Pekka Visuri                                                              laadittu 13.3.2016

Kirjaesittely

Maantieteen kosto

Kaplan

Robert D. Kaplan, The Revenge of Geography. What the map tells us about coming conflicts and the battle against fate (Random House, New York 2012)

Robert D. Kaplan (s. 1952) on ollut tuottelias kirjoittaja kansainvälisen politiikan ja strategian alalla. Julkaistuun tuotantoon kolmelta vuosikymmeneltä kuuluu 15 kirjaa, joista useat ovat kuluneet maailman poliittisten päättäjien ja asiantuntijoiden käsissä. Hän ei ole mikään tyypillinen kirjoituspöytästrategi, vaan hän on hankkinut kenttäkokemusta mm. Israelin armeijassa ja ollut opettajana Yhdysvaltojen asevoimien kursseilla, minkä lisäksi hän on toiminut sotareportterina ja vakituisena avustajana mm. Stratforilla ja puolustusministeri Robert Gatesin työryhmissä. Kaplan edustaa Yhdysvalloissa hyvin tunnettua kansainvälisen politiikan kirjoittavaa aktivistijoukkoa, jolla on merkittävää vaikutusta hallituksen päätöksiin.

Vaikka Kaplan on selkeästi republikaani ja konservatiivi, hän on toisaalta hyvin omaperäinen ja usein ristiriitojakin herättävä mutta aina mielipiteitään akateemisesti kestävillä kriteereillä perusteleva kirjoittaja. Siinä suhteessa hän muistuttaa noista ansioista arvostusta hankkinutta käytännön johtajaa Robert Gatesia kuten myös akateemista veteraanien kärkikaartia edustavaa Henry Kissingeriä.

KaplanGeographykansi

Kaplan aloittaa kirjansa kuvauksella euforiasta, joka valtasi länsimaita vuonna 1989, kun Berliinin muuri murtui. Sitä pidettiin merkkinä universalismin ja liberalismin lopullisesta voitosta kamppailussa Neuvostoliiton ja itäblokin edustamaa sosialismia ja militarisoitua geopoliittista ajattelua vastaan. Kaplan huomauttaa, että Berliinin muurin murtuminen käsitettiin yleisesti myös maantieteellisten erojen häviämisen merkiksi, vaikka kysymys oli vain yhden ihmisten rakentaman esteen poistumisesta. Kun sitten oli eletty pari vuosikymmentä tuon harhakäsityksen vallassa, jouduttiin jälleen tunnustamaan maantieteellisten tekijöiden merkitys kansainvälisessä politiikassa. Tämä tapahtui näkyvimmin Lähi-idässä Yhdysvaltojen epäonnistuessa yrityksissään laajentaa länsimaisia käytäntöjä outoihin oloihin. Osoittautui, ettei demokratiasta ollut vientituotteeksi.
On syytä huomauttaa, että nyt tarkasteltava Kaplanin kirja ilmestyi jo ennen Ukrainan konfliktin kärjistymistä ja ISIS-järjestön nousua. Hän on parin viime vuoden aikana terävöittänyt kirjassa esittämiään teesejä ja saanut aiheen todeta, että geopoliittisten näkökohtien laiminlyönti myötävaikutti suuresti noiden kriisien syntyyn.

Kaplanin metodina on hyvin perinteinen historiallis-geopoliittinen tapa tarkastella maailmaa ja kansainvälistä politiikkaa. Historia ja maantiede vaikuttavat yhdessä poliittiseen päätöksentekoon, joten tulevaisuuteen tähtäävien kehitysennusteiden tulee perustua vahvasti niiden luomiin edellytyksiin. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole tiukan deterministinen näkemys, vaan puitteiden rakentaminen myös muiden tekijöiden vaikutuksille. Tällöin on huomattava, että kulttuuri (tai poliittinen käyttäytyminen) muovautuu noista perustekijöistä pitkän ajan kuluessa.

Kirjassa tarkastellaan laajojen alueiden kehityspiirteitä ja rakennetaan niihin pohjautuvia ennusteita. Asioiden havainnollistamiseksi Kaplan käyttää apuna geopolitiikan klassikoiden teorioita, jolloin eräänlaiseksi kehyskertomukseksi kohoaa Harold Mackinderin teoria Euraasian sydänalueen merkittävyydestä. Kaplan ei sinänsä perusta käsityksiään sen hyväksymisen varaan, vaan ”sydänalue” tarjoaa laajuutensa ja keskeisen asemansa vuoksi hyvän kiintopisteen myös reuna-alueiden ominaisuuksien ja kehityksen tarkastelulle.
Yleisesti voi sanoa, että alueiden voimavarojen ja kehitysmahdollisuuksien arviointi noudattelee klassisen realismin teorioita, jolloin sotilaallinen voima sovitettuna maantieteellisin edellytyksiin on talouden ohella keskeinen tekijä. Siitä edelleen seuraa oletus, että valtiot noudattavat ulkopolitiikassaan vahvasti strategisia laskelmia, mukaan luettuna perinteinen käsitys tukialueista ja intressivyöhykkeistä. Kaplan hyväksyy myös tasapainopolitiikan (balance of power) opin selittäjänä sekä entiselle Brittiläiselle imperiumille että sen seuraajaksi kohonneen Yhdysvaltojen strategiselle ajattelulle. Yhdysvallat soveltaa tuota oppia yhtä lailla Euroopassa kuin Aasiassakin.

Kaplan tarkastelee kylmän sodan aikaa jo selvästi historiallisena vaiheena, joskin myöntää, että sinä aikana kasvaneelle se on yhä vaikeaa. Kylmän sodan jälkeinen aika on jo sijoitettavissa ”pitkän keston” (ransk. longue durée) historiassa eri maissa vuosisatoja tai joka vuosituhansia kestäneessä kehityksessä.

Ideologiat, kuten kommunismi, tulevat ja menevät, mutta Venäjän kehitystä pitäisi Kaplanin käsityksen mukaisesti katsoa tuhannen vuoden kulttuuriperinnön jatkumisena.
Lainaus kirjan sivulla 175 selvittää asiaa: Kun Neuvostoliitto hajosi, Venäjä menetti hankkimansa puskurialueet ja alkoi kokea itsensä suojattomaksi. Historiasta löytyi monia vertailukohtia, jolloin Venäjän avoimien rajojen yli valloittajat olivat sinne hyökänneet. Kokemus pitkistä suojattomista rajoista on syvällä venäläisten muistissa. Venäjän länsimielisenä pidetty ulkoministeri Andrei Kozyrev kertoi Rossijskaja Gazetassa: ”Me ymmärsimme äkkiä, että geopolitiikka oli syrjäyttämässä (kommunistisen) ideologian”. Edinburghin yliopiston professori John Ericson kirjoitti: ”Geopolitiikka, jota Neuvostoliitossa oli moitittu imperialistien opiksi, palasi kostamaan Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle.” Nopeasti palautettiin kunniaan geopolitiikan klassikot Mackinder, Mahan ja Haushofer. Venäjä huomasi olevansa pakotettu toimimaan Euraasian sydänalueen hallitsijana, vaikka lähtökohdat olivat kovasti heikentyneet.
Vastaavalla tavalla Kaplan arvioi muiden suurvaltojen poliittista käyttäytymistä. Kiinalla ja Intialla on luonnollisesti pitkä kokemus alueittensa hallinnasta ja myös joutumisesta lopulta ulkomaitten siirtomaavallan alle. Eurooppa taas on hyvin erilainen kansallisvaltioiden mosaiikki. Yhdysvallat on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt jo hankkia pitkän geopoliittisen kokemuksen alkaen Monroen opista ja päätyen kylmän sodan aikana noudattamaan Spykmanin kuvaamaa, Euraasian reuna-alueiden hallinnan tärkeyttä korostanutta strategiaa, mikä konkretisoitui Neuvostoliiton ja Kiinan patoamisen (Containment) oppina.

Kirjansa lopulla Kaplan hahmottaa Yhdysvalloille tyypillistä ja sopivaa strategiaa, joka voidaan pelkistää lauseeseen: ”Meidän pitää yhtäaikaisesti tasapainottaa voimia Euraasiassa ja yhdistää voimia Pohjois-Amerikassa, sillä molempien tekeminen on helpompaa kuin vain toisen.” Pohjois-Amerikalla hän tarkoittaa koko maanosaa Keski-Amerikasta pohjoiseen, jolloin erityinen ongelma tulee olemaan huolehtiminen Meksikon sisäisestä järjestyksestä, joka on jo vaarassa romahtaa.

Tuskin kukaan hyväksyy kaikkia Kaplanin monista teeseistä ja argumenteista, joista tähän poimin vain muutaman näytteen, mutta harva myöskään kiistää sitä, että kirjasta löytyy paljon ajattelemisen aihetta.

Jäsensivut