Heikki Talvitie blogi 25.8.2016

Esitys Louhisaari-seminaarissa 20.8.2016

ITÄMEREN GEOPOLIITTINEN ASEMA ENNEN JA JÄLKEEN VUODEN 1809

Suomen Geopoliittinen Seura järjesti ensimmäisen Louhisaari-seminaarin Askaisten koulla lauantaina 20.8.2016. Alustukset ja keskustelut kattoivat lähinnä parin sadan vuoden takaista historiaa, mutta sain tilaisuuden lopuksi käsitellä myös nykypäiviin ulottuvaa kehitystä. Puheenvuoroon mahtui kuitenkin vain eräitä pääkohtia, joten pyrin tässä kehittelemään noita ajatuksia hieman laajemmin.

 

Geopolitiikka-termiä ei ole lännessä yleisesti käytetty sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Tämä johtui pitkälti siitä, että Yhdysvallat jäi ainoana supervaltana tilanteeseen, jossa se kykeni käyttämään sotilaallista voimaa ilman vastatoimien pelkoa. Yhdysvaltain intressien laajentamispyrkimyksiä sotilaallisin keinoin ei haluttu lukea geopolitiikan piiriin, koska se olis saattanut tuoda niille huonoa pr-arvoa. Sen sijaan Yhdysvaltain sotilaalliset toimet sidottiin demokratian, markkinatalouden ja oikeusvaltio-käsitteen edistämiseen maailmalla eli yleisemmin sanottuna ns. Vapaan maailman etujen puolustamiseen.

Samoin katsottiin, että jos jokin valtio tai valtioyhtymä laajentaa omaa aluettaan maantieteellisesti, sitä ei nimitetä geopolitiikaksi, jos laajentuminen tapahtuu vapaaehtoisuuden pohjalta. Näin Euroopan unionin ja NATOn laajentaminen ei ole ollut tämän katsantokannan mukaisesti geopolitiikkaa.

Kun sekä Euroopan Unioni että NATO sitten laajenivat Venäjän rajoille tai lähelle sen ydinalueita ja kun Venäjä alkoi estää NATOn ja EU:n laajentumista alueilleen sotilaallisin keinoin ensin Etelä-Kaukasiassa ja sitten Krimillä ja Ukrainassa, niin sanottiin Venäjän palanneen geopolitiikan tielle. Toisin sanoen lännen ”valtavirran” puheessa geopolitiikka-termi on nähty negatiivisena käsitteenä ja sen käytön sopivan Venäjän toimiin mutta ei lännen politiikan kuvaajaksi.

Sanottakoon kuitenkin, että myös läntisessä akateemisessa yhteisössä ”realistinen koulukunta” on koko ajan pitänyt esillä klassista geopolitiikan käsitteistöä, johon kuuluu kansainvälisen politiikan maantieteellisten ja historiallisten tekijöiden korostaminen sekä nimittäminen geopolitiikaksi riippumatta siitä, mistä maasta tai valtiosta kulloinkin on kysymys.

 

Geopolitiikkaa on harjoitettu niin kauan, kuin ihmisyhteisöt ovat merkinneet reviirejään maantieteellisellä eli alueellisella pohjalla. Ja se käsittää kaikki yhteisöt. Geopoliittisen tutkimuksen ja analyysin pitäisi lähteä enemmän tieteelliseltä pohjalta. Nykyisin se on lännessä enemmänkin ”tykkäämistä” tai ”ei-tykkäämistä”, jolloin yhteisöt tulevat kykenemättömiksi analysoimaan realistisesti toimintaympäristöään. Lännessä yleisesti ja myös Suomessa on ollut vallalla ajattelu, jonka mukaan geopolitiikalla selvitettävissä olevien vastapuolen turvallisuusintressien ymmärtäminen käsitetään niiden hyväksymiseksi. Samoin hyväksytään kaikki omien liittolaisten tai kumppaneiden teot ilman, että niitäkään kyettäisiin ymmärtämään eli analysoimaan realistisesti oman päätöksenteon pohjaksi.

Poikkeuksia tietysti on. Monet kylmän sodan ajan kokeneet kansainvälisen politiikan analyytikot, usein ”realisteiksi” nimitetyt veteraanit, tunnetuimpana Henry Kissinger, tai strategian analyysilaitokset, esimerkeiksi Yhdysvalloissa Stratfor tai Englannissa IISS, eivät luonnollisesti hyväksy tuollaista ”idealistista” ajattelua vaan korostavat tarvetta monipuolisiin, eri osapuolten intressejä ymmärtäviin analyyseihin.

 

Itämeren alue 1700-luvulla eräin esimerkein

Kun Ruotsin suurvalta-asema romahti Poltavan taistelun 1709 seurauksena ja Venäjä seuraavana vuonna valloitti Riian, Revalin (Tallinnan ), Viipurin ja Käkisalmen, Pietari I julistautui Uudenkaupungin rauhanteon1721 jälkeen keisariksi. Pietari kirjoitti amiraali Fjodor Apraksinille Viipuriin, että tuon kaupungin valloitus mahdollistaa hänen Nevan suistossa sijaitsevan uuden kaupunkinsa Pietarin nostamisen Venäjän toiseksi pääkaupungiksi. Pietarin kaupungille oli luotu suoja-alue, jonka puitteissa kaupungin julistaminen pääkaupungiksi kävi mahdolliseksi.

Vastaavaa tehtiin Saksassa 1990-luvulla. Yhdistynyt Saksa otti Berliinin uudelleen pääkaupungiksi, ja siihen liittyi myös vuonna 1999 Puolan, Tshekin tasavallan ja Unkarin ottaminen NATOn jäseniksi. Täten luotiin Berliinille itään päin turvallisuusalue, vaikka mitään välitöntä hyökkäyksen uhkaa ei ollut näkyvillä.

Suomen varhaisemmasta historiasta löytyy esimerkki suoja-alueen hankinnasta Pähkinäsaaren rauhassa. Pähkinäsaaren rauhan keskeinen tehtävä oli Viipurin linnan aseman määrittely Hansaan ja Novgorodiin nähden. Viipurin linnan päällystö oli yksi rauhan asiakirjan allekirjoittaja. Kun linna takasi vapaan liikkuvuuden Hansan ja Novgorodin kauppareitillä, niin vastaavasti Viipurin linna sai kolme aluetta: Savon, Jääsken ja Äyräpään, joilla alueilla luotiin linnalle etupiiri sen turvallisuuden takaamiseksi.

Suomen alueen kannalta 1700-luku oli tuskainen taival. Ensin alue jaettiin kahtia, kun Venäjä valloitti Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan. Venäjä miehitti Suomea 1713-1721. Kun sitten Ruotsin Hattu-puolue aloitti revanssisodan Venäjää vastaan vuonna 1741, seurasi toinen venäläismiehitys vuosina 1741-43 ja rauhanteossa lisäalueiden luovuttaminen Venäjälle Kymijokea myöten. Myös Kustaan sodat 1788-1790 merkitsivät sitä, että Suomen alue oli sotanäyttämönä ja vaikka enempää alueita Ruotsi ei menettänytkään, niin luotiin ilmapiiri, jossa Ruotsin laivasto yhä uhkasi Pietarin kaupunkia. Tällä tosiasialla tuli sitten olemaan laajempia seurauksia Itämeren alueella, kun Napoleonin keskeisen politiikan mukaisesti mannermaansulkemus Englantia vastaan vuonna 1807 ulotettiin myös Pohjois-Eurooppaan.

Ruotsi ei siis 1700-luvulla kyennyt enää tehokkaasti puolustamaan Suomen aluetta. Siitä oli kokonaisuudessaan tullut eräänlainen puskurivyöhyke, jota käytettiin sotanäyttämönä. Suomessa tämän kehityksen seuraukset tajusi ainakin Yrjö Maunu Sprengtporten. Hän perusti Savoon Suomen ensimmäisen upseerikoulun ja ryhtyi aktiivisesti kehittelemään poliittisia ratkaisumalleja, joilla Suomen alue voitaisiin siirtää pois sotanäyttämön asemasta. Hän haki sellaisia ratkaisuja Suomelle joko Ruotsin tai Venäjän yhteydessä. Ruotsissa ei tietenkään tähän suhtauduttu myönteisesti. Venäjällä Suomen asemaa oli pohdittu Hattujen sodan aikana keisarinna Elisabetin toimesta. Sprengtporten käytti mahdollisen Suomen perustuslain esikuvina Alankomaiden ja Yhdysvaltain perustuslakeja ja esitteli tältä pohjalta asiaa keisarinna Katariinalle. Ennen Kustaan sotia Sprengtporten oli jo siirtynyt Venäjälle.

 

Itämeren alue 1800-luvulla

Tilsitissä kesäkuussa 1807 sovittiin Napoleonin ja Aleksanteri I:n kesken, että Venäjä tulee painostamaan Ruotsia myönteiseksi mannermaansulkemukselle. Tämän politiikan välikappaleeksi tuli Suomen alue. Aleksanteri oli ensi sijassa ollut kiinnostunut Turkista ja sen salmista eli tiestä Välimerelle. Kun Napoleon ei kuitenkaan halunnut päästää Venäjää liian vahvaksi tuolla suunnalla, hän suositteli Aleksanterille Suomen valloitusta. Täten, totesi Napoleon, Venäjä saavuttaisi Ruotsiin nähden luonnolliset rajat eli Pohjanlahden.

Luonnollisista rajoista puhuttiin tuolloin vastapainona sopimuspohjaisille tai historiallisille rajoille. Tämä sama teema leimasi sitten myös itsenäisen Suomen alkutaivalta, kun pyrittiin hankkimaan Suomelle luonnolliset rajat Itä-Karjalasta. Kuitenkin jo ensimmäinen rauhansopimus Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä Tartossa 1920 perustui historiallisille rajoille.

Mutta palatkaamme 1800-luvulle: Aleksanteri ryhtyi lopulta Suomen valloitukseen helmikuussa 1808. Edelleenkään koko Suomen alueen valloitusta ei nähty edellytyksenä Pietarin kaupungin puolustamiselle. Toisaalta kaupunkia uhkasi Ruotsin ranskalaisella rahalla rakentama Sveaborgin laivastotukikohta Helsingin edustalla. Se oli Ruotsin avomeri- ja saaristolaivaston tukikohta, josta voitiin valmistella hyökkäystä Pietarin suuntaan. Venäjän pyrkimys oli siis Sveaborgin (suomeksi sittemmin Viapori ja Suomenlinna) valtaaminen ja eteneminen Turkuun.

Suomessa ei uskottu Ruotsin voivan enää puolustaa tehokkaasti Suomea. Pääarmeija perääntyi Ouluun ilman sotatoimia eikä Sveaborgissa uskottu Ruotsin avomerilaivaston enää kykenevän muuttamaan tilannetta kevään tullessa ja jäiden lähdettyä. Sveaborg antautui ja Turun johtomiehet piispa Tengström ja C.E. Mannerheim vannoivat uskollisuuden valan Venäjälle.

Haminan rauhassa 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle loputkin Suomen alueen lääneistä ja lisäksi Ahvenenmaan.

Ruotsi oli silloin todella ahdingossa. Suomen alue oli menetetty. Talous oli raunioina, kuningas ajettu maanpakoon ja ”pääministeri” murhattu. Tuossa vaiheessa Ruotsin kruununperilliseksi valittiin ranskalainen marsalkka Jean Baptiste Bernadotte. Hän otti Ruotsin politiikan ohjat käsiinsä jo kruununprinssinä ja kehitteli ns. vuoden 1812 politiikan.

 

Ruotsin 1812-politiikan perusteesit olivat: puolueettomuus; Ruotsin politiikka ei saa suuntautua Venäjää vastaan; Ruotsin tulee katsoa, että Venäjän ja Englannin intressit eivät joudu ristiriitaan Itämerellä; Suomi jää Venäjälle eikä revanssiin pyritä, sen sijaan piti saada kompensaationa Norja; Englannin läsnäolo Itämerellä oli suotava Venäjän voiman tasapainottamiseksi.

Tämä politiikka joutui sitten todelliseen tulikasteeseen Krimin sodan aikana 1854-56. Kuninkaana oli nyt Oskar I. Kun Englanti ja Ranska avasivat Krimin lisäksi toisen rintaman Itämerelle, ne lupasivat Ruotsille Suomen, mikäli Ruotsi liittyisi sotaan Venäjää vastaan. Oskar ilmoitti, että Ruotsin liittymisen ehtona oli länsimaiden takeet Ruotsille, jotta se myös voisi pitää Suomen. Kun länsimaat eivät katsoneet voivansa suostua tähän, niin ne lupasivat Ruotsille Ahvenanmaan. Oskar vaati taas takeita, joita ei tullut, ja Ruotsi jäi puolueettomaksi. Englannin ja Ranskan laivastot operoivat Gotlannin luonnonsatamista, mikä sai venäläiset huomauttamaan Ruotsille, että sen puolueettomuus puolueellista.

Europe1815wikicompEuroopan valtiot Wienin kongressin 1815 jälkeen. Wikipedia. 

Lopulta 1870-luvulla Euroopan asetelmat muuttuivat perustaltaan, kun Bismarck yhdisti Saksan. Piti jo olla selvää, että 1900-luku tulisi olemaan Saksan vuosisata. Myös tilanne Itämerellä muuttuisi.

 

Itämeren alue 1900-luvulla

1900-luvusta tulikin sitten Saksan vuosisata, mutta aivan toisin kuin kuviteltiin. Käytiin kaksi maailmansotaa Saksan aseman määrittelemiseksi Euroopassa ja sen reuna-alueilla suhteessa muihin suurvaltoihin ja myös maailmanlaajuisesti siirtomaaomistusten muodossa. Saksan antauduttua 1945 Saksa jaettiin kahtia. Siitä ja Berliinistä tuli kylmän sodan symboli kahden ydinaseistetun supervallan, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liittolaisineen kamppaillessa maailman herruudesta. Neuvostoliiton hajottua Saksa yhdistyi, ja siitä on tullut Euroopan unionin johtava poliittinen ja taloudellinen voima. Saksa voi laskea etupiirikseen koko EU-alueen sekä sen reunoilla olevan vapaakauppa-alueen. Sotilaallisesti Saksan asenne ja resurssit ovat sellaiset, että sen intresseissä ei ole ydinasevaltojen yhteenotot EU-alueella tai sen reunoilla, eikä se ole myöskään halukkaasti palaamassa aggressiivisen suurvallan rooliin.

Toinen maailmansota ja sitten ydinaseet nostivat Neuvostoliiton toiseksi supervallaksi. Venäjän (Neuvostoliiton) käytöstä analysoitaessa täytyy ottaa huomioon, että Venäjä on useasti historiansa aikana ollut erittäin heikko ja sitten taas toisinaan erittäin vahva. Pitkä mongolien miehitysaika, sisällissota 1918-19 ja ajankohta Venäjän Federaation aloittaessa kansainvälisen oikeuden subjektina 1992 markkeeraavat heikkouden kausia, kun taas Pietari Suuri kykeni työntymään merille, Aleksanteri I marssi Pariisiin suuren liittokunnan johtajana ja oli johtava hahmo Wienin kongressissa 1814-1815. Stalinin Neuvostoliitto loi itselleen vaikutuspiirin koko itäiseen Eurooppaan.

Yleisesti voidaan sanoa, että Venäjästä on tullut erittäin heikko, kun ulkoiset tapahtumat ovat pakottaneet autoritaarisen johdon perääntymään sisäisesti tai sitten luopumaan vallasta. Toisaalta Venäjä on ollut vahva, kun itä tai länsi on hyökännyt Venäjälle, sortunut sinne ja luonut valtavan tyhjiön Venäjän täytettäväksi.

Suomen itsenäistyminen ja siihen liittyneet sodat olivat Venäjän keisarikunnan hajoamissotia. Näin siis sisällissota ja Saksan osallistuminen siihen vuonna1918 sekä sitten tuon vaiheen jatkotilanteina talvisota ja jatkosota. Suomen itärajan asemoinnista on ollut näissä kaikissa sodissa kyse.

Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Saksa sai etupiiriinsä Suomen, Baltian maat ja Ukrainan. Keväällä 1918 Saksa alkoi realisoida tätä saavutusta. Saksa lähetti Suomeen ns. Itämeren divisioonan von der Goltzin johdolla, ja Suomeen valittiin saksalainen kuningas. Suomalaiset tekivät lisäksi Saksan kanssa sille edullisen kauppasopimuksen ja Saksa alkoi organisoida Suomen armeijaa. Saksa myös tyrmäsi Suomen haaveet saada Itä-Karjala omistukseensa, koska Saksa pyrki yhteistyöhön Leninin kanssa ajaakseen britit pois Muurmanskista. Baltiassa ei ollut tällaista myöntyväisyyttä Saksan ylivaltaa kohtaan, vaan von der Goltzin oli otettava väkisin Baltia Saksan vanaveteen. Yhä edelleenkin von der Goltz on myönteinen hahmo Suomessa mutta kielteinen Virossa. Ukraina oli oma tapauksensa, ja siellä Saksa toteutti erilaista miehityspolitiikkaa eri alueilla. Ukrainan alue oli väestöltään hyvin heterogeninen ja rajoiltaan kiistelty, kuten on ollut myöhemminkin.

Saksa antauduttua loppuvuodesta 1918 koko peli meni uusiksi. Suomi ja Baltian maat pääsivät vapaiksi Saksasta. Ukraina meni bolshevikeille tammikuussa 1919, jolloin Suomen asianhoitaja herra Gummerus poistui Kiovasta viimeisellä saksalaisella sotilasjunalla.

 

Täydellinen käänne Brest-Litovskiin nähden oli sitten vuonna 1939 solmittu Hitlerin ja Stalinin välinen sopimus Saksan ja Neuvostoliiton suhteiden järjestelystä. Siinä Puola paloiteltiin kahteen osaan sekä Baltian maat ja Suomi liitettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliitto ryhtyi realisoimaan nyt omia etujaan ja neuvotteli tukikohtasopimukset Baltian maiden kanssa, jotka sitten johtivat niiden liittämiseen Neuvostoliiton yhteyteen.

Suomi taisteli talvisodan, joka oli Suomen varsinainen vapaussota. Suomi oli yksin ja kykeni puolustautumaan niin tehokkaasti, että uusi raja Neuvostoliiton ja Suomen välillä vastasi suurin piirtein Pietari Suuren rajaa vuodelta 1721. Jatkosodassa Suomi kävi sotaa yhdessä Hitlerin Saksan kanssa, ja se päättyi lopulta erillisrauhaan ja Moskovan rauhan 1940 rajoihin. Joitakin poikkeuksia oli, huomattavimpana Petsamon menetys ja Porkkalan luovutus tukikohdaksi. Edellytyksenä rauhalle oli myös saksalaisten ajaminen pois Suomen alueelta, mikä johti Lapin sotaan. Keväällä 1948 Suomi solmi Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimuksen, joka kuitenkin tunnusti preambulassaan Suomen oikeuden pysytellä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Tältä pohjalta kehittyi Suomen puolueettomuuspolitiikka.

Neuvostoliiton hajoaminen vuoden 1991 lopussa vertautuu vaikutuksiltaan Itämerellä Saksan antautumiseen vuonna 1918 sillä erolla, että 1918 Itämereltä katosi voimakeskus kokonaan Saksan sorruttua ja Venäjän ollessa sisällissodan keskellä. Vuodesta 1991 länsi täytti sen tyhjiön, jonka Neuvostoliitto jälkeensä jätti.

 

Itämeren alue 2000-luvulla

Ruotsi oli pysynyt puolueettomana koko 1900-luvun. Suhteessa Suomeen ja Baltiaan Ruotsi kehitti doktriinin osaksi vuoden 1812 politiikkaa. Siinä Suomen ja Baltian itsenäisyys olivat Ruotsin intresseissä, mutta Ruotsi ei kyennyt takaamaan näiden maiden itsenäisyyttä. Siten esimerkiksi talvisodassa Ruotsi auttoi Suomea humanitaarisesti, taloudellisesti sekä toimitti aseita ja lähetti vapaaehtoisia. Se ei kuitenkaan osallistunut valtiona talvisotaan Suomen puolustamiseksi. Tämä on ollut Ruotsin asenne, ja 2000-luvulla siihen on tullut lisäyksenä, että Ruotsi toteuttaa eurooppalaista solidaarisuutta. Göran Perssonin hallitus lähti siitä, että Ruotsi itse määrittelee sen, mitä eurooppalainen solidaarisuus kussakin tapauksessa erikseen merkitsee. Fredrik Reinfeldtin hallitus, jossa ulkopolitiikkaa johti Carl Bildt, lähti paljon kokonaisvaltaisemmasta ja epämääräisemmästä tulkinnasta. Sillä pyrittiin kai luomaan käsitys siitä, että Ruotsi olisi valmis myös sotilaallisiin toimenpiteisiin eurooppalaisen solidaarisuuden nimissä, eikä määritelty mitään erityistä aluetta, jossa tämä olisi mahdollista. Bildtin ulkopolitiikka loi epäilyksen siitä, että Ruotsin olisi luopumassa 1812-politiikasta. Ensimmäisessä linjapuheessaan Bildt totesi, että vuoden 1812 politiikka on palvellut Ruotsia hyvin, mutta nyt se on loppu.

Kun pääministeri Stefan Löfven esiintyi Kultarannan seminaarissa 2016, hän painotti taas sitä, että Ruotsi on ollut yli 200 vuotta rauhan tilassa ja että tämä politiikka edelleen ohjaa Ruotsin toimintaa.

 

Kun Ruotsi ja Suomi tekevät nyt yhteistyötä sotilaallisella alalla, niin Ruotsin taholta on selvästi ilmaistu, että se ei johda puolustusliittoon maiden välillä. Mistä sitten on kysymys? Ensinnäkin Ruotsin intresseissä on Suomen puolustuskyvyn vahvistaminen. Toiseksi, niin kuin syksyllä 1940 Ruotsi oli valmis menemään kovin pitkälle Suomen kanssa jopa eräänlaisen valtioliiton muodossa, niin nytkin on kyse siitä, että Ruotsi pyrkii tukemaan Suomen pyrkimyksiä pysytellä ennakoidun ja vakaan politiikan piirissä. Vuonna 1940 sekä Saksa että Neuvostoliitto olivat Suomen ja Ruotsin lähentymistä vastaan. Nyt kummankaan taholta ei aseteta tälle esteitä, kunhan se pysyy nykyisissä puitteissa, eli kun kumpikin on sotilaallisesti liittoutumattomia.

Kannattaa myös huomata, että Ruotsi vastusti vuonna 1941 Suomen liittymistä Saksan rinnalle hyökkäykseen itään. Vasta sodan jälkeen Ruotsissa vahvistui jälleen ymmärrys Suomen poliittisia linjauksia kohtaan, ja Ruotsi alkoi monin tavoin tukea ”Paasikiven linjaa” ja Suomen pyrkimyksiä puolueettomuuspolitiikan vahvistamiseen.

Ruotsi näkee Yhdysvaltain läsnäolon Itämeren alueella tasapainottavan Venäjän voimaa. Missä määrin ns. isäntämaasopimukset, jotka Suomi ja Ruotsi ovat allekirjoittaneet NATOn kanssa, luovat kuvaa siitä, että Venäjä katsoo näiden maiden alueiden olevan Venäjän potentiaalisten vihollisten käytössä kriisitilanteessa, on vielä tässä vaiheessa epäselvää. Joka tapauksessa on ilmeistä, että Venäjän tulkinta näistä sopimuksista määrittää sen toimenpiteet kriisitilanteessa.

 

Venäjä on pystynyt 2000-luvulla puolustamaan etujaan ydinalueidensa lähellä sotilaallisesti. Tähän kategoriaan kuuluvat Georgian sota, Krimin valtaus ja sota Ukrainan itäosissa. Toisin sanoen lännen organisaatioiden laajentumishankkeet Etelä-Kaukasiassa ja Mustalla merellä Venäjän kustannuksella, on johtanut Venäjän sotilaallisiin vastatoimiin.

Lisäksi Venäjä on kyennyt hyödyntämään Euroopan unionin heikkoutta, ja nyt Ison-Britannian Brexit on luonut uuden tilanteen, jossa EU kääntyy pitkälti sisäänpäin. Tätä vahvistaa maailman pakolaiskriisi. Euroopan unioni on hankkinut Turkilta lupauksen siitä, että Turkki ei päästä pakolaisvirtaa Eurooppaan. Erikoista tässä on, että Euroopan unioni ei siis kykene ylläpitämään arvojaan, jos se päättäisi omasta rajapolitiikastaan vaikkapa sulkemalla rajansa. Samoin Suomi kykenee noudattamaan Lapin raja-asemilla eurooppalaista arvopolitiikkaa, kun se on pyytänyt Venäjää hoitamaan rajojaan siten, että Suomeen ei sitä kautta tule turvapaikan hakijoita. Tämä luonnollisesti vahvistaa niin Turkin kuin Venäjänkin asemia.

Samalla Yhdysvallat on käymässä repivää vaalitaistelua eikä halua nyt mihinkään radikaaliin voimapoliittiseen mittelöön Venäjän kanssa. Tämä luo seuraavan vuoden ajaksi otollisen tilanteen Venäjälle harjoittaa omien etujensa mukaista politiikkaa Euroopassa ja Lähi-Idässä. Lisäksi on selvää, että Venäjän kyky operoida Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa on parantunut.

Itämerellä vaikuttavat nykyisin lännen pakotteet Venäjää kohtaan ja Venäjän vastapakotteet. Sotilaallinen toiminta Itämeren alueella on lisääntynyt voimakkaasti ja nyt olemme Venäjän ydinalueiden vierellä toisin, kuin oli laita kriisitilanteissa Etelä-Kaukasiassa ja Mustalla merellä. Ydinaseita kehitetään nyt molemmin puolin, ja Venäjällä niitä valmistaudutaan tarvittaessa käyttämään taitelujen tukemiseen. Sekä länsi että Venäjä liehittelevät Valko-Venäjän presidenttiä Aleksandr Lukashenkoa, sillä Valko-Venäjältä käsin voidaan eristää Baltia muusta NATO-alueesta.

 

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt, että Itämeren ilmaliikenteelle luotaisiin turvallisuutta lisääviä toimenpiteitä muun muassa lentokoneiden sijainnin ilmaisevien transpondereiden käytön muodossa. Tiedettäisiin siis paremmin, missä sotilaskoneet lentävät. Aloite on koettu tarpeelliseksi, koska molemmat osapuolet lentävät välillä ilman hyvää havaittavuutta. Jotta prosessi voisi laajeta myös muihin turvallisuussektoreihin, niin olisi ensiarvoisen tärkeätä, että siinä otetaan huomioon niin Venäjän kuin kaikkien NATO- ja EU-maiden intressit. Kyseessä on siis varsin laaja prosessi, jossa kaikille olisi suotava osallistumisoikeus ja jossa sovitaan asialistasta. Näinhän tapahtui 1980-luvun lopulla neuvoteltaessa Wienissä luottamusta ja turvallisuutta lisäävistä toimista. Se tuotti silloin hyvää tulosta.

On paljon suomalaisia, jotka katsovat, että nyt ei ole liennytyksen aika ja että jos tasavallan presidentti sitä yrittää, niin olisi parasta pysytellä perustuslain puitteissa. Presidentti on vastannut, että perustuslain puitteissa on pysytty ja asiasta vallitsee valtioelinten välillä yhteisymmärrys.

Oli miten oli, vaihtoehto liennytykselle ja yhteistyölle olisi sodan riskiä lisäävä tie Itämerellä. On vaikea keksiä, mitenkä se edistäisi Suomen ja suomalaisten intressejä.

 

Espoossa 25.8.2016

Heikki Talvitie

 

Jäsensivut