Unto Vesa 25.7.2016

ITÄMEREN ALUE JA POHJOLAN TURVALLISUUS

Julkisessa keskustelussa arvellaan verraten yleisesti, että Itämeren alueen turvallisuuspoliittinen tilanne olisi heikentynyt ja että tilanne tulisi tulevinakin vuosina – jopa vuosikymmeniksi - kehittymään huonompaan suuntaan. Riippumatta siitä, onko nykytilannetta koskeva arvio oikeaan osuva, tulee ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etsiä ratkaisuja, joilla estetään tilanteen heikkeneminen. Positiivisia ratkaisuja voidaan etsiä siitä politiikasta, jolla niin Itämeren alueella kuin laajemmaltakin eurooppalaisessa järjestelmässä kylmän sodan jakolinjat ylitettiin ja rakennettiin vakautta ja yhteistyövaraista turvallisuutta.

Vaikka tilanne Itämeren alueella eikä muuallakaan ei ole verrattavissa kylmän sodan aikaisiin rakenteisiin, tällä hetkellä politiikassa liikutaan väärään suuntaan ja se vie ilmapiiriä kylmän sodan kaltaiseen henkiseen tilaan.

Turvallisuusyhteisön edellytykset

Amerikkalainen kansainvälisen politiikan tutkija Karl W. Deutsch kollegoineen tutki jo 1950-luvulla maineikkaissa tutkimuksissaan prosesseja, joilla onnistuneita turvallisuusyhteisöjä historiassa on syntynyt, turvallisuusyhteisöjä, joissa laajamittaisen väkivallan todennäköisyys alueen tai järjestelmän yksiköiden kesken ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa olisi mahdollisimman pieni. Keskeisiä löydöksiä Deutschin tutkimuksissa olivat jatkuvan kommunikaation tärkeys järjestelmän yksiköiden välillä, lisääntyvä kaikinpuolinen vuorovaikutus, jonka hyödyt jakautuvat osapuolten kesken oikeudenmukaisesti, yhteistyöinstituutioiden rakentuminen sekä sen varmistaminen, että opit integraation hyödyistä eivät pääse unohtumaan (”… in order to prevent unlearning”).

Jo 1980-luvun puolivälissä Itämeren alueen turvallisuuspoliittisia trendejä tutkittaessa oli kylmän sodan järjestelmästä huolimatta havaittavissa tälläkin alueella pientä liikettä oikeaan suuntaan: orastavaa ympäristöyhteistyötä, lisääntyvää kauppaa, poliittista liennytystä sekä luottamusta lisääviä toimia, joilla haluttiin minimoida välikohtausten ja väärinkäsitysten riskiä. Kylmän sodan jälkeen tilanne muuttui Itämeren alueellakin tietysti radikaalisti ja kaikilla mittareilla parempaan suuntaan, niin että koko alueen voitiin arvioida liikkuvan kohti Deutschin määritelmän mukaista turvallisuusyhteisöä.

Suomen intressinä on edistää vakautta Itämerellä

Suomen etujen mukaista on, että monien arvelema kielteinen kehitys Itämeren alueella ja Pohjolassa torjutaan sekä pyritään omalla politiikalla edistämään vakautta ja yhteistyötä. Tulee ottaa oppia menneisyyden myönteisistä kokemuksista ja rakentaa sen kaltaiselle lähestymistavalle, jolle myös Deutschin tutkimus antaa vankat teoreettiset ja empiirisesti hyväksi koetut perusteet.

Ensimmäiseksi: jatkuvan kommunikaation tärkeys

Ukrainan kriisin yhteydessä niin Euroopan unionissa kuin G8:ssa tehtiin onneton päätös rajoittaa yhteydenpitoa ja tapaamisia Venäjän johtoon kuuluvien henkilöiden kanssa. Käytännössä yhteydenpito jätettiin Saksan ja Ranskan johtajille. Oltiin palaamassa kylmän sodan ajan huonoimpiin käytäntöihin, jolloin suurvaltojen johtajat tapasivat kerran vuodessa tai kahdessa, ja niihin tapaamisiin liitettiin sitten valtavasti odotuksia ja jännitteitä. Asiallisesti toimivassa kansainvälisessä järjestelmässä on tärkeää, että kaikki, niin suurten kuin pientenkin valtioiden, johtajat ovat alituisesti yhteydessä toisiinsa. Presidentti Sauli Niinistö on esimerkillisesti pitänyt yllä dialogia presidentti Putinin kanssa ja aivan oikein puolustanut yhteydenpidon ja tapaamisten tärkeyttä.

Toiseksi: monitasoisen ja laajan vuorovaikutuksen tärkeys

Vastatoimena Krimin liittämiselle ja Ukrainan sodalle päätetyt taloudelliset pakotteet ja Venäjän vastapakotteet ovat toinen yhtä onneton päätös. Ne ovat olleet vahingollisia paitsi Venäjälle myös useille Euroopan unionin jäsenmaille, mukaan lukien Suomi ja Baltian maat. Ne ovat vahingollisia myös laajemman eurooppalaisen talousyhteistyön, kaupan ja investointien kehittämiselle. On myönteistä, että energia-alan yhteistyö on jätetty sanktioiden ulkopuolelle, mutta olisi kaikille osapuolille ja koko eurooppalaiselle järjestelmälle hyödyllistä, että sanktioista päästään eroon molemminpuolisesti niin pian kuin mahdollista.

Yhtä tärkeää kuin taloudellisen vuorovaikutuksen elvyttäminen, on palauttaa, ylläpitää ja kehittää muuta kanssakäymistä, esimerkiksi yliopistojen, tutkimuslaitosten, kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskuntien tasolla. Tälle tasolle pakotteita ei toki asetettukaan, mutta talouden takaiskut ovat vähentäneet vuorovaikutusta, yhteishankkeita ja esimerkiksi turismia.

Kolmanneksi: hyötyjen jakautumisen oikeudenmukaisuus

Karl W. Deutsch havaitsi tutkimuksissaan, että lisääntyvä vuorovaikutus sinänsä ei välttämättä edistä yhdentymistä, elleivät sen hyödyt jakaudu järjestelmässä sen osien oikeudenmukaiseksi kokemalla tavalla. Venäjä on usein kylmän sodan jälkeisenä aikana valitellut, että sitä ei kohdella eurooppalaisessa yhteistyössä tasavertaisena partnerina. Vaikka se ei enää ole globaali suurvalta eikä sellaiseksi havittelekaan, niin eurooppalaisessa järjestelmässä se kuitenkin on suurvalta, joka neuvotteluissa EU:n kanssa ja muutoinkin tulisi ottaa tasa-arvoisena kumppanina. Ei se sitä tarkoita, että Venäjälle pitäisi mitään etupiirioikeuksia sallia, mutta silläkin on tärkeät omat intressinsä, jotka on hyvä ottaa huomioon.

Neljänneksi: yhteistyövarainen turvallisuus

Monitasoinen ja monipuolinen yhteistyö on perusta, jolle ETYK ja sittemmin ETYJ rakennettiin, ja sen vaaliminen on tietysti Suomenkin etujen mukaista. Sen tärkeyden korostaminen ei ole minnekään kadonnut, vaan keskinäisriippuvuuksien maailmassa kestävä turvallisuus voi rakentua vain yhteistyön varaan. Kun myönteinen kehitys Itämeren alueella kylmän sodan loppupuolella alkoi, oli funktionaalisella yhteistyöllä, kuten ympäristönsuojelulla, tärkeä rooli yhteisten etujen etsimisessä. Suomenkin etujen mukaista on, että yhteisiä intressejä myös nyt etsitään. Presidentti Niinistö on viitannut useaan otteeseen siihen, että Syyrian konfliktin ratkaisemisessa Yhdysvaltain ja Venäjän näkemykset ovat lähentyneet ja että tämä herättää toivoa muustakin lähentymisestä. Niin ikään on arveltu, että Suomen tuleva Arktisen neuvoston puheenjohtajuus mahdollistaa pohjoista aluetta koskevien yhteisten etujen edistämistä ja myös suurvaltojen lähentymistä. Tulisi kuitenkin myös pohtia spesifisesti Itämeren alueeseen kohdistuvia rakentavia toimia.

Viidenneksi: luottamusta lisäävät toimet

Kun Itämeren alueella on Ukrainan tapahtumien jälkeen ollut vilkastunutta sotilaallista liikennettä ja molemminpuolista tiedustelua, niihin liittyy alati virhearviointien ja yhteentörmäysten riskejä. Kyseistä sotilaallista toimintaa ei voida kieltää. Venäjän koneet saavat kansainvälisessä ilmatilassa lentää Kaliningradiin ja takaisin, ja Naton tiedustelukoneet saavat niin ikään lentää Itämeren yllä kansainvälisessä ilmatilassa. Itämeri avoimena merialueena on avoin myös eri maiden sota-aluksille. On tärkeää, että jo voimassa olevia luottamusta ja turvallisuutta lisääviä toimia ja hyviä käytäntöjä tarkasti noudatetaan, mutta pitäisi selvittää, onko mahdollista sopia uusista riskien minimoimiseksi.

Kuudenneksi: pidättyvyys sotilaallisissa toimissa

Kun kylmästä sodasta päästiin eroon, tärkeä keino työkalupakissa oli kiistapuolten loitontaminen toisistaan (disengagement) juuri virhearvioiden ja välikohtausten välttämiseksi. Se olisi tärkeää nykytilanteessakin sen sijaan, että tuodaan sotajoukkoja ja aseistusta mahdollisimman lähelle vastapuolen rajoja tai että järjestetään mittavia sotaharjoituksia vastapuolen läheisyydessä. Sellainen politiikka johtaa vääjäämättä jatkuvaan toimien ja vastatoimien ketjuun, jonka seurauksena kokonaistilanne vain kärjistyy, mikä ei voi olla minkään osapuolen etujen mukaista. Varustelukilpa Itämeren alueella on pysäytettävä alkuunsa.

Seitsemänneksi: Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus

Niin Itämeren alueen kuin laajemminkin Pohjolan turvallisuuden näkökulmasta on tärkeää, että Suomi ja Ruotsi pysyvät sotilaallisesti liittoutumattomina. Se merkitsee ennen kaikkea niiden ulko- ja puolustuspolitiikan ennustettavuutta pitkälle tulevaisuuteen, millä on vakauttava ja rauhoittava vaikutus koko alueeseen. Samalla kun niiden sotilaallinen liittoutumattomuus auttaa torjumaan spekulatiivisia sotaskenaarioita, se luo molemmille maille tilaa ja mahdollisuuksia jatkaa niiden aiempaa rakentavaa Itämeri-politiikkaa. Molemmille on sekä tällä alueella että yleisemminkin tärkeää toimia proaktiivisesti pelkän reaktiivisuuden sijaan.

Kahdeksanneksi: yhteinen turvallisuus

Kylmän sodan keskellä Olof Palmen johtama kansainvälinen komissio nosti esiin yhteisen turvallisuuden käsitteen. Termin isä lienee yksi liennytyspolitiikan keskeisistä arkkitehdeistä, Egon Bahr. Yhteisen turvallisuuden käsite ja politiikka oli Palmen komission mukaan nimenomaan välttämätön vaihtoehto kilpavarustelulle ja ydinpelotteeseen rakentuvalle voimapolitiikalle. Se avasi tien liennytykseen ja kylmän sodan lopettamiseen. Paluu asevaraiseen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun on takaperoista paluuta menneisyyden väärään politiikkaan. Sen sijaan yhteisen ja yhteistyövaraisen turvallisuuden politiikka tarjoaa edelleen uskottavan, toimivan ja tulevaisuudenuskoisen perustan yhteiselle eurooppalaiselle ja kansainväliselle turvallisuusjärjestykselle, toisin kuin ydinasepelote, sotilasliitot tai voimapolitiikka. Suomella on sen puolustamisessa ja kehittämisessä edelleen tärkeä, omiin parhaisiin perinteisiin pohjautuva tehtävä.

Unto Vesa

emeritustutkija

Tampereen yliopisto

Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus