Pekka Visuri 3.8.2026

Ukrainan ja Iranin sodat eskalaation kierteessä kesällä 2026

Kahdessa rinnakkaisessa sodassa on kesällä 2026 ajauduttu uuteen sotatoimien kärjistymisen kierteeseen, jonka kehitysnäkymiä on vaikea ennustaa. Ukrainan ja Iranin sodat ovat laajentuneet sekä alueellisesti että tuhovaikutuksiensa osalta. Niillä on tässä suhteessa yhteisiä ja myös toisiinsa vaikuttavia piirteitä, vaikka nuo konfliktit taustaltaan ovat hyvin erilaisia.

Molemmissa sodissa, kuten yleensäkin, tilanteen arviointi median uutistarjonnan ja poliittisten johtajien puheiden perusteella on helposti harhaanjohtavaa, sillä niiden tarkoitushan on nimenomaan tukea esittäjiensä näkökantoja sekä tukahduttaa vastapuolen argumentit ja tapahtumista kertovat tiedot. Kannattaa siis jatkuvasti yrittää hahmottaa monipuolista kokonaiskuvaa ja pitää mielessä yleisesti sodista saatuja kokemuksia, jotka varoittavat yksipuolisten päätelmien teosta.

Ukrainan sotaan ratkaisua haetaan nyt taisteluilla ei neuvottelupöydissä

Verrattuna vuoden takaiseen tilanteeseen asetelmat Ukrainan sodassa ovat heinäkuussa 2026 muuttuneet sikäli, että meneillään ei ole mitään neuvotteluja. Vuosi sitten presidentti Donald Trump yritti vielä vaalilupauksiensa mukaisesti olla aloitteellinen sodan päättämiseksi neuvotteluratkaisuun. Kukaan ei uskonut nopeisiin tuloksiin, mutta silti odotettiin neuvotteluprosessien etenevän.

Yhdysvaltojen ja Venäjän presidenttien tapaaminen elokuussa 2025 Alaskassa kuvattiin onnistuneeksi neuvottelutien avaukseksi. Esiteltiin hahmotelmia siitä, millainen rauhansopimuksesta voisi tulla ja miten valtiojohtajien tapaamiset jatkuisivat. Tosin länsieurooppalaisten valtioiden päämiehet ilmaisivat selvästi vastustavansa sitä, että heidät sivuutettiin päätöksien teosta, ja myös rauhansopimuksen perusteista heillä oli aivan erilainen näkemys. Tuloksena läntisen liittokunnan sisäisestä väännöstä oli parin kuukauden kuluessa se, että koko neuvotteluprosessi vähitellen jäädytettiin. Siihen oli monia syitä, joita varmaankin tutkitaan vielä pitkään.

Nostettakoon muutoksen syistä kuitenkin yksi tärkeä tekijä esille. Vuosi sitten kävi aivan selväksi, että Yhdysvallat halusi siirtää vastuun Ukrainasta eurooppalaisille. Trump ilmoitti, etteivät amerikkalaiset enää jatka aseapua Ukrainalle eivätkä maksa maan sotakuluja. Eurooppalaiset voivat kyllä jatkaa avustamista ja ostaa Ukrainalle aseita Yhdysvalloista. Niin myös on tapahtunut. Yhdysvallat keskittyi selvästi läntisen pallonpuoliskon asioihin ja eteläiseen Aasiaan kuten myös kirjattiin kansallisen turvallisuuden strategiaan marraskuun lopulla. Toisaalta amerikkalaiset joutuivat tukemaan yhä enemmän Israelia ja ajautuivat pahenevaan konfliktiin Iranin kanssa.

Amerikkalaiset vähensivät siis tuntuvasti rooliaan Ukrainan sodassa mutta eivät silti lopettaneet tärkeiden tiedustelu- ja paikannustietojen toimittamista. Samoin jatkuivat talouspakotteet Venäjää vastaan vaikkakin melko lailla lievennettyinä. Eurooppalaiset liittolaiset ovat maksaneet suuret summat Ukrainalle sekä sotakuluja että talousapua ja toimittaneet aseita entiseen tapaan. Merkittävälle sijalle nousivat drooniteknologian toimitukset, joilla mahdollistettiin iskut syvälle Venäjän taloudellisiin kohteisiin. Tässä suhteessa tapahtui selvä strateginen muutos, joka myös merkitsi länsivaltojen ajautumista yhä konkreettisemmin konfliktiin Venäjän kanssa.

Vuoden 2026 aikana neuvotteluja Ukrainan sodan lopettamiseksi ei siis käytännössä ole enää käyty. Läntinen strategia on lisätä asetoimituksia ja teknologista apua Ukrainalle, jotta se pystyisi pakottamaan Venäjän lopettamaan sodan. Sodankäynti on tämän kehityksen myötä muuttunut yhä selvemmin taloudelliseksi kulutussodaksi, jolloin ratkaisua ei pyritäkään hakemaan maavoimien taistelulla. Venäjä sen sijaan on kesällä voimistanut jälleen maasotatoimia. Näistä valinnoista on seurannut eskalaatiokehitys, jonka puitteissa sota on laajennut sekä alueellisesti että tuhovaikutuksiltaan, eikä tälle kierteelle ole näkyvissä loppua. Riskit suurvaltayhteenotosta samalla lisääntyvät, joten konfliktin hallintaakin on aiheellista yrittää jatkaa.

Onnistuuko lännen ja Venäjän välisen konfliktin riskien hallinta?

Koko ajan on ollut tiedossa, että läntisen liittoutuman (Naton ja Euroopan unionin) lisätessä osallistumistaan Venäjän vastaisiin sotatoimiin, kasvaa todennäköisyys Venäjän vastatoimien ulottumisesta liittoutuman kohteita ja toimintoja vastaan. Siksi sodan alkuvaiheessa vuodesta 2022 lähtien läntiset johtajat olivat hyvin varovaisia ja ilmoittivat, että suoranaiset sotilaalliset interventiot eivät tule kysymykseen.

Lupaus pidättyvyydestä on pääosin pitänyt, mutta ajan myötä on ylitetty jo monia eskalaation kynnyksiä. Lännestä Ukrainalle toimitetut aseet ovat yhä tehokkaampia ja niillä on jo ulotettu asevaikutus kauaksi Venäjän alueen taloudellisiin ja hallinnollisiin kohteisiin. Venäjä on luonnollisesti ilmoittanut, että ”punaisten rajojen” ylittäminen ei voi tapahtua ilman vastatoimia. Niihin voi kuulua myös hyökkäykset asetehtaita ja kuljetusreittejä vastaan Ukrainaa tukevien maiden alueilla.

Viime kevään kuluessa tilanne alkoi kiristyä erityisesti droonihyökkäysten takia. Venäjältä annettiin jo jyrkkiä varoituksia niille maille, joiden alueita hyväksi käyttäen hyökkäyksiä oli tehty muun muassa Pietarin alueelle. Avoimesti puhuttiin Venäjän uhkauksista hyökätä Baltian maihin, jos niiden aluetta käytetään hyökkäysten tukemiseen. Uhkauksilla oli vaikutusta, sillä parin viime kuukauden kuluessa tilanne on siltä osin rauhoittunut, vaikka ongelma ei suinkaan ole poistunut.

Monet arvioitsijat ovat sitä mieltä, että Venäjän läntisten raja-alueiden tilapäisestä rauhoittumisesta huolimatta länsiliittoutuma on ajautumassa yhä kärjistyvään konfliktiin Venäjän kanssa, eikä myöskään avoimen sodan uhkaa voi vähätellä. Aivan yleisesti läntisten johtajien puheissa todetaan, että pitää olla valmiina sotaan Venäjän kanssa parin vuoden päästä. Suuret varusteluohjelmat kertovat samasta asiasta. Venäjä puolestaan on ilmoittanut valmiutensa yhteenottoon, jos tällä linjalla jatketaan. Monissa arvioissa erottuu logiikka, jonka mukaan Ukrainassa käydään lännen sijaissotaa Venäjän heikentämiseksi. Siksi myös sodan jatkaminen antaa lisäaikaa lännen varustelulle. Tuollaisen ajattelun kriitikot huomauttavat, että jossain vaiheessa ukrainalaiset kyllästyvät tappioihin ja väsyvät sijaissotijan rooliin, ja sotaväsymys leviää myös sodan rahoittajien keskuudessa. Toisaalta eskalaatiokehityksen myötä kasvaa riski joutua Venäjän massiivisen vastaiskun kohteeksi.

Venäjä vältti sodan alkuvaiheissa pitkään suoranaisia hyökkäyksiä Ukrainan siviilikohteisiin. Vaikka hyökkäyksiä on puolin ja toisin kyllä sattunut, mitään suuria kaupunkien pommituksia toisen maailmansodan tapaan ei ole koettu.

Tämän vuoden aikana asetelma on kuitenkin jo alkanut muuttua. Näkyvänä syynä eskalaatioon ovat olleet Ukrainan iskut Venäjän öljynjalostamoihin ja Mustanmeren laivaliikenteeseen yhä tehokkaammilla taisteludrooneilla, joiden maaliin saattamista on tuettu läntisellä teknologialla ja tiedustelukapasiteetilla. Venäjällä on viime kuukausina käyty voimakasta keskustelua siitä, pitäisikö sellaisiin iskuihin jo vastata hyökkäyksillä Ukrainan hallinnollisia kohteita vastaan ja ottamalla käyttöön yhä järeämpiä aseita, ydinaseet mukaan luettuina. Toistaiseksi presidentti Putin on hillinnyt noita vaatimuksia, mutta paine eskalaatioon kasvaa koko ajan.

Venäjä on kehittänyt laajan valikoiman hypersoonisia ohjuksia.

Vielä on toiminut strategia, jonka mukaan Venäjä tekee vastaiskuja samantasoisesti ja samankaltaisiin maaleihin. Sitä voidaan kutsua ”silmä silmästä” -strategiaksi, josta englanninkielisessä maailmassa käytetään nimitystä ”tit for tat”.

Uusimpana kehityspiirteenä on taistelu polttoaineiden tuotanto- ja kuljetuslaitoksista. Ukrainan keskittyessä hyökkäyksiin Venäjän sisämaan öljyvarastoja ja jalostamoita vastaan venäläiset ovat ryhtyneet tuhoamaan erityisesti sotatoimialueiden läheisyydessä olevia polttoainevarastoja ja jakeluverkostoja.

Samanlainen kehitys on havaittavissa Mustanmeren alueella. Sodan alkuvaiheissa vuonna 2022 tehtiin YK:n pääsihteerin ja Turkin presidentin välityksellä sopimus siitä, että siviilikuljetuksiin käytettäviä laivoja vastaan ei hyökätä. Sopimus toimi aina tähän kesään asti, ja sillä turvattiin erityisesti viljan kuljetukset.

Ukrainan aloitettua voimakkaat hyökkäykset venäläisiä siviilialuksia vastaan Asovan merellä ja Mustanmeren rannikoilla, Venäjä vastasi hyökkäämällä Ukrainan laivoja vastaan ja tuhoamalla satamalaitteita Odessan alueella. Nyt laivaliikenne Mustalla merellä on puolin ja toisin lähes loppunut, ja sillä on laajalti heijastusvaikutuksia myös ulkomaille. On jäänyt epäselväksi, mihin strategiseen ajatteluun Ukrainan päätös sopimuksen mitätöinnistä ja hyökkäysten aloittamisesta oikein perustui, sillä Venäjän vastatoimet ovat häirinneet vakavasti sen viljakuljetuksia. Venäjälle öljyn ja viljan kuljetuksien häiriöt Mustanmeren alueella ovat luonnollisesti vakava haitta, mutta niillä tuskin saadaan ratkaisevaa strategista etua. Yleisesti arvioidaan, että rahtilaivaliikenteen loppuminen Mustan meren alueella on Ukrainalle selvästi tuhoisampaa kuin Venäjälle, jolla on käytössään useita vaihtoehtoisia reittejä.

Viimeisimpänä kehityspiirteenä Mustalla merellä on ollut Ukrainan iskujen ulottuminen myös Kazakstanin öljyn kuljetusreittejä vastaan. Maan johto on protestoinut ankarasti ja ehdottanut aseleposopimuksen aikaansaamista. Kazakstanin öljynviennistä noin 70 prosenttia on tapahtunut Venäjän Mustanmeren alueen sataman kautta. Tähän liittyy myös Yhdysvaltojen protestointi, koska amerikkalainen Chevron on huomattava osakas öljykuljetuksien verkostoissa. Yhdysvaltojen kannalta on myös tärkeää ylläpitää mahdollisimman suurta öljyn tarjontaa markkinoille, jotta hillittäisiin hintapaineita.

Näyttävistä uutisotsikoista huolimatta Ukrainan iskujen vaikutus Venäjän öljynvientiin on ollut vähäistä ja maan öljytuloihin vieläkin vähäisempää. Tuoreiden tietojen mukaan Venäjän öljytulot ovat kasvaneet suuresti verrattuna viime vuoteen. Myös droonihyökkäysten aikaansaamat vauriot jalostamoille ovat pienentyneet kehittyneiden torjuntatoimien myötä.

Ukraina onkin siirtänyt hyökkäysten painopisteen selkeästi siviilikohteisiin. Maaleiksi on valittu erityisesti suuria tavaraterminaaleja, lähinnä venäläisten Amazonia vastaavia Wildberries-yhtymän jakelukeskuksia ja postin varastoja. Venäjä on vastannut samalla tavalla iskemällä Ukrainan jakelulaitoksiin.

On selvää, että siviilikohteisiin on helpompi hyökätä kuin suojattuihin sotilaskohteisiin, mutta sitä on pidetty arveluttavana sodankäyntitapana eikä myöskään sodankäynnin tuloksiin tehokkaasti vaikuttavana. Kokemukset aikaisemmista sodista kertovat, ettei siviilikohteiden pommittaminen ole yleensä tuottanut toivottua tulosta. Ihmisillä on taipumus kuitenkin uskoa ”ihmeaseisiin” sodan ratkaisijana. Tunnetuin tapaus on kesältä 1944, kun Normandian maihinnousun jälkeen ahtaalle joutunut Saksa aloitti hyökkäykset Englannin kaupunkeihin V1 ja V2 -ohjuksilla. Noilla kostoaseilla (Vergeltungswaffen) tuotettiin kylläkin paljon vaurioita asutukselle ja ihmisiä kuoli tuhansittain, mutta sodan kululle ne eivät tuoneet käännettä.

Joka tapauksessa on selvää, että Ukrainan ja Venäjän sodan tuhot ovat nyt jyrkässä kasvussa, ja sodan laajeneminen Venäjän ja läntisen Euroopan väliseksi sodaksi on tulossa konkreettiseksi mahdollisuudeksi. Ukrainassa ymmärrettävästi koetaan taisteltavan olemassaolosta, ja myös Venäjällä on pelissä elintärkeät turvallisuusedut, joten se on valmis käyttämään yhä voimakkaampia aseita, joita sen varastoissa kyllä riittää. Läntisen Euroopan mailla tuskin on lopulta halua joutua kiedotuksi tuollaiseen yhteenottoon, joten myös aloitteita tilanteen rauhoittamiseksi on odotettavissa.

Venäjä pyrkii sodan ratkaisuun maataisteluilla

Australialainen Willy OAM arvioi 18.7. Venäjän suurhyökkäyksen alkaneen Donbasin alueella sekä lähestyvän muun muassa Kramatorskin ja Slovianskin kaupunkeja.

Venäjä on kesällä voimistanut hyökkäyksiään Ukrainan maarintamilla. Hyökkäyssuuntia on useita alkaen etelästä Zaporizhzhian alueilta ja päätyen pohjoisessa Harkovan ja Sumin suunnille. Merkittävin tulos on ollut Kostjantynivkan kaupungin valtaaminen Donetskin alueella ja samalla uhkan voimistuminen läheisiä Karamatorskin ja Slovianskin kaupunkeja kohtaan. Niitä on pidetty koko alueen puolustuksen avainalueina vahvojen linnoituksiensa vuoksi. Yleisesti arvioidaan, että noiden kaupunkien valtaaminen voisi tapahtua jo lähikuukausina, jolloin Venäjä saisi haltuunsa lähes koko Donetskin alueen. Tällöin rintamatilanne myös sillä alueella palautuisi suunnilleen niihin asetelmiin, mistä Ukrainan sisällissota alkoi keväällä 2014.

Jo parin vuoden ajan hyökkäyksiin ei ole käytetty suuria joukkoja lähinnä droonien muodostaman uhan vuoksi. Kehittynyt tiedusteluteknologia pystyy paljastamaan joukkojen liikkeet helposti, ja niitä vastaan voidaan suunnata monipuolinen asevaikutus. Hyökkäykset ovat tapahtuneet etupäässä pienehköillä iskujoukoilla ja soluttautumalla vihollisen linjojen läpi. Puolustusasemat ovat yleensä olleet heikosti miehitettyjä, joten niihin on voitu tunkeutua verraten helposti, mutta saavutettujen asemien pitäminen on ollut jo vaikeampaa. Tällaisella taktiikalla venäläiset ovat kuitenkin pystyneet hitaasti etenemään.

Myös voimakkaampia reservejä voidaan suunnata taisteluun, kun rintamaan on ensin saatu aukkoja. Donbasin linnoitetun ja monia kaupunkeja sisältävän vyöhykkeen takana avautuu selvästi paremmat maastolliset edellytykset myös panssarijoukkojen etenemiselle. Siitä Ukrainan sotilasjohto on varoittanut ja vaatinut lisää voimavaroja maataistelujen käymiseen. Heinäkuun loppupuoliskolla on vuoden tauon jälkeen jo nähtykin panssarijoukkojen hyökkäyksiä.

Ukrainan armeija on tehnyt paikallisia vastahyökkäyksiä, sillä voimat eivät näytä riittävän suurempiin offensiiveihin. Yleisesti on tunnustettu miehistöpulan vaivaavan, eikä siihen ole näkyvillä helpotusta.

Kiista puolustuksen resurssien jaosta on ollut yhtenä tärkeänä syynä viime viikkojen aikana esille nousseeseen Ukrainan johdon sisäiseen kiistaan, joka aluksi johti puolustusministeri Mihailov Fedorovin erottamiseen ja kohta myös asevoimien komentajan vaihdokseen. Eroamaan joutunut kenraali Oleksandr Syrskyi oli vaatinut tehostamaan liikekannallepanoa rintamajoukkojen henkilövahvuuksien saamiseksi sotatilannetta paremmin vastaaviksi. Sotilasjohdon mielestä droonihyökkäyksillä Venäjän selustakohteisiin ei ratkaista sotaa, vaan siihen tarvitaan voimakkaampia maavoimia.

Erotettu puolustusministeri Fedorov kannatti droonihyökkäyksiä syvälle Venäjän alueelle ja muutenkin suosi teknologista sodankäyntiä. Hänen erottamistaan vastustamaan nousseet nuoret mielenosoittajat kannattivat vahvasti noita linjauksia. He eivät halunneet joutua väkisin viedyiksi maataisteluihin, joissa henkiinjäämisen mahdollisuudet näyttivät heikoilta. Sotilaiden pakko-ottoja on vastustettu muutenkin voimakkaasti, ja karkurien määrät ovat kasvaneet suuriksi.

Monista mielenosoittajien lausunnoista ja julisteista sai myös käsityksen, että nuoriso pitää uuden teknologian droonien käyttöä voiton avaimena. Perinteisemmän sodankäynnin kannattajien mielestä tuollainen ajattelu käsittää taistelun lähinnä videopeliksi, jollainen olisi tietysti turvallisempaa ja ”siistiä sisätyötä” mutta käytännössä tehotonta. Alueiden valtaaminen ja pitäminen ei onnistu drooneilla, vaan siihen tarvitaan edelleen jalkaväkeä, panssarivaunuja ja tykistöä.

Presidentti Zelenskyi taipui mielenosoittajien vaatimuksiin ja nimitti uuden kenraalin sotatoimien johtoon. Sodanjohtajia on usein vaihdettu ennenkin, mutta sellainen voi myös olla osoitus syvästä kriisistä. Johtoa ei mielellään vaihdeta kesken kiivasta taisteluvaihetta, jollainen nyt on meneillään Ukrainassa, sillä uusien johtajien perehdyttäminen vie aikaa. Erikoista tässä tilanteessa oli se, että uusi asevoimien komentaja nimitettiin torikokouksien painostuksen tuloksena.

On syytä kiinnittää huomiota siihen, että Zelenskyi erotti koko poliittisen ja sotilasjohdon paitsi itsensä. Yleisesti onkin arvioitu, että kysymys on ollut sisäisestä poliittisesta valtakamppailusta, jonka puitteissa Zelenskyi erotti kilpailijakseen katsomansa puolustusministerin, ja siitä seurasi muitakin erottamisia.[i]

Kenraali Syrskyi varoitti painokkaasti siitä, että suurhyökkäys on juuri alkamassa, sillä Venäjä oli jo viime vuoden lopulta alkaen, Pokrovskin kaupungin valtauksen jälkeen, alkanut luoda hyökkäykselle edellytyksiä keskittämällä uusia joukkoja ja materiaalia sekä rakentamalla johtamis- ja huoltojärjestelmiä. Nyt tuo odotettu hyökkäys on siis alkanut, ja se etenee parhaillaan jo Kramatorskin ja Slovianskin reunoille. Odotettavissa on vahvasti linnoitetun vyöhykkeen murtuminen parin kuukauden kuluessa, minkä jälkeen eteneminen saattaisi nopeutua huomattavasti.

Näyttää siltä, että Venäjä nyt kiirehtii sodalle ratkaisua maavoimien voimakkaalla hyökkäyksellä, ja Ukrainan armeijan on siihen pakko vastata. Venäjän etuna on vahva ilmatuki maataisteluille, koska Ukrainan ilmapuolustus on heikentynyt eikä sille ole vahvistuksia tulossa. Venäjä kykenee tukemaan maataisteluja siis entistä paremmin ilmavoimilla ja tykistöllä, joiden tulivoima drooneihin verrattuna on selvästi suurempi. Siksi on odotettavissa, että hyökkäykset etenevät lähiviikkoina.

Iranin sota jatkuu ja laajenee

Yhdysvaltojen ja Israelin yhteinen hyökkäys Iraniin 28. helmikuuta oli kylläkin pitkään jo odotettu mutta silti yllättävä, koska se tapahtui Iranin ydinteknologian valvontaa koskevien neuvottelujen ollessa ilmoitusten mukaan päätymässä kohta sopimukseen. Erityisen dramaattista hyökkäyksessä oli ensimmäisten iskujen kohdistuminen suoraan valtion johtoon. Hengellinen johtaja ja samalla valtion ylin poliittinen päättäjä ajatollah Ali Khamenei surmattiin hänen kotitoimistoonsa suunnatulla pommituksella yhdessä noin 40 muun korkean johtohenkilön ja Khamenein perheenjäsenten kanssa.[ii]

Ali Khamenei oli koko shiialaisen uskontokunnan hengellinen johtaja, joten kohta hänen kuolemansa jälkeen alkoivat kostoa vaativat mielenilmaukset levitä laajalti muslimimaailmassa. Sota sai heti totaalisen sodan luonteen.

Ei ollut sinänsä yllätys, että Iranin vastahyökkäykset alkoivat jo ensimmäisenä sotapäivänä ennalta annettujen uhkausten ja laadittujen suunnitelmien mukaisesti kohdistuen Yhdysvaltojen tukikohtiin Persianlahdella ja myös Israeliin. Yllätys oli vastahyökkäysten voima ja suoritustapa.

Iranin sodanjohtamisen lamauttamiseksi tarkoitettu isku ylimpään johtoon ei tuottanut toivottua tulosta, koska johtamisjärjestelmä oli tehokkaasti hajautettu ja sijaiset nousivat heti murhattujen tilalle. Myöskään Iranin ohjusaseistukselle tuotetut vauriot eivät olleet merkittäviä. Vuosikymmeniä kestänyt valmistautuminen Yhdysvaltojen ja Israelin hyökkäysten torjumiseen oli ollut perusteellista ja ammattitaitoista. Tehokkaiksi kehitetyt droonit ja ballistiset ohjukset oli suojattu syvälle maanalaisiin tiloihin, ja niille oli tehty liikkuvia laukaisualustoja, joita oli vaikea tuhota. Ja ennen kaikkea, modernia aseistusta oli riittävästi tuhoamaan hyökkäyksiin käytettäviä tukikohtia ja ilmapuolustuksen kohteita koko Persianlahden alueella ja Israelissa.

Iranilaiset toteuttivat nopeasti myös antamansa uhkauksen Hormuzinsalmen sulkemisesta laivaliikenteeltä. Siihen riitti jo pelkkä uhka, koska laivoille ei saatu enää vakuutuksia. Maailmankaupalle elintärkeät öljyn, maakaasun ja monien kemikaalien kuljetukset pysähtyivät, mistä syystä noiden raaka-aineiden hinnat lähtivät jyrkästi kohoamaan.

Yhdysvalloissa sota koettiin heti erittäin epäsuosituksi. Se kävi selvästi ilmi mielipidekyselyistä ja myös sotilas- ja tiedustelujohdon henkilöstön protesteista. Presidentti Trump joutui kohta toteamaan, ettei pommituksilla saada aikaan ratkaisua eikä maahyökkäyksiin tarvittavia voimiakaan olisi saatavilla paikalle moneen kuukauteen. Niinpä hän taipui 40 päivän pommitusten jälkeen 8. huhtikuuta aselepoon, jonka puitteet oli määrä neuvotella erikseen.

Aselevon alkamista pidettiin Yhdysvaltojen tappion ilmauksena, koska Iranille myönnettiin käytännössä Hormuzinsalmen hallinta. Toisaalta aselevon alkaminen olisi ehkä voinut johtaa sodan lopettamiseen, kuten monet odottivatkin. Siitä osoituksena oli myös öljyn hinnan aleneminen pian lähes normaalitasolle. Trump ei kuitenkaan kestänyt arvostelua antautumisesta, joten hän julisti jo 14. huhtikuuta Yhdysvaltojen asettavan sulun sellaiselle Persianlahden laivaliikenteelle, jolla ei ollut amerikkalaisten antamaa lupaa. Pian osoittautui, että sulun valvonta oli erittäin vaikeaa Yhdysvaltojen käytössä olevilla voimavaroilla.

Näin oli ajauduttu epämääräiseen välitilaan, jossa osapuolet syyttelivät toisiaan eikä vakavien neuvottelujen aloittamiselle löytynyt luottamusta. Trumpin kannalta oli kuitenkin tarpeellista kiirehtiä sopimuksen aikaansaamista, koska talousongelmat alkoivat painaa ja kongressin välivaalien aika syksyllä oli lähestymässä. Niinpä hän lopetti 17. kesäkuuta laivaliikenteen sulun ja allekirjoitti 14-kohtaisen aiesopimuksen (Memorandum of Understanding, MoU), jossa määritettiin tarkennetut aselevon puitteet ja pohja neuvotteluille.

Aiesopimuksessa 17.6. tärkein asia oli Iranille myönnetty oikeus valvoa yhdessä Omanin kanssa Hormuzinsalmen laivaliikennettä. Lähinnä kotimaisen arvostelun takia Trump tuli jälleen heinäkuun alussa katumapäälle ja rikkoen selvästi sopimusta määräsi uudelleen sulun, jota amerikkalaisten oli määrä valvoa. Iranilaiset tietysti protestoivat ja häiritsivät liikennettä, jolloin Yhdysvallat vastasi iskuilla Iranin kohteisiin aina, kun häirintää ilmeni.

Parin viikon iskujen vaihdon eli ”tit for tat -kampanjan” jälkeen näytti siltä, että oli päätettävä joko jyrkästä sotatoimien voimistamisesta tai neuvottelujen aloittamisesta. Trump ilmoitti 23. heinäkuuta haluavansa palata neuvotteluihin, mutta Iran puolestaan esitti epäilyksiä. Siihen vaikutti merkittävästi kiista Israelin roolista ja Libanonin tilanteesta, joita Yhdysvallat ei halunnut sidottavan aseleposopimukseen. Iran piti kiinni kesäkuun muistioon kirjatusta periaatteesta, että aselevon ja rauhansopimuksen on sidottava myös Israel sitä noudattamaan.

 

Presidentti Trump vaikeassa tilanteessa

Kesäkuun aiesopimuksessa (MoU) Iranille myönnetty oikeus Hormuzinsalmen hallintaan merkitsi samalla painetta Yhdysvaltojen laivastolle vetäytyä kokonaan Persianlahdelta. Sikäläiset liittolaismaat samalla totesivat, ettei Yhdysvaltojen tukeen enää voida luottaa.

Tämä kaikki oli Trumpille vaikea hyväksyä, joten hän yritti selvittää ongelmaa puhumalla. Monien sekavien selitysten jälkeen luotto kuitenkin oli lähes kadonnut. Jonain päivänä Trump kehui toimivaa neuvottelukosketusta Iranin kanssa ja koko tilanteen hyvää hallintaa. Sitä seurasi pian Iranin uhkailu hirvittävällä tuholla, kun Yhdysvallat pommittaa hajalle yhteiskunnan elintärkeät toiminnat, erityisesti sähkön ja juomaveden tuotannon laitokset sekä sillat. Seurauksena oli, ettei kukaan voinut tietää, mihin uskoa.

Tilanne olikin kaikkea muuta kuin selvä. Israel jatkoi sotatoimia Libanonissa, ja uutena piirteenä oli sotatoimien laajentuminen Punaiselle merelle, missä Jemenin Huthit uhkasivat katkaista meriliikenteen. Saudi-Arabia alkoi hyökkäillä hutheja vastaan, mitä oli tapahtunut ennenkin mutta yleensä huonolla menestyksellä. Taistelut levisivät myös Irakiin, missä toimii Irania tukevia merkittäviä ryhmittymiä.

Heinäkuun lopun tilanteessa monet arvioitsijat pitivät Iranin sodan laajentumista jo tosiasiana ja sen myötä välttämättömänä varautua sodan pitkittymiseen. Suuri yksimielisyys on vallinnut siitä, että Donald Trump on epäonnistunut raskaasti tavoitteissaan eikä ole onnistunut rimpuilemaan sodasta irti vaikka olisi jo halunnut.

Professori John Mearsheimer tiivisti heinäkuun lopulla Trumpin epäonnistumiset luetteloon virheistä sodan eri vaiheissa seuraavasti:[iii]

Vaikka Trumpin puheista on ollut vaikea hahmottaa selkeitä linjauksia, voidaan erottaa neljä sodan päätavoitetta: Iranin hallinnon vaihtaminen (regime change), Iranin ydinmateriaalin rikastamisohjelman lopetus, pitkän kantaman ballististen ohjusten kapasiteetin tuhoaminen sekä Iranin avun lopettaminen liittolais- tai sijaissotijoille (proxies: Hizbollah, Huthit ja Hamas). Mitään noista tavoitteista ei ole saavutettu, mutta sen sijaan Iranin vastatoimet ovat vaurioittaneet amerikkalaisten tukikohtia ja pakottaneet vetämään niitä pois Persianlahdelta. Pahin takaisku on ollut Hormuzinsalmen sulkeminen ja siihen liittyen ongelmat maailmantaloudelle. Kiina ja Venäjä ovat hyötyneet Iranin sodasta. Yhdysvallat on kuluttanut kriittisen tärkeää aseistustaan (ilmatorjuntaohjuksia, pitkän kantaman risteilyohjuksia ja ilmasta-maahan-ohjuksia) kriisirajalle. Trumpin olisi pitänyt lopettaa sota mahdollisimman varhain, mutta hän ei ole uskaltanut tunnustaa tappiota vaan on viivyttänyt ratkaisujen tekoa.

Samassa haastattelussa esitettiin Joe Bidenin hallinnon ulkoministerin Anthony Blinkenin näkemys: Trump on ajautunut ahtaalle, eskalaatioloukkuun, josta hänellä on kiire päästä pois, koska taloustilanne vaikeutuu ja kriittinen aseistus on loppumassa. Blinkenin mukaan myös Trump tuntee ongelman, joten hän tuskin uskaltaa eskaloida sotaa. On tiedetty jo pitkään, että iranilaisia ei kannattaisi uhata kovin voimakkaasti, koska he taistelevat olemassaolostaan ja ovat siinä vahvoilla. Tiedettiin, että Iran voisi sulkea Hormuzinsalmen eikä sitä ole helppo saada väkisin auki. Nyt sitten ollaan umpikujassa.

 

Arvioita

Sekä Ukrainan että Iranin sotien yhteydessä on paljon keskusteltu sodan kärjistymisen eli eskalaation mahdollisuuksista. Se voi olla joko tahallista tai tahatonta. Eskalaatioteoria oli kylmän sodan aikaan paljon esillä, kun ydinasepelotteen ylläpito oli aivan keskeinen kysymys. Nyt aseteknologian kehitys ja länsimaiden pitkään hallitseman ”sääntöperustaisen liberaalin maailmanjärjestyksen” murtuminen on tuonut uutta ajankohtaisuutta eskalaation pohdinnoille.

Periaatteessa on ollut kaksi strategisen ajattelun koulukuntaa, joista toinen, usein jominilaiseksi nimitetty, painottaa rationaalista, voimasuhteisiin ja muihin mitattaviin suureisiin perustuvaa strategista ajattelua, kun taas toinen, lähinnä clausewitzlainen, korostaa sodan irrationaalista ja arvaamatonta perusluonnetta. Carl von Clausewitzin tunnetun määritelmän mukaan sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia väkivaltaisia keinoja. Hänen mukaansa sodalla on aina taipumus kärjistyä äärimmilleen, eikä sen kulkua voida tarkasti ennustaa, vaan on aina varauduttava yllätyksiin.

Iranin sodan analyysissaan Chicagon yliopiston professori Robert Pape on varoittanut vaarallisesta ”eskalaatioansasta” (escalation trap), kun sotilaallinen ylivoima tai menestys johtaa lopulta strategiseen tappioon. Vahvempi osapuoli helposti luulee hallitsevansa eskalaatiota, jolloin puhutaan eskalaatiodominanssista, siis luulee pääsevänsä voitolle pommituksilla, taloudellisella saarrolla ja diplomaattisella painostuksella koko ajan lisäämällä voiman käyttöä eli eskaloimalla sotaa mutta unohtaa samalla monia tärkeitä tekijöitä. Puolustajalla on jo lähtökohtaisesti etuja, jotka pitäisi ottaa huomioon. Sille on kyseessä kamppailu olemassaolosta, jolloin henkiset tekijät kuten nationalismi nousevat merkittäviksi. Tähän liittyy ”kotikentän” hyväksikäyttö kaikessa laajuudessaan. Iranin tapauksessa sellainen tekijä on ennen kaikkea Hormuzinsalmen hallinta. Jos näitä tekijöitä ei oteta huomioon, käy kuten Yhdysvalloille on käynyt monissa sodissa alkaen Vietnamista ja päätyen Irakiin ja Afganistaniin. Iran on noihin verrattuna paljon vaikeampi vastustaja, ja Trump joutui eskalaatioloukkuun heti ensimmäisten pommien pudottua, vaikka hän on yrittänyt kehua suuria saavutuksiaan Iranin voiman tuhoamisessa.[iv]

Iranin voiman arvioinnissa on aiheellista korostaa maastoa ja aseistusta sekä niitä molempia yhdistettynä suureen 90 miljoonan väestöön, jolla on vahva kulttuurinen pääoma. Iranin koko on monelle eurooppalaiselle vaikea hahmottaa, mutta vertailua ehkä helpottaa toteamus, että se on selvästi suurempi kuin EU:n sydänmaiden Ranskan, Saksan ja Italian pinta-alat yhteensä. Suuri osa on vaikeakulkuista vuoristoa, joka tarjoaa lukemattomia kätköpaikkoja tärkeille aseille. Hormuzinsalmen rannat ovat helposti puolustettavissa maihinnousuyrityksiä vastaan.

Iranin asevoimia ei tässä ole syytä lähteä tarkemmin erittelemään. Riittänee toteamus, että hyökkääjät aliarvioivat raskaasti sen kyvyn käyttää vastahyökkäyksiin drooneja sekä ballistisia ja risteilyohjuksia. Tuosta iskuvoimasta suuri osa on ollut sijoitettuna maanalaisiin suojiin, joita yhdistää laaja tunneliverkosto. Ohjusten varastot ja tuotantolaitokset voivat sijaita vuorten sisällä päällään satoja metrejä lujaa graniittia. On siis turha kuvitella, että niitä voitaisiin pommittaa hajalle.

Jo Ukrainan sodasta ovat tulleet tutuiksi iranilaiset droonit, joita on myyty suuria määriä Venäjälle ja joiden kehittely on jatkunut kaiken aikaa. Tuntemattomampia ovat olleet ballistiset ohjukset, joiden monet mallit eroavat sekä ulottuvuudeltaan että tuhovaikutukseltaan. Yhdessä ne ovat muodostaneet ehkä maailman kehittyneimmän iskuvoiman ainakin Iranin oloihin. Niiden käyttöä oli myös hyvin harjoitettu, ja sodan myötä ohjusten tekniikka ja käyttötaktiikka on jatkuvasti kehittynyt. Kiinasta ja Venäjältä on toimitettu tiedusteluun ja ohjusten maalittamiseen vaadittavaa huipputekniikkaa.

Ted Postel havainnollisti Iranin Fatah-ohjuksen tuhovoimaa toteamalla, että kolme ohjusta voisi tuhota Washingtonin keskustasta pari korttelia.

Maailman tunnetuimpiin ohjusten ja ydinaseiden tuntijoihin kuuluva Yhdysvaltojen MIT:n professori Ted Postel on viime kuukausina laajalti esitellyt tuloksia Iranin ohjusten käytöstä ja kokemuksia niiden torjunnasta. Daniel Davisin haastattelussa 30.7.2026 hän kertoi, että Iranin uusin ja tehokkain keskikantaman hypersooninen ballistinen ohjus Fattah on käytännössä mahdoton torjua, ja se on osumatarkkuudeltaan noin kymmenen metrin luokkaa. Torjunnan vaikeus seuraa siitä, että ohjuksella on kyky ohjautumiseen lentoradan loppuvaiheessa, jolloin taistelukärki iskeytyy maaliinsa nopeudella 3–4 kilometriä sekunnissa. Se saa aikaan kohteessa samaa luokkaa olevan tuhon kuin toisen maailmansodan aikaiset ”korttelipommit”. Tuollaisia ohjuksia Iranilla on nyt käytössään satoja.[v]

Postel on analysoinut myös Israelin ilmatorjunnan tehoa Iranin ohjuksia ja drooneja vastaan. Hänen mukaansa videokuvista saattaa saada käsityksen, että torjunta olisi usein onnistunut. Se voikin pitää paikkansa joidenkin vanhempien aseiden suhteen, ja toisaalta niitä myös käytettiin juuri ilmatorjunnan kyllästämiseen. Uusimpia ballistisia ohjuksia vastaan torjuntajärjestelmät eivät ole juuri tehonneet. Esimerkiksi paljon puhutuilla Patriot-ohjuksilla torjunnan onnistuminen on muutaman prosentin luokkaa, eikä uusimpia hypersoonisia ohjuksia kyetä torjumaan lainkaan. Patriotit on kehitetty ennen kaikkea lentokoneiden torjuntaan, mutta Iranin ohjukset ovat niille vaikeita maaleja. Sama koskee muun muassa Israelin Iron Dome järjestelmää.

Tuoreiden analyysien perusteella voidaan sanoa, että Iranilla on Kiinan ja Venäjän tukemana erittäin kehittynyt hyökkäyskyky Persianlahden alueen tukikohtia ja Israelia vastaan. Kyseessä on epäsymmetrinen sodankäynti, jolloin Yhdysvallat ja Israel hallitsevat tilannetta perinteisillä ilmavoimillaan, mutta Iran kykenee tuottamaan niille raskaita tappioita ohjuksillaan. Tässä asetelmassa Yhdysvallat on joutunut vetämään laivastovoimiaan satojen kilometrien päähän Iranin rannikoista, eivätkä ne ole hyvässä suojassa vieläkään. Myös Iranin ilmatilaa on edelleen vaarallista käyttää, minkä vuoksi ilmavoimat ovat joutuneet kuluttamaan runsaasti kaukovaikutteisia aseita. Toisaalta Israel ei ole pariin kuukauteen osallistunut Iranin pommituksiin koettuaan pahoja tappioita Iranin ohjuksien iskiessä.

Yhdysvaltojen ja sen liittolaismaiden tukikohdat ovat pahasti alttiita Iranin hyökkäyksille koko Persianlahden alueella. Sillä on vaikutusta myös amerikkalaisten hyökkäyskykyyn, koska lentokoneiden tukikohdat ovat kaukana kohdealueilta.

Vallitsevassa asetelmassa Yhdysvallat tarvittaessa Israelin avustamana kykenee tuottamaan Iranin siviilikohteille suurta tuhoa, mutta sillä ei välttämättä päästä strategisiin päämääriin. Hormuzinsalmen avaaminen asevoimalla puhumattakaan Iranin alueiden valtaamisesta vaatisi monien kuukausien valmistelut, ja silti tulos olisi epävarma ja olisi odotettavissa suuria tappioita. Tarvittavien maihinnousuvalmistelujen mittakaavaa voi verrata Normandian maihinnousuun 1944, joten sellaisiin tuskin Yhdysvalloilla on halukkuutta.

Viimeisin kehitys on herättänyt myös keskusteluja Ukrainan ja Iranin sotien keskinäisestä yhteydestä tai vuorovaikutuksesta. Yhdysvaltojen kiinnostus on jo syksystä 2023 alkaen ollut keskittyneenä Lähi-idän tilanteeseen, ja Ukraina on jäänyt selvästi taka-alalle.

Viime kuukausina ongelma on konkretisoitunut erityisesti ilmatorjuntaohjusten puutteeseen. Heinäkuun lopulla presidentti Trump ehti kuitenkin jo luvata Ukrainalle myös Patriot-ohjusten valmistuslisenssin, mutta sillä ei olisi käytännössä mitään vaikutusta Ukrainan sodan kulkuun ainakaan pariin vuoteen. Valmiita Patriot-ohjuksia Yhdysvalloilla on tuskin omaan käyttöönkään enää tarpeeksi, ja tuotannon kasvattaminen on erittäin hidasta. Lisäksi kehitys on johtamassa siihen, että Patriot-tyyppisillä ohjuksilla ei enää kyetä lainkaan torjumaan uusimpia ballistisia ohjuksia.

Droonien ja ballististen ohjusten torjunta on siis yhä vaikeampaa, joten tilanne muistuttaa puolen vuosisadan takaista ydinaseita kantavien ohjusten torjunnan ongelmaa. Silloin oli pakko todeta, että kun pätevää torjuntaa ei saada aikaan, olisi tarvetta saada aikaan sopimuksia, joilla aseiden käyttöä rajoitetaan. Niin tapahtui lopulta ydinaseiden osalta, ja jäi vallitsemaan ”kauhun tasapaino”, joka toimi kylmän sodan päättymiseen asti hyvin. Miksi siis ei nyt pyrittäisi samantapaisiin ratkaisuihin?

Ukrainan ja Iranin sodat ovat rinnakkaisia, ja niiden kesken vallitsee strateginen yhteys, mutta ne eivät ole asetelmiltaan samanlaisia eivätkä toisiinsa sulautuneita. Yhdysvallat on joutunut ottamaan huomioon tuon yhteyden myös sikäli, että suurvaltojen sodan osapuolille antamassa tuessa on samantapaisia rajoituksia. Kun heinäkuun puolivälissä ulkoministeri Rubio huomautti kollegalleen Lavroville, että Venäjä ei saisi sodassa tukea Irania tiedustelutiedoilla ja aseistuksella, Lavrov vastasi, että he puolestaan eivät hyväksy sitä, että Yhdysvallat avustaa Ukrainaa hyökkäyksissä Venäjälle. Tällä vuorovaikutussuhteella on ollut myös hillitsevää vaikutusta noiden suurvaltojen tukitoimille, ja sellainen tilanne varmaankin jatkuu.

Aseteknologian kehityksen yhteys noissa sodissa on aivan selvä. Samat kehityspiirteet vaikuttavat, ja kaikki osapuolet seuraavat tarkkaan kokemuksia. Kuten sotien aikana ennenkin, asetekniikan kehitys on suuresti nopeutunut. Se on kaikkien pakko ottaa huomioon. Yleinen suuntaus on voimistunut siinä, että taistelualueet tyhjenevät tiedustelutekniikan ja ohjusten kehitysten vuoksi. Se koskee myös ilmatilaa ja merialueita, joita voidaan uhata kaukaa, jopa tuhannen kilometrin päästä. On muun muassa arvioitu, että Yhdysvallat ei enää uskalla käyttää suuria laivojaan taistelujen tukemiseen, ja ilma- ja merivoimien tukikohdat on vedettävä kauaksi. Persianlahti ei enää ole turvallinen tukialue, kuten oli vielä aikaisemmissa Lähi-idän sodissa.

Noihin molempiin sotiin liittyy merkittäviä taloudellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat suuresti lopputulokseen. Venäjälle Ukrainan sota on yhä paheneva taloudellinen rasite, vaikka mitään romahdusta ei ole odotettavissa. Toisaalta Yhdysvallat kärsii Iranin sodan kustannuksista, jotka ovat kohonneet jo 100 miljardin dollarin luokkaan, vaikka kuluiksi on pyritty ilmoittamaan vain suoranaiset välittömät menot, jotka ovat siitä alle puolet.

Yhdysvaltojen asemaa heikentää kasvava velkataakka (noin 40 000 miljardia dollaria). Korkojen nousu syö yhä enemmän budjettia velanhoidon kustannuksina, joten asialle on pakko tehdä jotain. Samalla dollarin asema kansainvälisen kaupan maksuvälineenä on heikentymässä. Uhkaukset suurista tulleista eivät enää tehoa Kiinan ja Intian tapaisia valtioita vastaan, eivätkä pakotteet saa Venäjää lopettamaan sotatoimia.

Eurooppalaisilta näyttää helposti unohtuneen, että Iranin sota koskettaa ensi sijassa Aasian maita. Siellä luottamus Yhdysvaltoihin on suorastaan romahtanut ja Kiinan arvostus selvästi noussut. Se nähdään nyt vakauttavana tekijänä.

Tunnettu kommentaattori Fareed Zakaria tiivisti arvionsa toteamukseen: ”Kiina voitti sodan ampumatta laukaustakaan.” Hän perusteli käsitystään kolmella päätekijällä: Sota on kiihdyttänyt Yhdysvaltojen otteen heikentymistä Lähi-idässä, jolloin Kiina on tullut tilalle ja tarjonnut alueelle oma teknologiaansa. Yhdysvaltojen maineen romahtaessa Kiina koetaan vakaaksi ja luotettavaksi toimijaksi. Kiina ei kuitenkaan anna kenellekään sotilaallisia takuita vaan tyytyy vaikuttamaan muilla keinoilla. Presidentti Trump on toimillaan antanut Kiinalle nämä edut.[vi]

Läntisen Euroopan yhteisöt Nato ja Euroopan unioni ovat olleet voimattomia ja myös haluttomia puuttumaan Lähi-idän tilanteeseen. Presidentti Trump on siitä moittinut liittolaisiaan todeten, että Yhdysvallat on sijoittanut Naton kollektiiviseen puolustukseen valtavat määrät rahaa saamatta siitä itselleen mitään hyötyä. Rikkaat Länsi-Euroopan maat, joiden asukasluku on 600 miljoonaa ja BKT on kymmenen kertaa Venäjää suurempi, eivät enää tarvitse Yhdysvaltojen voimavaroja puolustautuakseen 140 miljoonaa venäläistä vastaan. Trumpin mielestä Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden strategiaan marraskuussa 2025 kirjoitetulla periaatteella “Yhdysvaltojen päämääränä tulee olla välttää uusia konflikteja eikä lietsoa niitä. Siksi pitäisi lopettaa verenvuodatus Ukrainassa ja palauttaa strateginen vakaus Eurooppaan.”[vii]

Huolimatta monista tilanteen kiristymiseen viittaavista piirteistä Ukrainan ja Iranin sotien viimeaikaisessa tilannekehityksessä on toisaalta myös saatu merkkejä siitä, että Yhdysvallat valmistautuu jo tilanteen rauhoittamiseen. Ukrainan sodalle ei ole nähtävillä voitollista ratkaisua eikä Kiinaa ehkä kannata vastustaa sotilaallisin keinoin. Jos Iranin sodassa on taustalla amerikkalaisten vastustajana nähty Kiina, on samalla pantu merkille, ettei Kiina ole aktiivisesti pyrkinyt puuttumaan sotatoimiin. Tuoreissa arvioissa onkin painotettu sitä, että Yhdysvaltojen on pakko vetäytyä noista konflikteista ja keskittyä toimintaan omilla vahvuusalueillaan. Nämä toimet vaativat soveltamaan taitavaa diplomatiaa, jota saattaa olla vaikea saada nyt syntymään, mutta kaikki osapuolet tietävät myös riskien olevan niin suuria, että kannattaa yrittää tilanteen rauhoittamista.[viii]

Syntyneessä tilanteessa saattaa diplomatian herättäminen kuolleista hyvinkin olla ainoa keino presidentti Trumpille selviytyä kasaantuneista ongelmista. Venäjältä ja Kiinasta löytynee yhtä suurta halukkuutta välttää suurvaltojen yhteenottoa, jossa tuskin olisi voittajia. Siksi yrityksiä tämän mahdollisuuden toteuttamiseen voidaan nähdä jo aivan lähiaikoina.

Nyt tarvittaisiin samanlaista rohkeutta ja taitoa saada aikaan kompromisseja, kuten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajat tekivät Kuuban kriisin aikaan lokakuussa 1962 pelastaessaan ”maailman kuilun partaalta".

 

[i] Ks. esim. Ilmo Ilkka, ”Kritiikki Zelenskyiä kohtaan yltyy: vaihtoi ministereitä ’savuverhona’”, Helsingin Sanomat

22.7.2026.

[ii] Sodan alun tapahtumista lähemmin ks. Pekka Visuri, ”Iranin sodan alkuvaiheen arviointia”, Suomen Geopoliittinen seura 11.3.2026: Pekka Visuri 11.3.2026: Iranin sodan alkuvaiheen arviointia.

[iii] John Mearsheimer Judge Napolitanon haastattelussa 28.7.2026: Prof. John Mearsheimer : Trump’s Disaster - YouTube .

[iv] Robert Pape, Trump’s Iran Stategy collapses 25.7. 2026: Trump's Iran Strategy COLLAPSES? Robert Pape Warns of a Dangerous Escalation Trap .

[v] Ks. Ted Postol Glenn Diesenin haastattelussa 12.7.2026: Evidence of Patriot PAC-3's Near-Zero Interception Rate ja Ted Postol Daniel Davisin haastattelussa 30.7.2026: Iran Missiles STRONGER THAN ORESHNIKs /MIT Professor TED POSTOL .

[vi] Fareed Zakaria CNN 21.7.2026: Iran war: 3 ways China won without firing a shot | Fareed's Take.

[vii] Donald Trump sivustolla Truth Social 7.7.2026.

[viii] Ks. Jennifer Kavanagh Glenn Diesenin haastattelussa 2.8.2026: Jennifer Kavanagh: A Historic Shift in Asia & Ukraine Is Defeated - YouTube .