Reaalipolitiikan oppihistoriaa

 

John Bew, Realpolitik. A History. Oxford University Press 2016.

Realpolitikkansib 001

Kirjan johdanto alkaa toteamuksella, että ”reaalipolitiikka on jälleen muodissa, eikä se ole mikään ihme, koska kylmän sodan päättymisen jälkeinen optimismi ja voitonriemu anglo-amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa on hiipunut.” Kirjoittajan mukaan euforian huippu saavutettiin huhtikuussa 2004, kun Saddam Husseinin patsas kaadettiin Bagdadissa. ”Nykyisin puhutaan ’historian paluusta’, ’maantieteen kostosta’ ja ’unelmien lopusta’, kun 1990-luvulla monet olivat jo valmiit museoimaan käsitteen Realpolitik kylmän sodan jäänteiden joukkoon”.

Nuo havainnot ovat olleet lähtökohtia, joista historian ja kansainvälisen politiikan tutkija ja yliopiston opettaja John Bew sai aiheen kirjaansa. Hän totesi, että reaalipolitiikan käsitettä käytetään usein huolimattomasti ja sen juuria tuskin tuntevat enää edes alan ammattilaiset.

Kansainvälisessä akateemisessa kielessä on tapana käyttää käsitettä ”Realpolitik” alkuperäisessä saksankielisessä asussaan, mutta käsite on saanut eri maissa ja kulttuureissa aikojen kuluessa hyvinkin poikkeavia sisältöjä, puhumattakaan käytöstä poliittisena terminä. Vaikka Realpolitik-termin synty voidaan jäljittää 1800-luvun puolivälin Saksaan, sitä on ryhdytty käyttämään väljästi kuvaamaan ”realistista politiikkaa” tai ”realismin” mukaista ajattelua kansainvälisen politiikan alalla. Silloin oppi-isiksi voidaan nimetä jo antiikin Thukydides tai ainakin renessanssin Machiavelli ja mainita heidän tekstiensä kuuluneen jo Realpolitik-käsitteen piiriin.

Takautuvasti voidaan myös sanoa, että Napoleonin sotien päätösvaiheessa pidetyn Wienin kongressin ja sen jälkeisen ”suurvaltakonsertin” ideanikkarit Castlereagh ja von Metternich olivat reaalipoliitikkojen prototyyppejä, vaikka he eivät sellaista käsitettä käyttäneet. Noista vaiheista väitöskirjan A World Restored (1957) tehnyt Henry Kissinger on sittemmin itse kohonnut reaalipolitiikan ikoniksi, vaikka hän henkilökohtaisesti on välttänyt tuon termin käyttöä kuvaamaan omaa poliittista ajatteluaan. Myös John Bew sai pohjaa tälle uudelle tutkimukselleen kirjoittaessaan elämäkertaa Castleraeghista.

Oppihistoriallisessa mielessä käsite Realpolitik tuli julkisuuteen vasta vuonna 1853, kun saksalainen liberaali aktivisti August Ludwig von Rochau julkaisi tutkielman Grundsätze der Realpolitik: Angewendet auf die staatlichen Zustände Deutschlands. Taustana olivat hänen kokemuksensa vuoden 1848 liberaalin vallankumouksen epäonnistumisesta. Hienot ideat eivät kantaneet voittoisaan tulokseen, joten oli pakko miettiä, mille tekijöille vahva yhteiskunta ja menestyksellinen politiikka voidaan todella rakentaa. Kysymys oli siis realiteettien tunnustamisen tarpeesta, kuten Paasikivikin myöhemmin usein toisti. Rochaun kirjan otsikko kertoo, että reaalipolitiikan tuli sopeutua Saksan valtiollisen politiikan olosuhteisiin.

Rochaun kirja ei ollut mikään best seller, kuten eivät vastaavat perusteokset useinkaan ole, vaan aluksi se oli pienen piirin lukemistoa. Mieleen tulee omalta alaltani sotateorian klassikko, Carl von Clausewitzin Vom Kriege, jonka käsikirjoitus oli hänen kuolemansa jälkeen vähällä kadota kaatopaikalle, ellei ponteva vaimo olisi vienyt sitä painoon. Eikä sekään vielä taannut menestystä, joka syntyi vasta 30 vuotta myöhemmin Preussin yleisesikunnan legendaarisen päällikön Helmuth von Moltken kehuttua Clausewitzin oppeja menestyksensä salaisuutena.

Realpolitik-termillä oli siis liberaalien vallankumouksellisten yhteiskuntapoliittisen linjan korjaustarpeesta syntyneet juuret, mutta käsite pian yhdistettiin Otto von Bismarckin ulkopolitiikkaan. Vaikka Rochau oli taustaltaan valistusaatteet omaksunut liberaali, hän arvosteli nimenomaan sisäpolitiikassa idealismia ja luottamusta lakiin siitä, että ei otettu huomioon kaikkia yhteiskunnassa todellisuudessa vaikuttavia voimia. Kysymys ei ollut siitä, kuka keksii teoreettisesti parhaan valtiosäännön, vaan sen pitää olla tehokas ja toteuttamiskelpoinen. Poliittinen voima on kaiken avain, sillä ilman olosuhteiden tarjoamien mahdollisuuksien tehokasta hyväksikäyttöä ei poliittisia ohjelmia voida viedä läpi. Saksankieliset termit Macht ja Herrschaft kuvaavat poliittisen voiman kahta peruselementtiä. Liberaalien ideoiden edistäminen vaati myös taakseen vaikuttavaa voimaa, reaalipolitiikkaa. Uudet yhteiskunnalliset voimat oli saatava tehokkaasti politiikan tueksi. Vähitellen tärkeämmäksi tulevan ulkopolitiikan alalla Rochau edusti liberaalia nationalismia, joka ilmeni parhaiten pyrkimyksissä Saksan yhdistämiseen Preussin johdolla.

Bismarckin sisä- ja ulkopolitiikka tähtäsi tuloksien saavuttamiseen ilman, että siihen välttämättä liitettiin selkeitä arvovalintoja, puhumattakaan uskonnollisista perusteista. Saksan yhdistäminen keisarikunnaksi 1800-luvun puolivälin jälkeen tapahtui Bismarckin ohjauksessa pienin mutta määrätietoisin askelin, sillä Preussin voimat eivät riittäneet nopeaan etenemiseen kaikilla rintamilla. Tähän liittyi välttämätön tasapainoilu idän ja lännen välillä, mikä onnistui vielä myös keisarikunnan alkuaikoina. Vaikka Bismarck ei koskaan luonnehtinut politiikkaansa Realpolitik-termillä, siitä tuli kuitenkin käsitteellisesti symboli. Sen myötä Realpolitik yleisessä kielenkäytössä kadotti myös liberaalit lähtökohtansa ja alkoi kuvata enemmän ”arvovapaata” voimapolitiikkaa. Alkuperäisestä ajatuksesta ”sopeutua” olosuhteisiin tuli ajan myötä ensi sijassa perustelu olosuhteiden hyväksikäytölle voimapolitiikassa ja jopa imperialististen päämäärien tavoittelulle.

John Bew tarkastelee lähes 400-sivuisessa kirjassaan Realpolitik-käsitteen syntyvaiheiden lisäksi pääasiassa sen käyttöä englantilaisella kielialueella kuvaamassa erilaisia poliittisia suuntauksia ja koulukuntia. Monet poliittiset johtajat ovat ilmoittautuneet reaalipolitiikan harjoittajiksi aivan riippumatta siitä, millaisia päämääriä he kulloinkin ovat ajaneet ja mitä keinoja he ovat käyttäneet. Harvat ovat tunnustautuneet idealisteiksi, vaikka ovat selvästi harjoittaneet ideologista politiikkaa. Toisaalta ideologialla on naamioitu selvästi realismin mukaista toimintaa, joten puheista on usein vaikea päätellä politiikan sisältöä. Kirja antaa hyvän käsityksen siitä, kuinka vaikeaa Realpolitik-termillä on ollut kuvata ”reaalista politiikkaa”. Kaikkihan haluavat kertoa politiikkansa pohjautuvan reaalisten olosuhteiden hyväksikäytölle.

Kirjansa loppuluvussa Bew pyrkii palauttamaan Realpolitik-käsitteen juurilleen. Hän haluaa välttää jyrkkää dikotomiaa idealismi – realismi, minkä käyttö on usein tyypillistä sekä politiikassa että akateemisessa keskustelussa. Hän ei myöskään ole ihastunut käsitteen väärinkäyttöön haukkumasanana tai moitteena ”kunniallisten ja ylevien päämäärien” puutteesta. Realpolitik ei ole yksinkertaisesti määriteltävissä, joten sitä ei saisi myöskään käyttää yksioikoisesti ”nimittelyyn”.

Bew painottaa sitä, että Realpolitik alun perin tarkoitti vallitsevien olosuhteiden huomioonottamista poliittisten päätösten perustana. Tällöin on kysymys eri tekijöiden kokonaisuudesta tietyssä tilanteessa: kenellä on valtaa, millaiset yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot vallitsevat, millaiset kulttuuriset ja ideologiset tekijät vaikuttavat sekä miten tuon kokonaisuuden eri osat otetaan huomioon suhteutettuina toisiinsa, jotta poliittinen toiminta voisi käyttää niitä tehokkaasti hyväkseen.

Kun pidetään mielessä vaikuttavien tekijöiden lukuisuus ja vaihtelevuus tilanteen mukaan, käy selväksi, ettei ole olemassa yhtä ideaa tai iskulauseen luontoista oppia, joka veisi menestykseen. Vaikka tehokkaan poliittisen ohjelman tai toimintalinjan tulee olla yksinkertaisen selvä, se ei siis voi perustua yksinkertaiseen tai äärimmäiseen ajatteluun vaan monimutkaisten tilanteiden huolelliseen analyysiin ja synteesiin. Reaalipolitiikka on vaikea laji, jonka perusteita on jatkuvasti opiskeltava, ja on oltava valmiina muuttamaan toimintamalleja. Se selittää myös historiallisten analogioiden petollisuuden, koska tilanteet eivät koskaan toistu sellaisenaan.

Bew on syventynyt vaikeaan aiheeseensa parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti. Kiinnostuneelle lukijalle kirja antaa monia hyviä neuvoja ja runsaasti ajattelemisen aihetta.

Pekka Visuri

30.12.2016

Jäsensivut