Pekka Visuri

Esitys Louhisaari-seminaarissa 20.8.20167

SOTATOIMET POHJOISESSA EUROOPASSA 1808-1809

 

Sodan taustat ja alkuasetelmat vuonna 1808 

Sotatoimet Pohjois-Euroopassa liittyivät ns. Napoleonin sotiin ja toisaalta Venäjän hyökkäykseen Ruotsia vastaan. Suomen sodan 1808-1809 tärkeänä taustatekijänä oli Venäjän työntyminen Itämerelle 1700-luvun alussa ja Ruotsin aseman vähittäinen heikentyminen. Ruotsi menetti alueitaan Baltiassa ja myös Viipurin läänin Uudenkaupungin rauhassa 1721. Ruotsalaisten revanssiyrityksien epäonnistuttua Suomen itäraja kulki vuodesta 1743 pitkin Kymijokea ja Saimaata, ja maan johtomiesten luottamus kuninkaan kykyyn ja haluun puolustaa Suomea väheni.

Ruotsi1797comp

Ruotsin alue 1807. Saksassa Ruotsin Etu-Pommeria miehittivät kuitenkin jo ranskalaiset.

Välittömänä sodan syynä oli Ranskan suuren vallankumouksen ja Napoleonin sotien aikaansaama tilanne, joka synnytti Ranskan ja Venäjän liiton kesällä 1807. Napoleonin vastaisesta liittokunnasta oli Itämeren piirissä jäljellä enää Iso-Britannia ja Ruotsi. Kuningas Kustaa IV Adolfin tuntema viha Napoleonia kohtaan myötävaikutti siihen, ettei hän taipunut ranskalais-venäläiseen uhkavaatimukseen yhtyä brittien vastaiseen mannermaansulkemukseen.

Suomen puolustamiseksi tehdyt suunnitelmat perustuivat paljolti Ruotsista meritse Etelä-Suomeen tuotavien vahvistusjoukkojen varaan. Ruotsin laivasto yksinäänkin veti vertoja Venäjän Itämeren laivastolle, ja lisäksi oli odotettavissa Englannin puuttuminen tilanteeseen. Syksyllä 1807 Englannin laivasto oli ollut taisteluvalmiudessa Tanskan salmien alueella, mutta talvella sieltä jo kohdistui uhka Ruotsia vastaan. Englannin laivasto oli tulittanut Kööpenhaminaa aiheuttaen pahoja tappioita ja pakottanut Tanskan luovuttamaan laivastonsa. Siitä suuttuneet tanskalaiset liittoutuivat Ranskan kanssa ja antoivat alueensa käytettäväksi hyökkäykseen Ruotsia vastaan.

 Eurooppa 1807

Kartta: Euroopan strateginen asetelma 1808.

Ruotsilla oli strateginen ongelma valmistautua puolustukseen kolmessa suunnassa, joista etelässä talven kuluessa lähes 40 000 sotilaan vahvuuteen kasvava, marsalkka Bernadotten komentama armeija näytti välittömästi uhkaavimmalta.

Sodan alkuvaiheet

Suomen sodan alkaessa venäläisten hyökkäyksellä Kymijoen yli 21.2.1808 suomalaisjoukot oli ehditty saattaa verraten hyvin taisteluvalmiiksi,. Lukumääräisesti voimat olivat lähes tasoissa, mutta Ruotsin armeijan koulutustaso ei vetänyt vertoja venäläisille. Lisäksi on huomattava, että puolustajien vahvuudesta kolmasosa, noin 7 500 miestä, sidottiin Svartholman ja Viaporin linnoituksiin, jotka osoittautuivat hyödyttömiksi. Ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingspor käski kuninkaalta saamiensa ohjeiden mukaisesti pääarmeijan vetäytymään Oulun seudulle.

Susotalvi1808

Venäläiset saivat Helsingin haltuunsa jo maaliskuun alussa pienellä etujoukolla ja ryhtyivät piirittämään Viaporin linnoitusta. Ylipäällikkö kenraali Buxhoevden päätti kääntää osan Hämeenlinnaa lähestyvistä joukoistaan Helsinkiin, Hankoon ja Turkuun. Pohjoiseen vetäytyviä Ruotsin joukkoja venäläiset jäljittivät vain vähäisillä voimilla, joten pitkällä marssilla kohti Oulua joukot kohtasivat lähinnä vain talvesta aiheutuvia vastuksia.

Turkuun venäläiset saapuivat kenraali Bagrationin johdolla 22. maaliskuuta. Seuraavana päivänä sinne marssi ylipäällikkö Buxhoevden paraatiosaston kärjessä.Vastaanottokomiteaan kuuluivat kaupungin johdon lisäksi piispa ja yliopiston rehtori, jotka toivottivat miehittäjät tervetulleeksi

Kun Viaporin linnoitus antautui 3. toukokuuta alkaen, venäläiset saivat lähes 7 000 sotavankia sekä haltuunsa rannikkolaivaston pääosan, sadoittain tykkejä ja suuret varastot. Kaksisataa vuotta on sitten kiistelty, oliko Cronstedt lahjottu petturi vai vaikeiden olosuhteiden uhri, joka säästi alaisensa varmalta tuholta. Strategisena ratkaisuna oli joka tapauksessa erikoista, että kolmasosan armeijasta ja nimenomaan parhaat joukot pelattiin heti pois käsistä. Sodan lopputuloksen kannalta Viaporilla ei muuten ollut paljonkaan merkitystä.

Pääarmeija ryhmittyi raskaan vetäytymismarssin jälkeen Oulun seudulle ja voitti taistelut Siikajoella ja Revonlahdella. Pitkien marssien, miehitystehtävien ja huoltovaikeuksien heikentämät venäläisjoukot joutuivat vetäytymään aluksi Kalajoelle ja Pulkkilaan, ja kohta liike jatkui etelämmäksi molempien pääteiden suunnissa. Pidentyneiden huoltoyhteyksien tuottamat ongelmat ja kelirikko estivät kummankin puolen sotatoimien jatkamisen Pohjanmaalla yli kuukauden ajaksi.

Eversti Sandelsin komentama prikaati lähti toukokuun alussa etenemään Rantsilasta kohti Kuopiota. Sandelsin joukot jatkoivat hyökkäystään Varkauteen ja Juvalle mutta joutuivat palaamaan Kuopion alueelle Toivalansalmelle, mihin rintama pysähtyi kolmen kuukauden ajaksi.

Armeijoiden vahvuudet ja ryhmitykset Pohjois-Euroopassa olivat keväällä 1808 verraten hyvin tasapainossa seuraavasti:

  • Ruotsi: 47 000, joista Suomessa oli 22 000, Länsi-armeijassa Norjan rajalla 10 000, Skoonessa 10 000.
  • Venäjä (Suomen suunnalla): 25 000.
  • Ranska (Tanskassa): 36 000, joista espanjalaisia 15 000.
  • Tanska-Norja: 36 000.
  • Iso-Britannia (Göteborg): 11 000.

Ruotsi pystyi lisäämään armeijansa vahvuutta kutsumalla palvelukseen noin 30 000 nostoväkimiestä, joiden koulutus- ja varustetaso motivaatiosta puhumattakaan eivät yltäneet vakinaisen armeijan ja ruotuväen tasolle. Englantilaisten Göteborgin edustalle lähettämän joukon taisteluteho olisi ollut hyvä, mutta se pysyi toistaiseksi laivoissaan. Ruotsin onneksi jään heikkous ei sallinut Juutinrauman ylitystä vahvoin voimin, ja keväällä Englannin laivasto jo esti ranskalaisten ylikulun. Tanskaan keskitettyjen Bernadotten joukkojen riveissä oli runsaasti espanjalaisia, jotka osoittautuivat epäluotettaviksi, ja he suurelta osin vaihtoivatkin kohta puolta sekä siirtyivät englantilaisten laivoilla Espanjaan.

Taistelut kesän kuluessa

Venäjä oli aloittanut sodan Suomessa verraten pienin joukoin, mutta kesällä sen armeijaa ryhdyttiin vahvistamaan kaksinkertaiseksi. Aluksi venäläiset kuitenkin joutuivat vetäytymään Etelä-Suomeen.

Sotatoimet Norjan rajalla jäivät vähäisiksi, vaikka sinne sitoutui molemmin puolin runsaasti joukkoja. Vaikeakulkuinen maasto ei sallinut Ruotsin rajalla suurten joukkojen liikkeitä, ja Englannin laivasto esti huoltokuljetuksien pääsyn Tanskasta Norjaan.

Ruotsin kuningas oli keskittynyt suunnittelemaan hyökkäystä Tanskaan tai torjumaan sieltä tulevaa uhkaa ja jättänyt Suomen sotatoimet toiselle sijalle. Vasta kun sopimusta englantilaisten joukkojen käytöstä ei saatu syntymään, kuninkaan oli pakko ryhtyä aktiiviseen toimintaan myös Suomessa. Hän lupasi Klingsporille tuntuvaa apua uusien maajoukkojen ja niitä tukevien laivojen muodossa.

Ruotsalaisten hyökkäykset Turun saaristossa jäivät vaikutuksiltaan vähäisiksi. Aina lokakuulle jatkuneet saaristotaistelut tosin kuluttivat ja sitoivat venäläisten joukkoja sekä ylläpitivät epävarmuutta tilannekehityksestä, mutta vieläkin enemmän ne heikensivät ruotsalaisten voimia, joita olisi tarvittu painopistesuunnassa Pohjanmaalla.

Kenraali Adlercreutzin komentama pääarmeija lähti vihdoin heinäkuun alkupäivinä liikkeelle Pohjanmaan teitä pitkin etelään. Lapualla 14. heinäkuuta käydyn taistelun jälkeen venäläiset pakotettiin vetäytymään. Hyökkäystä jatkanut von Döbelnin prikaati valtasi Kauhajoen elokuun alussa ja torjui venäläisten vastahyökkäyksen rajussa taistelussa 10. elokuuta.

Karstulaan puolustukseen asettunut joukko joutui 21. elokuuta väistymään venäläisten hyökkäyksen tieltä, minkä johdosta Klingspor käski koko armeijan aloittamaan jälleen vetäytymisen Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa. Sodan käännekohta oli saavutettu, sillä Ruotsilla ei ollut asettaa riittävästi reservejä puolustuksen vahvistamiseen.

Ratkaisevaksi osoittautui taistelu Kuortaneen Ruonalla. Sinne hyökkäsi 1.9. yli 7 000 venäläistä, joita vastassa oli noin 5 000 ruotsalais-suomalaisen armeijan sotilasta. Puolustajat pitivät asemansa ja ryhtyivät vastahyökkäykseen, mutta kenraali Adlercreutz määräsi joukot vetäytymään ensin Salmen kylään ja edelleen Lapualle kärsittyään 680 miehen tappiot.

Pääarmeija ryhmittyi vielä puolustukseen Oravaisiin, minne saapui myös ruotsalaisia joukkoja Vaasan suunnalta. Venäläisten kiivas tulitus ja sitä seurannut voimakas hyökkäys löivät syyskuun 14. päivän kuluessa ruotsalais-suomalaiset joukot puolustusasemistaan ja pakottivat jatkamaan vetäytymistä pohjoiseen. Molemmat puolet kärsivät suuret, noin 1 000 miehen kokonaistappiot.

Ruotsin armeijan surkea syksy ja talvi

Huolimatta Iisalmen Koljonvirralla 27.10. saadusta voitosta vetäytyminen jatkui. Suomeen jääneen armeijan taisteluvahvuus oli enää noin 6 000 sotilasta ja ruokavarastot lopussa. Olkijoella tehtiin 19. marraskuuta aseleposopimus, jonka mukaan sotatoimet lopetettiin ja Ruotsin armeija suomalaisine joukko-osastoineen väistyi Kemijoen taakse.

Maaliskuussa 1809 Tukholmassa tapahtui vallankaappaus, ja kuningas Kustaa IV Adolf ajettiin maanpakoon. Porvoon valtiopäivillä keisari Aleksanteri antoi hallitsijanvakuutuksen Suomen säädyille ja säädyt lupasivat uskollisuutta keisarille. Sota Venäjän ja Ruotsin välillä jatkui. Maaliskuussa venäläiset etenivät Ahvenanmaalle ja uhkasivat jo Tukholmaa. Vaasasta hyökkäsi Barclay de Tollyn johtama armeija jäätä pitkin Uumajan seudulle mutta vetäytyi pian takaisin, kun Venäjän ylijohto luuli Ruotsin taipuvan jo rauhaan.

Sodan loppuvaiheet kesällä 1809

Monivaiheisia taisteluja käytiin vielä kesällä Ruotsin Länsipohjassa Uumajan alueella, jonne kreivi Kamenskin johtamat joukot pureutuivat asemiin huolimatta meritse tapahtuneen huollon vaikeutumisesta. Ruotsin laivasto englantilaisten tukemana hallitsi avomerta. Ruotsalaiset yrittivät myös laajalla maihinnousuoperaatiolla katkaista Kamenskin joukkojen yhteydet Uumajan pohjoispuolella, mutta he hävisivät taistelun. Myös venäläiset olivat näännyksissä ja taipuivat aselepoon.

Poliittinen kehitys oli jo johtanut Suomen irtautumiseen Ruotsin kuningaskunnasta, eikä Suomen alueella enää taisteltu vuonna 1809. Rauhansopimus allekirjoitettiin Haminassa 17. syyskuuta, jolloin Suomi Tornionjokea myöten liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Parin vuoden kuluttua myös ns. vanhan Suomen alue, käytännössä Viipurin lääni, palautettiin muun Suomeen muodostetun autonomisen suuriruhtinaskunnan alueen yhteyteen.

Venäjän sodankäynti Suomessa vuonna 1808 oli luonteeltaan aivan erilaista kuin oli koettu 1700-luvun alussa Suuren Pohjan sodan aikaan, joka Suomessa tunnettiin ”ison vihan” nimellä. Venäjän keisari kohteli suomalaisia jo tulevina alamaisinaan, joten suuria tuhoja ja ankaraa miehityspolitiikkaa vältettiin. Silti sodasta aiheutui tuhoja ja tappioita, joiden suuruuden arviointi on ollut aika vaikeaa. Suomalaisia sotilaita kuoli taisteluissa ja marsseilla arviolta 4 400 ja ruotsalaisia 6 000. Sairauksiin kuolleita oli ainakin saman verran, joten voidaan päätyä noin 20 000 sotilaan kokonaistappioihin Ruotsin armeijassa. Vaikka sotatoimet eivät kohdistuneet suoranaisesti siviiliväestöön, olojen ankaruutta kuvaa, että Suomen väkiluku pieneni sotavuosina noin 60 000 hengellä.

märkesår09compVuonna 2009 muisteltiin 200-vuoden takaisia tapahtumia monissa näyttelyissä ja yleisötapahtumissa.

 

Tekstin perustana on teos Reima T.A. Luoto - Heikki Talvitie – Pekka Visuri, Suomen sota 1808-1809: taustat, tapahtumat, muistomerkit (4. p. Fenix 2016).

 

Jäsensivut