Pekka Visuri                                              Kirja-arvio 9.1.2017

Stalin ja Suomi: poliittista historiaa parhaimmillaan

Kimmo Rentola: Stalin ja Suomen kohtalo, Otava 2016.

RentolaStalincomp

Kirjan nimi viittaa ”suurmieshistoriaan”, mutta kysymys on pikemminkin Stalinin ajan Neuvostoliiton Suomen-politiikkaa käsittelevästä uudesta, tiiviisti kirjoitetusta synteesistä. Koska Josif Stalin oli Moskovassa keskeinen, ellei jopa ainoa todellinen päättäjä, kirjassa yhdistyy valtiollinen ja henkilöhistoria hyvin kiinnostavalla tavalla.

Kimmo Rentola on käsitellyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita useissa kirjoissa, joissa painopiste on ollut kommunistipuolueiden toiminnan arvioinnissa. Nämä työt ovat muodostaneet pohjan myös uudelle kirjalle, mutta monia tietoja on täsmennetty ja analyysia merkittävästi päivitetty.

Teos poikkeaa edukseen monista vastaavista viime vuosina tehdyistä kirjoista, sillä vihdoinkin lukijalle tarjotaan taas tiukkaa, perinteistä poliittista historiaa eikä vain toisarvoisia asioita käsitteleviä ja usein myös ilman lähdeviitteitä jätettyjä tapahtumien kuvauksia.

Samalla on hyvä tilaisuus todeta, kuinka paljon tästäkin aihepiiristä on viime vuosien aikana julkaistu uutta tietoa ja avattu tutkimuskäyttöön hyödyllistä arkistomateriaalia. Voi hyvin olettaa, että sama vauhti jatkuu, joten tutkimusten päivitystarve ei suinkaan ole loppumassa.

Rentolan erikoisalana on ollut poliittinen tiedustelu, joten ymmärrettävästi se on tässäkin kirjassa keskeisellä sijalla. On helppo uskoa perustelu Stalinin kiinnostuksesta vakoilijoiden ja tavallisten tiedustelijoiden hankkimaan tietoon. Siitä seurasi tiedustelutietojen suuri vaikutus Stalinin päätöksiin.

Stalin ei ollut kokematon tiedustelutietojen arvioinnissa eikä varmastikaan tyhmä, mutta toisaalta hän teki juuri niissä asioissa suuria virheitä toisen maailmansodan alkuvaiheissa. Pahimpana oli täydellinen epäonnistuminen Saksan hyökkäyksen ennakoinnissa vuoden 1941 alkupuoliskolla. Jostain syystä Rentola lähes ohittaa vuoden 1941 tapahtumat kuvatessaan Stalinin suhtautumista Suomeen. Lyhyesti kuitenkin mainitaan, että pettymys neuvostotiedustelun epäonnistumisiin ja omiin virhearvioihin vuosina 1939-1940 saattoi olla syynä kaikkein raskaimpaan virheeseen vuonna 1941. Silloinhan Stalin ei enää luottanut tiedustelijoihinsa lainkaan, ja yllätys pääsi tapahtumaan.

Stalinin Suomea koskevat päätökset

Kirjassa analysoidaan lähinnä kolmea Stalinin suurta päätöstä: Talvisodan keskeyttäminen rauhansopimukseen maaliskuussa 1940, päätös lopettaa hyökkäys Suomea vastaan kesällä 1944 sekä tyytyminen Suomen aseman vakiinnuttamiseen sopimuksella vuonna 1948. Näissä kaikissa tapauksissa oli kyllä houkutus ”ratkaista Suomen kysymys lopullisesti” lisäämällä riittävästi voimaa edullisemman tuloksen aikaansaamiseksi ja jopa miehityksen mahdollistamiseksi, mutta Stalin tyytyi kompromisseihin.

Stalin osoitti oppineensa ”lopettamaan ajoissa”, kun kustannukset eivät enää näyttäneet vastaavan odotettavissa olevia hyötyjä. Loppujen lopuksi Stalin oli enemmän reaalipoliitikko ja joustava taktikko kuin itsepäisesti ideologisista päämääristä kiinni pitävä johtaja. Vaikka Rentola ei kovin laajasti esittele uusinta kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta toisen maailmansodan ja kylmän sodan osalta, siitäkin löytyisi lisävahvistusta tuolle kirjasta nousevalle johtopäätökselle. Sanottakoon varmuuden vuoksi, että kohtalaisen suppean kirjan tarkoituksiin lähdeaineisto on hyvää ja sitä on aivan riittävästi, ja ennen kaikkea on kiitettävästi tarkkoja viitemerkintöjä.

Noissa Stalinin kolmessa päätöksessä kansainvälinen tilanne vaikutti ratkaisevasti siihen, että hän keskeytti meneillään olevan hankkeen ja tyytyi kompromissiin. Rentola mainitsee ensinnäkin syyksi talvisodan rauhansopimukselle tilannekehityksen, joka uhkasi sitoa Neuvostoliiton voimia tarpeettomasti pohjoiseen, kun suurvaltojen välisen sodan asetelma vaati jo keskittymistä etelämmäksi. Samalla piti estää englantilaisten ja saksalaisten tulo Pohjois-Eurooppaan. Niinpä Stalin helmikuussa 1940 lupasi englantilaisille, että Neuvostoliitto luovuttaa sodassa miehittämänsä Petsamon, missä briteillä oli nikkeliomistuksia. Saksalaisille hän lupasi tehdä pian rauhan Suomen kanssa, jotta vieraita joukkoja ei tulisi uhkaamaan Saksalle tärkeitä Pohjois-Ruotsin malmikenttiä.

Kesällä 1944 Stalinin päätöksiin vaikutti Teheranissa edellisen vuoden joulukuussa annettu lupaus Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä ja rauhan tekemisestä pääpiirtein maaliskuun 1940 rauhansopimuksen ehdoilla. Keväällä 1944 Suomi tunnetusti torjui nuo ehdotukset, ja siitä seurasi raju taisteluvaihe. Kun puna-armeijan suurhyökkäyksen jatkamiseen olisi sitoutunut liiaksi voimia, oli edullisempaa tehdä rauha Teheranissa sovituilla ehdoilla – lisättynä Porkkalan tukikohdan luovutusvaatimuksella. Samalla Stalin luopui tavoittelemasta avustajiensa hahmottelemia selvästi raskaampia rauhanehtoja. Syyskuussa hänellä ei myöskään enää ollut aihetta kiristää määräyksiä, koska oli parempi pysyä liittolaisten kanssa tehdyn sopimuksen puitteissa. Maailmansodassa kaikki vaikutti kaikkeen, eikä Suomi suinkaan ollut kokonaistilanteesta erillään ollut tapaus.

Sodan jälkeen Neuvostoliitolle oli tärkeintä saada Suomesta sotakorvauksia ja varmistaa, ettei täältä enää kehity uhkaa Venäjälle. Mannerheimin ja Paasikiven huolehdittua, että nuo ehdot täyttyvät, Stalinin oli helpompi keskittyä Euroopan painopistesuunnille. Suomi jäi tai jätettiin pohjoiselle sivustalle ja paljolti eroon Euroopan yleistilanteen kiristymisestä ja kylmän sodan alkuvaiheesta. Sen varalle, että Suomi ei olisi välirauhan ehtoja toteuttanut ja olisi käyttäytynyt uhkaavasti, Stalinilla oli tietysti varattuna kovempiakin keinoja.

Kylmän sodan alkuvaiheessa vuonna 1947 Neuvostoliitto ryhtyi kiinteyttämään omaa blokkiaan. Painopiste oli Saksassa, mutta myös reuna-alueet alkoivat taas tulla tärkeiksi. Tavoitteena oli itäblokin maiden kytkeminen sotilassopimuksilla Neuvostoliittoon. Suomi oli kuitenkin erityisasemassa muun muassa siksi, että maassa ei ollut miehitysjoukkoja. Lisäksi Pariisin rauhansopimus jo selvästi vakiinnutti Suomen asemaa verrattuna välirauhan aikaan, joten Stalin joutui nyt pohtimaan sopimuksen tekoa itsenäisen maan kanssa ainakin muodollisesti tasavertaiselta pohjalta. Siksi piti presidentti Paasikivi taivuttaa sopimukselle suopeaksi.

Rentola kuvaa seikkaperäisesti yya-sopimuksen syntyä, ja sitä, kuinka Paasikivi kävi taitavasti viivytyskamppailua saadakseen tyydyttävät sopimusehdot. Se onnistui, koska Stalin ei Neuvostoliiton kannalta yhä vaikeutuvassa yleistilanteessa halunnut Suomen asiassa syntyvän ongelmia. Huhtikuussa 1948 allekirjoitettiin molempia osapuolia tyydyttänyt sopimus, ja länsimaissa hiukan hämmästeltiin, miksi Paasikivi onnistui niin hyvin.

Vaihtoehtona neuvotteluille ja niiden pohjalta syntyvälle sopimukselle oli Suomen pakottaminen sotilasliittoon kommunistien painostustoimilla ja ehkä myös vallankaappauksella. Tämän linjan mukaiset valmistelut alkoivat, mutta pian Moskovassa todettiin, ettei olisi hyödyllistä lähteä voiman käyttöön. Länsimaissa Suomea pidettiin jo toivottamana tapauksena, joka oli menossa ”Tshekkoslovakian tielle”. Neuvostoliiton kannalta tilanne oli kuitenkin kääntymässä kireäksi, eikä Suomen kaltaista maata voinut kohdella kuten satelliitteja. Vallankaappaushanke ei saanut Stalinin tukea, vaikka Suomessa sellaista monet pelkäsivät. Kontrolliksi riitti siinä vaiheessa muun muassa Porkkalan tukikohdan olemassaolo, eikä mikään mahti ollut kiistämässä Neuvostoliiton vahvaa asemaa Itämeren alueella.

Yleisarvio

Voin myös omien tutkimusteni perusteella hyvin yhtyä kirjan toteamukseen: ”Kylmän sodan alkuvaiheen tutkimuksessa on kerran toisensa jälkeen jouduttu hylkäämään ajatus, että Stalinilla olisi ollut valmiiksi mietitty ja johdonmukaisesti toteutettu tarkka (ja salainen) suunnitelma Euroopan, sen eri maiden tai koko maailman varalle. Sellaisena Neuvostoliitto pyrki aina politiikkansa esittämään, mutta sellaista ei ollut. Yleinen aatteellinen kehys oli toki puitteina ja oman vallan turvallisuus ja lujuus pysyvänä päämääränä, mutta käytännön politiikassa otettiin enimmäkseen taktisia askeleita ja reagoitiin operatiivisesti ulkoisiin ärsykkeisiin. Elettiin tilanteen mukaan.”

Kimmo Rentolan kirja Stalin ja Suomen kohtalo tarjoaa runsaasti uutta, monipuolista tietoa Suomen historian kannalta tärkeistä tapahtumista ja vielä elävästi kirjoitettuna. Se on poliittista historiaa parhaimmillaan.

9.1.2017 Pekka Visuri

Jäsensivut