Pekka Visuri                                              Katsaus 20.12.2020

Maailma, Eurooppa ja Suomi vuoden 2020 lopulla

Syksyllä 2020 median huomio kiinnittyi vahvasti koronaan ja Yhdysvaltojen vaaleihin, mutta maailmassa tapahtui paljon muutakin, jolla on kauaskantoista vaikutusta myös Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan. Ajankohtaisen hälyn keskeltä onkin aiheellista poimia tähän ajankohtaisarvioon kansainvälisen politiikan trendejä ja ennusteita erityisesti geopoliittisista muutoksista.

On myös jatkuvasti aiheellista kiinnittää huomiota siihen, millä perusteilla tilanteita arvioidaan ja ennusteita tehdään. Olen jo aikaisemmin tuonut esille alan johtavaksi analyysilaitokseksi 1990-luvun loppuvuosina ja 2000-luvun alussa kohonneen Stratforin ja erityisesti sen perustajan George Friedmanin metodeja. Niissä oli vahva historiallis-geopoliittinen (tai klassisen realismin mukainen) perusta silloin, kun tuo lähestymistapa ei ollut muodissa. Nimenomaan Kosovon sota 1999 nosti Statforin arviot kuuluisuuteen, toinen oli Georgian sota 2008 ja kolmantena Ukraina 2014. Nyt noilla ajatuksilla on jälleen paljon käyttäjiä, kun muutokset jatkuvat.

Lyhyet kuvaukset Friedmanin metodista on julkaistu artikkeleissa Geopoliittisen seuran sivuilla:

Pekka Visuri: Kriisiytyvä Eurooppa: Friedmanin kirja Flashpoints 30.12.2016 (sgseura.fi) ja

Max Stucki 3.4.2020: George Friedman ja geopoliittinen ennakointi (sgseura.fi)

Turvallisuuspolitiikan alalla merkittävää ei ole erilaisten hajatietojen luetteleminen – niitähän on nykyisin saatavilla rajattomasti – vaan tärkeintä on olennaisen tiedon erottelu epäolennaisesta ja mahdollisimman puolueettoman arvion teko eri tekijöiden vaikutuksesta ja eri osapuolten toimintamahdollisuuksia. Tiedustelun pääasiana pitäisi siis olla analyyttinen ”intelligenssi”, kuten englanninkielinen termi asian sattuvasti ilmaisee, eikä siis sattumatietojen poiminta mediassa tavalliseen tyyliin.

Friedman on selittänyt metodinsa erityispiirteitä juuri vertailulla median suosimaan esitystapaan, jossa politiikkaa henkilöidään ja nostetaan esille yksittäisiä lausuntoja tai tapahtumia. Viime vuosina Suomessakin on julkisuutta hallinnut näkemys, jonka mukaan ratkaisujen pitäisi tapahtua ”arvoja puolustaen”, kun taas kylmän sodan aikaan suosittiin ”poliittisen realismin” mukaisia linjauksia. Arvojen ja arvoyhteisöjen ideologian korostaminen on yleensä liittynyt kauniin sään politiikkaan ja realismi vaikeisiin aikoihin. Toisaalta realismiin ja geopoliittisiin tai geostrategisiin järkeilyihin perustuva politiikka mielellään naamioidaan idealistisella retoriikalla, jolloin myös poliittisten johtajien persoona nostetaan vahvasti esille. Tilannearvioissa on kuitenkin olennaista tarkastella eri osapuolia mahdollisimman ”persoonattomasti”, jolloin pitäisi puhdistaa omat ja erilaisten johtajien mielipiteet tilannetekijöistä, jotka todella vaikuttavat ratkaisuihin.

Toisaalta on syytä huomauttaa, että johtajien ja kansalaisten käsitykset ovat myös huomioonotettavia tilannetekijöitä, mutta ne eivät saisi peittää alleen taustalla vaikuttavia realiteetteja. Poliittiseen realismiin ja geopolitiikkaan perustuvat arviot antavat pitävää pohjaa tapahtumien kuvaukselle sekä trendien ja vaihtoehtoisten skenaarioiden hahmottamiselle, mutta ne eivät kykene ennustamaan ajankohtaisissa tilanteissa ihmisten tekemiä päätöksiä, joissa myös satunnaisten tekijöiden vaikutus on suuri.

Maailman voimasuhteiden muutos

Useiden analyysilaitosten arvioissa vallitsee yksimielisyys siitä, että uudenlainen suurvaltakilpailu jatkuu, ja siinä ovat pääosapuolina Yhdysvallat ja Kiina. Yhdysvaltojen ulkoministeri Pompeo puhui viime kesänä ”kylmästä sodasta” ja korosti ideologista vastakkainasettelua Kiinan kanssa sekä totaalista kamppailua kaikilla aloilla ”vanhan kylmän sodan” tapaan. Nyt kauppasota on keskeinen elementti.

Yhdysvaltojen kansallisen tiedustelun johtaja John Ratcliffe nimesi joulukuun alussa Kiinan suorasukaisesti maansa viholliseksi numero 1. Vaikka amerikkalaiseen politiikkaan presidentti Bidenin mukana varmasti tulee uusia painotuksia, ”uuden kylmän sodan” ajattelun mukainen suhtautuminen pysynee lähivuosina voimassa ja ylläpitää suurvaltojen välistä jännitystä.

Tässä kamppailussa Kiina ei tule antamaan periksi. Sillä on takanaan paljon enemmän voimaa kuin Neuvostoliitolla oli. Kun toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Yhdysvallat hallitsi tärkeillä aloilla yli puolta koko maailman tuotannosta, Neuvostoliiton osuus oli vain noin 15 prosenttia. Läntinen liittokunta oli täysin ylivoimainen itäblokkiin verrattuna, mutta Kiina sen sijaan on jo tuotantokyvyltään tasoissa Yhdysvaltojen kanssa.

Kiinalaisilla on myös pitkä historiallinen muisti länsimaiden ja Japanin sortotoimista. Kiinalaiset muistavat hyvin, kuinka 120 vuotta sitten länsimaat yhteisesti kukistivat boksari-kapinan ja miehittivät Kiinan tärkeitä alueita. Sitten tuli raaka Japanin miehitys 1930-luvulla ja Yhdysvaltojen ydinaseilla uhkailu 1950-luvulla. Eikä Kiinassa ole unohdettu sitäkään, kuinka Yhdysvallat vielä keväällä 1999 pommitti sen suurlähetystöä Belgradissa. Kiinalaiset vannovat, että ”koskaan enää ei alistuta muiden määräysvaltaan eikä myöskään ydinasepelotuksen kohteeksi.”

Kiina saa kannatusta monista entisistä länsivaltojen siirtomaista. Se on johtava voima useissa kansainvälisissä organisaatioissa, joista erityisesti mainittakoon lähes koko Aasian mantereen kattava Shanghain yhteistyöjärjestö. Kiinan taloudellinen vaikutus on voimakasta jo Afrikassa ja ulottuu eteläiseen Eurooppaankin, mikä hermostuttaa EU:n päättäjiä.

Suomikin joutuu ottamaan kantaa tuohon asetelmaan, kuten muun muassa Ulkopoliittisen instituutin tuore raportti totesi. Joudutaan tasapainoilemaan ulkoisten, lähinnä Yhdysvaltojen Kiinan-vastaisen blokin muodostamisen tuottamien paineiden ja toisaalta omien intressien ajamisen välillä. Suomelle olisi taloudellisesti tärkeää pystyä säilyttämään hyvät suhteet Kiinaan.

Eurooppa ja Euraasia

Vanhat liittosuhteet ovat nyt kovalla koetuksella, kun Euroopan unioni ja Nato rakoilevat pahasti reunoiltaan. Tuoreimpana kriisinä on Yhdysvaltojen Turkille määräämät sanktiot, joilla arvioidaan olevan vakavia seurauksia Naton yhtenäisyydelle.

Turkin rooli on muutenkin kiinnostava, sillä se on viime vuosina irtautunut eurooppalaisista arvoista ja pyrkinyt lisäämään vaikutusvaltaansa ”laajassa Lähi-idässä” entisillä osmanien (tai ottomaanien) imperiumin alueilla. Tämä on näkynyt viimeksi Libyassa sekä Azerbaidzhanin ja Armenian välissä sodassa, joissa molemmissa Turkki on saanut vastaansa erityisesti Ranskan. Myös Turkin kiistat EU-maa Kreikan kanssa jatkuvat.

Huomiota on herättänyt, kuinka helposti Azerbaidzhania tukenut Turkki pystyi sopimaan Venäjän kanssa Vuoristo-Karabahin kriisin hallinnasta. Venäjä vältti joutumasta sotaan, vaikka ilmoittikin tukevansa Armeniaa, jos sen alueelle suoranaisesti hyökätään.

Venäjä on joutunut läntisten sanktioiden painostamana ja taloutensa ongelmien vuoksi hakeutumaan yhä läheisempään yhteistyöhön Kiinan kanssa. Kohta voidaan jo puhua Kiinan johtamasta blokista, johon kuuluu monia muitakin valtioita, esimerkiksi Pakistan ja Iran.

Venäjän strategia on puolustuksellista, eikä sillä ole voimavaroja offensiiveihin muuten kuin vastatoimina. Ne voivat kuitenkin paikallisesti olla kovia, kuten nähtiin esimerkiksi Etelä-Ossetiassa Georgian armeijan alettua hyökkäyksen kesällä 2008, sekä myös Ukrainassa kevättalvella 2014 ja Syyriassa syksystä 2015 alkaen. Venäjän asevoimien budjetit ovat jo usean vuoden ajan pysytelleet suunnilleen samalla tasolla. Nousukehitys on siis päättynyt, ja varusteluohjelmat joutuvat nyt korona-kustannusten vuoksi säästötoimien kohteeksi. Venäjä silti säilyttää asevoimillaan valmiuden reagoida nopeasti kriiseihin, mutta laajoihin hyökkäystoimiin sillä ei ole läheskään sellaista kykyä, kuin oli Neuvostoliitolla.

Euroopan tilanne EU:n kannalta katsottuna on yhä vaikeampi, mitä tulee vaikutusvaltaan maailmassa. Valittavana on ensiksikin hankkia suurempi itsenäisyys päätöksenteossa sekä sen taloudellisessa ja sotilaallisessa perustassa, tai jäljelle jää asettuminen Yhdysvaltojen satelliitiksi. Ranska haluaa EU:lle itsenäisyyttä, kun taas erityisesti ns. uudet EU-maat itäisessä Euroopassa ovat tyytyväisiä asemaansa amerikkalaisten suojeluksessa. Saksa tuntuu jatkavan oloa siinä välissä, mutta toisaalta Saksa käytännössä on EU:n johtovaltio, ja Suomella on ollut siihen kiinteät suhteet ja pääpiirtein samanlainen, vakauttamiseen pyrkivä idänpolitiikka. Silti ei ole aihetta antaa Saksalle unionissa liikaa määräysvaltaa, koska siihen reagoitaisiin voimakkaasti sekä EU:n sisällä että muualla Euroopassa.

Jos EU jatkaa Yhdysvaltojen myötäilyä sanktiopolitiikassa, siitä seuraa automaattisesti riippuvuutta. EU:n olisi pidettävä itsenäinen linja mm. Iranin ydinvoimasopimuksessa, energiapolitiikassa ja tietoliikenneyhteyksien hallinnassa.

EU:n puolustusyhteistyön tehostamisesta on jatkuvasti puhetta, mutta se tuskin etenee, jos ei ole poliittista tahtoa poliittiseen itsenäisyyteen. Kuitenkin yhteistyö puolustuksen perusrakenteiden ja sotilasteknologian alalla on etenemässä. Mitään erityistä sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa EU:ssa ei tarvitse kokea, sillä esimerkiksi Venäjään nähden EU-maiden sotilasmenot ovat noin nelinkertaiset. Kysymys onkin lähinnä interventiokyvystä tai sen puutteesta Afrikan ja Aasian suunnilla. Toisaalta ei ole lainkaan varmaa, että EU-maat haluavat sekaantua enää Lähi-idän tai Keski-Aasian konflikteihin tai asettua vastustamaan Venäjää Mustanmeren – Kaukasian suunnilla. Afrikka sen sijaan pysyy EU:lle tärkeänä.

EU:n sanktiopolitiikan ongelmat ovat samoja, kuin niistä on ennenkin opittu. Sanktioita on helppo määrätä, mutta samalla lukitaan pääsy poliittisiin ratkaisuihin, siis päin vastoin kuin on tarkoitus. Sanktiot ovat aina voimapolitiikan keinoja, joten niihin vastataan samalla mitalla. Vastatoimien laatu voi vaihdella, ja ne saattavat tulla yllätyksenä. Yleisesti on koettu, että taloudelliset ja poliittiset pakotteet voivat pelotella heikkoja valtioita, mutta suurvaltoihin niiden vaikutus on vähäinen. Venäjän ja Kiinan tapaisissa maissa sanktiot helposti torjutaan vahvistamalla kotimaista hallintoa ja tuotantoa, jolloin vaikutus on negatiivinen tavoitteisiin nähden. Selvästi tehokkaampi keino on pyrkiä vaikuttamaan poliittisiin prosesseihin, ennen kuin tulee tarvetta pakotteisiin.

EU:n ajautuminen sanktiokierteeseen on ollut merkki aikaisemman politiikan epäonnistumisesta. Näin kävi esimerkiksi Ukrainassa vuonna 2013 ja erityisesti ennen kevättalven 2014 vallanvaihtoa Kiovassa. Venäjän vastatoimet siinä yhteydessä olivat hyvin ennakoitavissa monien tarkkailijoiden, esim. analyysilaitos Stratforin mielestä. Sen arvioissa huomautettiin, että ei kannattaisi tuijottaa vain Krimin valtaukseen, kun se oli jo tapahtunut, vaan selvittää kehitystä, joka johti siihen tilanteeseen. Erityisesti tulisi tutkia reaalisia mahdollisuuksia päästä tilanteesta eteen päin.

Korona-kriisi on kovasti koetellut Euroopan unionin maita. EU:n sisäisten ongelmien ratkaisu tuskin kuitenkaan etenee lisäämällä federalistista politiikkaa, mukaan luettuna keskitetysti hallittava rahoitus, sillä nykytilanteessa kansallisvaltiot pyrkivät entistä enemmän pitämään kiinni omasta päätösvallastaan. Yhteistyön lisääminen on mahdollista myös muilla keinoilla, kuin yrityksillä lisätä Brysselin valtaa. Kaikissa imperiumeissa raja-alueet ovat nousseet kapinoihin liiallista vallan keskittämistä vastaan.

Suomi

En lähde nyt lähemmin tarkastelemaan valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, joka julkistettiin syksyllä. On kuitenkin todettava, että siinä tilannekehityksen ongelmista syytetään mielellään muita, eikä esimerkiksi EU-maiden omia epäonnistumisia haluta lainkaan mainita. Kuitenkin kansainvälisessä politiikassa vallitsee yleensä aktion ja reaktion laki, joten tilanteen kehitys on molemminpuolisten toimien tulosta. Kyseessä ovat jatkuvat, pitkäaikaiset prosessit, joiden eri tekijät pitäisi tuntea. Valtioneuvoston selonteko on poliittinen asiakirja, ei tutkimusraportti, mutta sen tutkimuksellisia perusteita pitäisi tarkastella kriittisesti.

Tutkijan kannalta katsottuna on esimerkiksi väärin syyttää kaikesta Venäjää, kun muutkin suurvallat toimivat aivan samoilla periaatteilla. Eihän Suomen kannanotoissa erityisesti syytetty Yhdysvaltoja hyökkäyksestä Irakiin vuonna 2003, vaikka se oli selkeä kansainvälisen oikeuden ja YK:n periaatteiden loukkaus sekä johti koko Lähi-idän turvallisuustilanteen järkkymiseen ja ongelmiin, joista kärsitään vielä pitkään. Kysymys on siitä, että tilannearvoissa pitäisi pystyä noudattamaan mahdollisimman paljon yhtäläisiä standardeja eri osapuolten toimintoja tarkasteltaessa. Poliittiset johtopäätökset ja toimenpidesuositukset ovat sitten eri asia.

Selonteon yleisiin periaatteisiin voi hyvin yhtyä, mutta ongelmat alkavat käytännön toimista niiden toteuttamiseksi. Poliittisia kiistoja syntyy myös siitä, että suositukset tai linjaukset voivat olla tulkinnanvaraisia ja usein myös ristiriitaisia. Poliittisen päätöksenteon puitteissa nuo ristiriidat on pystyttävä selvittämään ja konkretisoimaan linjaukset toimenpiteiksi.

Yhteistyötä globaalien uhkien torjumiseksi kannatta edistää, mutta toisaalta Suomen tulisi huolehtia ennen kaikkea oman turvallisuutensa ylläpidosta, koska kukaan muukaan ei sitä tee. Siksi ei myöskään pitäisi sitoutua sellaisiin puolustuspoliittisiin toimiin, jotka vähentävät oman maan puolustuskykyä ja heikentävät mahdollisuuksia pysyttäytyä erossa muualla alkaneista sodista ja muista konflikteista.

Suomen puolustuskyvyn ylläpitämiseen vaikuttaa paitsi lähialueiden tilanne myös yleinen sotilaallinen kehitys, josta Yhdysvalloissa on esitetty tuoreita arvioita. Lisäksi Naton johdolle 25.11.2020 esitelty raportti käsitteli tilannekehitystä ja toimenpiteitä vuoteen 2030 mennessä.

Mainittakoon erityisesti Yhdysvaltojen esikuntapäälliköiden neuvoston puheenjohtajan kenraali Mark Milleyn näkemykset laajassa Brookings-instituutin haastattelussa 2.12.2020. Hän käsitteli aluksi suurta geostrategista muutosta, joka on kohtaamassa Yhdysvaltojen strategista konseptia verrattuna kylmän sodan ja sen jälkeiseen aikaan. Hänen mielestään voimat on keskitettävä Tyynenmeren ja Intian valtameren suunnalle, jolloin joukkoja pitäisi vähentää muualta. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin varautua uuden teknologian tuloon. ”Olemme keskellä sodan luonteen perustavaa muutosta”. Ratkaisevia tulevat olemaan tekoälyyn perustuvalla tiedustelulla täsmäohjatut ohjukset, lennokit (drones) ja muut uuden teknologian tuotteet. Tällöin esimerkiksi miehitettyjen lentokoneiden ja raskaiden panssarijoukkojen merkitys vähenee tuntuvasti. Uusi teknologia tulee olemaan kaikkialla laajassa käytössä 10–15 vuoden kuluessa. Hän totesi myös korona-pandemian taloudellisten vaikutusten tuottavan paineita supistaa sotilasmenoja, mikä on Yhdysvalloissakin otettava realiteettina.

Tuollaiset kehitysnäkymät pitäisi myös Suomessa ottaa huomioon päätettäessä uusista puolustuspoliittista toimista, ja erityisesti lentokonehankinnoista. Vaarana on, että kauaskantoisia ja kalliita ratkaisuja tehdään nopeasti vanhentuvilla oletuksilla. Pitäisi siis selkeästi varautua muutoksiin ja päättää vain sellaisista toimista, joilla on hyvä ennustettavuus.

Helposti ennustettava tarve on säilyttää oman alueen puolustuksen tehokkuus, sillä se antaa turvallisuuspoliittista selkänojaa ja voidaan hoitaa kohtuullisin kustannuksin. Kaikkiaan Suomen ja lähiympäristön turvallisuuspoliittinen tilanne on yhä vakaa, vaikka suurvaltakilpailun vaikutukset voivat heijastua tänne nopeastikin. Ei kuitenkaan ole ilmennyt aihetta muuttaa totuttuja turvallisuuspolitiikan peruslinjauksia.