Kriisiytyvä Eurooppa: Friedmanin kirja Flashpoints

Kirja: George Friedman, Flashpoints. The Emerging Crisis in Europe. Doubleday, New York 2015.

Friedman Flashpointscomp       Friedmanc 001

Stratforin perustajan George Friedmanin kirja Euroopan kriisiä kohti ajautuvasta kehityksestä ”Flashpoints. The Emerging Crisis in Europe” ilmestyi vuonna 2015, mutta ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Kirjassa käytetty historiallis-geopoliittinen analyysimenetelmä on viime vuosina saanut kasvavaa arvostusta ja herättänyt siinä määrin yleistä kiinnostusta, että Helsingin Sanomatkin julkaisi kirjoittajan haastattelun.

Friedmanin näkökulma on selkeästi geopoliittinen, klassisen realismin leimaama ja amerikkalainen, mutta kannattaa myös muistaa hänen Unkarin juutalainen taustansa. Perhe koki kovia toisen maailmansodan aikaan mutta pysyi hengissä. Sen jälkeen George-poika Budapestissa vuonna 1949 syntyneenä vietiin vauvaiässä ”Ihmissalakuljettajien” avustuksella vaaralliselle pakomatkalle, joka päättyi lopulta äidin helmoissa New Yorkiin.  Hänen isänsä sen sijaan jäi aluksi tiedustelualan tehtäviin Eurooppaan. Friedman opiskeli amerikkalaisten tutkintojen jälkeen useissa Euroopan maissa ja on ollut syvästi kiinnostunut maanosamme tapahtumista, vaikka johti pari vuosikymmentä maailmanlaajuisesti toimivaa analyysilaitosta.

Kirjassa on aluksi laaja kuvaus eurooppalaisten merivaltojen kohoamisesta maailman herroiksi, kunnes 1900-luvun alkupuoliskolla nuo imperiumit romahtivat keskinäisten sotien seurauksena. Suurvaltojen geopoliittinen kamppailu Euroopassa on ollut kovaa, eikä ole nähtävissä kilpailun päättymistä, vaikka keinovalikoima luonnollisesti muuttuu kehityksen myötä.

Geopoliittisessa tarkastelussa maanosa jakautuu kahteen pääalueeseen: läntisen Euroopan tiheästi asuttuun ja rikkaaseen ”niemimaahan” sekä toisaalta Itämeren ja Mustanmeren itäpuoliseen manneralueeseen.  Noiden suuralueiden väliset ”rajamaat” ovat usein vaihtaneet omistajaa, eikä rajojen liikuttelu varmaankaan ole ikuisiksi ajoiksi päättynyt.

Suomen kannalta kiintoisin luku käsittelee Venäjän reuna-alueita.  Tarkastelu keskittyy rajaviivaan, joka voidaan vetää Pietarista Mustallemerelle Donin Rostoviin ja jättää Pohjois-Euroopan jo vakiintuneena rauhallisena alueena vähemmälle huomiolle. Friedmanin arvion mukaan ajankohtainen idän ja lännen konflikti ei siis koske erityisesti Suomea. Ongelmana on kuitenkin se, että Baltian maat, Valko-Venäjä, Puola ja Ukraina ovat ”flashpointeja”, joissa tilanne voi herkemmin kärjistyä.

Stratfor arvioi jo monta vuotta sitten, että sisäisesti hajanaisessa Ukrainassa muhinut konflikti voi leimahtaa kriisiksi, jos Venäjä katsoo läntisen taloudellis-poliittisen vyörytyksen etenevän uhkaavasti omalle perinteiselle vaikutusalueelleen ja rajoilleen. Vaikka Venäjä on EU:n ja Yhdysvaltojen muodostamaan liittokuntaan verrattuna selvästi alivoimainen ja ollut jatkuvasti puolustuskannalla, nimenomaan omalla raja-alueellaan se on silti suhteellisesti vahva. Venäjälle kysymys on elintärkeistä eduista, kun se pyrkii estämään Naton ja EU:n työntymisen sydänalueidensa äärelle.

Venäjä on valmis suurempaan riskinottoon, ja läntisen Euroopan maat välttävät viimeiseen asti taistelua kaukana idän aroilla, missä valloittajat Kaarle XII:n, Napoleonin ja Hitlerin lailla ovat tuhoutuneet. Yhdysvalloilla ja Natolla ei muutenkaan ole halukkuutta lähteä sotimaan Venäjää vastaan, joten voimanäytöillä ei ole paljon reaalista katetta. Toisaalta myöskään Venäjällä ei ole intressiä eikä voimavaroja lähteä hyökkäämään länteen.

Friedmanin käsityksen mukaan Euroopan strateginen tilanne alkoi muuttua Kosovon sodan aikoihin, kun Venäjä joutui keväällä 1999 katsomaan voimattomana Naton sotatoimia Serbiaa vastaan ja sietämään Kosovon irrottamisen Serbiasta. Vastaisku tapahtui vuonna 2008, kun Georgian presidentti Saakashvili 7. elokuuta uhkarohkeasti määräsi armeijansa hyökkäämään Etelä-Ossetiaan. Venäjän asevoimien valmius ei silloin ollut hyvä mutta kylläkin riittävä osoittamaan, ettei Georgialle tule apua kaukaisesta Amerikasta.

Lännen toimintaa syksystä 2008 alkaen lamautti Yhdysvalloista levinnyt pankkikriisi, joka on sittemmin jatkunut EU:n alueella. Euroopan unionin johtajat elivät erityisesti eteläistä Eurooppaa vaivanneiden talousvaikeuksien keskellä niin pahasti, ettei huomiota liiennyt itäisen Euroopan ongelmiin. Ne ovat jo selvästi heikentäneet EU:n toimintakykyä suhteessa Venäjään.

Vuosikausia Stratforin arvioissa toistui EU:n talous- ja rahaliiton tulevaisuuden suhteen suuri epäluulo, mikä sinänsä ei ole amerikkalaisen analyysilaitoksen kannaksi ollut yllättävää. Geopoliittisena perusteluna ongelmille on esitetty sekä Saksan talouden poikkeavuus suhteessa muihin rahaliiton jäsenmaihin että Alppien pohjois- ja eteläpuolisten maiden väliset kulttuurierot. Friedmanin kirjassa Euroopan unionia hajottavia tekijöitä luetellaan monia muitakin, joten viimeaikaiselle kriisikehitykselle on olemassa varsin luonnollisia, lähinnä rakenteellisia selityksiä. Euroopan maiden erityispiirteet pitäisi osata ottaa huomioon, eikä kannattaisi väkisin ajaa ”luonnottomaksi” koettuja ratkaisuja. Tämä koskee myös Naton tulevaisuutta, johon Friedmanin mielestä liittyy samantapaisia ongelmia kuin EU on joutunut kokemaan. Laajan alueen kattavat organisaatiot ovat aina hajautumisen vaarassa.

Ukrainan konfliktin kärjistymisestä Friedman kirjoittaa, että myös Venäjän tiedustelu epäonnistui syksystä 2013 alkaen yrityksissään ennakoida ja hallita Kiovassa kehittynyttä kriisiä, eivätkä voimat riittäneet suoraan vaikuttamiseen. ”Venäjän armeija ei työntynyt alueille, jotka olivat sen suoran tai kapinallisjoukkojen kontrollin ulkopuolella. Venäjä oli Krimillä asevoimillaan läsnä sopimuksen mukaisesti jo ennen kriisiä, ja Venäjä käytti sotilaallista voimaa vain minimitasolla myös Itä-Ukrainassa. Sillä ei ollut intressejä eikä riittävästi voimia aloittaakseen laajan hyökkäyksen Ukrainan valtaamiseksi.”

Ajankohtainen kysymys Trumpin doktriinista

Joulukuussa 2016 noita Friedmanin arvioita ymmärrettävästi luetaan pitäen erityisesti silmällä kysymystä, kuinka Donald Trumpin hallinto mahdollisesti muuttaa asetelmia. En yritä suoranaisesti vastata siihen muuten kuin toteamalla, että suurvaltojen ulkopolitiikalle yleensä on tyypillistä jatkuvuus, joka perustuu lähinnä geopoliittisten tekijöiden vaikutuksen jatkuvuuteen. Ajankohtaiset poikkeamat peruslinjasta ovat tietysti mahdollisia, jolloin tilanteista riippuen myös ideologisilla ja johtajien henkilökohtaisilla ominaisuuksilla saattaa olla jopa ratkaisevan tärkeä merkitys päätöksien syntymiselle. Tunnetusti myös sisäpoliittiset paineet pakottavat suurvaltajohtajat toimenpiteisiin, jotka eivät aina ole linjassa vakiintuneiden oppien kanssa.

Presidentti Barack Obama aloitti kautensa suurilla lupauksilla muutoksesta edeltäjänsä politiikkaan nähden. Monet pettyivät, kun merkittäviä muutoksia ei ulkopolitikan alalla tapahtunut. Obama kyllä osoitti suosivansa varovaista realismia ja vältteli uusiin konflikteihin sekaantumista, mutta toisaalta hallinnon sisällä ja kongressissa tehtiin jatkuvasti vedätyksiä interventiohenkisempään toimintaan. Perusteluja pidättyvyydelleen Obama esitti muun muassa laajassa haastattelussa The Atlantic -lehdelle huhtikuussa 2016. Hän totesi, ettei Yhdysvaltojenkaan voimat riitä puuttumiseen kaikkiin maailman konflikteihin eikä amerikkalaisilla ole varaa haastaa sotilaallisesti Venäjää sille tärkeillä alueilla, joihin kuuluu myös Ukraina. Siinä suhteessa Obama yhtyi Friedmanin tilannearvioon.

Donald Trump on moittinut Obamaa monesta asiasta, mutta erot edeltäjän ulkopoliittiseen doktriiniin eivät ole suuria. Viranhoidon käytännön tarpeet voivat tietysti tuottaa kohta yllätyksiä. Trumpin neuvonantajakunnan kokoonpano joka tapauksessa viittaa siihen, että hänen tarkoituksensa on noudattaa vaalikampanjan aikana esitettyjä linjauksia. Niiden perustana on hyvin samankaltainen logiikka, jota Friedman ja Stratfor ovat käyttäneet, ja iskulause ”Amerikka ensin” siihen liittyvine ohjelmineen viittaa suoraan kuuluisaan Monroen oppiin.

Friedmanin metodi

George Friedmanin kirjoissa ja artikkeleissa on kiinnitetty jatkuvasti huomiota analyysimetodin kuvaamiseen. Hänen mielestään lukijoiden on voitava itse päätellä, miten luotettavaa tieto on ja miten arviot tilannekehityksestä on rakennettu. Toisaalta turvallisuuspolitiikan alalla merkittävää ei ole erilaisten hajatietojen luetteleminen – niitähän on nykyisin saatavilla rajattomasti – vaan tärkeintä on olennaisen tiedon erottelu epäolennaisesta ja mahdollisimman puolueettoman arvion teko eri tekijöiden vaikutuksesta ja eri osapuolten toimintamahdollisuuksia.

Friedman on selittänyt metodinsa erityispiirteitä vertailulla median suosimaan ajatusmalliin. Viime vuosina Suomessakin on julkisuutta hallinnut näkemys, jonka mukaan ratkaisujen pitäisi tapahtua ”arvoja puolustaen”, kun taas kylmän sodan aikaan suosittiin ”poliittisen realismin” mukaisia linjauksia. Arvojen ja arvoyhteisöjen ideologian korostaminen on yleensä liittynyt kauniin sään politiikkaan ja realismi vaikeisiin aikoihin. Toisaalta realismiin ja geopoliittisiin tai geostrategisiin järkeilyihin perustuva politiikka mielellään naamioidaan idealistisella retoriikalla, jolloin myös poliittisten johtajien persoona nostetaan vahvasti esille.

Stratfor, jonka nimi tulee sanoista ”strategic forecasting”, saavutti maineensa sekä pätevillä trendien hahmotuksilla että yllättävien tilanteiden nopeilla analyyseilla. Friedmanin kertoman mukaan kaiken takana on ollut laaja ja jatkuva perustutkimus, joka kohdistuu eri osapuolten maantieteellisiin, historiallisiin ja voimavaroihin liittyviin toimintaedellytyksiin.

Tilannearvioissa Friedmanin mukaan on olennaista tarkastella eri osapuolia mahdollisimman ”persoonattomasti”, jolloin pitäisi puhdistaa omat ja erilaisten johtajien mielipiteet tilannetekijöistä, jotka todella vaikuttavat ratkaisuihin. Hän on nimittänyt analyysimetodiaan mallipainotteiseksi erotuksena tietolähteiden ensisijaisuuden korostamisesta. Taloudellisia, poliittisia, sotilaallisia ja teknologisia tekijöitä tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena, mutta osien suhteellinen tärkeys vaihtelee tilanteen mukaan.

Geopolitical Futures

Friedman jätti jo suureksi paisuneen Stratforin vuonna 2015 ja perusti pienemmän ja notkeamman analyysilaitoksen Geopolitical Futures (GPF).  Sen kotisivut löytyvät osoitteella: https://geopoliticalfutures.com

Perusteluksi ratkaisulleen Friedman esitti: ”Halusin kiinnittää huomiota siihen, mitä olen päätynyt pitämään alallani olennaisen tärkeänä. Keskustelun taso ympäri maailman on madaltunut dramaattisesti. Meillä on enemmän informaatiota kuin koskaan ennen, mutta me näytämme tietävän maailmasta entistä vähemmän, ja jopa välitämme siitä yhä vähemmän. Äänekkäästi esitettyä mielipidettä arvostetaan enemmän kuin huolellisen tutkimuksen perusteella hankittua ymmärrystä. Millään muulla alalla tämä ei ole niin ilmeistä kuin kansainvälisten suhteiden käsittelyssä, eikä missään muualla niin vaarallista. Demokratian menestys riippuu hyvään informaatioon perustuvasta kansalaismielipiteestä. Mutta se on hajoamassa, ja yhä harvemmat ihmiset näyttävät uskovan, että mielipiteiden esittäjien todella pitäisi tietää jotain siitä asiasta, mistä puhuu. Perustin uuden analyysilaitoksen Geopolitical Futures tunnustaen, että en voi ratkaista tuota ongelmaa, mutta haluan osallistua sen ratkaisuun. Olen vakuuttunut, että yhä on ihmisiä, joita voidaan nimittää ’oppineeksi yleisöksi’. Sillä en tarkoita niinkään ’ansioituneita’ kuin ihmisiä, jotka haluavat jatkuvasti opiskella ajankohtaisia asioita.”

Tärkeimmäksi vaatimukseksi henkilöstölleen Friedman on asettanut puolueettomuuden. Se tarkoittaa, että omat henkilökohtaiset mieltymykset ja ideologiat on painettava taka-alalle. Vaikka täydellinen objektiivisuus on mahdotonta, sitä pitää silti tavoitella. Analyytikkojen on oltava myös valmiit muuttamaan mielipiteitään, mikä tarkoittaa, että tulos ei saa olla ennalta määrätty. ”Meillä ei saa olla jotain ideologiaa, joka ohjaa tutkimusta.” Silti analyysien tulee perustua johdonmukaiseen metodiin, ja ”vallitsevia totuuksia” on jatkuvasti koeteltava ja on oltava valmiit tekemään korjauksia. Varoittaviksi esimerkeiksi Friedman on maininnut monet ”ajatuspajat” (think tanks), jotka palvelevat jotain ideologiaa tai intressiryhmää ja joissa jo lähtökohtaisesti odotetaan tutkimuksien päätyvän niiden vaatimusten mukaisiin tuloksiin.

Selostaessaan uuden laitoksensa toimintaperiaatteita Friedman nosti myös esille tarpeen kirjoittaa raportit tai artikkelit niin selkokielisesti, että asioista kiinnostuneet haluavat niihin tutustua ja saavat myös selvän, mitä tarkoitetaan. Se ei saa tarkoittaa monimutkaisten asioiden liikaa yksinkertaistamista tai ”mutkien oikomista” vaan kirjoittamista kulloinkin tarvittavalla tarkkuudella ja samalla kiinnostavasti. Olettamuksena on, että ulkopoliittisten analyysien lukijoilla on hyvät perustiedot, mutta he kaipaavat kulloiseenkin asiaan hyvin perehtyneiden ammattilaisten tarjoamia lisätietoja ja tapahtumien selityksiä.

Friedmanin laajasta kirjallisesta tuotannosta ja jatkuvasta ajankohtaisraportoinnista saa helposti käsityksen, että hän tahallaan liioittelee konfliktien ja kriisien tuloa ja todennäköisyyttä. Erityisesti se tuli esille kirjassa ”The Next 100 Years” (2009), jossa kehitysennusteisiin sisältyi selviä provokaatioita lukijoiden ajattelun herättämiseksi. Tämä on näkynyt muissakin hänen tekemissään pidemmän aikavälin ennusteissa. Toisaalta, ehkä on parempi varautua kriiseihin kuin jättää niiden mahdollisuus vähälle huomiolle. Poliittisen päätöksenteon asia on joka tapauksessa määrittää, mihin kannattaa varautua ja miten.

Skenaariot ovat vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia, joiden tulee pohjautua tiedossa oleviin faktoihin ja perusteltuun logiikkaan, mutta ne ovat vain malleja siitä, mitä voi tapahtua, ei siis varsinaisesti ennustuksia. Friedman on tunnustanut myös virheitä, jotka yleensä aiheutuvat kovasta kiireestä tehtäessä johtopäätöksiä nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Toisaalta hän aivan oikeutetusti on kiinnittänyt huomiota perustavasti vaikuttaviin geopoliittisiin ja geostrategisiin tekijöihin, jotka usein jäävät unohduksiin ajankohtaisia ilmiöitä arvioitaessa, varsinkin jos jättäydytään liiaksi median tarjoaman pintatiedon varaan.

Pekka Visuri

30.12.2016

Jäsensivut