Anders Blom: Legenda Venäjän ”ensimmäisestä henkilöstä”

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia, Otava 2016, suomentanut Jukka Mallinen, 457 sivua.

 

Zygarkansi

Mihail Zygarin kirjoittama kirja Kremlin sotajoukosta, Putinin sisäpiiristä, on Venäjän nykyhistorian lyhyt versio. Se taustoittaa myös Ukrainan kriisiä tavalla, johon media ei ole kyennyt. Zygar oli Venäjän ainoan ”vapaan” tv-kanavan (Dožd) päätoimittaja lokakuusta 2010 joulukuuhun 2015 ja Kommersantin sotakirjeenvaihtaja ennen sitä. Venäjänkielinen alkuperäisteos Koko Kremlin sotajoukko (Вся кремлевская рать) ilmestyi Venäjällä vuonna 2015. Kirja avaa lukijalle Venäjän sisäisiä jännitteitä, joiden juuret ovat Neuvostoliiton valtataistelussa. Presidentti Sauli Niinistön heinäkuinen vieras – Vladimir Putin – on ensimmäinen leningradilaisen koulukunnan edustaja maan johdossa. Sen pääkilpailijana Neuvostoliitossa oli ”Ukrainan mafia”.

 

”Kerro minulle ystäväsi niin kerron sinulle, kuka olet.” Zygar kirjoittaa yksityishenkilö Putinista vain sen, että hän ei unohda ystäviään. Erityisesti hän kertoo, minkälaisten verkostojen avulla yhä uudistuva Putin johtaa Venäjää. Uusi päivitys on luvassa vuonna 2018.

 

Leningradilaisen koulukunnan kukisti Leninin seuraajaksi noussut Stalin, josta tuli tärkein “leningradilainen”, vaikka olikin kotoisin Georgian Gorista. Leningradin ja Ukrainan puhdistukset 1930-luvulla olivat Stalinin käsialaa. Stalinin rinnalla kakkosmiehenä vaikutti Leningradin puoluejohtaja 1934–1948 Andrei Ždanov, Suomessa sodan jälkeen toimineen valvontakomission johtaja, joka kuoli 1948. Vielä 1948–1950 Stalin likvidoi 2 000 leningradilaista puoluepäällikköä. Stalinin jälkeen oli lyhyt valtataistelu 1953–1956, jonka voitti Ukrainan mafia kärjessään Nikita Hruštšov. Sillä oli johtoasema Neuvostoliitossa 1956–1982. Hruštšov liitti Krimin Ukrainan neuvostotasavaltaan 1954 hyvittääkseen ankaria puhdistuksia, eikä se aiheuttanut vastalauseita. Leningradin ryhmittymää edusti Aleksei Kosygin, joka oli sodan alla 1938 kaupungin pormestari ja josta tuli 1964 Hruštšovin jälkeen pääministeri.

 

Kun Vladimir V. Putin nousi tuntemattomuudesta Venäjän johtajaksi vuoden 1999 viimeisenä päivänä Boris Jeltsinin jättämän sekasorron jälkeen, häntä pidettiin aluksi poliittisena nukkena. Lankoja Venäjällä pitelivät käsissään Jeltsinin poliittisen perheen jäsenet ja seitsemän pankkiiria (Berezovski, Hodorkovski, Fridman, Gusinski, Potanin, Smolenski, Vinogradov). Putin kuitenkin osoitti jo lokakuussa 2003, kun Hodorkovski pidätettiin, että langat katkottiin. Toiselle kaudelle valittu Putin ei ollutkaan väliaikainen, vaan tuleva Venäjän ”ensimmäinen henkilö”. Hänen taustallaan oli Venäjän turvallisuuselinten sisällä käydyn kilvan seurauksena leningradilainen ryhmä, jossa olivat mm. Viktor Ivanov, Sergei Ivanov, Viktor Tšerkesov, Aleksandr Bortnikov ja erityisesti Nikolai Patrušev, jonka julkisten puheiden kerrotaan kuvastavan hyvin Putinin ajattelua.

 

Zygar taustoittaa turvallisuuselinten, erityisesti KGB:n ja sen seuraajan FSB:n roolia kehtona, josta Putinin lähipiiri koostuu. Lisäksi siihen kuului talousuudistajia, joihin Putin tutustui toimiessaan Pietarissa valtionyliopistolla ja lopulta Smolnassa kaupunginhallinnossa. Tämä Anatoli Tšubaisin ryhmä liittoutui Jeltsinin kanssa 1991. Pohjan sille loi seikka, että Jeltsin valitsi talousohjelmansa pääministeriksi Jegor Gaidarin, eikä ukrainalaissyntyistä Grigori Javlinskia. Kun kommunistit olivat jo varastaneet valtionomaisuutta periaatteella ”kaikki, mikä irtosi seinistä”, yksityistämisohjelman johtajan Tšubaisin tehtävä oli yhtiöittää valtionomistukset ja vahvistaa niiden laillisuus. Liberaalit saivat ikuisen leiman; Gaidarin hallituksen katsottiin ryövänneen yksityistämisohjelmalla valtion omaisuus. Nykysysteemin olemassaolon tärkein argumentti on Venäjän nousu polviltaan 1990-luvun myllerryksestä, mikä luetaan Putinin ansioksi. Yksi mies Pietarista kunnostautui: Aleksei Kudrin, Putinin uuden päivityksen käsikirjoittaja.

 

Talousuudistukset 1990-luvulla koettiin Venäjän demokratisoitumisena sen länsimaisessa oikeusvaltiomerkityksessä, mihin virhearvioon Suomessakin innostuttiin. Ei nähty, kuinka kaukaa ja syvältä Putinin klaani 2000-luvulla “haki oikeutta Venäjälle” neuvostoyhteiskunnan raunioilla. Neuvostoliiton etupiirin maat Euroopassa hakivat identiteettiään ja löysivätkin sen, uudistivat taloutensa ja integroituivat osaksi globaalia taloutta läntisten arvoyhteisöjen kautta. Mutta Venäjälle, joka otti vastuun Neuvostoliiton veloista ja teoista, oman identiteetin löytäminen on ollut paljon vaikeampaa ja monimutkaisempaa. Tätä valitettavasti vähätellään lännessä.

 

Zygarin havainto on, ettei Putinin klaanilla ollut strategiaa. Sen oli vakiinnutettava asemansa valtataistelussa, joka ei ollut päättynyt. Pelättiin, että Putin valtiollistaa omaisuudet. Hänen viestinsä oligarkeille kuitenkin oli: “Te ette puutu politiikkaan, minä en puutu omistuksiin”. Varoittavana esimerkkinä oli Hodorkovski. Kirja esittelee Putinista erilaisia päivityksiä, jotka ovat syntyneet spontaanisti ja joiden taustalla on hänen avustajiensa vaihtuminen. Kirja vähättelee Putinin henkilökohtaista roolia, koska toisaalta kerrotaan, että tämän tavoitteena on palauttaa Venäjän suurvalta-asema. Ideaalina on “Jalta 2” -tyyppinen draama, jossa Putin ja muut maailman mahtavat sopivat globaalista tulevaisuudesta.

 

Turkulaisille, jotka Putinin ovat tavanneet Pietarin Smolnassa 1991–1996, on selvinnyt vasta myöhemmin, että tälle on annettu suurempi tehtävä, kuin mitä mies silloin oli. Pietarilla ja Leningradilla on ollut suuria rooleja Venäjän historiassa ja on vastakin. Kun “venäläinen kenraaliluutnantti” Carl Gustaf Emil Mannerheim Askaisten Louhisaaresta sai 16.6.2016 laatan Chevalier-kaartin asuntolan seinään, seremoniamestarina oli presidentinhallinnon johtaja Sergei Ivanov, yksi Putinin lähimmistä, KGB:n viimeisen Suomen residentin Felix Sutyrinin (Karasev) oppilas – kuten Putin. Kremlin viesti pietarilaisille on, että Mannerheim venäläisenä kenraalina ymmärsi, ettei Leningradia pidä tuhota 1941–1944. Legendan mukaan Suomen marsalkka uhmasi Hitleriä. Laatta Pietarissa on Kremlille enemmän kuin kunniakäynti Mannerheimin haudalla Helsingin Hietaniemessä.

 

Putinin Venäjä on saarrossa Yhdysvaltain ja Euroopan pakotteiden johdosta. Sanotaan, että tavoitteena ei ole vain muuttaa Venäjän politiikkaa, vaan myös kaataa Putin ja tuhota hänen klaaninsa. Ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjä on taloudellisissa vaikeuksissa. Mutta se ei ole vieläkään romahduksen partaalla. Ero vuoteen 1998 on siinä, että venäläiset ovat – oikein tai väärin – johtajansa puolella.

 

Zygarin kirjaa voi suositella kaikille poliittisille päättäjille Suomessa. Kirja on kirjoitettu ulkomaalaisille, se on viihdyttävä mutta kylmäverinen analyysi vallan sisäpiiristä. Se avaa shakkipelejä, joita Kremlin kardinaalit pelaavat kymmenen aikavyöhykkeen sisäpolitiikassa ja kaikkialla maapallolla. Ei ollut viisasta verrata Venäjää Hollantiin, vaikka Pietari Suuri haki sieltä oppinsa. Presidentti Sauli Niinistö on tehnyt vaikutuksen Kremlissä, mikä on Suomelle eduksi, koska sitä arvostavat muutkin suurvallat kuin Venäjä.

 

Anders Blom 19.7.2016

Jäsensivut