Aaro Toivonen                                                         25.3.2021        

Suomen talvi- ja jatkokoronasota katsottuna päätöksenteon tulkinnallisesta avaimenreiästä

- Praeparare sapientis est

Johdanto – monenlaista sodankäyntiä

Ajankohtaisohjelmien lähetykset Säätytalon portailta johtavat pohtimaan, miksi Sars-CoV-2-viruksen aiheuttamassa covid 19-epidemiatilanteessa on päätöksenteon näkökulmasta jotain varsin tuttua. Vaikka historiallisten tapahtumien vertaaminen on analyyttisesti ongelmallista ja vakava historiantutkimus tällaista ”avaimenreikänäkökulmaa” vierastaakin, niin joskus saattaa olla antoisaa vertailla monimutkaisia päätöksentekotilanteita keskenään. Viime kuukausina valtakunnallisessa päätöksenteossa, päätösten toimeenpanossa ja johtamisessa on esiintynyt piirteitä, jotka tekevät Suomen talvi- ja jatkosotien kokemusten vertaamisesta Sars-CoV-2-viruksen aiheuttamiin kehityskulkuihin antoisaa. Seuraavan tekstin tarkoitus on verrata kriisipäätöksentekoon liittyviä ilmiöitä, ei itse tapahtumia eikä päättäjien toimintoja. Joskin se, mikä kokonaiskuvassa voitetaan, menetetään analyyttisyydessä.

Näissä molemmissa kansakuntamme selviämisen kannalta kriittisen tärkeissä tapauksissa kysymys on kansainvälisestä kriisistä, jonka osana Suomi on joutunut toimimaan. Uhattuina ovat olleet tärkeät arvot kuten kansalaisten henki ja (mielen)terveys, taloudellinen toimeentulo sekä koulutus ja kulttuurielämä. Nyt koettu epidemiatilanne ei tosin ole uhannut Suomen kansallista olemassaoloa toisin kuin vuosien 1939–1945 tapahtumat. Molemmilla tapahtumasarjoilla on ja tulee olemaan myös pitkävaikutteisia, ylisukupolvisia vaikutuksia, joiden merkitystä emme covid 19-pandemian vielä käynnissä ollen kykene hahmottamaan.

Tälläkin kertaa jää myöhemmille sukupolville arvioitavaksi, oliko Suomi tilanteessa suurempien prosessien armoilla ollut ”ajopuu” vai aktiivisesti tilanteessa toimimaan pyrkinyt ”koskivene”. Alla kuljetan näitä suomalaisen yhteiskunnan kahden selviämiskamppailun teemoja rinnakkain, sillä tapahtumien ja päätöksentekotilanteiden kronologiassakin suhteessa toisiinsa on kiinnostavia yhteneväisyyksiä. Tapahtumia ja toimintoja arvioitaessa verrataan ilmiöitä päätöksentekoympäristöön liittyvinä reunaehtoina. Tarkoitus ei ole verrata henkilöitä, toimijoita tai tapahtumia sinänsä, an sich. Se ei tekisi oikeutta 1930-luvulla toimineille ihmisille sen enempää kuin nykyisessä vaikeassa tilanteessa toimivillekaan. On myös tärkeää muistaa, että 1930-luvun tilanteessa toimijoina olivat valtiot hallituksineen ja johtajineen eli intentionaaliset toimijat. Vuosien 2020–2021 epidemiatilanteessa vastustajana on virus, joka ei ole samalla tavalla tietoisesti oppiva vastustaja. Tosin hakiessaan omaa ekologista lokeroaan myös virus mutatoituu ja muuntuu – oppii.    

Kyseessä on kausi-influenssaan verrattava infektiotauti – ”Rauha meidän elinajaksemme”

Samalla tavalla kuin kansainvälisen tilanteen kiristyessä 1930-luvun lopulla ja vain tarkkasilmäisimpien tarkastelijoiden huolestuessa nopeasti heikkenevästä tilanteesta, ei myöskään 2020-luvun alussa osattu tai haluttu tunnustaa tosiasioita. Kollektiivinen kognitiivinen dissonanssi eli kyvyttömyys tunnistaa ja tunnustaa tosiasioita ja toimia niiden perusteilla oli vallalla. Ilmiön tunnistamisen ongelmaa voisi verrata loogiseen päätelmään, jossa ajatellaan seuraavasti: koska hahmolla on pää, kaksi silmää, häntä, korvat, neljä jalkaa, karvainen talja ja taljassa raitoja, niin sen on pakko olla ”kausi-influenssaseepra” kuten aikaisempinakin vuosina. Kovassa aika- ja yhdenmukaisuuspaineessa (groupthink) kesti huomata, että samat tunnusmerkit sopivat myös tiikeriin. Moni meistä lankesi tuohon ajatusvirheeseen.

Vaikka useissa tutkimuksissa, raporteissa ja seminaareissa oli nostettu esiin nykyisten logististen ketjujen haavoittuvuus ja hektiseen globaaliin matkustamiseen liittyvien terveysturvallisuusriskien todennäköisyys, ei tätä haluttu tunnistaa. Taustalla vaikuttivat valtavat taloudelliset intressit ja raudan luja luottamus ”Just on Time” -periaatteella toimivien logististen ketjujen toimivuuteen. Globalisaation Janus-kasvojen hymyilevä puoli oli ollut esillä ja rujompi puoli meiltä varjossa, joten ministeri Väinö Tannerin toteamus sodan mahdollisuudesta, ”ettei maailma nyt niin hulluksi voi tulla”, kuvaa hyvin vallinnutta asenneilmastoa myös 2020-luvun Suomessa ja Euroopassa.

Useissa tutkimuslaitoksissa ja harjoituksissa oli tehty erilaisia mallinnuksia ja laskelmia siitä, kuinka nopeasti virus räjähdysmäisesti kasvaneen lentoliikenteen myötä leviäisi koko maailman laajuiseksi, aiheuttaen yhteiskuntamme perusrakenteet halvaannuttavan pandemian. Ei auttanut, että jokaisella älypuhelimen omaavalla henkilöllä oli milloin vain mahdollisuus selvittää globaalin lentoliikenteen volyymejä ja suuntia FlightRadar 24-apilla. Sama koskee kansainvälistä meriliikennettä. Itse ilmiö oli siis laajalti yleisessä tiedossa.

Myös historiallinen todistusaineisto kertoi selvästi, että erilaisista uhkakuvista laaja ja vakava tartuntatauti olisi se uhkakuva, joka toteutuisi todennäköisyydellä yksi. Kukaan vain ei tiennyt milloin ja kuinka voimakkaana. Tammi-helmikuussa 2020 saimme ennakkovaroitukset Kiinassa leviävästä viruksesta, mutta meille se näyttäytyi kapteeni Kaarnan sanoin ”sota oli kaukana, Balkanilla asti”.

Historiantutkimuksen valossa nykyihmisen on vaikeaa ymmärtää, kuinka 1930-luvulla ei kyetty näkemään, mihin vuonna 1933 tapahtunut Adolf Hitlerin valtaannousu sekä Josef Stalinin puheet ja toimenpiteet Neuvostoliitossa yhdistyneinä kansainvälisen järjestelmän rakenteiden horjumiseen tulevat johtamaan. Samalla tavoin aikalaisensa yllättäen ja salamasodan nopeudella levisi myös Sars-Cov-2-virus, joka levisi ensin Kiinassa ja sieltä hyvin nopeasti vuoden vaihteessa 2019–2020 Italian kautta Keski-Eurooppaan.

Myös tapahtumaketjujen käynnistymismekaniikassa on tiettyä yhtäläisyyttä. Kuten syksyllä 1939, niin myös vuonna 2020 tapahtumien ”Mainilan laukaukset” ammuttiin rajojemme ulkopuolella. Vuonna 1939 laukaukset ampuivat Neuvostoliiton sisäasiainkansankomissariaatin rajajoukot (NKVD), mutta vuonna 2020 sen tekivät Itävallassa sijaitsevan Ischgl’in Kitzloch-after ski baarissa juhlineet hiihtoloman viettäjät. Aseena ei toiminut tykistö vaan ”koronalinko”. Varoituslaukaukset eivät tehonneet. Samoin kuin Kansainliitto 1930-luvulla, niin nyt YK:n terveysjärjestö WHO, Euroopan tartuntatautikeskus ECDC sekä kansalliset terveysviranomaiset seurasivat tapahtumien kulkua epäuskon vallassa kyvyttöminä reagoimaan riittävästi silmien alla tapahtuvaan ja salamasodan nopeudella etenevään kehityskuluun. Aikaa toiminnan käynnistämiselle oli molemmissa tilanteissa hyvin vähän, mikä aiheutti kriisipäätöksentekotilanteelle yhden sille ominaisen luonteenpiirteen, aikapaineen. WHO julisti Sars-CoV-2-viruksen aiheuttaman kansainvälisen epidemian covid-19-pandemiaksi vasta 11.3.2020.

Neuvottelut päättyvät ja sotatoimet alkavat

Tällä kertaa vihollinen ei aloittanut sotatoimiaan joukkojen keskityksin ja pommituksin, vaan se teki maahanlaskun lentokentillemme ja satamiimme hiihtolomilta helmi-maaliskuussa palaavien lomamatkalaisten muodossa. Kummassakaan tapauksessa ei haluttu uskoa, mihin tilanteeseen oltiin joutumassa. Talvisodan alla tukeuduttiin ajatukseen puolueettomuuden ja kansainvälisen oikeuden suojaavasta vaikutuksesta sekä suurvaltojen välienselvittelyistä ulkopuolella pysymisestä. Talvisodan aikaisen puolustusministerin Juho Niukkasen muistelmien mukaan hallituksen keskustelun puolueettomuuspolitiikasta katkaisi ilmahälytys. Ministerit katsoivat valtioneuvoston linnan ikkunoista ja totesivat, että lentokoneiden siivissä oli punaiset tähdet. Keskustelu puolueettomuuspolitiikan jatkosta päättyi siihen. Suomi oli sodassa.

Vuonna 2020 aluksi ajateltiin, että Suomi on kuitenkin hyvin harvaan asuttu maa eikä kysymys ole mistään vakavasta, vaan lähinnä kausiflunssaan verrattavasta viruksesta. Hieman samalla tavalla suhtauduttiin myös ns. Jartsevin neuvotteluihin ja Moskovassa syksyllä 1939 käytyihin neuvotteluihin, joissa Suomelle esitettiin Neuvostoliiton taholta aluevaihtoja. Suomi luovuttaisi eräitä alueita kuten vyöhykkeen Karjalan kannakselta, Suomenlahden saaria ja eräitä muita alueita sekä saisi vaihdossa vastaavan neliökilometrimäärän maita Itä-Karjalasta vastineena.

Tälläkin kertaa vuonna 2020 erehdyttiin tulkinnoissa tilanteen vakavuudesta ja vastapuolen tarkoituksista. Toiveajattelimme, että jos me emme tunnista ja tunnusta uhkaa, niin sitä ei ole olemassakaan. Tälläkään kertaa Suomi ei tosin ollut ainoa maa, joka lankesi samaan ansaan. Koronavirusdivisioonat aloittivat tunnusteluhyökkäyksensä maaliskuussa 2020. Ensimmäiset tartunnat havaittiin kiinalaisten lomailijoiden keskuudessa Lapissa tammikuu lopussa 2020, sitten Uudellamaalla, ja vähitellen ensimmäiset potilaat joutuivat sairaalahoitoon. Taistelutoimet tiivistyivät tartuntalukujen kasvaessa, ja kiivaista torjuntatoimenpiteistä huolimatta vaikutti siltä, että kyseessä on vihollinen, joka on tosissaan. Valtioneuvosto julisti Suomessa vallitsevan poikkeusolot 26.3.2020.

Malli Cajander

Kuten vuonna 1939 myös vuonna 2020 jouduttiin hyvin pikaisesti toteamaan, että kansakunta ei ollut varautunut nurkan takana olevaan kriisiin riittävästi. Olimme kyllä varautuneet, mutta varautumisen skenaariomme olivat epidemiaskenaarion osalta puutteelliset. Olimme varautuneet influenssapandemiaan tai yksittäisiin verenvuotokuumepotilaisiin. Nyt edessä olevaan sodankäyntiin tarvittavaa materiaalia ei ollut maassamme tarpeeksi, sillä terveydenhuollon laitteiden ja tarvikkeiden varastointiin velvoittavaa lainsäädäntöä ei ollut. Eikä tuotteita kriisitilanteessa ollut enää kansainvälisiltä markkinoilta saatavissa. Nopeasti globaaliksi levinnyt epidemia oli tyhjentänyt markkinat erilaisista suojamateriaaleista kuten kirurgisista suojamaskeista, hengityssuojaimista, suojaessuista jne. Talvisodassa puutetta oli univormuista, aseista, ammuksista, tykistöstä, panssaritorjunnasta, lentokoneista. Kaikesta. Molemmissa tapauksissa kotimainen valmistuskin oli täysin riittämätöntä tarvittaviin volyymeihin nähden. Materiaalia hankittiin, mistä sitä vain saatiin ja lähes millä tahansa hinnalla. Eräiden kriittisimpien tuotteiden kuten FFP3 -hengityssuojainten puhdistamista ja mahdollista uusiokäyttöä selvitettiin.

Vaihtoehdoksi jäi ”malli Cajander”. Vuoden 2020 tilanteessa eturintamassa toimivalle henkilökunnalle ei jaettu kokardia siviilihattuun, vaan suunniteltiin erilaisten kertakäyttöisten suojatarvikkeiden käyttöä niukkuuden vallitessa. Samanaikainen kansainvälinen kysyntäpiikki, logististen ketjujen häiriintyminen, kotimaisen tuotannon puuttuminen ja suojatarvikkeiden kulutuksen eksponentiaalinen kasvu aiheuttivat tilanteen, jossa varauduttiin kertakäyttöisten sadetakkien käyttämiseen henkilökunnan suojautumiseen virukselta asianmukaisten suojatakkien uupuessa. Olisiko tämä tilanne sitten ollut ”malli Lipponen-Jäätteenmäki-Vanhanen-Kiviniemi- Katainen-Stubb-Sipilä-Rinne-Marin”, sillä jokainen 2000-luvulla toiminut hallitus oli jättänyt säätämättä terveydenhuollon laitteiden ja tarvikkeiden varmuusvarastoinnin varmistavan lain, nimittäin ”lain terveydenhuollon laitteiden ja tarvikkeiden velvoitevarastoinnista”. Kysymys ei siis ollut yksittäisen hallituksen epäonnistumisesta, vaan yleisemmästä asennoitumisesta toimintaympäristömme ilmiöihin, ajan hengestä. Tulee muistaa, että päätöksenteon näkökulmasta toimimattomuuskin on päätös, non-decision. Ja näin olivat kaikki 2000-luvun hallitukset yksi toisensa jälkeen toimineet. Olivat päättäneet olla päättämättä.

Suomi sai tilanteessa karun muistutuksen huoltovarmuuden ajankohtaisuudesta 2020-luvulla. Huoltovarmuuden merkitys oli jossain määrin unohtunut luottaessamme globaalien markkinoiden ja logististen ketjujen toimivuuteen kaikissa olosuhteissa. Taustalla lienee myös laajempi usko asioiden siirtymisestä ”kybermaailmaan”, jossa fyysisellä sijainnilla ei niinkään ole merkitystä. Käteinen raha, osakekauppa, veroilmoitukset sekä monet yhteiskunnan perustoiminnot olivat kasvavasti ”siirtyneet verkkoon”. Vastaansanomatonta megatrendiä seuratessamme emme ole tahtoneet tunnistaa, että langattomatkin verkkopalvelut perustuvat fyysiselle infrastruktuurille, joka sijaitsee jossain fyysisessä paikassa. Voisikin hieman kärjistäen väittää, että ”pilvipalvelut” ovat itse asiassa ”kalliopalveluita”.

Fyysisen maailman merkitys paasikiveläisessä ”katsokaa karttaa” -geopoliittisessa merkityksessä oli meillä laajalti unohtunut. Naapurimaassamme Ruotsissa huoltovarmuusjärjestelmästä luovuttiin 2000-luvun alussa. Siellä usko markkinoiden toimivuuteen oli ollut vieläkin vahvempi.

Taistelutahto herää

Jos materiaalipuolella havaittiin heikkouksia keväällä 2020, niin henkisen kriisinkestävyyden puolella kansakunta osoitti yksituumaisuutta ja päättäväisyyttä. Sama koskee niin loppusyksyä 1939 kuin kevättä 2020. Halpahintainen politikointi lopetettiin. Oppositio totesi, ettei oppositiopolitiikan tekeminen ole kriisin hetkellä asianmukaista, vaan antoi tukensa hallitukselle ja sen toimenpiteille. Tapahtui eräänlainen talvisodan ajan ”tammikuun kihlauksen” mukailtu toisinto vuonna 2020. Koko yhteiskunta valjastettiin mukaan viruksen vastaiseen taisteluun, ja jokainen oli motivoitunut toimimaan. Päämäärä oli selvä ja häviämisen hinta olisi ollut liian kallis. Sen ymmärsivät lähes kaikki, joitakin ”käpykaartilaisia” lukuun ottamatta. Kansallinen kriisitietoisuus oli korkealla tasolla ja se ohjasi arkipäivän toimintaa yhteiskunnan eri aloilla.

Taustana 1930-luvun lopulla oli määrätietoinen eheytyspolitiikka:

”Nyt olemme suurin piirtein eheä kansa, jonka suunnilleen jokainen jäsen tuntee Suomen yhtäläisesti omaksi isänmaakseen ja on yhtäläisesti sitä valmis puolustamaan. Tämän seikan merkitystä ei tosin ole yliarvioitava mutta ei myöskään aliarvioitava. Yksimielinenkään kansa ilman aseita ei pitkälle pysty, mutta hampaisiinkaan aseistettu ei ulkoista painoa kestä, jos siltä puuttuu sisäinen yhteenkuuluvaisuuden tunto.” (A.K. Cajander 8.8.1939)

Olisiko kansallisen yksituumaisuuden merkitystä sodankäynnille tuon selkeämmin kyennyt sanomaan?

Sodan alettua vihollisen strateginen pyrkimys – koko maan valloittaminen – kävi selväksi, ja sen käyttämiin taistelumenetelmiin ja aseistukseen tutustuttiin. Samalla vihollista opittiin kunnioittamaan, ja toisaalta sen heikot kohdat opittiin tunnistamaan. Taisteluissa saatiin menestystä ja suomalainen taistelutapa osoitti toimintakykynsä paitsi tartuntaketjujen jäljittämisessä ja tehohoidossa, mutta myös vakavimpien taudinoireiden ennaltaehkäisyssä, kun viruksen havaittiin aiheuttavan kohonneen veritulppariskin. Potilaiden hoitomenetelmät kehittyivät ja myös suojatarvikkeita opittiin käyttämään sellaisissakin toiminnoissa, joissa ei ennen ollut käytetty mitään henkilökohtaisia suojatarvikkeita. Pakkotilanne sai aikaan myös suurta innovatiivisuutta. Molotovin Cocktail korvautui monikertakäyttöisillä erilaisten panimoiden ja tislaamojen käsidesipulloilla. Suojavaatteet ja -essut suojasivat lumipuvun tavoin.

Kesäloman antama välirauha

Kiivaiden torjuntataisteluiden jälkeen kansainvälinen tilanne muuttui osin oman toiminnan mutta osin myös ympäröivien olosuhteiden vaikutuksesta. Suomi onnistui neuvottelemaan rauhan Neuvostoliiton kanssa maaliskuussa 1940 aivan viime hetkellä ennen taistelevien voimien romahdusta. Kesäkuuhun 2020 mennessä terveydenhuollon henkilökunta oli myös aivan poikki ja odotti lomakauden alkua historiallisen raskaan talven ja kevään jälkeen. Toiveikkuutta oli ilmassa, vaikka monella oli takaraivossa paha aavistus, ettei kaikkea vielä ole nähty. Kertoivathan kokemukset aiemmista vakavista pandeemisista epidemioista kuten Espanjantaudista (1918–1920), että ne etenevät aaltoina. Suomessakaan epidemian ensimmäinen aalto ei silloin ollut tappavin. Kyseessä kesällä 2020 olisi välirauha ennen toista ja jopa kolmatta aaltoa. Mutta tämän merkitystä ei tahdottu hyväksyä, sillä olihan rauha, kesä ja loma ilman pahoja epidemiasodan aikaisia rajoituksia. Kuka huolisi tulevaisuudesta. Oli kuitenkin selvitty aika hyvin näin pieneksi maaksi ja laitettu kampoihin viholliselle, joka oli pakottanut suurempiakin maita polvilleen. Herättiin koetusta painajaisesta.

Kesä ja välirauha kuluivat voimia ladaten ja aktiivisesti kokemuksia unohtaen. Pahanilmanlinnut vain jaksoivat raakkua tulevista aalloista ja tulevasta uudesta konfliktista, johon Suomi joutuisi mukaan tahtoi se tai ei. Pelin säännöt eivät tälläkään kertaa olisi Suomen saneltavissa. Mutta nyt tukena olisivat aivan erilaiset materiaalisen valmiuden edellytykset sekä vihollisen taistelumenetelmien ja aseistuksen tuntemus. Lähtökohdat uusiin taisteluihin olisivat toisenlaiset kuin ensimmäisellä kerralla. Mikä oli kuitenkin välirauhan kesän 2020 kuluessa vähitellen herpaantumassa, oli kansallinen yksituumaisuus ja tavoitteen selkeys. Yksimielisyyttä rapautti vähitellen paitsi kansainvälinen propaganda, jota mm. Yhdysvaltojen vaalikamppailun yhteydessä oli ilmaantunut netin täydeltä erilaisten QAnon-Tiltujen julistaessa omia salaliittoteorioitaan, mutta myös aito uupumus. Usko omiin voimiin ja kykyihin oli kuitenkin vielä tallella.

Toisen aallon asemasotavaihe

Kuten pahanilmanlinnut olivat ennustaneet, taistelutoiminta alkoi syksyllä 2020 samoin kuin kesäkuussa 1941 jälleen samaa vihollista vastaan. Toinen aalto oli käynnistynyt. Tällä kertaa virallisen ja julkisen keskustelun takaa alkoi näkyä ilmiöitä, jotka viestivät, etteivät kaikki kokeneet asiaa enää omakseen. Sodalla ei ollut enää aivan samanlaista legitimiteettiä, kuin mitä aikaisemmalla kerralla oli ollut. Vihollinenkin oli analysoinut tapahtumat ja oppinut niistä. Vuoden 2020/2021 vaihteessa alkoi tulla kansainvälisiä havaintoja koronaviruksen britti-, Etelä-Afrikan ja Brasilian virusvarianteista, jotka olisivat luonteeltaan uudenlaisia ja asettaisivat uudenlaisia haasteita epidemian vastaiselle taistelulle.

Toisen aallon hyökkäysvaiheen alussa saatiin menestystä ja taistelutoimet sujuivat. Haastavia alueellisia ryvästymiä tukahdutettiin mm. Mikkelissä ja Vaasassa. Mutta vaikka varautuminen oli sinänsä korkeammalla tasolla, kansakunnan henkinen yksituumaisuus oli rapautumassa. Hyvin moneen suuntaan vetävät yhteiskunnalliset intressit alkoivat hajottaa yhteistä rintamaa.

Toki olimme edelleen selvinneet paremmin kuin naapurimme, mutta se ei tyydyttänyt yhä kiivaammaksi kiihtynyttä kritiikkiä valtionjohtoa ja viranomaisten tekemiä rajoituspäätöksiä kohtaan. ”Onko tämä meidän sotamme?”, ”Näillä toimenpiteillä maa ajetaan konkurssiin”, ”Toimenpiteet rajoittavat kansalaisten perusoikeuksia”, ”Kuka korvaa peruuntuvat kulttuuritapahtumat?”. Alkoi esiintyä yhä suurempaa ja äänekkäämpää kritiikkiä suunniteltuja ja toteutettuja epidemianvastaisia toimenpiteitä kohtaan. Julkisen argumentaation toisen ääripään muodosti esimerkiksi ”Eroon koronasta” -tutkijaryhmä, joka vaati hallitukselta ja viranomaisilta vieläkin päättäväisempiä toimenpiteitä koko epidemian tukahduttamiseksi. On kiinnostavaa todeta, että jatkosodankin aikana esitettiin näkemyksiä, että pelkkään Leningradin saartoon ei tule tyytyä. Vaadittiin myös suoraa hyökkäystä Leningradiin.

Julkista keskustelua seuratessa alkoi vaikuttaa siltä, että jokainen ”kolpakkovirologi” tiesi somessa esitettyjen ”luotettavampien tilastojensa” valossa paremmin, kuinka epidemian vastaista sotaa tulisi käydä. Ja kaikenlaisia eri sotien veteraaneja esiintyi kertoen omia sairaskokemuksiaan, milloin sanoen, ettei vihollinen olekaan niin paha kuin kerrottiin, milloin taas, kuinka brutaalista ja raakalaismaisesta vihollisesta olikaan kysymys. Kansalaisen oli yhä vaikeampaa päätellä, mihin uskoa ja ketkä ovat ehkä vihollisen asiamiehiä. Hämmennys alkoi vähitellen vallata alaa vuoden 2020 lopulla ja alkuvuoden 2021 aikana koetun asemasodan aikana. Sodan päämäärä alkoi kadota yhä useammalta yhä kauemmas horisonttiin. Keskustelu erilaisten muuntovirusten vaikutuksesta epidemian torjuntaan vaikutti samalla tavalla kuin aikoinaan vähitellen vahvistuneet uutiset kenraalisotamarsalkka Pauluksen kuudennen armeijan tappiosta ja antautumisesta Stalingradissa. Mitä tästä oikein seuraa?

Usko ihmeaseeseen sokeuttaa tiedustelutiedoille

Uusista Pfizer-BioNTechin, Astra Zenecan, Modernan sekä Johnson & Johnsonin tuottamista ihmeaseista kerrottiin yhä kiivaammin mediassa, ja väestölle luotiin uskoa niiden vaikutukseen sodankäyntiin vuoden 2021 kuluessa. ”Vuoden loppuun mennessä sota on voitettu.” ”Ne ratkaisevat koko sodan.” Rintamasotilaalle aseita riitti kuitenkin vähän. Muutamalla eri rintamalohkoille jaetulla huippuaseella ei sotaa voiteta. Uusien aseiden toimitukset viivästyivät, ja niiden vaikutus sodankäynnille osoittautui paljon vähäisemmäksi ja hitaammaksi kuin alkuun oli ajateltu. Aseet jaettiin kapitaatioperustaisesti (väestöpohjaisesti) ympäri maata. Näin toimittaessa menetettiin tulen keskittämisestä painopistealueella saatava paikallinen merkittävä vaikutus. Tykistökenraali V. P. Nenosen korjausmuuntimen versio 2.0 oli selvästikin vasta kehittelyvaiheessa. Epäusko ja väsymys alkoivat levitä rintamajoukkojen keskuuteen.    

Maaliskuulle 2021 samoin kuin loppukeväälle 1944 tultaessa tiedustelutiedot olivat yhä huolestuttavampia. Tartuntatilanteesta otetut ilmakuvat osoittivat valtavan suuria vihollisen keskityksiä, joista alemmat esikuntaportaat ja kuvauksia ottaneet kokeneet lentäjät osasivat kertoa, ettei kyseessä ole normaali vuodenaikaan liittyvä kausivaihtelu ja joukkojen siirto, vaan hyökkäyksen valmistelu osana laajempaa eurooppalaista strategisen painopisteen siirtoa. Tälläkin kertaa oletettiin, että Suomi olisi laajemman eurooppalaisen konfliktin sivunäyttämö, mutta Suomen itsensä ja sen kansan näkökulmasta tietysti päänäyttämö. Viruksen brittivariantti oli muuttunut pääasialliseksi virustyypiksi, pääkaupunkiseudun tartuntaluvut nousivat pystysuorasti ja tartunnanjäljitys takelteli. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin rintamakomentajat esittivät toistuvasti huolensa sairaalakapasiteetin riittävyydestä ja kantokyvystä sekä käytettävissä olevien joukkojen riittävyydestä, mikäli vihollisen puolelta havaittu toimeliaisuus olisi sitä, mihin se heidän nähdäkseen viittasi: viruksen suurhyökkäyksen valmisteluun. Rauhanopposition edustajat puolestaan muistuttivat kerta toisensa jälkeen yksilöiden perusoikeuksien tärkeydestä ja tehtävien toimenpiteiden ”oikeasuhtaisuudesta, tarkkarajaisuudesta sekä viimesijaisuudesta”.

Julkinen perusoikeusspekulointi sekä tulossa olleet vaalit ja kauan valmistelussa ollut Sote-uudistus aiheuttivat, ettei ylemmissä esikuntaportaissa ja Päämajassa esitettyjen faktojen pohjalta uskallettu uskoa, että vihollinen hyökkäisi niin vahvoin joukoin suursodan sivunäyttämöllä Suomessa. Varautumista vaikeutti myös se, että vihollisen aktiiviset hyökkäystoimet eivät heti olleet kohdistumassa koko Suomeen vaan painopistealueille Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen. Tiedustelutiedot olivat kuitenkin selvät, ja vihollisen tykistötoiminnan kiihtyminen kohdistusammuntoineen oli yksi varma merkki hyökkäyksen valmistelusta. Ennusmerkkejä ei haluttu realistisesti tulkita eikä näin olen vetää niistä oikeita johtopäätöksiä, siis antaa ajoissa käskyjä joukkojen siirtoihin, keskityksiin painopistesuunnille, kenttälinnoitusten vahvistamiseen ja miinoitusten vahvistamiseen.

Maaliskuun alkupäivinä 2021 tilanne oli edellä kuvatun kaltainen: tiedustelutiedot epidemiologisesta tilanteesta olivat päivän selvät. Mutta päätökset tilanteen vaatimien toimenpiteiden käynnistämiseksi puuttuivat. Rintamajoukot veistivät pahkakuppeja ja osallistuivat viihdytysjoukkojen järjestämiin elokuvaesityksiin. A-studiossa keskusteltiin illasta toiseen perusoikeusasiantuntijoiden johdolla toimenpiteiden ”oikeasuhtaisuudesta ja tarkkarajaisuudesta”. Toimenpiteet eivät saisi olla juridisesti ”tylppiä”. Rintamakomentajien turhautuneisuus käytyyn keskusteluun on ollut silmin nähtävää: Mitä asiantuntijat tarjoavat ratkaisuiksi perusoikeushaasteisiin? Onko viruksen levittäminen muihin jokaisen kansalaisen perusoikeus? Noudattaako virus tarkkarajaisuutta ja oikeasuhtaisuutta? Tarkoitetaanko ”tylppyydellä” ennakoinnin mahdottomuutta? Ravintoloiden, kuntosalien ja laskettelukeskusten aukiolo näytti olevan kansakunnan selviytymisen kannalta tärkeämpää kuin epidemian torjunta. Kuten Viipurissa kesällä 1944 raskaan tykistön ammukset uhkaavat jäädä varastoon, sillä niitä noutamaan saapuvilla sotilailla ei ole oikeita asiakirjoja mukanaan. Epidemian torjunnan oikeudellisia reunaehtoja koskevaa keskustelua seuratessa muodostuu käsitys, että juridiset muotoseikat hidastavat merkittävästi epidemian torjuntaa – kansalaisten hengen ja terveyden suojelua. Vanhemmat ikäluokat on päästetty kevättöihin kotirintamalle.

Raskaat rauhan ehdot

Olemme nyt keväällä 2021 kesän 1944 tilanteessa. Epidemiatilanne on vielä käynnissä. Tiedämme, kuinka vuonna 1944 ja sitä seuraavina vuosina lopulta kävi. Ensin peräännyimme ylivoimaisen vihollisen edessä, mutta lopulta saavutimme torjuntavoittoja ja saimme rauhan raskain ehdoin. Toivoa siis on, mutta tulisi löytää poliittista rohkeutta tehdä isoja päätöksiä pikaisesti, jotta saisimme torjunnan onnistumaan jo ennen ”Viipurin menettämistä”. Aika varautumiseen oli loppumassa. Vasta hyvin pitkällisen ja pitkittyneen prosessin seurauksena tartuntatautilain pykälien muutokset saatiin Eduskunnassa hyväksytyksi, ja 1.3.2021 Valtioneuvosto totesi yhdessä tasavallan presidentin kanssa maassa vallitsevan jälleen valmiuslain mukaiset poikkeusolot. Hieman myöhemmin hallitus esitti eräiden valmiuslain mukaisten toimivaltuuksien käyttöönottamisen olevan välttämätöntä epidemiatilanteen hallitsemiseksi. Maaliskuun 2021 puolivälin jälkeen on jälleen suurten ja kauaskantoisten päätösten aika.

Mitä varhaisemmassa vaiheessa saamme torjuntavoitot ja osoitamme virusviholliselle, että olemme taistelukykyisiä, sitä paremmat rauhanehdot tulemme saamaan. Rauhanehdot tulevat nimittäin olemaan raskaat ja tulemme täyttämään niitä tulevina vuosina kansantalouden, työllisyyden, koulutuksen, terveyden, sivistyksen, kulttuurin, sosiaalisten menetysten ja inhimillisen pääoman saroilla. Jälleenrakennuksen aika tulee olemaan raskas myös Suomelle.

Virus ei lue Finlexiä

Keskeisen tärkeää on koota kaikki mahdollinen oppi käynnissä olevasta taistelusta, jotta kykenemme tulevaisuudessa ennakoimaan ja tunnistamaan toimintaympäristössämme tapahtuvia riskialttiita kehityskulkuja. Ja ryhtymään vastatoimenpiteisiin riittävän pikaisesti. Toimenpiteiden lainmukaisuus tulee varmistaa myös poikkeusoloissa, mutta keväällä 2021 koettu päätöksenteon vaikeus ja viivästyminen kertovat osaltaan siitä, että nykyinen valmius- ja häiriötilannelainsäädäntömme ei riittävästi mahdollista etupainotteisten toimenpiteiden tekemistä, jotka esimerkiksi epidemiantorjunnassa ovat keskeisen tärkeitä. Kun uhkaava fakta on jo esillä, on toiminta liian myöhäistä. Tästä aiemmin lainaamani Juho Niukkasen kokemus Helsingin pommituksesta on oivallinen esimerkki. Myös epidemian torjunnassa on epäonnistuttu siinä vaiheessa, kun tartuntaluvut ovat jo taivaissa ja sairaalat toimintakykyjensä äärirajoilla. Faktat ovat silloin ilmeiset, mutta riski on jo realisoitunut ja olemme tapahtuneiden tosiasioiden edessä, fait accompli.

Nykyinen valmius- ja häiriötilannelainsäädäntömme uhkaa puskea päätöksentekoamme suuntaan, jossa laillisuusvaatimusta kunnioittaen viranomaisten toiminta muuttuu väistämättä reaktiiviseksi sen sijaan, että toiminta voisi olla samanaikaisesti laillista ja proaktiivista. Hyvä esimerkki proaktiivisesta lainsäädännöstä ovat varsin tervetulleet siviili- ja sotilaistiedustelulait (709/2019 ja 590/2019), jotka mahdollistavat tarkasti määritellyn ja oikeasuhtaisen toiminnan, mutta samanaikaisesti myös toimintakyvykkyyden sitä tarvittaessa. On siis mahdollista laatia lakeja, jotka samanaikaisesti kunnioittavat perusoikeuslainsäädäntöämme ja mahdollistavat proaktiivisen toiminnan.

Lainsäädäntö on keskeinen poliittisen ja viranomaispäätöksenteon kehys. Sen perusteellinen tarkastelu proaktiivisen toiminnan mahdollistamisen näkökulmasta on tärkeää myös siksi, että Suomen tulevaisuudessa kohtaamat uhkakuvat ovat todennäköisesti ns. häijyjä ja eräänlaisia hybridiuhkakuvia. Tällaisiin sisältyy suuri määrä erilaisia juonteita ja vaikuttamisväyliä yhteiskuntamme eri osa alueilla. Toimija saattaa kohdistaa toimenpiteitään juuri sellaisille toimialoille, joita ei perinteisesti ole koettu turvallisuuskriittisiksi, kuten taannoinen paljon julkisuutta saanut kaksoiskansalaisen huoltajuuskiistaan liittynyt tapaus osoitti. Paikallinen viranomainen saattaa joutua osalliseksi peliin, joka on hyvin paljon laajempi.

Eri toimialojen sektorilainsäädäntöjen synkronointi on tarpeellista skenaariopohjaisesti ja myös vertikaalisesti tarkastellen. Tästä ongelmasta on hyvä esimerkki myös 2020–2021 kokemamme satamien ja lentoasemien kautta tapahtuvan liikenteen rajoittamiseen liittyvät epäselvyydet. Mitkä ovat valtiolliset linjaukset? Mitkä ovat valtion viranomaisten tehtävät? Mitkä ovat satama/lentokenttäkaupungin tehtävät? Mitkä ovat alueellisten viranomaisten kuten aluehallintoviranomaisten ja sairaanhoitopiirien tehtävät? Mitkä asiat ovat lentoyhtiöiden ja varustamojen vastuulla? Näitä asioita on selvitetty nyt yksi asia kerrallaan. Linjaukset ovat täsmentyneet vuoden 2020–2021 kuluessa. Siis kokonaisen vuoden aikana!

Lopuksi – olemmeko varautuneet tulevaan?

Häiriötilannelainsäädäntömme lisäksi meidän tulee tarkastella huoltovarmuusjärjestelmämme toimivuutta ja kehittämistarpeita saamiemme kokemusten perusteilla. Tässä yhteydessä tarkastelu tulee ulottaa Huoltovarmuuskeskuksen ja huoltovarmuusorganisaation lisäksi myös lakiin julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista (1397/2016), sillä huoltovarmuuden yhteiskunnalliset syvärakenteet luodaan normaalioloissa. Erityisesti siviiliviranomaisten huoltovarmuuden kehittämisessä hankinta- ja kilpailutuslainsäädäntömme on keskeisen tärkeä kokonaisuus. Kun julkiset siviilitoimijat nykyisin kilpailuttavat toimintansa jatkuvuuden kannalta kriittisen tärkeitä tuotteita ja palveluita, ei niillä käytännössä ole mahdollisuutta ottaa huoltovarmuuden näkökulmaa huomioon kilpailutuksen laatukriteereissä. Hankinnat tehdään muilla kriteereillä – yleensä hinnan perusteella.

Tämä on ymmärrettävää, sillä kilpailutuksen perusteenahan on saada tuotteet hankituksi mahdollisimman edullisella hinnalla. Mutta edullisimmat hankinnat eivät välttämättä luo julkisten siviilitoimijoiden palvelurakenteeseen sille kaivattua toimintavarmuutta ja resilienssiä. Julkisilla siviilitoimijoilla ei myöskään ole mahdollisuutta huoltovarmuussyistä keskittää tietyn kriittisen tuotteen hankintaa kotimaiselle tuottajalle, jotta varmistettaisiin tuotannon säilyminen maassamme. Tällaisesta havaitaan esimerkkejä jo nyt keväällä 2021 ”sodan vielä ollessa käynnissä” eräiden kotimaisten suojamaskien tuottajien lakkauttaessa tuotantoaan alle vuosi valmistuksen käynnistämisen jälkeen. Aasialaiset tuotteet ovat jälleen halvempia.

Ratkaisuksi edellä kuvattuun ongelmaan on tarjottu Huoltovarmuuskeskuksen laatimia sopimusvaraisen varautumisen ns. Sopiva-lausekkeita. Niillä on kiistämättä omat ansionsa, mutta ne eivät ratkaise tätä hankintalainsäädäntömme sisään rakennettua ongelmaa. Nyt koetusta covid-19-epidemiasta tulee oppia, että varautuminen maksaa, mutta se on viisautta – vakuutus. Markkinat eivät varaudu vaan heiluvat, eivätkä sinänsä välitä vähäänkään siitä, selviääkö jokin pieni kansakunta pohjoisessa vai ei. Jos tämä ei kiinnosta Suomea ja suomalaisia, niin ei tämä kiinnosta ketään.

Esimerkkejä nähtiin keväällä 2020 suomalaisten suojavarustelastien jäädessä kauttakulkumaiden satamiin ja lentokentille. Maiden viranomaiset keksivät lastien takavarikoinnille erilaisia synonyymejä, mutta vaikutus oli sama. Olisi silti eräänlainen älyllinen taittovirhe ajatella, että huoltovarmuusjärjestelmämme olisi covid 19-epidemiassa vielä joutunut äärimmäiseen ”happotestiin”. Tällainen olisi tilanne, jossa jokin ulkoinen toimija pyrkisi tarkoituksellisesti katkaisemaan Suomen kauppamerenkulun sekä eräät merenalaiset tieto- ja viestiliikenneyhteytemme. Tällaisessa tilanteessa mikään ei olisi ”Just on time”.

Olennaista päätöksentekokyvykkyytemme ja huoltovarmuutemme varmistaminen on myös siksi, että seuraavan kansallisen kriisitilanteen aiheuttaja on mahdollisesti tietoinen toimija, joka osaa etsiä lainsäädäntömme heikot kohdat ja käyttää näitä hyväkseen joko materiaalisessa maailmassamme tai kybertoimintaympäristössä. Ennakointiprosesseissa tulee myös olla rohkeutta ja osaamista faktapohjaisesti yhdistellä asioita, joita ei perinteisesti ole yhdistetty.

Ja lopuksi, meillä täytyy olla rohkeutta kysyä: Mitä jos? Vain näin kykenemme tunnistamaan ja hahmottamaan näitä ”nurkan takana” muodostuvia kielteisiä kehityskulkuja ja uhkakuvia, jotka eivät vielä ole päivittäisten uutistemme otsikoissa. Ne ovat olemassa riippumatta siitä, haluammeko me tunnistaa niitä ajoissa vai emme.

Aaro Toivonen

Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri. Hän on toiminut tutkijana mm. Maanpuolustuskorkeakoulussa ja Ulkopoliittisessa instituutissa sekä turvallisuuspäällikkönä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Nyt hän toimii Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) turvallisuus- ja valmiusjohtajana sekä huoltovarmuusorganisaation (HVO) terveydenhuoltopoolin puheenjohtajana. Covid 19-epidemian aikana hän on toiminut Materiaalisen valmiuden kansallisen koordinaatiotyöryhmän (LOG5) puheenjohtajana. Sotilasarvoltaan hän on reservin kapteeniluutnantti ja käynyt valtakunnallisen maanpuolustuskurssin 225.