Juhani Suomi 10.4.2026
Ydinaseiden houkutus
Kylmän sodan aikana ja sen jälkeen Suomen kokonaisturvallisuuteen on kaiken aikaa vaikuttanut kaksi keskeistä tekijää. Ensinnäkin se, mihin keskeiset suurvallat ovat päättäneet ydinaseitaan sijoittaa, millaisessa muodossa ja millaiseksi niiden mahdollinen käyttö eri vaiheissa on suunniteltu. Yhtä lailla vaikutusta on ollut sillä, miten näiden aseiden on arvioitu vaikuttavan Neuvostoliitto/Venäjän turvallisuuspoliittiseen asemaan. Onhan tilanne yhä edelleen sellainen, että hyökkäysreitit keskeisimpiä strategisia kohteita, Kuolan niemimaata ja Leningradin aluetta, vastaan kulkevat Suomen maa- ja merialueen sekä ilmatilan kautta. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta varautumissuunnitelmiin, joita Moskovassa on eri aikoina laadittu tuon uhan minimoimiseksi.
Tämä asetelma on vuosikymmenten ajan määritellyt myös Suomen suhtautumisen ydinaseisiin. Suomi on toistuvasti julkituonut kansainvälisillä forumeilla vakaumuksensa, että ydinaseriisunnan päämääränä tulee olla ydinaseiden sekä vertikaalisen että horisontaalisen leviämisen lopettaminen.
Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1963 esitti ajatuksen Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä, hän perusteli sitä nimenomaan vetoamalla ajatukseen, että ydinaseiden hankkiminen ei vahvista minkään valtion turvallisuutta, vaan päinvastoin pyrkii kasvattamaan sitä uhkaavia tekijöitä.
”Älkää asettuko maalitauluksi!”
Samanlaiseen lopputulokseen päätyi aikanaan YK:n pääsihteerin asettama kansainvälinen asiantuntijaryhmä ydinaseiden mahdollisen käytön seurauksia pohtivassa raportissaan. Siinä todettiin, että valtio, joka ottaa ydinaseita alueelleen, asettuu alttiiksi vaaralle joutua ydinasehyökkäyksen suoranaiseksi kohteeksi. Ja samaa näkökantaa painotti myös Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk suomalaiselle virkaveljelleen Veli Merikoskelle vuonna 1962. Hän varoitti maalitauluksi asettumisesta ja totesi, ettei suomalaisten kannata hankkia alueelleen asejärjestelmiä, jotka jokin suurvalta – tuolloin Yhdysvallat – kokee itselleen uhaksi. Kysymys oli Neuvostoliitosta ostettaviksi suunnitelluista ilmatorjuntaohjuksista, joiden hankinnan presidentti Kekkonen peruutti amerikkalaisten varoituksien jälkeen.
Eikä tältä linjalta horjuttu Kekkosen seuraajien aikanakaan. Selkeimmin ja suorasukaisimmin näkemyksensä ilmaisi presidentti Mauno Koivisto valtiopäivien päättäjäispuheessaan 3.3.1983: ”Ydinaseita emme salli maahamme tuotavan.”
Jo Koiviston yksiselitteisen kannanoton jälkeen maassa pääsi vallalle presidentin ”hysteeriseksi” luonnehtima lehtikirjoittelu, joka pyrki todistamaan Koiviston olevan väärällä tiellä. Se ennakoi sittemmin vuosikymmeniä muhinutta hiljaista vastarintaa, joka näkyi jo selvästi Suomen liittyessä Natoon ilman minkäänlaisia varaumia.
Sen jälkeen vauhti on vain kiihtynyt. Alexander Stubb korosti jo presidentinvaalikampanjassaan, että Suomen on ydinpelotteen vuoksi tehtävä muutoksia lainsäädäntöönsä. Kun Petteri Orpon hallitus nyt esittää ydinaseiden maahantuonnin kieltävän lainsäädännön vesittämistä, se perustelee liikkeelle lähtöään tarpeella vahvistaa Naton ydinpelotetta ja siten ”ennalta ehkäistä sotilaallisen voiman käyttö Suomea ja koko liittokuntaa vastaan”. Rinnastus on paljastava.
Kysymys pohjoisista merialueista
Perimmiltään näyttää siltä, että taikina on leivottu osin vanhoista jauhoista. Aikanaan Suomessa vaikutti miltei sähköiskun tavoin Naton Euroopan-joukkojen komentajan, amerikkalaisen kenraalin Bernard Rogersin Helsingin Sanomille antama näyttävä, ohjeellinen haastattelu. Hän totesi Natossa oltavan selvillä siitä, että ”Norjassa olevia kohteitamme vastaan toimivat” neuvostojoukot ja -ilmavoimat joutuisivat käyttämään kulkutienään puolueettomien maiden alueita ja ilmatilaa. Siihen liittyen hän varoitti: ”Olen suoraan sanoen levoton siitä… etteivät suomalaiset taistelekaan sillä päättäväisyydellä kuin me toivoisimme.” – Nyt halutaan näyttää korostetusti, että tahtoa kyllä löytyy , ja kohta kykyäkin.
Tekninen kehitys ei ole millään tavoin vähentänyt sotilaspoliittista jännitystä Pohjois-Euroopassa. Kolmas parlamentaarinen puolustuskomitea kiinnitti jo vuonna 1981 mietinnössään huomiota siihen, että alueella törmäävät yhä vastakkain Neuvostoliiton vahva pyrkimys suojella strategisia sukellusveneitään ja samalla kyky häiritä Naton meriyhteyksiä sekä toisaalta Yhdysvaltain ja Naton pyrkimys säilyttää strateginen jalansija Norjassa. Siinä suhteessa mikään olennainen ei ole muuttunut.
Risteilyohjukset ja droonit
Nykytilanne, jossa Suomenkin turvallisuuden kyseenalaistaa asetelma, jonka osatekijöitä ovat Ukrainan droonit vastaan Venäjä, itse asiassa toistaa sitä uhkakuvaa, johon valmistauduttiin jo 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Silloin risteilyohjukset toivat maantieteen näkökulman uudelleen ydinasevarusteluun. Nuo ohjuksethan olivat pienikokoisia joko tavanomaisella taistelukärjellä tai ydinräjähteellä varustettavissa olevia monikäyttöisiä aseita. Niiden ohjausjärjestelmä perustui maanpinnan muotojen seurantaan ja matalaan (50–100 m) lentorataan, minkä vuoksi niiden torjuminen nähtiin erinomaisen vaikeaksi. Suurimpana ongelmana oli niiden havaitseminen, ei niinkään niiden alasampuminen.
Jo varhaisessa vaiheessa Suomessa keskityttiin kysymykseen, mitä Suomelta odotettaisiin tilanteessa, jossa risteilyohjuksia lähetettäisiin sen – ja miksei Ruotsinkin – ilmatilan kautta Neuvostoliitossa olevia kohteita vastaan. Näkyvimmin asiaa käsitteli presidentti Kekkonen esitelmöidessään keväällä 1978 Ruotsin ulkopoliittisessa instituutissa. Hän kehotti kuulijoitaan miettimään, mitä eurooppalaisessa konfliktitilanteessa merkitsisi Pohjolan pienille maille pelkkä mahdollisuus, että suurvaltain ohjukset ydinkärkineen liikkuisivat muutaman sadan metrin korkeudessa niiden ilmatilan yli hakeutuessaan vastapuolen kohteisiin. Hänen oma johtopäätöksensä oli pessimistinen: ”Suurstrategisten spekulaatioiden piiriin joutuvat helposti myös sellaiset maat ja maaryhmät, jotka tähän saakka ovat omaksi edukseen ja koko maanosan hyödyksi kyenneet melkoisessa määrin pysymään niiden ulkopuolella. Uusi asetekniikka on omiaan luomaan uusia epävarmuustekijöitä myös Pohjolan turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen.”
Suunnitelmat ydinaseiden hajauttamisesta
Toinen, jo varhaisempi, Suomen kannalta huolestuttava kehitystrendi oli Naton johdon piirissä syntynyt sotilasliiton kollektiivista ydinasepolitiikkaa koskeva hanke. Se kiteytyi suunnitelmaksi monenkeskisestä ydinasevoimasta (MLF) ja johti Naton ydinsuunnitteluryhmän perustamiseen, jonka työskentelyyn Suomikin tänä päivänä osallistuu. MLF:n tavoite jakaa ydinasepolitiikan johto merkittävien Nato-maiden kesken huolestutti Neuvostoliittoa, joka näki sen takana yksinomaan militaristisia ja revansistisia tavoitteita. Hanke sai uutta ilmaa siipiensä alle keväällä 1963, jolloin Yhdysvallat pyrki saamaan MLF-sopimuksen allekirjoitettavaksi presidentti John F. Kennedyn edessä odottavan Länsi-Saksan vierailun aikana. Samaan aikaan Naton neuvosto vahvisti MLF-suunnitelman toteuttamisen.
Tältäkin osin Suomen hälyttynyt ulkopoliittinen johto oli liikkeellä hyvissä ajoin. Presidentti Kekkonen julkisti vain muutamaa päivää myöhemmin Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä koskevan ehdotuksensa, jonka Saksan liittotasavallan sotilasjohto tulkitsi ennen muuta yritykseksi vastustaa liittotasavallan jäsenyyttä MLF:ssä sekä sulkea sen alukset pois Itämereltä. Pari vuotta myöhemmin Kekkonen puuttui uudelleen MLF-suunnitelmaan ja teki tiettäväksi Suomen olevan huolestunut siitä. Kantansa julkituomista hän perusteli suorasukaisesti: ”… monenkeskisen ydinvoiman luomista koskevien suunnitelmien toteuttaminen olisi niin suuressa määrin Pohjois-Euroopan rauhaa vaarantava toimenpide, että Suomella on kansallisen etunsa nimissä oikeus lausua käsityksensä tästä asiasta.”
Kuusikymmenluvun jälkipuoliskolla MLF-hanke vähitellen riutui, kun Yhdysvallat lakkasi panostamasta sen toteuttamiseen. Tähän myötävaikutti se, että monet liittolaismaat vierastivat Saksan osallistumista ydinaseiden käyttöön, vaikka päätösvalta laukaisemisesta olisikin pysynyt amerikkalaisilla.
Käsitykset ydinaseiden hajautussuunnitelman lopullisesta kuolemasta olivat kuitenkin ennenaikaisia. Tällä vuosikymmenellä ajatus on versonut uudelleen vain hieman modifioituna. Nyt samoihin päämääriin pyritään kriisiaikojen varalta tapahtuvalla ydinaseiden hajauttamisella.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Naton piirissä ryhdyttiin kantamaan huolta siitä, että Venäjän olisi helppo iskeä ennaltaehkäisevästi niihin eurooppalaisiin tukikohtiin, joissa Yhdysvallat säilytti taktisia ydinaseitaan. Ongelman ratkaisuna nähtiin taktisten ydinaseiden liikuttelu aiempaa laajemmalla alueella, minkä uskotaan vaikeuttavan niiden maalittamista. Aiemmin samaa tavoiteltiin sijoittamalla ydinaseita sukellusveneisiin. Nyt avainsanat ovat liikuttelu ylipäätään sekä sen vaatiman infrastruktuurin ja ydinasevarastojen kasvattaminen.
Suomikin mukaan?
Suomen turvallisuuspoliittisen johdon tähänastiset ulostulot puhuvat selvää kieltä siitä, että Suomi halutaan vetää mukaan näihin hajauttamissuunnitelmiin. Ydinenergialaista halutaan poistaa kaikki ydinaseita koskevat rajoitukset ja määritellä rikoslaissa ne Suomen sotilaalliseen puolustamiseen liittyvät poikkeusperusteet, joiden täyttyessä ydinräjähteiden tuominen, kuljettaminen ja hallussapito täällä olisi sallittua. Toisin sanoen mahdollistaa ydinaseiden sijoittelu ja kauttakulku Suomessa ainakin sodan aikana. Sotatilan määrittely ja luonne on jätetty tarkoituksella täsmentämättä.
Tasavallan presidentti Stubb on evästänyt hanketta toivomuksella, että ”meillä ei ole minkäänlaisia rajoitteita meidän ydinasesuunnitteluun”. Ja on esitetty, että meidän tulee karsia ydinaseiden ”turhat esteet”. Jossakin – pienessä piirissä – lienee hajauttamisen puolesta jo päätöksiäkin tehty. Tuskin muu voi selittää innokkuutta, jolla viime viikkoina on mainostettu ratkaisua, jollaisen puitteissa Suomi varustaa osan runsaalla kymmenellä miljardilla eurolla Yhdysvalloista tilaamiaan F-35 A -monitoimihävittäjiä ydinaseiden kuljettamiseen sopiviksi.
Ongelmana kansainvälisten sopimusten sitovuus
Nykyinen hallituskokoomus pystyy viemään kaavailemansa hankkeen läpi eduskunnassa, ainakin mitä tulee lainsäädännön muuttamiseen. Mutta miten aiotaan menetellä niiden kansainvälisten sopimusten suhteen, joissa Suomi on sitoutunut ydinaseettomuuteen?
Suomelle keskeisen ydinsulkusopimuksen määräyksistä voidaan vielä livetä sillä perusteella, että paktiin on jäänyt porsaanreikä. Se ei nimenomaan kiellä ydinasevaltion valvonnassa olevien ydinaseiden sijoittamista toisen valtion alueelle. Mutta on muitakin Suomen toimintavapautta rajaavia kansainvälisiä sopimuksia. Esimerkiksi Pariisissa 10.2.1947 ”Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen” kanssa allekirjoittamassaan rauhansopimuksessa Suomi on sitoutunut voittajavaltojen vaatimukseen, ”ettei se pidä, valmista tai kokeile mitään atomiasetta”. Viisitoista vuotta myöhemmin Suomen hallitus meni vastauksessaan YK:n pääsihteerille vielä pitemmälle ja ilmoitti, ettei se suostu vastaanottamaan alueelleen ydinaseita eikä muita sotilaallisia laiteita minkään vieraan valtion lukuun. Pariisissa Suomi myös sitoutui olemaan hankkimatta sotamateriaalia yli sen, mikä on tarpeen sen omien rajojen paikalliseen puolustamiseen.
Toki Suomen solmimista kahdenvälisistä valtiosopimuksistakin löytyy haluttaessa esteitä suurvaltojen ydinaseiden maahan tuomiselle ja kauttakululle. Esimerkiksi Venäjän federaation kanssa vuonna 1992 solmittu suhteiden perussopimus toteaa yksiselitteisesti, että ”sopimusosapuolet eivät käytä eivätkä salli aluettaan käytettävän aseelliseen hyökkäykseen toista sopimuspuolta vastaan”. Viime kädessähän ydinaseiden hajauttamissuunnitelmissa on kysymys nimenomaan valmistautumisesta ydinsotaan. Samalla ne ovat varmin tae siitä, ettei ydinasesota jäisi rajoitetuksi.
Tuskin Suomen nykyjohto näistä sopimuksista kaavailee luistavansa, saati tyystin irtautuvansa. Vannoihan tasavallan presidentti lehdistötilaisuudessaan loppiaisena ainakin kaksitoista kertaa kansainvälisten sääntöjen, kahdeksan kertaa kansainvälisen oikeuden sekä lukuisia kertoja YK:n ja sen arvojen nimiin.
Ydinaseiden tarjoama suoja on kyseenalainen
Muutoksia ajaessaan Suomen turvallisuuspoliittinen johto on kaiken aikaa keskittynyt korostamaan tulevien ratkaisujen turvallisuushyötyjä, varsinkin Naton ydinpelotteen ”ennaltaehkäisevää” vaikutusta. Ydinpelotteen riskejä en ole nähnyt kenenkään vastuuta kantavan vaikuttajan pohtivan. Liekö edes käynyt mielessä. Ajattelu Helsingissä kulkee yhä vanhaa rataa: Venäjä uskoo vain voimaa, ja kun sitä näytetään, se ei uskalla. Se on suurin piirtein yhtä lailla paikkansa pitävä totuus kuin entinen hokema ”suomalaisesta sotilaasta, joka vastaa…”
Niin ikään kovin vähän huomiota on uhrattu yhä ajankohtaisemmaksi käyvälle kysymykselle, sitoutuuko Yhdysvallat ylipäätään millään tavoin kaukaisten raja-alueiden puolustamiseen. Kaikissa Yhdysvaltain liittolaismaissa pohditaan paraikaa sekä sen sitoumusten pitävyyttä että siihen liittyen vaaroja, jotka juontuvat amerikkalaisille luovutetuista tukikohdista. Viimeksi tähän ongelmaan törmäsivät Persianlahden pienet valtiot, jotka olivat luovuttaneet amerikkalaisten käyttöön tukikohtia ja joutuivat sen vuoksi Iranin ohjusiskujen kohteeksi.
Miten naapurimaa reagoi?
Suomen johto ei ole näköjään paljon arvioinut, miten sen kaavailemiin eteentyönnetyn varustautumisen hankkeisiin reagoidaan sillä ilmansuunnalla, jota perinteisesti on luonnehdittu Suomen ainoaksi turvallisuuspoliittiseksi ongelmaksi. Siihenkin epäilemättä löytyisi osviittaa historiasta: ”Me emme jää odottamaan saksalaisten saapumista Rajajoelle”, suomalaisia varoiteltiin Moskovasta jo 1930-luvun lopulla.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan asiantuntija ennustaessaan, että Venäjä vastaa Suomen lainsäädännön muuttamiseen ja siitä aikanaan ehkä seuraavaan ydinaseiden sijoitteluun ja kauttakulkuun maassa ensimmäiseksi lisäämällä ennalta maalitettujen kohteiden määrää Suomessa raskaalla kädellä.
Ja tuskin vastatoimet vain maalittamiseen supistuvat, varsinkin jos Moskovassa jossakin vaiheessa uskotaan Yhdysvaltain suunnittelevan Nato-liittolaistensa tukemaa iskua Venäjän strategisiin kohteisiin. Ei tarvitse olla edes perusepäluuloinen oivaltaakseen, että Suomi on kääntänyt valtiolaivan peräsintä jo pitkään.
Kummoisiakaan tiedustelutaitoja ei ole tarvittu sen havaitsemiseen, että Yhdysvaltain erikoisjoukkojen sotilaita on harjoitettu jo 2010-luvulta lähtien lähellä Suomen itärajaa. Amerikkalaiset F-15 -taistelukoneet ovat harjoitelleet Itä-Suomen ja Lapin ilmatilassa ”ilmasodankäynnin peruskuvioita”. Suomen transatlanttisen puolustusministerin mukaan tarkoitus on ollut ”oppia yhteistoimintaa amerikkalaisten kanssa”.
Vuosien mittaan tahti on vain kiihtynyt. Tällä hetkellä Suomessa harjoittelee ulkomaisia taistelu- ja erikoisjoukkoja niin tiiviisti, että perustellusti voidaan väittää Suomessa olevan pysyvästi vieraiden valtojen sotilaita. Suomi on avannut DCA-sopimuksella maaperältään viisitoista sotilasaluetta Yhdysvaltain käyttöön ja määräysvaltaan. Tällä hetkellä ensimmäiset niitä koskevat rakennushankkeet ovat käynnistymässä Rovaniemellä. Amerikkalaiset suuret pommikoneet suorittavat ylilentoja Suomen ja Venäjän välisen rajan tuntumassa.
Eikä Suomi ole jäänyt näissä puuhissa peränpitäjäksi. Uusiin F-35 -hävittäjiin päätettiin hankkia pitkän kantaman ohjuksia Yhdysvalloista ja samalla lehdistöä valaistiin jo etukäteen niiden kantomatkan ulottuvan Kuolan niemimaan strategisiin keskuksiin asti. Suurena taloudellisena menestyksenä esiteltiin jäänmurtajakauppa Yhdysvaltoihin, jonka karut tavoitteet Yhdysvaltain rannikkovartiosto kuitenkin paljasti tiedotteessaan: murtajat ”auttavat palauttamaan Amerikan meriherruuden Arktiksella”. Varmemmaksi vakuudeksi puolustusministeriön poliittisen osaston ylijohtaja vielä todisti, ”ettei Suomella ole aikomusta lähteä mukaan toimiin, joilla luotaisiin Yhdysvalloille vastavoimaa Grönlannissa”.
”Maantieteelle emme mitään voi”
Vaikka teknologian ja poliittisten edellytysten kehitys on kovasti edennyt, monet maantieteelliset tekijät ja ihmisten mielikuvat ovat pysyneet ennallaan. Samantapaiset kysymykset leijuvat yhä ilmassa.
”Neuvostohallituksen tulisi saada edes jonkinlainen vakuus siitä, miten Suomi tulisi menettelemään, jos jokin kolmas valtio ryhtyisi lupaa kysymättä käyttämään sen aluetta aloittaakseen sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan.” Tämä puolustusasiain kansankomissaarin marsalkka K.J. Vorošilovin ja yleisesikunnan päällikön marsalkka A.I. Jegorovin helmikuussa 1937 Moskovaan vierailulle saapuneelle ulkoministeri Rudolf Holstille esittämä kysymys avaa yhä näkökulman siihen, mikä on ollut ja edelleen on Venäjälle tärkeintä Suomen suunnalla.
Sen ovat paljastaneet jo suorasukaisimmat reaktiot Suomen maaperälle päätyneisiin ukrainalaisdrooneihinkin. Varsinkin nyt tuon vakuuden saaminen olisi tarpeen, kun on käynyt ilmeiseksi, ettei Suomelta minkäänlaista lupaa tarvitsisi edes kysellä.
Pikemminkin olisi aihetta toppuutella intoilua, joka viimeksi purkautui Britannian johtaman nopean toiminnan JEF-yhteisön Helsinkiin kutsutussa korkean tason kokouksessa. ”Perusolettamuksemme on, että Venäjä ei halua rauhaa”, presidentti Stubb julisti ja korosti suurimman osan transatlanttisesta yhteistyöstä nojaavan yhä yhteisiin intresseihin.
Parhaillaan Yhdysvaltojen Nato-liittolaisten keskuudessa kuitenkin pohditaan omien intressien ja suurvallan etujen huomioonottamisen tasapainottamista. Sellainen pohdinta olisi tarpeen Suomessakin.