geopoliittisen seuran sivuilla:

Pekka Visuri, 20.12.2016: George Friedman, Flashpoints. The emerging crisis in Europe (Doubleday, New York 2016): Pekka Visuri: Kriisiytyvä Eurooppa: Friedmanin kirja Flashpoints 30.12.2016 (sgseura.fi) ja

Max Stucki, 3.4.2020: George Friedman ja geopoliittinen ennakointi   Max Stucki 3.4.2020: George Friedman ja geopoliittinen ennakointi (sgseura.fi) .

George Friedman palautti mieleen sen, että Venäjän valta vetäytyi kylmän sodan jälkeen kauemmas itään kuin vuosisatoihin, kun se kylmän sodan aikana oli ulottunut kauemmas länteen kuin koskaan ennen. Neuvostoliiton hajottua muut maat pyrkivät integroimaan Venäjän imperiumista mahdollisimman paljon omiin vaikutuspiireihinsä. Venäjän historian ”murroskohtana” Friedman piti sitä, että Ukraina läheni Yhdysvaltoja ja liukui poispäin Venäjästä. Oranssivallankumous vuosien 2004 ja 2005 vaihteessa oli Friedmanin mukaan ”hetki, jolloin kylmän sodan jälkeisen maailman aika aidosti päättyi Venäjälle”. Venäjä näki tapahtumat Ukrainassa Yhdysvaltain yrityksenä vetää Ukraina Natoon ja siten luoda näyttämö Venäjän disintegraatiolle. Seurauksena oli, että Moskova tarttui strategiaan pitää kiinni omasta vaikutuspiiristään entisen Neuvostoliiton alueella. Friedmanin ennusteen mukaan ”likimäärin vuoteen 2020 asti” Venäjän ensisijainen pyrkimys on rakentaa uudelleen Venäjän valtio ja varmistaa Venäjän valta alueella.

Friedmanin mukaan Euroopan suurimmat sodat on taisteltu ”pitkällä kapealla tasangolla, joka ulottuu Pyreneiltä Pietariin”. Tätä polkua käyttivät niin Napoleon kuin Hitlerkin. Siksi Venäjälle puskurin luominen mahdollisimman kauas länteen on pakkomielle. Avoin kysymys on, miten pitkälle ”linja lännessä” vedetään. Friedmanin käsitys oli, että Venäjästä ei tule globaalia valtaa, mutta sen on pakko yrittää tulla johtavaksi alueelliseksi vallaksi. Siksi se tulee ottamaan yhteen Euroopan kanssa ja Venäjän ‒ Euroopan välinen rintama pysyy murtumalinjana. Venäjä on välitön strateginen uhka Euroopalle. Se ei ole valloittamassa Eurooppaa, mutta varmistamassa kontrollinsa entisen Neuvostoliiton alueesta.

Friedmanin mukaan se, ettei Venäjä hajonnut kylmän sodan jälkeen, merkitsi ”Venäjän geopoliittisen kysymyksen” uudelleennousua. Kysymys tulee tuon vuonna 2009 julkaistun ennusteen mukaan esiin pikemminkin ennemmin kuin myöhemmin. Konflikti ei tule olemaan kylmän sodan toisto vaan ”perustavanlaatuisen Venäjä-kysymyksen uudelleenlausuminen: Jos Venäjä on yhdistynyt kansallisvaltio, missä sen rajat ovat ja mikä tulee olemaan suhde Venäjän ja sen naapurien välillä?” Friedman jatkaa: ”Tämä kysymys edustaa seuraavaa suurta vaihetta maailmanhistoriassa ‒ 2020 ja siihen johtavina vuosina”.

Hänen mukaansa Venäjä tuntee itsensä maantieteellisesti epävarmaksi ja kehittää siksi sotilaallista voimaansa. Se hakee puskurivyöhykkeitä suojaamaan itseään muulta maailmalta ja sitten niille uusia puskurivyöhykkeitä. Venäjän suurstrategiaan kuuluu ”syvien puskurien” luominen pitkin pohjoisen Euroopan tasankoa, kun se ”jakaa ja manipuloi naapureitaan” ja koettaa luoda Eurooppaan uutta alueellista tasapainoa. Venäjä ei voi sietää ”tiukkoja rajoja ilman puskurivyöhykkeitä” eikä itseään vastaan liittoutuneita naapureita.

Friedman tarkasteli tarkemmin ”eurooppalaista sotanäyttämöä” osoittaen Ukrainan ja Valko-Venäjän tärkeyden Venäjälle. ”Ukraina ja Valko-Venäjä ovat kaikki kaikessa Venäjälle. Jos ne päätyvät vihollisen käsiin, esimerkiksi liittyvät Natoon, Venäjä olisi kuolemanvaarassa”. Ilman niitä Venäjällä ei ole strategista syvyyttä. Venäjän näkökulmasta Naton laajeneminen Ukrainaan uhkaa sen intressejä ”kuin jos Varsovan liitto olisi edennyt Meksikoon”. Venäläiset eivät vielä Oranssivallankumouksen jälkeen mobilisoineet asevoimiaan vaan tiedustelupalvelunsa peiteoperaatioihin Ukrainassa. Venäjä pyrki kaivamaan maata Oranssivallankumouksen alta ”pelaamalla venäjämielisen Itä-Ukrainan ja eurooppamielisen Länsi-Ukrainan kuilulla”.

Friedman ennusti, että Valko-Venäjä ja Ukraina imetään Venäjän vaikutuspiiriin vuoteen 2014 mennessä. Tarkasteltuaan Euroopan yhtenäisyyttä sekä Baltian, Puolan, Saksan ja Ranskan politiikkaa, Friedman päätyi ennustamaan, että Venäjän perusstrategiana on koettaa murtaa Naton yhtenäisyys ja eristää itäinen Eurooppa lännestä. Konfrontaatio Yhdysvaltain ja Venäjän välillä jatkuu myös globaalilla tasolla ja kiihtyy 2020-luvulle tultaessa. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan ota keskinäisen sodan riskiä. Vastakkainoloa ei voi kuitenkaan pitää yhtä kattavana kuin ensimmäistä kylmää sotaa. Venäjällä ei ole valtaa tarttua koko Euraasiaan, mutta se on alueellinen uhka ja niissä puitteissa Yhdysvallat vastaa haasteeseen. Yhdysvallat ei myöskään pysty muodostamaan ”vartioketjua” koko Venäjän kuten ennen Neuvostoliiton ympärille eikä sillä ole siihen tarvetta. Friedman päättää analyysinsä tämä osan toteamukseen, että Venäjä murtui 1917 ja 1991. ”Maan asevoimat romahtavat jälleen kerran pian vuoden 2020 jälkeen”.

Friedman kirjoitti ennusteensa ennen kuin Venäjä oli miehittänyt Krimin ja oli koettu vuodesta 2014 jatkunut sota Itä-Ukrainassa. Hän ei ennustanut nyt vuonna 2022 tapahtunutta hyökkäystä. Hän ei myöskään ennakoinut ukrainalaisten tiukkaa vastarintaa ja tarkasteli Natoa ja Euroopan unionia pikemminkin sisäisen jakautumisen kautta kuin instituutioina, jotka voisivat yhtenäistyä ja lujittua Venäjän aggression edessä. Kuitenkin peruskysymyksen siitä, minne, miksi ja millä dynamiikalla lännen ja Venäjän välinen vastakkainolon linja pyrkii asettumaan, hän onnistui hahmottamaan kuluneella 13 vuoden ajanjaksolla taustoineen varsin hyvin.

Friedmanin ennusteiden jatko sitten onkin paljon avoimempaa. Hän toteaa, että ”Venäjän romahdus varhain 2020-luvulla jättää Euraasian kokonaisuutena kaaokseen”. Siitä tulee ”salametsästäjien paratiisi”. Kielikuva viittaa siihen, että keskeisen vallan romahdus tarjoaa tilaisuuden lukuisille sen periferiassa olleille maille hyötyä tilanteesta. 2030- ja 2040-luvuille Friedman ennustaa hyötyjiksi Itä-Euroopan maita, erityisesti Puolaa, sekä etelässä Turkkia ja idässä Japania.

Kiinnostava kysymys myös kuuluu, miten taloudellaan nyt vahvasti länteen ja etelään etenevän Kiinan rooli asettuu tähän kuvioon? Friedman ei selvästi nähnyt vielä vuonna 2009 Kiinaa tällaisena vaan enemmänkin ”paperitiikerinä”, jonka talouskasvu tulee hidastumaan. Todennäköisimpänä skenaariona hän piti sitä, että Kiina voi fragmentoitua. Keskusvalta heikkenee. Maan ongelma on poliittinen: Kiinaa pitää koossa raha eikä ideologia. Sisäiset paineet tuottavat vaikeasti käsiteltäviä ongelmia, jolloin Kiinalla ei jatkossa ole aikaa ”ulkopoliittisiin seikkailuihin”. Sikäli kuin Kiina on tekemisissä ulkovaltojen kanssa, se puolustautuu tunkeutumista vastaan pikemminkin kuin projisioi omaa voimaansa.

Arto Nokkala