Pekka Visuri 14.3.2023

”Ei tuumaakaan itään” -lupaus tutkimuksen kohteena

M.E. Sarotte, Not One Inch. America, Russia, and the Making of Post-Cold War Stalemate. Yale University Press, 2021

Kirjan otsikkoon poimittu lainaus “ei tuumaakaan” (itään) on peräisin keskustelusta, jonka Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker kävi Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin kanssa talvella 1990 pohdittaessa Saksan yhdistymisen ehtoja. Kirjan ilmestyessä vuoden 2021 lopulla suurvaltojen kesken sanailtiin ankarasti siitä, mitä silloin oikein tuli luvattua ja miksi kylmä sota ei päättynytkään.

Professori Mary Elise Sarotte on maailman akateemisissa piireissä nykyisin arvostetuimpia Saksan yhdistymisen ja Naton laajennuksen historian tutkijoita, joten hän on oikea henkilö vastaamaan kysymykseen, kuinka 1990-luvulla tehdyt ratkaisut myötävaikuttivat nykyisen suurvaltakonfliktin kehittymiseen ja sodan alkamiseen Euroopassa.

Sarotte tutki jo tuoreeltaan perusteellisesti Saksan yhdistymistä ja on sittemmin laajentanut tutkimuksia suurvaltasuhteisiin sitä mukaa, kuin arkistoja alkoi avautua 30 vuoden salaamisaikojen umpeuduttua. Uudessa kirjassa esitetään hyvin yksityiskohtainen kuvaus monivaiheisista neuvotteluista, jotka johtivat lopulta päätöksiin laajentaa sotilasliitto Natoa aina Venäjän rajoille saakka huolimatta siihen liittyneistä riskeistä.

Saksan yhdistymisen ehdot

Saksan yhdistymisprosessi kiihtyi joulukuussa 1989, kun liittokansleri Helmut Kohl vieraili Itä-Saksan Dresdenissä. Hänen puhuessaan illalla 19. joulukuuta väkijoukot heiluttivat liittotasavallan lippuja, jolloin puhuja liikuttui syvästi. Ison-Britannian suurlähettiläs raportoi tapahtumasta Lontooseen, että ”Kohlia ylistettiin vapahtajana”. Sarotte pani merkille, että tilaisuutta seurasi väkijoukossa myös KGB:n edustajana Dresdenissä toiminut Vladimir Putin, jonka toimisto sijaitsi aivan lähellä. Jälkeen päin Putin totesi aistineensa silloin, että meneillään oli vallankumous, jota oli mahdoton pysäyttää.

Kysymys yhdistyvän Saksan sotilaspoliittisesta asemasta ja ennen kaikkea kuulumisesta Natoon oli lähikuukausina neuvotteluissa hankala myös maan läntisten liittolaisten kannalta. Neuvottelujen kulku pidettiin tehokkaasti salassa, joten vasta asiakirjojen julkistaminen viime vuosina on tuonut tarkemmin esille eri maiden kannanotot ja niiden perustelut.

Sarotte sai selville, kuinka osapuolten näkemykset kehittyivät Saksan liittotasavallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä käydyissä neuvotteluissa yhdistymisen turvallisuuspoliittisista ehdoista. Saksalaiset eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita suhteestaan sotilasliitto Natoon, vaan he halusivat nopeaa yhdistymistä ja sitä varten Neuvostoliittoa tyydyttävän ratkaisun, ollen valmiita jopa Saksan määrittämiseen puolueettomaksi. Tätä linjaa edusti erityisesti ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher, mutta myös liittokansleri Kohl oli taipuvainen joustavaan ratkaisuun, joka turvaisi yhdistymisen. Saksalaiset olivat kyllästyneitä siihen, että heidän maassaan oli ollut jo vuosikymmenten ajan satojatuhansia ulkomaisia sotilaita ja suuret määrät käyttövalmiita ydinaseita.

Yhdysvallat vaati ehdottomasti Saksan pysymistä Naton jäsenmaana, kun taas Neuvostoliitto vastusti sitä aluksi yhtä jyrkästi. Neuvottelujen kuluessa liittokansleri Kohl lähestyi Yhdysvaltojen näkemystä ja vaati Saksalle oikeutta itse määrittää asemansa, johon kuului oikeus pysyä Naton jäsenenä. Hän kuitenkin suostui siihen, että Naton laitoksia ja toimintoja ei tultaisi ulottamaan Itä-Saksan alueelle.

Sarotten tutkimuksesta käy ilmi, kuinka Yhdysvallatkin oli aluksi taipuvainen suostumaan Neuvostoliiton vaatimukseen, ettei Natoa laajenneta itään. Taustalla oli käsitys, että Saksa saattaa tehdä sopimukset suoraan Neuvostoliiton kanssa itsenäisesti, jos sen intressejä yhdistymisen suhteen ei otettaisi huomioon. Toisaalta myös amerikkalaisten kannalta näytti hyödylliseltä saada aikaan kompromisseja Mihail Gorbatšovin kanssa, sillä yhteinen pyrkimys oli edistää aseidenriisuntaa ja Keski-Euroopan tilanteen pysymistä vakaana.

Ulkoministeri Genscher matkusti 2. helmikuuta 1990 Washingtoniin selittämään Saksan kantaa yhdistymisen ehtoihin. Hän kertoi Yhdysvaltojen edustajille, että Saksa suosittelee yhdistymiseen liittyen annettavaksi ”Neuvostoliitolle vakuutus siitä, että Naton toimintoja ei ulotettaisi DDR:n alueelle eikä muuallekaan itäiseen Eurooppaan”. Tämän ajatuksen Genscher esitti lähiviikkoina muissakin yhteyksissä.

Viikon kuluttua Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker neuvotteli Moskovassa Saksan-kysymyksen ja Naton yhteydestä. Hän esitti Gorbatšoville kysymyksen: ”Haluatteko ensi sijalla nähdä yhdistyneen Saksan Naton ulkopuolisena maana, itsenäisenä ja ilman Yhdysvaltojen sotilaita, vai pidättekö etusijalla yhdistynyttä Saksaa sitoutuneena Natoon ja siihen liittyen vakuutusta, että Naton toimivaltaa ei uloteta tuumaakaan itään nykyiseltä rajalta?” Gorbatšov vastasi, että ”Naton alueen laajennukseen ei voida suostua”. Gorbatšovin muistiinpanojen mukaan Baker sanoi: ”Me hyväksymme sen.”

Neuvottelua seuranneessa lehdistötilaisuudessa Gorbatšov kertoi sovitun siitä, että ”Naton toimivaltaa ei uloteta itään.” Näiden kannanottojen tulkinnoista on sittemmin kiistelty.

Yhdysvaltojen hallinnon sisällä syntyi heti erimielisyyksiä linjanmäärityksestä. Ulkoministeriö kannatti joustavuutta ja kompromisseja Neuvostoliiton kanssa, kun taas presidentti Bush kansallisen turvallisuusneuvoston johdon tukemana halusi pitää tiukasti kiinni vaatimuksesta, että Saksan tulee pysyä Naton jäsenenä eikä suuria myönnytyksiä tehdä ainakaan siinä vaiheessa.

Neuvottelut Saksan asemasta ja suhteesta Natoon jatkuivat Moskovassa heti Bakerin poistuttua, kun liittokansleri Kohl seurueineen saapui sinne 10. helmikuuta. Kohl sai Gorbatšovilta vakuutuksen, että saksalaiset saavat keskenään ratkaista kysymyksen yhdistymisestä. Hän myös lupasi edistää taloudellista yhteistyötä. Nämä asiat Kohl kertoi lehdistölle painottaen, että ”Neuvostoliitto ei vastusta Saksan yhdistymistä”. Gorbatšov puolestaan toisti kannan, että ”yhdistynyt Saksa ei voi pysyä Natossa”.

Yhdysvalloissa epäiltiin, että saksalaiset ovat antamassa periksi Neuvostoliitolle tavoitellessaan nopeaa yhdistymistä. Presidentti Bush ei ollut tyytyväinen siihen, että hänelle ei etukäteen kerrottu Moskovan neuvottelun asiasisällöstä. Amerikkalaiset pelkäsivät, että saksalaiset voivat joutua valitsemaan yhdistymisen ja Naton välillä. Kun ei ollut epäilystäkään siitä, että sellaisessa valintatilanteessa Naton ylläpito jäisi toiseksi, Yhdysvallat päätti viivyttää ratkaisuja ja laajentaa neuvottelujen piiriä. Kevään ja kesän aikana Saksan-kysymyksen ratkaisuja hiottiin sitten niin sanotuissa 2 + 4 -neuvotteluissa, joihin kahden saksalaisen valtion lisäksi ottivat osaa Saksaa miehittäneet toisen maailmansodan voittajavallat.

Kevään kuluessa Yhdysvallat sai liittolaistensa tuen kannalleen, jonka mukaan Saksan tuli pysyä Natossa eikä tulisi tehdä sitoumuksia, jotka estävät tulevaisuudessa Naton laajentamisen itään tai ydinaseiden sijoittamisen Saksaan. Neuvostoliitto joutui kesän tullen antamaan periksi vanhasta vaatimuksestaan, yhdistyvän Saksan puolueettomuudesta.

Nato-maiden johtajien kokous Lontoossa antoi heinäkuun alussa julistuksen, jonka mukaan länsi ei enää pitänyt Neuvostoliittoa vihollisenaan vaan pyrki kehittämään yhteistoimintaa ja edistämään aseidenriisuntaa. Näin avattiin tie liittokansleri Kohlin ja presidentti Gorbatšovin tapaamiselle ensiksi Moskovassa ja heti sen jälkeen Gorbatšovin kotiseudulla Kaukasian Stavropolissa. Vielä Moskovan neuvotteluissa Gorbatšov piti kiinni vaatimuksesta, että yhdistynyt Saksa ei voi kuulua Natoon. Lopulta Kohlin lupaukset taloudellisesta tuesta pehmensivät ratkaisua, ja johtajat lähtivät tyytyväisinä Stavropoliin.

Neuvostoliitto suostui Saksan Nato-jäsenyyteen ja joukkojen poistamiseen neljän vuoden aikana. Saksa puolestaan oli valmis supistamaan asevoimiensa vahvuuden 370 000 sotilaaseen ja avustamaan neuvostojoukkojen kotiuttamista huomattavin rahakorvauksin.

Syyskuun 12. päivänä 1990 allekirjoitettiin Moskovassa "2 + 4 -neuvottelujen" perusteella syntynyt perussopimus Saksan asemasta ja yhdistymisen toteutuksesta. Maailmansodan voittajavallat luopuivat oikeuksistaan Saksassa ja yhteishallinnosta Berliinissä. Sopimukseen sisältyi alueellisten määräysten lisäksi Saksan asevoimien määrällisiä ja aseistuksen rajoituksia, Neuvostoliiton joukkojen poistumisen aikataulu ja maininta siitä, että DDR:n alueelle ei tulla sijoittamaan atomiaseita eikä ulkomaisia asevoimia.

Yhteistyöstä konfliktiin

Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopussa ja Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) perustaminen hoitamaan sen toteutukseen liittyneitä monia pulmia tuotti tilanteen, joka nosti ajankohtaiseksi myös kysymyksen itäisen Euroopan maiden suhteesta sotilasliitto Natoon.

Sarotten mukaan monet läntiset johtajat lupailivat Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän johtajille, että Natoa ei laajenneta itään tai kysymys ei ole mitenkään ajankohtainen. Mitään sopimuksia ei asiasta kuitenkaan tehty. Se ei enää paljon kiinnostanut saksalaisia, koska sopimuksen mukaan Naton toimintoja ei ulotettu entisen DDR:n alueelle ja ulkomaisia sotilaita poistettiin koko ajan Saksasta.

Saksan itäiset naapurit alkoivat kiinnostua jäsenyydestä Natossa, mutta sotilasliiton piirissä ei haluttu kiirehtiä siihen viittaavia toimia. Yhdysvallat keksi jäsenyyden tilalle Naton rauhankumppanuuden (PfP) ohjelman, joka tarjosi yhteistyömahdollisuuksia ja ehkä myöhemmin myös jäsenyyttä. Siihen tulivat mukaan kaikki entiset Varsovan liiton jäsenmaat ja lisäksi myös puolueettomia, mukaan luettuna Suomi.

Sarotten arvion mukaan PfP-ohjelma olisi voinut toimia pidempäänkin rauhoittavana tekijänä, mutta poliittinen dynamiikka käänsi Yhdysvalloissa parin vuoden kuluessa suuntauksen suosiolliseksi Naton laajennuksen aloittamiselle. Siihen vaikutti useita syitä sekä kansainvälisissä suhteissa että Venäjän sisäisessä kehityksessä.

Euroopan unioni ei halunnut kiirehtiä entisten kommunistimaiden ottamista jäseniksi, joten Naton jäsenyys näytti tarjoavan oikotien läntisiin yhteisöihin pääsemiseksi. Tätä pyrkivät käyttämään erityisesti Keski-Euroopan maat Puola, Tšekin tasavalta ja Unkari, jotka saivatkin pian Washingtonissa kannatusta hankkeelleen. Baltian maiden jäsenyyttä pidettiin vielä liiaksi Venäjää ärsyttävänä, ja muiden hakemukset voitiin torjua viittaamalla niiden heikompaan valmiuteen.

Myöskään Yhdysvalloissa ei ollut kovin laajaa yksimielisyyttä Naton itälaajennuksen aloittamisesta. Huomiota herätti monien kokeneiden poliitikkojen ja tutkijoiden julkinen vastarinta. Esimerkiksi George F. Kennan ja Henry Kissinger varoittivat siitä, että Venäjä reagoi raskaasti Naton laajennukseen.

Venäjällä oli sisäisiä ongelmia, jotka puolestaan herättivät epäilyksiä lännessä. Presidentti Jeltsinin ja hänen konservatiivisten vastustajiensa välinen ankara taistelu, joka kärjistyi asevoiman käyttöön parlamentin hajottamiseksi lokakuun alkupäivinä 1993, oli hälytysmerkki kuten myös kohta alkanut Tšetšenian sota. Hämmennystä lisäsi radikaalien nationalistien menestys Venäjän parlamenttivaaleissa ja Jeltsinin uudistusohjelman ajautuminen vaikeuksiin.

Vuonna 1997 tehtyä päätöstä Naton laajennuksesta itään pehmitettiin sopimuksella Naton ja Venäjän välisestä yhteistyöneuvostosta, ja sillä rauhoitettiinkin tilannetta muutamaksi vuodeksi.

Yhdysvallat liittolaisineen pyrki tukemaan Jeltsiniä, ja tämä saatiinkin pysymään vallassa 1990-luvun lopulle asti, mutta samalla tyytymättömyys Venäjällä kasvoi. ”Länsi” ja sen Venäjälle taloudellisen tuen ehtona ”pakottama” demokratia ja kapitalismi alettiin yhä enemmän nähdä vastustajina tai jopa vihollisina. Vladimir Putinin valtaannousu 2000-luvun alussa ei heti huonontanut suhteita, mutta epäluulo jatkoi kohta voimistumistaan, kunnes vuonna 2007 tilanne kärjistyi jo kriisin asteelle.

Kirja keskittyy vahvasti suurvaltasuhteisiin, jolloin Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat etusijalla. Huomiota herättää, ettei Euroopan unionin toimille paljonkaan uhrata ajatuksia. Se ei sinänsä ole yllättävää amerikkalaisen tutkijan ollessa kyseessä. Toisaalta saa vaikutelman, että EU ja ennen kaikkea sen johtavat valtiot epäonnistuivat pahasti päätehtävässään Euroopan tilanteen vakauttamisessa. Lopulta seurauksena on ollut EU-maiden ajautuminen jälleen Yhdysvaltojen holhoukseen hiukan samaan tapaan kuin tapahtui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina.

Sarotten kirja päättyy laajaan pohdintaan siitä, mikä lopulta katkaisi länsivaltojen ja Venäjän yhteistyön ja oliko tälle kehitykselle vaihtoehtoja. Ammattitaitoisena historiantutkijana hän välttää pitkälle vietyjä spekulaatioita vaihtoehdoista, mutta toteaa, että niitä oli tarjolla koko ajan ja varsinkin aluksi. Konfliktin syntyyn tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta, joten on turha syyllistää vain yhtä tahoa tai yhtä henkilöä.

Aktion ja reaktion laki toimii kansainvälisessä politiikassa, joten Sarotten keskeinen johtopäätös on, että vahingollisen kehityksen pysäyttämiseen olisi tarvittu eri osapuolilta jatkuvaa valmiutta kompromisseihin. Ilman niitä ei vakavia kriisejä ja suhteiden ajautumista konfliktien kierteisiin voida hallita.